Näiltä elämäniloisilta, puolittain taiteellisilta partioretk

TARUA JA TOTTA ELÄMÄSTÄNI II

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Otava,

1924.

TARUA JA TOTTA

TOINEN OSA

Mitä nuorena toivoo,

sitä saa vanhana yltäkyllin.

KUUDES KIRJA.

Niin teki mieleni vuoroin edistää, vuoroin estää parantumistani, ja

muihin tuntoihini liittyi vielä eräänlainen salainen harmi; minä näet

havaitsin varsin hyvin, että minua tarkattiin, ettei sinetöityjä

lähetyksiä mielellään jätetty haltuuni pitämättä silmällä, millaisia

vaikutuksia ne aiheuttivat, pidinkö ne salassa vai jätinkö avoimina

nähtäviin, ja muuta samanlaista. Senvuoksi minä otaksuin, että

Pylades, toinen serkuista tai kenties itse Gretchen oli yrittänyt

minulle kirjoittaa antaakseen tai saadakseen tietoa; minä olin nyt

sekä harmistunut että surumielinen ja sain uutta tilaisuutta sepitellä

otaksumiani ja eksyä mitä eriskummallisimpiin yhdistelmiin.

Kohta minulle toimitettiin vielä erikoinen katsastaja. Onneksi

minä miestä rakastin ja kunnioitin; hänellä oli ollut hovimestarin

toimi eräässä tuttavassa perheessä, ja nyt hänen kasvattinsa oli

lähtenyt yksin yliopistoon. Hän kävi usein luonani surullisen tilani

kestäessä, ja lopulta havaittiin mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että

hänelle annettiin huone minun huoneeni vierestä, koska hänen piti

minua askarruttaa, rauhoittaa ja, kuten helposti voin huomata, pitää

silmällä. Koska kuitenkin sydämestäni pidin häntä arvossa ja olin jo

aikaisemminkin uskonut hänelle paljon asioitani, joskaan en Gretcheniin

kohdistuvaa kiintymystäni, niin päätin olla hänelle ihan avoin ja

vilpitön, sitäkin suuremmalla syyllä, kun minusta oli sietämätöntä

elää ja seurustella jonkun henkilön kanssa joka päivä suhteen

ollessa epävarma ja jännittynyt. Niinmuodoin en kauan viivytellyt,

puhuin hänelle asiasta, virkistin itseäni kertomalla ja kertaamalla

menneen onneni pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin siten sen

verran, että hän ymmärtäväisenä miehenä oivalsi paremmaksi kertoa

minulle jutun loppuvaiheet, vieläpä aivan seikkaperäisesti, jotta se

kokonaisuudessaan minulle selviäisi ja minua voitaisiin vakavasti

ja hartaasti kehoittaa malttamaan mieleni, heittämään menneet asiat

taakseni ja aloittamaan uutta elämää. Aluksi hän minulle kertoi, keitä

olivat olleet ne toiset hyväsäätyiset nuorukaiset, jotka olivat ensin

antaneet viekoitella itsensä uskaliaisiin peijauksiin, sitten hupaisiin

rahankiskomisyrityksiin ja muihin sellaisiin selkkauksiin. Siten oli

tosiaankin syntynyt pieni salaliitto, ja siihen yhtyi tunnottomia

ihmisiä, jotka papereita väärentäen ja nimikirjoituksia jäljitellen

tekivät paljon rangaistavia tekoja ja valmistelivat vieläkin

pahempia. Serkut, joiden suhdetta asiaan lopulta kärsimättömänä

tiedustelin, olivat ihan viattomat; oli käynyt ilmi, että he ainoastaan

ylimalkaisesti tunsivat nuo toiset, mutta eivät suinkaan olleet

liitossa. Minun suojattini, jota koskeva, isoisälleni antamani suositus

oikeastaan oli johtanut tutkijat minun jäljilleni, oli ollut kaikkein

pahimpia ja oli pyrkinyt tuohon virkaan etupäässä siinä tarkoituksessa,

että voisi tehdä tai peittää eräitä konnanjuoniansa. Kaiken tämän

jälkeen en lopulta voinut pidättyä tiedustelemasta, kuinka oli käynyt

Gretchenin, johon kerta kaikkiaan olin eniten kiintynyt. Ystäväni

pudisti hymyillen päätänsä. »Rauhoittukaa», sanoi hän, »neito on

suoriutunut asiasta erittäin hyvin saaden mitä parhaan todistuksen.

Hänessä ei voitu havaita mitään muuta kuin hyvää ja miellyttävää,

joten herrat tutkijatkin olivat hänelle suopeat eivätkä voineet evätä

hänen pyytämäänsä lupaa, saada poistua kaupungista. Sekin, mitä

hän on tunnustanut teitä koskevaa, on hänelle kunniaksi; minä olen

itse lukenut hänen salaisiin asiakirjoihin sisältyvän lausuntonsa

ja nähnyt hänen nimikirjoituksensa.» Hänen nimikirjoituksensa,

huudahdin minä, hänen nimikirjoituksensa, joka on tehnyt minut ylen

onnelliseksi ja onnettomaksi. Mitä hän onkaan tunnustanut? Mitä hän on

allekirjoittanut? Ystävä epäröi vastata, mutta hänen kasvojensa hilpeä

ilme osoitti, ettei hän salannut mitään vaarallista. »Jos siis tahdotte

sen tietää», vastasi hän vihdoin, »niin kuulkaa. Kun oli puhe teistä

ja seurustelusta teidän kanssanne, niin hän sanoi ihan avomielisesti:

en voi kieltää, että olen nähnyt hänet usein ja mielelläni, mutta minä

olen aina pitänyt häntä lapsena, ja häneen kohdistuva kiintymykseni

oli todella sisarellinen. Useissa tapauksissa olen antanut hänelle

hyvän neuvon, ja sen sijaan että olisin yllyttänyt häntä epäilyttäviin

tekoihin, olen häntä estänyt ottamasta osaa vallattomiin kepposiin,

jotka olisivat voineet tuottaa hänelle ikävyyksiä.»

Ystävä jatkoi yhä antaen Gretchenin puhua kotiopettajattaren tapaan,

mutta minä en enää pitkiin aikoihin häntä kuunnellut; mieltäni näet

sanomattomasti pahoitti, että hän oli tutkittaessa julistanut minut

lapseksi. Minä uskoin nyt kerrassaan vapautuneeni häneen kohdistuvasta

intohimoisesta tiintymyksestäni, vakuutinpa jo heti ystävälleni,

että nyt oli kaikki lopussa! En enää hänestä puhunut, en maininnut

enää hänen nimeänsä, mutta en voinut luopua pahasta tottumuksestani,

en voinut olla häntä ajattelematta, kuvailematta mieleeni hänen

muotoansa, olemustansa ja käytöstänsä, mikä kaikki tosin nyt näkyi

minulle ihan toisessa valossa. Minusta tuntui sietämättömältä, että

tyttö, joka oli korkeintaan pari vuotta minua vanhempi, piti lapsena

minua, vaikka itse puolestani otaksuin olevani varsin järkevä ja

nokkela nuorukainen. Nyt hänen kylmä, torjuva olemuksensa, joka

aikaisemmin oli minua kovin kiihtänyt, tuntui minusta kerrassaan

inhottavalta; ne tuttavallisuudet, joita hän oli suvainnut minulle

osoittaa sallimatta minun niihin vastata, olivat minusta kerrassaan

vihattavat. Tuo kaikki ei olisi vielä haitannut, ellei tuon runollisen

rakkausepistolan allekirjoittaminen, jonka nojalla hän joka tapauksessa

oli ilmaissut nimenomaisen kiintymyksensä, olisi oikeuttanut minua

pitämään häntä ovelana ja itsekkäänä keimailijana. Muotiompelijattaren

valepuvussakaan hän ei enää tuntunut minusta niin viattomalta kuin

ennen, ja minä viivyin näissä harmillisissa mietteissä niin kauan, että

olin lopulta temmannut häneltä pois kaikki miellyttävät ominaisuudet.

