-- Kuinka sinä, setä, kehtasit olla koko yön poissa. Ethän sinä
milloinkaan maailmassa niin tehnyt.
-- Rakas lapsi, sanoin hiukan sammaltaen, en maailmassa koskaan niin
suurten miesten illallisella ole ollut. Katsoppas, vanhaan hyvään
aikaan illalliset usein venyivät niin pitkiksi, että ne hipoivat
aamiaista. Aivan niinkuin pohjolan kesäyöt, jolloin iltarusko ja
aamurusko antavat suuta toisilleen. Runeberg on itse tästä laulanut
ikimuistettavan runon: hur mänskan glömmer natten lång, att gå tili
vila där (kuinka ihminen unohtaa kokonaisen pitkän yön menemästä
levolle pohjolassa).
Rupesin hyräilemään tätä kaunista laulua, mutta se ei ollenkaan
miellyttänyt säädyllistä tyttöäni, joka vain vikisi:
-- Hyi jee, setä, et saa laulaa. Jos vielä neidit kuulevat. Ne ovat
niin vihasia, niin vihasia.
-- Olivatko neidit todellakin vihasia? kysyin Ainolta.
-- Kyllä ne olivat. Sanoivat, että ei Suomen suuret miehet ole sopivia
esimerkkejä nykyaikaiselle polvelle. Niillä oli aivan omat
siveellisyyskäsityksensä, joita naismaailma tätä nykyä ei enää voi
hyväksyä.
-- Naismaailma! Niin sillä naismaailmalla on omat ajatuksensa,
miesmaailmalla omansa. Edelliset ovat passiivisia tai kielteisiä,
jälkimäiset aktiivisia tai myönteisiä. Niiden välillä on olemassa
suloinen ristiriita, jonka täytyy loppua jälkimäisen voittoon, silloin
kun ei edellinen voita. Voi silloin maailmaa!
-- Mitä sinä, setä parka, puhelet! Ei Impi sitä ymmärrä. Ymmärrätkö
sinä Aino? kysyi Impi Maria.
-- En, en ollenkaan. -- Mutta mitä ne neidit tuolla hääräävät? kysäisi
Aino ja varjosti silmiään nähdäkseen, mitä sillan korvassa tapahtui.
Siellä neidit kiskoivat kumpikin köydestään nuottaa maihin ja huusivat
apua minkä jaksoivat. Aino ja Impi Maria läksivät juoksemaan niin että
tukat hulmusivat. Väsyneenä yön valvomisesta koetin ehättää perästä.
Kaikki kolme tartuttiin köysiin kiinni ja alettiin kiskoa oikein
hartiavoimilla. Hitaasti nousi nuotta Tuonelan väkevästä virrasta. Se
huomattiin jo hetken perästä, että kummallisen suuri kala peppuroi
nuotassa. Siinä ponnistellessani liukkailla rantakivillä liukastivat
jalkani ja minä mätkähdin istualleni. Samassa pettivät neiti Koskenkin
jalat ja hän syöksyi hervottomana syliini. Nuotta oli pääsemäisillään
valloilleen, mutta en hellittänyt, eikä neiti Koskikaan. Siinä me
soljuimme rantamudassa, kunnes Aino hyökkäsi apuun ja auttoi meidät
pystyyn. Uudet hurjat ponnistukset pantiin käyntiin ja vihdoinkin
saatiin nuotta kuiville.
Kolmen kyynärän pituinen, paksu lohi oli kippurassa nuotan perässä.
Selvitettiin se sieltä ulos ja ruvettiin huoatessamme sitä ihailemaan.
Ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt mokomaa venkurata. -- Minnekkä
viedä saalis? Väinölä oli lähinnä.
Minä tartuin pääpuoleen, neidit kannattivat keskiruumista ja Aino
piteli pyrstöä. Impi Maria hypiskeli tasajalassa siinä ympärillä ja
ilakoi ääneensä. Impi avasi ovet ja me kannoimme lohen sisään ja
laskimme sen keskilattialle. Samassa lohi päristelihe ja me lensimme
mikä minnekkin tuvan nurkkiin. Aino sai niin kovan puustin korvalleen
lohen pyrstöstä, että hän purskahti itkuun.
Siinä se lohi haukotteli ja kitaset tekivät vimmatusti työtä.
-- Missä Väinämöinen on? kysyi Neiti Vuori.
-- Niin missä hän on? toisti Neiti Koski. Menkää tytöt väleen Louhen
luo ja pyytäkää hänet tänne!
Tytöt karkasivat ulos. Me kolme tuvassa olijaa seisoimme ääneti, emme
vilaisseetkaan toisiimme. Pahat aavistukset hiipivät aivoihimme. Emme
virkkaneet mitään, mutta kaikkia vaivasi ajatus:
-- Onkohan tuo itse Väinämöinen. Kalevalassahan kerrotaan, että hän
osasi tempun muuttautua kalaksi. Olisikohan tuo vanha pakana koettanut
yöllä karata saaresta lohen haahmossa, mutta pimeässä ja Tuonen
mustassa virrassa uinut nuottaan, jonka neidit kaiken varalta olivat
virittäneet viistoon joen poikki.