Ymmärrykseni nojalla olin asiasta vakuutettu ja uskoin, että minun oli

pakko hänet hylätä; mutta hänen kuvansa! hänen kuvansa väitti minun

olevan väärässä, joka kerta kun se jälleen mielessäni väikkyi, mikä

tapahtuikin vielä varsin usein.

Tuo väkänuoli oli nyt kuitenkin sydämestä temmattu, ja

kysymyksenalaisena oli, kuinka voitaisiin auttaa sisäistä nuorekasta

lääkevoimaa. Minä tosiaankin miehistin itseni ja luovuin ensi töiksi

kohta itkemisestä ja raivoamisesta, jota nyt pidin kovin lapsekkaana.

Se oli aimo askel kohti parantumista! Minä näet olin usein puolen yötä

mitä hillittömimmin antautunut tuskieni valtoihin, joten kyyneliltä

ja nyyhkytyksiltä tuskin kykenin enää nielemään, ruoan ja juoman

nauttiminen kävi vaikeaksi ja läheisessä yhteydessä oleva rintakin

näytti kärsivän. Mainitun ilmitulon yhä minua harmittaessa minä

saatoin karkoittaa kaiken hentouden; minusta tuntui kauhealta, että

olin uhrannut uneni, rauhani ja terveyteni tytön vuoksi, joka suvaitsi

pitää minua sylilapsena ja luulla saavansa kohdella minua kuin mikäkin

imettäjä.

Kuten helposti voin vakuuttautua, olivat nämä mieltäpahoittavat

ajatukset ainoastaan toiminnan avulla karkotettavissa. Mutta mihin

minun oli ryhdyttävä? Tosin oli monissa aineissa suoritettava, mitä

oli suorittamatta jäänyt, ja valmistauduttava monellakin muotoa

yliopistoon, johon minun nyt oli määrä lähteä; mutta mikään ei tahtonut

maistua eikä onnistua. Varsin monet asiat tuntuivat minusta tutuilta

tai ylen jokapäiväisiltä; monien perinpohjaiseen oppimiseen minulla ei

ollut voimia eikä tilaisuuttakaan, joten annoin kelpo huonenaapurini

harrastelun taivuttaa itseni opintoihin, jotka olivat minulle ihan

oudot ja tarjosivat pitkiksi ajoiksi avaran tieto- ja mietekentän.

Ystäväni näet alkoi perehdyttää minua filosofisiin salaisuuksiin. Hän

oli opiskellut Jenassa Dariesin johdolla, oli selvän ymmärryksensä

avulla terävästi tajunnut tuon opin rakenteen ja koki nyt saada

minuakin sitä omaksumaan. Valitettavasti eivät nuo asiat tahtoneet

minun aivoissani rakentua sellaiseksi kokonaisuudeksi. Minä tein

kysymyksiä, joihin hän lupasi myöhemmin vastata, esitin vaatimuksia,

jotka hän sanoi tulevaisuudessa tyydyttävänsä. Tärkein erimielisyytemme

oli kuitenkin siinä, että minä väitin erikoisen filosofian

tarpeettomaksi, koska se jo täysin sisältyy uskontoon ja runouteen.

Tätä hän puolestaan ei tahtonut missään tapauksessa hyväksyä, vaan

yritti päinvastoin todistaa, että viimeksimainittujen täytyi perustua

ensinmainittuun. Minä olin itsepintaisesti vastakkaisella kannalla ja

keksin keskustelumme jatkuessa yhä enemmän todisteita oman mielipiteeni

tukemiseksi. Koska näet runoudessa tulee vallita jonkinlainen usko

mahdottomaan ja uskonnossa samanlainen usko käsittämättömään, niin

filosofit näyttivät minusta olevan erittäin pulmallisessa asemassa

tahtoessaan alueellansa todistaa ja selittää nuo molemmat asiat, ja

filosofian historian nojalla kävikin varsin helposti osoittaminen, että

toinen aina etsi toisen opista poikkeavan pohjan, ja epäilijä vihdoin

julisti kaikki perusteettomaksi ja pohjattomaksi.

Filosofian historia, jonka tutkimista kerallani ystäväni piti

välttämättömänä, huvitti minua kovin, mutta ainoastaan siinä

mielessä, että toinen oppi tai mielipide ilmeni minulle yhtä hyvänä

kuin toinenkin, mikäli näet kykenin niihin syventymään. Vanhimmissa

miehissä ja koulukunnissa minua miellytti eniten se, että runous,

uskonto ja filosofia kerrassaan yhtyivät, ja minä puolustin edellä

mainitsemaani mielipidettä sitä vilkkaammin, kun Jobin kirja, Korkea

veisu ja Salomon sananlaskut samoinkuin orphiset ja Hesiodoksen

laulut näyttivät pätevästi todistavan sen hyväksi. Ystäväni oli

valinnut pienen Bruckerin esityksensä pohjaksi, ja mitä kauemmaksi

ehdimme, sitä vähemmän minä osasin siitä ottaa. Minulle ei voinut

käydä selväksi, mitä ensimmäiset kreikkalaiset filosofit oikeastaan

tahtoivat. Sokratesta minä pidin oivallisena, viisaana miehenä, joka

oli elämässään ja kuolemassaan hyvinkin Kristukseen verrattava.

Hänen oppilaansa sitävastoin muistuttivat mielestäni suuressa määrin

apostoleita, jotka mestarin kuoltua kohta riitaantuivat ja joista

jokainen ilmeisesti tunnusti vain jonkin rajoitetun mielenlaadun

oikeaksi. Aristoteleen terävyydestä minulla ei ollut hyötyä enempää

kuin Platonin täyteläisyydestäkään. Stoalaisiin sitävastoin olin

jo aikaisemmin jossakin määrin kiintynyt ja hankin nyt käsiini

Epiktetoksen, jota tutkin melkoisin harrastuksin. Ystäväni salli

vastahakoisesti minun upota tähän yksipuolisuuteen, josta ei kyennyt

minua suistamaan; monipuolisista opinnoistaan huolimatta hän näet ei

kumminkaan osannut ajaa pääkysymystä ahtaalle. Hänen olisi pitänyt

sanoa minulle vain, että elämässä riippuu kaikki tekemisestä ja että

nauttiminen ja kärsiminen löytyvät etsimättäkin. Nuorison sopii

kuitenkin antaa noudatella omaa mieltänsä: se ei kovinkaan kauan

pysyttele väärissä periaatteissa; elämä tempaa tai houkuttelee sen pian

niistä jälleen irti.

Vuodenaika oli kääntynyt kauniiksi, me lähdimme usein yhdessä ulos

luonnon helmaan ja kävimme huvittelupaikoissa, joita on kaupungin

ympäristössä suuri joukko. Mutta juuri siellä oloni saattoi vähimmin

tuntua miellyttävältä, koska näin yhä serkkujen haamuja kaikkialla

ja pelkäsin havaitsevani toisen tai toisen ilmaantuvan jossakin

näkyviini. Minua vaivasivat ihmisten kaikkein välinpitämättömimmät

silmäyksetkin. Minä olin kadottanut tajuttoman onnellisuuden lahjan

voida kuljeskella tuntemattomana ja nuhteettomana ja olla suurimmassa

tungoksessakin ajattelematta ketään katselijaa. Nyt minua alkoi

kiduttaa se luulosairas ajatus, että herätin ihmisten huomiota, että

heidän katseensa suuntautuivat minun olemukseeni sitä tarkatakseen,

tutkiakseen ja moittiakseen.

Senvuoksi houkuttelin ystäväni metsiin ja yksitoikkoisia kuusikkoja

karttaen etsin niitä kauniita lehväisiä lehtoja, jotka tosin

eivät levittäydy laajalle, mutta ovat kuitenkin niin avarat, että

haavoittunut sydänparka voi niihin kätkeytyä. Syvältä metsästä olin

etsinyt itselleni vakavan paikan, missä ikivanhat tammet ja pyökit

muodostivat ihmeen suuren varjoisan tienoon. Maaperä oli hieman

kalteva ja päästi siten vanhat rungot sitäkin paremmin oikeuksiinsa.

Tätä avointa piiriä ympäröivät mitä tiheimmät pensaat, joiden lomitse

sammaleiset kalliot valtavina ja arvokkaina katselivat, suoden

vesirikkaalle purolle ripeän putouksen.

Tuskin olin saanut mieluummin aukeilla mailla virran rantamilla ja

ihmisten joukossa oleskelevan ystäväni sinne lähtemään, kun hän jo

leikkiä laskien minulle vakuutti, että osoittauduin aito saksalaiseksi.

Hän kertoi minulle Tacituksen nojalla seikkaperäisesti, kuinka

esivanhempamme olivat tyytyneet niihin tunteisiin, joita luonto

sellaisissa yksinäisissä paikoissa koruttomalla rakenteellansa niin

erinomaisesti meihin herättää. Hän ei ollut kovinkaan kauan asiasta

minulle kertonut, kun huudahdin: Ah, miksi ei tämä oivallinen paikka

sijaitse kaukana erämaassa, miksi emme saa sitä aidata pyhittääksemme

ja erottaaksemme maailmasta sekä sen että itsemme! Varmaankaan ei

ole olemassa kauniimpaa tapaa kunnioittaa Jumalaa kuin se, johon ei

tarvita mitään kuvaa, vaan joka syntyy luonnon ja oman sydämemme

vuoropuhelusta! — Mitä silloin tunsin, on vieläkin elävänä mielessäni;

se, mitä sanoin, on muististani häipynyt.

Joka tapauksessa on varmaa, että epämääräiset, kauas avartuvat

nuoruusiän ja sivistymättömien kansojen tunteet soveltuvat yksin

ylevään, jonka, jos ulkoisten olioiden on se meissä herätettävä, tulee

olla muotoa vailla, tai käsittämättömiin muotoihin muovattuna ympäröidä

meitä suuruudella, jota emme kykene vallitsemaan.

Sellaisia mielialoja kokevat enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset,

yrittäen myös tätä jaloa kaipaustansa monin tavoin tyydyttää. Mutta

jos hämäryys ja yö, missä olioiden hahmot sulautuvat toisiinsa, luo

helposti ylevää, niin päivä, joka kaikki jakaa ja erottaa, sen taas

karkoittaa, ja samaten sen täytyy myös tuhoutua aina sivistyksen

kasvaessa, ellei se ole kyllin onnellinen paetakseen kauniiseen

ja kiinteästi siihen liittyäkseen, joten molemmat esiintyvät yhtä

kuolemattomina ja ikuisina.

Sellaisen nautinnon lyhyitä tuokioita vielä lyhensi ajatteleva

ystäväni; mutta lähdettyäni takaisin toisten ihmisten pariin minä

yritin valoisassa ja karussa ympäristössä turhaan herättää jälleen

sellaista tunnetta itsessäni; tuskinpa kykenin säilyttämään sen

muistoakaan. Sydämeni oli kuitenkin siinä määrin hemmoteltu, ettei se

voinut rauhoittua: se oli rakastanut, ja rakkauden esine oli siltä

riistetty; se oli elänyt, ja sen elämä oli riudutettu. Ystävä, joka

liian selvästi osoittaa aikovansa teitä kasvattaa, ei herätä mitään

mielihyvää; naista, joka teitä kasvattaa, näyttäessä siltä, että hän

teitä hemmoittelee, sitävastoin palvotaan taivaallisena, riemualuovana

olentona. Mutta se hahmo, jossa kauneuden käsite oli astunut luokseni,

oli häipynyt etäisyyteen; tammieni varjossa se useasti kävi luonani,

mutta minä en voinut sitä pidättää, ja tunsin valtaavaa halua etsiä

jotakin sen kaltaista kaukaa maailmalta.

Minä olin huomaamatta totuttanut, jopa pakottanutkin ystäväni ja

katsastajani jättämään minut yksin; pyhässä metsässänikään näet eivät

nuo epämääräiset, suunnattomat tunteet minulle riittäneet. Silmä

oli ennen kaikkea se elin, jolla minä maailmaa käsitin. Minä olin

lapsuudesta saakka elänyt maalaajien joukossa ja tottunut heidän

tavallansa katselemaan olioita taiteen näkökannalta. Nyt, kun olin

jäänyt itseni ja yksinäisyyden varaan, tuo puolittain luontoperäinen,

puolittain hankittu kykyni versoi ilmi; minne katseinkin, näin kuvan,

ja sen, mikä herätti huomiotani, mikä ilahdutti mieltäni, minä tahdoin

saada kiinnetyksi ja aloin mitä kömpelöimmällä tavalla piirustaa pitäen

luontoa mallinani. Minulta puuttui kerrassaan kaikkea, mutta sittenkin

pysyin itsepintaisesti päätöksessäni: tahdoin ilman minkäänlaisia

teknillisiä välineitä jäljentää ihaninta, mitä silmäni näkivät. Siten

tosin opin hyvin tarkkaamaan esineitä, mutta tavoitin ne vain suurin

piirtein, mikäli ne saivat aikaan vaikutelmaa, ja yhtä vähän kuin

luonto oli määrännyt minua kuvailevaksi runoilijaksi, yhtä vähän se

tahtoi minulle suoda yksityiskohtain piirtäjän lahjoja. Koska se

kuitenkin oli ainoa käytettäväkseni jäänyt ilmaisukeino, jatkoin sen

harjoittamista niin itsepintaisesti, jopa kerrassaan synkein mielin,

että olin työssäni sitä innokkaampi, mitä vähemmän huomasin siitä

syntyvän.