Louhi syöksyi sisään, seisattui keskilattialle ja tarkasti visusti
kalaa. Yhtäkkiä hän kiemurteli onnettomana käsiään ja huudahti
tuskaisena:
-- Se on Väinämöinen. Onneton ukko utra! Joko sinä taas olet joutunut
lempesi narriksi. -- Kaikki pois tuvasta. Minä aijon loihtia Väinön
entiselleen. Mutta silloin ei saa kukaan kristisielu olla
lähimaillakaan, sillä minun loitsuni ovat pakanallista perua ja ovat
tehottomat kristittyjen läsnäollessa. Te neidit, menkää huviloihinne ja
sulkekaa visusti ovenne. Tytöt, laputtakaa kotianne.
Louhi seisoi selkä suorana ja kädet puuskassa ja oli niin käskevän
näköinen, että neidit nurkumatta poistuivat tuvasta ja tytöt jo heidän
edellään. Jäimme kahden tupaan. Louhi silmäili kotvan aikaa minua.
Lopetin äänettömyyden ja sanoin:
-- Ehkäpä saisin jäädä tupaan, niin kirjoittaisin sinun loitsusi
paperille. Epäilen, onko henkiinherätys-loitsuja kerättyinä
Kirjallisuuden seuran arkistoon.
-- Minusta on hieman tuntunut siltä, kuin sinä et olisi oikein vankka
kristitty, sanoi Louhi ja epäröi.
-- Niin, armas Pohjolan emäntä, olen hieman lukenut erästä tiedettä,
jota sanotaan filosofiiaksi, sammalsin minä. Ja sillä tieteellä on se
turmiollinen ominaisuus, että se tappaa ihmisessä taikauskon.
-- Siinä tapauksessa ehkä et ole niin vaarallinen, mutta kun et usko
taikojeni tehoon, on parasta, että poistut tuvan eteiseen.
Astuin ulos ja Louhi alkoi molittaa. Sitä kesti ainakin puolisen
tuntia. Pohjantähden hiottavat säteet alkoivat aivan ihmeellisesti
raukaista minun yön valvomisesta ja ambrosian vaikutuksesta
herpautunutta ruumistani. Vihdoin ovi aukeni ja Louhi virkkoi:
-- Astu tupaan.
Menin sisälle. Väinämöinen lepäsi vuoteessaan, tukka ja parta vielä
aivan likomärkinä. Hampaat löivät loukkua ja vilun väreet puistattivat
ruumista. En tahtonut virkkaa Väinölle mitään, eikä minulla ollut
mitään sanottavaakaan. Minua vaan raukaisi armottomasti.
-- Joll'et pahastu, Louhi kulta, niin menen minäkin levolle.
-- Tee tahtosi. Missä olet ollut? Oletpa oikein sairaan näköinen.
-- Kävin Suomen suurmiesten iltamissa ja siellä tulin viipyneeksi vähän
kauemminkin.
-- Hyvä kun jo näin aikaisin saavuit. Olen kuullut että ne kestävät
kolme päivää peräkkäin, niinkuin Pohjolan häät muinoin.
Riisuuduin ja menin levolle, sillä aikaa kun Louhi hoiteli Väinämöistä.
Mutta Väinämöinen pääsi unen päästä kiinni ja kuorsasi kohta kuin
puolijumala ainakin. Louhi toi tuolin vuoteeni viereen ja omisti
huolensa lempeän äidin tavoin nyt minulle.
-- Panisitko kylmät kääreet otsalleni, nämä Tuonelan ruoat ja juomat
ovat hiukan outoja, ei vatsa tahdo niitä helposti sulatella.
-- Heti kohta saat kääreet.
Louhi ryhtyi toimiin ja hääräsi näköjään ihastuneena pyttyineen ja
riepuineen.
-- Oletko sinä tottunut tällaisiin askareihin? Niin luontevasti sinulta
sujuvat hommat, kysyin.
-- Olenpa hyvinkin. Ennen muinoin Pohjolassa, kun vielä isäntä eli ja
Lemminkäinen kävi meillä, sattui usein, että sain vaihtaa kääreitä sekä
isännän että vieraan otsille. Iloisia aikoja, menneitä aikoja,
muistorikkaita aikoja, sanoi Louhi ja hänen siniset silmänsä vettyivät.
-- Lemminkäis-parka, kun aina vain saa tallustella sielunvaelluksella,
sanoin suurimmalla myötätunnolla.
-- No sen Lemminkäisen laita on nyt vähän niin ja näin. Ei lemmen
jumala voi heretä lemmettömäksi. Senhän jo arvaa sanomattakin. Mutta ei
raadin kristilliset jäsenet sitä tahdo tajuta. Lähettävät aina vain
vaellukselle, ja mies tulee sieltä kahta hullumpana takasin. Viimeksi
kun tuli maailmasta, niin rupesipa lääppimään ja haparoimaan minuakin
ja neidit sattuivat näkemään, niin ett'en minäkään iljennyt häntä
puolustaa. Olisivat ehkä selvittäneet sen minulle häpeälliseen
suuntaan.
Samassa alkoi Väinämöinen äännellä vuoteessaan. Kuunneltiin, mitä hän
ehkä tahtoisi.
"Nei-jot niemien nenissä"
kuului ukko taaskin hyräilevän.
-- Mitä sinä vanha lemmenhöperö siinä murahtelet. Kiitä luojaasi, että
vielä hengissä olet, sanoi Louhi ja komensi häntä kääntymään seinään
päin kylelleen, että paremmin uni maittaisi.
Vähitellen vaivuin horroksiin ja uneen, ja Louhi jäi yksin vartioimaan
meidän rauhallista lepoamme.