En tahdo kumminkaan kieltää, että asiaan sisältyi eräänlaista

salajuontakin. Olin näet huomannut, että kun olin etsinyt tuskaisan

tutkimukseni esineeksi jonkin puolittain varjossa olevan rungon, jonka

valtavasti käyristyneitä juuria peittivät hyvin valaistut saniaiset

ja välkähtelevät ruohonkorret, niin ystäväni, joka kokemuksesta

tiesi, ettei asiasta suoriuduttu tuntia lyhyemmässä ajassa, päätti

tavallisesti etsiä jonkin toisen otollisen paikan itsellensä ja

kirjallensa. Silloin minä voin häiriytymättä kiintyä harrasteluuni,

joka oli sitä uutterampaa, kun piirrokseni kävivät minulle rakkaiksi

sen vuoksi, että totuin niissä todellisten kuvaini asemesta pikemmin

näkemään kaiken sen, mitä kulloinkin olin niitä valmistaessani

ajatellut. Siten voivat mitä tavallisimmat ruohot ja kukkaset muodostaa

eräänlaisen rakkaan päiväkirjan, koska ei yksikään onnellisen tuokion

muistoon viittaava vihje voi olla merkityksetön; ja vielä nytkin kävisi

minulle vaikeaksi tuhota arvottomaksi tuomiten monia eri aikakausilta

polveutuvia muistoja, koska ne välittömästi siirtävät minut noihin

aikoihin, joita ajattelen tosin kaihomielin, mutta en vastenmielisesti.

Siinä tapauksessa, että nämä piirrokset voisivat olla sinänsä

mielenkiintoisia, saisivat ne kiittää isäni harrastusta ja

tarkkaavaisuutta tästä edustansa. Isäni, jolle katsastajani oli

ilmoittanut minun vähitellen sopeutuvan tilaani ja intohimoisesti

ryhtyneen piirustamaan käyttäen mallina luontoa, oli siihen sangen

tyytyväinen, osalta siitä syystä, että itse piti piirustusta ja

maalausta suuressa arvossa, osalta sen vuoksi, että kuoma Seekatz

oli hänelle muutamia kertoja pahoitellut, ettei minusta pitänyt

tulla maalaajaa. Mutta tässäkin isän ja pojan omituisuudet joutuivat

ristiriitaan: minun näet oli melkein mahdoton käyttää piirustaessani

hyvää, valkoista, täysin puhdasta paperia; mieluimmin kävin käsiksi

harmaihin, vanhoihin, jopa toiselta puoleltaan jo kirjoitettuihinkin

papereihin, ikäänkuin olisi taitamattomuuteni tosiaankin pelännyt

valkoisen pohjan koetinkiveä. Yksikään piirros ei myöskään ollut

suoritettu täysin valmiiksi, ja kuinkapa olisinkaan voinut suorittaa

mitään kokonaista, jonka tosin silmin näin, mutta jota en käsittänyt,

ja kuinka mitään yksityiskohtaa, jonka tosin tunsin, mutta jonka

noudattamiseen minulla ei ollut taitoa eikä kärsivällisyyttäkään!

Isäni kasvatusoppi oli tässäkin kohden todellakin ihailtava. Hän

tiedusteli hyväntahtoisesti yritelmiäni ja veti rajaviivat jokaisen

epätäydellisen luonnoksenkin ympärille tahtoen siten pakottaa minua

täydellisiin ja seikkaperäisiin esityksiin; epäsäännölliset lehdet

hän leikkasi tasasuhtaisiksi ja laski siten pohjan kokoelmalle, jonka

nojalla toivoi voivansa tuonnempana iloita poikansa edistysaskelista.

Hänelle ei senvuoksi ollut suinkaan epämieluista, jos raju, epävakainen

luontoni ajoi minua liikkumaan lähiseuduilla; pikemmin hän ilmaisi

tyytyväisyyttänsä, kunhan vain toin mukanani jonkin vihkosen, jonka

nojalla hän voi harjoittaa kärsivällisyyttänsä ja jossakin määrin tukea

toiveitansa.

Ei oltu enää huolissaan siitä, että voisin palautua entisiin

taipumuksiini ja suhteisiini, joten minulle vähitellen myönnettiin

täysi vapaus. Satunnaisesta kehoituksesta ja satunnaisessa seurassa

minä tein monta retkeä vuoristoon, joka lapsuudestani saakka oli

kaukaisena ja vakavana ollut näkyvissäni. Niin kävimme Homburgissa,

Kronbergissä, nousimme Feldbergille, josta avautuva laaja näköala

houkutteli yhä etäämmälle. Königsteinkään ei unohtunut; Wiesbaden,

Schwalbach ja lähiseudut askarruttivat meitä useita päiviä; me

saavuimme Reinille, jonka olimme kukkuloilta katsellen nähneet etäältä

kiemurtelevan esiin. Mainz meitä ihmetytti voimatta kumminkaan vangita

nuorta mieltä, joka pyrki esteettömään avaraan luontoon; kauniisti

sijaitseva Biebrich ilahdutti meitä, ja tyytyväisinä ja hilpeinä me

lähdimme paluumatkalle.

Koko tämä retki, josta isäni toivoi saavansa montakin piirrosta, oli

jäädä ihan vaille hedelmää; vaatiihan leveän ja laajan maiseman kuvaksi

käsittäminen melkoista taipumusta, kykyä ja harjoitusta! Huomaamattani

sentään suuntauduin ahtaammille aloille, mistä sain jonkinlaista satoa;

minä näet pidin jokaista kohtaamaani rappeutunutta linnaa, kaikkia

menneisyyteen viittaavia muureja kyllin arvokkaana esineenä ja kuvasin

ne parhaan taitoni mukaan. Mainzin valleilla sijaitsevan sikerökivenkin

minä kuvasin huolimatta joltisestakin vaarasta ja vaikeuksista, joita

pakostakin kokee jokainen tahtoessaan tuoda matkoilta kotiin kuvallisia

muistoja. Valitettavasti olin tälläkin kertaa ottanut mukaani

ainoastaan kaikkein kehnointa konseptipaperia ja taitamattomasti

kasannut yhteen ainoaan lehteen useita kuvia. Isäni-opettajani ei

kumminkaan ollut tuosta millänsäkään: hän leikkasi kuvat erilleen,

antoi kirjansitojan sovittaa yhteen, mikä sovitettavissa oli, piirsi

jokaiseen lehteen ääriviivat pakottaen minut siten tosiaankin jatkamaan

erinäisten vuorten ääriviivoja reunaan asti ja täyttämään etualan

joillakin ruohoilla ja kivillä.

Vaikka hänen vilpittömät puuhansa ja ponnistuksensa eivät voineetkaan

kykyäni kasvattaa, vaikutti tämä hänen järjestyshalunsa ilmaus

kuitenkin salaa olemukseeni, kuten myöhemmin monellakin muotoa selvästi

osoittautui.

Näiltä elämäniloisilta, puolittain taiteellisilta partioretkiltä,

jotka olivat lyhyessä ajassa suoritettavissa ja joita kävi usein

uudistaminen, minä kuitenkin jälleen kaipasin kotiin. Vetovoima

uhosi magneetista, joka oli aina minuun voimakkaasti vaikuttanut:

sisarestani. Hän, vain vuotta nuorempi minua, oli elänyt koko tajuisen

elämäni minun kerallani, siten mitä kiinteimmin minuun liittyen.

Näihin luonnollisiin aiheisiin yhtyi vielä kotoisesta tilanteestamme

koituva pyrkimys. Tosin hellä ja hyväntahtoinen; mutta vakava

isämme salasi herkän mielensä osoittaen ulkonaisessa käytöksessään

uskomattoman johdonmukaisesti sitäkin rautaisempaa ankaruutta

saavuttaakseen tarkoituksensa: suodakseen lapsillensa mitä parhaimman

kasvatuksen, rakentaakseen, järjestääkseen ja pitääkseen kunnossa

hyvin perusteltua huonettansa. Äiti sitävastoin, vielä melkein lapsi,

kasvoi kahden vanhimpansa keralla täyteen itsetajuntaan; nämä kolme,

jotka tarkastelivat maailmaa tervein katsein, olivat elinvoimaiset

ja vaativat nykyhetken nautintoa. Tämä perheen keskuudessa piilevä

ristiriita lisääntyi vuosi vuodelta. Isä tavoitteli päämääräänsä

järkkymättä ja lakkaamatta; äiti ja lapset eivät voineet luopua

tunteistansa, vaatielmistansa, toiveistansa.

Näissä oloissa oli luonnollista, että veli ja sisar liittyivät

kiinteästi toisiinsa ja turvautuivat äitiin saadakseen yleensä evätyt

ilot edes yksitellen nautittavikseen. Mutta koska yksinäisyyden

ja vaivan hetket olivat erittäin pitkät ja avarat verrattuina

virkistymisen ja huvin tuokioihin, varsinkin sisarelleni, joka ei

koskaan voinut poistua kotoa niin pitkäksi ajaksi kuin minä, niin hänen

haluansa saada keskustella kanssani tuimensi vielä se kaipaus, jota hän

tunsi minun liikkuessani etäällä.

Jos sisarukset olivat ensimmäisinä vuosinansa leikkineet ja oppineet,

kasvaneet ja kehittyneet täysin yhtä rintaa, joten heitä olisi

hyvinkin voinut pitää kaksoisina, niin tämä yhteys, tämä luottamus

säilyi yhä ruumiillisten ja henkisten voimien kehkeytyessä. Nuoruusiän

mielenkiinnon, sen ihmetyksen, jota herätessään aiheuttavat

aistilliset, henkisiin muotoihin pukeutuvat vietit ja aistillisia

hahmoja omaksuvat henkiset pyrinnöt, kaikki näitä asioita koskevat

mietteet, jotka meitä pikemmin pimentävät kuin kirkastavat, niinkuin

sumu peittää eikä valaise laaksoa, josta pyrkii kohoamaan, monet niistä

koituvat erehdykset ja selkkaukset sisarukset kokivat ja kestivät

toistensa keralla ja saivat omituisista tiloistansa sitäkin vähemmän

selkoa, kun läheisen sukulaisuuden pyhä arkuus, heidän tahtoessaan

päästä lähemmäksi toisiansa, tulla selvyyteen, sitäkin valtaavammin

heitä toisistansa erotti.

Minä puhun tässä vastahakoisesti siitä, mitä monta vuotta sitten

ryhdyin kuvailemaan voimatta kumminkaan saada asiaa suoritetuksi. Kun

liian pian kadotin tämän rakastetun, käsittämättömän olennon, tunsin

olevan riittävästi aihetta johdattaa mieleeni hänen arvoansa, ja niin

syntyi minussa runollisen kokonaisuuden suunnitelma, jonka puitteissa

olisi ollut mahdollista kuvailla hänen yksilöllisyyttänsä; mutta siihen

ei löytynyt muuta muotoa kuin Richardsonin romaaneissaan käyttämä.

Ainoastaan mitä täsmällisimmin, loppumattomin yksityiskohdin, jotka

kaikki elävästi ilmaisevat kokonaisuuden luonnetta ja ihmeellisestä

syvyydestä kummuten antavat jonkinlaisen aavistuksen tuosta

syvyydestä, ainoastaan siten olisi jossakin määrin voinut onnistua

tämän merkillisen persoonallisuuden kuvaileminen; lähde näet voidaan

ajatella, mikäli se virtaa. Tästä kauniista ja hurskaasta aikeesta,

kuten monista muistakin, minut vieroitti maailman hälinä, ja nyt

minulla ei ole muuta neuvoa kuin hetkiseksi kutsua esiin tuon autuaan

hengen varjo ikäänkuin taikakuvastinta käytellen.

Hän oli pitkä, hento- ja hyvärakenteinen, ja hänen käytöksessään oli

jotakin luontaisen arvokasta, joka sulautui miellyttävään pehmeyteen.

Hänen kasvonpiirteensä, jotka eivät olleet huomattavat eivätkä kauniit,

kertoivat olennosta, joka ei ollut eikä voinut olla sopusoinnussa

itsensä kanssa. Hänen silmänsä eivät olleet näkemistäni kauneimmat,

mutta syvimmät, niiden takaa odotti eniten, ja kun ne ilmaisivat

jotakin kiintymystä, rakkautta, niin niissä oli verraton loiste. Ja

kumminkaan tuo ilme ei ollut hellä, kuten se, joka tulee sydämestä

tuoden samalla mukanansa jotakin kaihomielistä ja ikävöivää; tämä ilme

tuli sielusta, se oli täyteläinen ja runsas, näytti tahtovan vain antaa

tarvitsematta ottaa mitään vastaan.

Varsinaisena hänen kasvojensa rumentajana, vieläpä siinä määrin, että

hän toisinaan saattoi näyttää todella rumalta, oli sen ajan muoti, joka

ei ainoastaan paljastanut otsaa, vaan teki vielä kaiken voitavansa

sitä näennäisesti tai todellisesti, sattumalta tai tahallisesti

suurentaakseen. Koska hänellä oli mitä naisellisin, puhtaanakaareutuvin

otsa ja samalla suuret, mustat kulmakarvat ja ulkonevat silmät, niin

siten syntyi ristiriitaa, joka ei ainakaan vetänyt puoleensa ketään

vierasta, jos ei suorastaan tympäissytkään. Hänellä oli siitä jo

varhain tunto, joka kävi yhä kiusallisemmaksi, mitä kauemmaksi hän

eteni niihin ikävuosiin, joina molemmat sukupuolet kokevat viatonta

iloa voidessaan toisiansa miellyttää.

Kenellekään ei oma hahmo voi olla vastenmielinen; rumimmalla

samoinkuin kauneimmallakin on oikeus iloita olemuksestansa, ja koska

hyväntahtoisuus kaunistaa ja jokainen hyväntahtoisesti itseänsä

kuvastimessa silmäilee, niin voi väittää, että jokaisen täytyisi

mielikseen itseänsä katsella, vaikka sitä vastustelisikin. Sisareni

taipui kuitenkin siinä määrin ehdottomasti ymmärryksenomaiseen asiain

käsittelyyn, ettei hän mitenkään voinut tässäkään kohden olla sokea ja

typerä; päinvastoin: hän tiesi, ehkäpä selvemminkin kuin kohtuullista

oli, jäävänsä leikkikumppaneistansa ulkonaiseen kauneuteen nähden

erittäin paljon jälkeen eikä osannut omaksua lohdutuksekseen, että oli

sisäisiltä avuiltansa heitä verrattomasti etevämpi.

Jos naishenkilön puuttuva kauneus on korvattavissa, niin tässä

tapauksessa sen teki kaikkien ystävättärien häneen kohdistuva

luottamus, kunnioitus ja rakkaus; olivatpa he vanhoja tai nuoria,

heillä oli kaikilla samat tunteet. Hän oli kerännyt ympärillensä

erittäin miellyttävän seuran; ei puuttunut nuoria miehiäkään,

jotka osasivat siihen pujahtaa, joten melkein jokainen tyttö

löysi itsellensä ystävän; hän yksin jäi ilman. Jos näet jo hänen

ulkomuotonsa oli jossakin määrin tympäisevä, niin sen takaa kuultava

sisäinen olemus oli sekin pikemmin torjuva kuin puoleensavetävä;

arvokkuus näet aina pakottaa toisen henkilön vetäytymään takaisin

omaan itseensä. Hänellä oli siitä elävä tunto, hän ei sitä minulta

salannut, ja hänen kiintymyksensä suuntautui sitä voimakkaammin minuun.

Seikka oli kylläkin omituinen. Kuten uskotut, joille ilmaisemme

rakkaussuhteen, vilpittömän osanottonsa nojalla muuttuvat todellisiksi

myötärakastajiksi, kasvavatpa kilpakosijoiksikin, lopulta kenties

todella saaden kiintymyksen suuntautumaan itseensä, samoin kävi meidän

sisarusten. Kun näet minun ja Gretchenin välinen suhde raukesi,

niin sisareni lohdutti minua sitä vakavammin, kun hän salaiseksi

tyydytyksekseen havaitsi vapautuneensa kilpailijattaresta, ja samaten

täytyi minun, mikäli hän osoitti minulle oikeamielisyyttä, kaikessa

hiljaisuudessa melkein vahingoniloisena tuntea olevani ainoa henkilö,

joka häntä todella rakasti, hänet tunsi ja häntä kunnioitti. Kun nyt

minussa aika ajoin uusiutui Gretchenin menettämisestä aiheutunut

tuska ja minä aloin yht'äkkiä itkeä, valittaa ja käyttäytyä rajusti,

niin minun epätoivoni herätti hänessä samanlaista epätoivoista

kärsimättömyyttä kaiken saavuttamatta jääneen, epäonnistuneen ja

ohivilahtaneen vuoksi, joten me molemmat tunsimme itsemme äärettömän

onnettomiksi, sitäkin enemmän, kun tässä omituisessa tapauksessa

uskotut eivät saaneet muuttua rakastavaisiksi.

Onneksi puuttui oikullinen lemmenjumala, joka tarpeettomasti aiheuttaa

ylen paljon pahaa, kerrankin hyväätekeväisesti asiaan auttaakseen

meidät kaikesta pulasta. Minä seurustelin uutterasti erään nuoren

englantilaisen kanssa, joka opiskeli Pfeilin koulukodissa. Hän

osasi hyvin tehdä selkoa kielestänsä, ja minä harjoitin sitä hänen

kerallansa saaden samalla kuulla yhtä ja toista hänen maastansa ja

kansastansa. Hän seurusteli pitkät ajat meidän luonamme minun voimatta

havaita hänessä kiintymystä sisareeni, mutta hän lienee sentään

kaikessa hiljaisuudessa elätellyt sellaisia tunteita aina intohimoon

asti, sillä vihdoin asia tuli arvaamatta ja yht’äkkiä ilmi. Sisareni

tunsi hänet, piti häntä arvossa, ja hän ansaitsi sen. Hän oli usein

ottanut kolmantena henkilönä osaa englantilaisiin keskusteluihimme,

me olimme molemmin yrittäneet hänen suustansa oppia englantilaisen

ääntämisen merkillisyyksiä omaksuen siten äänensävyn ja soinnin

ohella opettajamme erikoisimmatkin persoonalliset omituisuudet,

joten lopulta kuulosti sangen kummalliselta, kun me yhdessä ollen

puhuimme kuin yhdestä suusta. Hänen yrityksensä oppia meiltä samalla

tavalla yhtä paljon saksaa ei tahtonut ottaa onnistuakseen, ja

luulenpa havainneeni, että tuo pieni lemmenjuttukin suoritettiin sekä

kirjallisesti että suullisesti englanninkielellä. Nämä nuoret henkilöt

sopivat varsin hyvin toisillensa: mies oli kookas ja hyvärakenteinen

kuten sisarenikin, vain vielä solakampi; hänen pienet ja suppeat

kasvonsa olisivat voineet olla todellakin sievät, ellei rokko olisi

niitä liiaksi rumentanut; hänen käytöksensä oli rauhallinen, varma,

voipa sitä toisinaan sanoa kuivaksi ja kylmäksikin; mutta hänen

sydämensä uhkui hyvyyttä ja rakkautta, hänen sielunsa jaloutta, ja

hänen kiintymyksensä olivat yhtä kestävät kuin varmat ja tyynet.

Nyt tämä vakava pari, joka vasta äskettäin oli toisensa löytänyt,

esiintyi ihan erikoisena toisten joukossa, jotka olivat jo paremmin

keskenänsä tutustuneet, olivat kevytmielisemmät, tulevaisuuteen nähden

huolettomat ja ajattelemattomasti solmivat suhteita, jotka tavallisesti

häipyvät olemattomiin tulevaisten vakavampien liittojen hedelmättömänä

alkunäytelmänä ja erittäin harvoin vaikuttavat jatkuvasti elämään.

Sellainen hilpeä seura ei jättänyt käyttämättä hyväksensä kaunista

vuodenaikaa ja viehättävää seutua. Usein järjestettiin vesimatkoja,

koska ne ovat huviretkistä kaikkein seurallisimpia. Mutta liikuimmepa

vesitse tai maitse, joka tapauksessa ilmenivät heti eri vetovoimat;

jokainen löysi parinsa, ja muutamille miehille, jotka eivät olleet

lupautuneet ja joiden joukkoon minäkin kuuluin, ei jäänyt minkäänlaista

naisseuraa tai enintään sellainen, jota ei olisi hupaisena päivänä

itsellensä valinnut. Eräs ystävä, joka oli samassa asemassa ja jolta

lienee puuttunut naispuolinen kumppani etupäässä siitä syystä, että

hän, vaikka olikin erittäin leikkisä ja älykäs, oli vailla sitä

hellyyttä ja huomaavaisuutta, jota sellaiset liitot välttämättä

edellyttävät, lupasi nyt, jo usein leikkisästi ja henkevästi olotilan

vaikeutta valitettuansa, seuraavan kerran kokoonnuttaessa esittää

ehdotuksen, jonka toteuttamisesta koituisi apu hänelle ja koko

seurueelle. Hän täyttikin lupauksensa. Kun näet erään erinomaisen

vesimatkan ja erittäin miellyttävän kävelyretken jälkeen varjoisain

kukkulain välimaalle leiriytyneinä nurmikolla loikoen tai sammaleisilla

kallioilla ja puunjuurilla istuen olimme hilpeinä nauttineet

maalaisaterian ja ystävä näki meidät kaikki iloisina ja hyvällä

tuulella, niin hän käski kujeellisen arvokkaasti kaikkia istuutumaan

puoliympyrään, jonka eteen hän astui alkaen saarnata mahtipontisesti

seuraavaan tapaan:

»Korkeasti kunnioitetut ystävät ja ystävättäret, parilliset ja

parittomat! — Jo tästä puhuttelusta taidetaan havaita, kuinka

tarpeellista on, että astuu esiin katumussaarnan pitäjä kolkuttamaan

seurueen omaatuntoa. Osa minun jaloista ystävistäni on parillinen ja

mahtanee niin ollen voida varsin hyvin; toinen osa on pariton ja voi

ylen huonosti, kuten minä omasta kokemuksestani vakuuttaa taidan; ja

jos kohta rakkaat parilliset tässä ovatkin enemmistönä, niin jätän

kuitenkin harkittavaksenne, eikö ole seurallinen velvollisuus kaikista

huolta pitää. Miksi liitymmekään lukuisina yhteen, ellemme sitä varten,

että olisimme keskinäisessä vuorovaikutuksessa? Mutta kuinka se taitaa

tapahtua, kun piirissämme on jälleen havaittavissa niin monia pieniä

eriseuroja? Kaukana olkoon minusta, että näistä kauniista suhteista

mitään pahaa ajattelisin tai niitä loukata tahtoisin; mutta kaikki

aikanansa! Siinä kaunis, korkea sana, jota tosin ei kukaan ajattele,

kun ajanvietteistä on riittävästi huolta pidetty.»

Sitten hän jatkoi puhettansa yhä vilkkaammin ja hupaisemmin

asettaen seurallisia hyveitä ja helliä tuntoja vastatusten.

»Viimeksimainittuja», sanoi hän, »meiltä ei voi milloinkaan puuttua, me

kuljetamme niitä aina mukanamme ja jokainen saavuttaa niissä helposti

ja harjoittelematta mestaruuden; ensinmainittuja meidän sitävastoin

tulee etsiä, meidän tulee vaivautua, jos mielimme ne saavuttaa, ja

miten pitkälle niissä edistynemmekin, emme kuitenkaan koskaan opi niitä

täysin vallitsemaan?» — Nyt hän alkoi käydä käsiksi yksityiskohtiin.

Monikin lienee tuntenut itsensä satutetuksi, ja välttämättä täytyi

toisiansa silmäillä; mutta ystävämme nautti sitä etuoikeutta, ettei

hänen sanoistaan milloinkaan pahastuttu, joten hän voi häiriytymättä

jatkaa:

»Puutosten paljastaminen ei riitä, onpa väärinkin niin menetellä,

ellei samalla tiedä osoittaa keinoja olotilan parantamiseen. Niinpä

en tahdokaan, ystäväiseni, piinaviikonsaarnaajan tavalla yllyttää

teitä katumukseen ja parannukseen ylipäänsä, päinvastoin: minä toivon

kaikille rakastettaville pareillemme kaikkein pisintä ja kestävintä

onnea ja itse mitä varmimmin asiaa edesauttaakseni minä nyt ehdotan,

että nämä pienet kaikkein herttaisimmat eriseurat hajoitetaan ja

lopetetaan seurallisten hetkiemme ajaksi. Minä olen», jatkoi hän, »jo

pitänyt huolta asian järjestämisestä, siltä varalta, että saavutan

suosiota. Tässä on kukkaro, joka sisältää herrojen nimet; nostakaa

nyt arpa, kaunottareni, ja suvaitkaa viikon päivät palvelijananne

suosia sitä, jonka arpa teille määrää. Tämä koskee ainoastaan meidän

piiriämme; kohta kun se hajaantuu, raukeavat myös nämä liitot, ja sydän

ratkaiskoon, kuka teidät kotiin saattelee.»

Useita seurueen jäseniä tämä puhe ja sen esitystapa oli ilahduttanut,

ja he näyttivät hyväksyvän tuon mieleenjohtuman; mutta muutamat parit

tuijottelivat eteensä, ikäänkuin eivät olisi uskoneet siten tulevansa

omilleen. Senvuoksi hän huusi leikillisen kiivaasti:

»Totisesti, minua hämmästyttää, ettei kukaan hypähdä seisaalleen ja

toisten epäröinnistä huolimatta ylistä minun ehdotustani, selittele

sen etuja ja vapahda minua esiintymästä itseni kehuskelijana. Minä

olen, Jumala paratkoon, vanhin teidän seurassanne! Jo minulla on

kalju pääkin, monien mietteitteni tähden» — hän otti hatun päästänsä

— »mutta ilokseni ja kunniakseni minä sen näytteille asettaisin, jos

omat harkintani, jotka kuivaavat minun nahkani ja riistävät minulta

kauneimman koristeeni, taitaisivat edes jossakin määrin minua ja

muita hyödyttää. Me olemme nuoria, ystäväni, ja se on ihanaa; me

vanhenemme, ja se on tuhma juttu; me emme hevin loukkaannu toisiimme,

ja se on kaunista ja vuodenajan mukaista. Mutta kohta, ystäväiseni,

kohta tulevat ne päivät, joina meillä on paljonkin syytä loukkaantua

itseemme: katsokoon silloin itsekukin, kuinka itsestänsä suoriutuu;

mutta samalla loukkaantuvat toiset meihin monella muotoa, vieläpä niin,

ettemme ollenkaan syytä oivalla; sitä varten meidän on varauduttava, ja

sen pitää nyt tapahtuman.»

Hän oli esittänyt koko puheen, mutta varsinkin sen loppuosan

kapusiinimunkin äänin ja elein; koska näet hän oli katolinen, lienee

hänellä ollut riittävästi tilaisuutta tutkia mainittujen isien

puhetaitoa. Nyt hän näytti hengästyneen, kuivasi väleen kaljun

päälakensa, joka tosiaankin loi häneen pappismiehen leimaa, ja sai

näillä kujeillansa kepeämielisen seuran niin hyvälle tuulelle, että

kaikki hartaasti halusivat kuulla lisää. Mutta sen sijaan, että olisi

jatkanut, hän veti esiin kukkaron ja kääntyi lähimmän naishenkilön

puoleen. »Tehdäänpä koe», huudahti hän, »työ on tekijäänsä kiittävä.

Ellei se viikon varrella miellytä, niin luovumme siitä, ja asia saa

jäädä ennallensa.»

Puolittain halukkaina, puolittain pakon alaisina naiset nostivat

lippusensa, ja varsin helposti voi havaita, että tässä vähäpätöisessä

asiassa olivat monenlaiset kiivaat tunteet vaikuttamassa. Onneksi

sattui niin, että erotetuiksi joutuivat hilpeämieliset, vakavammat

sitävastoin jäivät toistensa seuraan; niinpä sai sisarenikin pitää

englantilaisensa, ja molemmat olivat siitä erittäin kiitolliset lemmen

ja onnen jumalalle. Antistes liitti kohta toisiinsa uudet sattumaparit,

heidän terveydeksensä juotiin ja toivoteltiin kaikille iloa sitäkin

enemmän, kun sen kestoaika oli määrätty lyhyeksi. Tämä oli epäilemättä

hilpein hetki, minkä seuramme oli pitkiin aikoihin elänyt. Ne nuoret

miehet, joiden osaksi ei ollut naishenkilöä liiennyt, saivat nyt

tehtäväksensä pitää viikon kuluessa huolta hengestä, sielusta ja

ruumiista, kuten puhujamme lausui, mutta erittäinkin sielusta, koska

molemmat toiset pikemminkin osaisivat itseänsä auttaa.

Johtajat, jotka tahtoivat kohta kunnostautua, järjestivät nopeasti

varsin sieviä, uusia leikkejä, valmistivat hieman kauemmaksi

ilta-aterian, jota ei ollut odotettu, valaisivat yöllä palatessamme

juhlavalkein aluksen, vaikka kirkas kuutamo teki sellaisen toimenpiteen

tarpeettomaksi; he puolustautuivat huomauttamalla, että oli täysin

uuden, seurallisen järjestyksen mukaista, jos maalliset tulet

himmensivät taivaallisen kuun helliä silmäyksiä. Maihin astuessamme

Solonimme huusi: »_Ite, missa est_!» Jokainen kuljetti arvan hänelle

määräämän naisen aluksesta rannalle jättäen hänet sitten varsinaiselle

kumppanillensa ja vaihtaen itselleen takaisin omansa.

Seuraavan kerran kokoonnuttaessa tämä viikoittainen järjestys

määrättiin kesäkauden kestäväksi ja toimitettiin jälleen arvonta. Tämä

leikki epäilemättä aiheutti seurueessa uuden, odottamattoman käänteen:

jokainen intoutui ilmaisemaan kaikkea henkevyyttänsä ja suloansa ja

mitä kohteliaimmin mielistelemään kulloistakin kaunotartansa varmasti

luottaen siihen, että hänellä riittäisi kohteliaisuuksia ainakin viikon

ajaksi.

Oli tuskin ehditty järjestyä, kun puhujaamme ollenkaan kiittämättä

päinvastoin moitittiin häntä siitä, että oli puheensa parhaan osan,

sen lopun, pitänyt omana tietonansa. Hän puolestaan väitti, että

puheen paras osa oli suostuttelu ja ettei pidä ollenkaan puhua, ellei

aio suostutella; vakuuttaminen näet oli hänen mielestään vaikea

juttu. Kun ei hänelle kumminkaan annettu rauhaa, hän aloitti kohta

nuhdesaarnan, entistä muodottomamman, kenties juuri siitä syystä,

että aikoi puhua kaikkein vakavimmista asioista. Hän näet esitti,

käyttäen raamatunlauseita, jotka eivät asiaan soveltuneet, vertauksia,

jotka eivät osuneet, viittailuja, jotka eivät mitään selittäneet,

sitä ajatusta, että henkilö, joka ei osaa salata intohimojansa,

kiintymyksiänsä, toiveitansa, aikeitansa, suunnitelmiansa, ei pääse

maailmassa mihinkään, vaan joutuu kaikkialla estetyksi ja pilkkana

pidetyksi; mutta aivan erikoisesti oli ahkeroitava mitä syvimmän

salaisuuden varjelemista, jos mieli olla onnellinen rakkaudessa.

Tuo ajatus punoutui hänen koko esitykseensä, vaikka hän ei siitä

sanaakaan nimenomaan lausunut. Jos tahtoo muodostaa itselleen

käsityksen tästä omituisesta ihmisestä, on otettava huomioon, että

hänellä oli hyvät luontaiset lahjat, että hän oli kehittänyt kykyjänsä

ja erittäinkin älyllistä terävyyttänsä jesuiittain kouluissa ja

hankkinut itselleen suuren maailman- ja ihmistuntemuksen, tosin vain

niiden huonoja puolia koskevan. Hän oli suunnilleen kahdenkolmatta

vuoden ikäinen ja olisi mielellään käännyttänyt minutkin ihmisiä

halveksivalle kannallensa. Se ei kumminkaan tahtonut ottaa

luonnistuakseen, sillä minulla oli yhä suuri halu olla hyvä ja havaita

toiset hyviksi. Hän on kuitenkin kääntänyt huomioni moneen seikkaan.

Jokaisen hilpeän seuran täydennykseksi tarvitaan välttämättä leikkisä

henkilö, joka ei ole millänsäkään, vaikka toiset monen yksitoikkoisen

hetken huviksi suuntaavat pilansa nuolet häneen. Ellei hän ole pelkkä

täytetty saraseeni, sellainen, jota ritarit käyttelivät huviotteluissa

peitsiänsä harjoittaessaan, vaan osaa itsekin hyökkäillä, ärsyttää

ja haastaa kilpasille, lievästi haavoittaa, perääntyä ja ollen

paljastavinaan voimattomuutensa antaa toisille aimo iskun, niin ei

voi ajatella mitään miellyttävämpää. Sellainen veikko oli ystävämme

Horn, jonka nimi jo antoi aihetta kaikenlaiseen leikinlaskuun ja

jota vartensa vähäisyyden vuoksi aina mainittiin nimellä Hörnchen.

Hän oli tosiaankin seuran pienin, käytökseltään kursailematon, mutta

miellyttävä; tylppä nenä, hieman paksut huulet, pienet säihkyvät silmät

muodostivat mustanruskeat kasvot, jotka näyttivät aina yllyttävän

nauramaan. Hänen pientä jäykkää päätänsä peittivät runsaat mustat

kiharat, poskissa sinersi jo nuorella iällä parransänki, jonka hän

olisi kovin mielellään antanut kasvaa voidakseen koomillisena naamiona

alinomaa seuraa huvittaa. Hän oli muuten sievä ja sukkela, mutta väitti

olevansa vääräsäärinen. Hänen mielikseen myönnettiin väite todeksi, ja

siten syntyi montakin pilapuhetta: ollen erittäin hyvänä tanssijana

haluttu, hän näet katsoi naisten omituisuuksiin kuuluvaksi, että he

tahtoivat aina nähdä käyrät sääret tanterella. Hänen hilpeytensä oli

häviämätön ja hänen läsnäolonsa jokaisessa seurassa välttämätön. Me

liityimme toisiimme sitäkin kiinteämmin, kun hänen oli määrä lähteä

kerallani yliopistoon, ja hän ansaitsee myöskin, että kunnioittaen

häntä ajattelen, koska hän pysyi monet pitkät vuodet sanomattoman

rakkaana, uskollisena ja kärsivällisenä kumppaninani.

Minun helppo riimittelykykyni ja taitoni löytää jokapäiväisistäkin

asioista runollinen puoli oli viekoitellut hänetkin sellaisiin töihin.

Pieniä seuramatkojamme, huviretkiämme ja niiden kestäessä sattuneita

seikkoja me runollisesti koristelimme, joten tapauksen kuvauksesta

aina syntyi uusi tapaus. Mutta koska sellaiset seuralliset pilat

tavallisesti päätyvät ivailuun ja ystävämme Horn hullunkurisine

esityksineen ei pysynyt aina asianmukaisissa rajoissa, syntyi useasti

harmia, joka kuitenkin voitiin aivan pian tyynnyttää ja hälventää.

Muun muassa hän koetteli kykyänsä eräässä siihen aikaan ahkerasti

viljellyssä runoudenlajissa, koomillisessa sankarirunoelmassa. Popen

»Kiharanryöstö» oli aiheuttanut paljon jäljittelyjä; saksalaisella

maaperällä tätä runouslajia harjoitti Zachariae, ja se miellytti

kaikkia, koska sen esineenä tavallisesti oli joku kömpelö henkilö, jota

haltiattaret pitivät pilkkanansa toista parempaa suosien.

Ei ole ihme, mutta herättää sentään ihmettelyä, kun jotakin

kirjallisuutta, varsinkin saksalaista, tarkastellessaan havaitsee,

kuinka kokonainen kansakunta ei voi irtautua määrätystä ja eräässä

muodossa onnekkaasti käsitellystä aiheesta, vaan tahtoo nähdä sen

kaikin tavoin toisteltuna, joten kasautuvat jäljitelmät lopulta

peittävät ja tukahduttavat alkuperäisen teoksen itsensä.