Seuraavana iltana tulivat neidit tapaamaan minua. Väinämöinen ei ollut
kotosalla. Neiti Vuori sanoi:
-- Me varroimme koko edellisen yön teitä kotia tulevaksi, emmekä
saaneet unen rahtuakaan silmiimme. Te suvaitsitte tulla vasta aamulla.
Emme kumpainenkaan ole tottuneet, niinkuin niin monet Suomen
aviovaimo-parat, valvomaan öitä juhlivien miestensä takia.
Ymmärrättehän, että meidän nykyään, vanhoilla päivillämme, on
mahdotonta tottua tällaisiin elämäntapoihin.
-- Ikävää, että olette minun takia viettäneet rauhattoman yön. Jos
olisin tiennyt, että minun vaellukseni täällä Tuonelassa on niin tarkan
puntarin nokassa, olisin ehkä saapunut aikaisemmin. Mutta Suomen
suurmiesten aviovaimot näkyvät ottavan valvomiset kevyemmin.
-- Niin juuri heidän takia meidän sielumme ovat kuohuksissa. Eikö ole
ollut anteeksiantamatonta tuo elämä, jota meidän suurmiehemme ovat
viettäneet. Valvottaneet vaimojaan, valvottaneet palvelijoitaan, ja
itse mässänneet öitä, kaksi, kolme peräkkäin. Hyväksyttekö sellaista?
-- En. Minä en hyväksy, että ollenkaan juhlitaan kotona. Siellä on
isäntä sidottu ja vieraat ovat sidotut, vaimo ja palvelijat taas
vaivatut. Minä juhlin aina ulkona. Koti on oleva pyhäkkö, jonne ei
vieraitakaan saa pistäytyä, muuten kuin kutsumalla.
-- Siis hyväksytte täydelleen, että lähetimme Teitä poiskutsumaan
Runebergin luota. Mutta nyt tahtoisimme lausua toivomuksen, että Te
joko muutatte majaa tai jätätte Tuonelan. Meillä on raskas työ
vartioidessamme Väinämöistä, emme kaipaa lisähuolta. Teillä kai ei ole
sitä vastaan mitään muistuttamista, että lähetämme tytöllenne sanan
saapua lähtövalmiina huomenna klo 10 tänne Väinölään.
-- Ei ole.
Neidit läksivät. -- Seuraavana aamuna Impi Maria tuli luokseni.
Väinämöinen vetisteli lähdön hetkenä, halasi minua ja sanoi:
-- Vie terveiset Suomeen ja sano, että kohta minä täältä palaan oman
kansani keskuuteen. Ei tätä jaksa enää kauemmin kestää. Naiset
määräävät, ja säätävät, miten aikamiesten tulee elää. Mutta koeta saada
ne pykälät poispyyhityiksi siitä rikoslaista, jossa säädetään
kuritushuonetta sille, joka vastustaa Kristuslasta. En uskalla sitä
ennen tulla. Minun aikanani sai ihminen ajatella ja lausua, mitä
halusi. Eikö Suomessa vieläkään oivalleta, että suukapula on orjan
rangaistus.
-- Koetan parastani. Ehkä viidenkymmenen vuoden perästä voit palata.
Sano terveiset kaikille tutuille. En ehdi käydä hyvästillä, näin äkki
lähtö kun tuli eteen.
Astuimme sillan yli, jonka toisella rannalla Aino oli vastassa.
Kohteliaat hyvästit heitettyämme neideille, läksimme astumaan
viertotietä pitkin kohti Tuonelan porttia.
Tytöt hyppelivät edessäni maantiellä ja Aino pyysi Impi Mariaa
saapumaan hänen luokseen asumaan, kun kerran myötämöisin Tuonelaan
saapuu. Kulkiessani siinä perässä ajatuksiini vaipuneena kuulin jonkun
kysyvän:
-- Poisko se mies lähtöö tyttösä kansa Tuonelasta?
Tunsin Hoppulaisen äänen. Hän oli lakaisemassa Minna Canthin pihaa.
-- Pois piti lähteä.
-- Miks' näin välleen?
-- Ajettiinpa pois.
-- Minkä tautta?
-- Ei ilo ja kevytmielisyys taivaassa kelpaa.
-- No, sese vasta tiällä kelepookin. Oonhan minäkin tiällä. Enemmänhän
tiällä on iloisia immeisiä kuin mualimassa. Lähen suattamaan teitä
portille asti, niin suan tarinoija.
Hoppulainen liittyi meihin, niin että meillä molemmilla, Impi Marialla
ja minulla, oli mieleiset puhekumppanit.
Hoppulainen ryhtyi monin sanoin ja loistavin vertauksin selvittelemään
minulle oikean taivaan meininkiä. Ei minun tarvinnut muuta sen kun
kuuntelin. Sanoi Minna Canthin joskus lukeneen erään italialaisen
kertomusta Tuonelassa käynnistään. Ei ollut se Hoppulaista
miellyttänyt, sanoi vain:
-- Hapan mies, oikea möröttäjä. Lie ollut alapeita mahassa.
-- Mitä lie ollut, vastasin. Oli se vähän sen näköinen potilas. Taisipa
kaikilla sen ajan ihmisillä olla alapeita mahassa.
Hoppulainen yhä yltyi ja manasi italialaisen Tuonelan virran pahimpaan
kinahmeen.
Saavuttiin vihdoin Tuonelan portille. Ilmarinen haettiin esille pajasta
ja minä pyysin siipiäni. Ilmarinen kiinnitti siivet visusti lapoihini
ja tätä tehdessä kysäsi!
-- Mitenkä se velimies jaksaa? Eikö siltä tytöt ala lähteä mielestä?
-- Ei ihan lopen. Uhkaa kohta lähteä takasin Suomeen.
-- Ettekö kieltäneet?
-- En kun käskin. Suomessa tarvitaan kyllä viisaita miehiä, iloisia
miehiä, laulavia miehiä tätä nykyä. Enemmän kuin ennen. Nyt tarvitaan
loihtijata, joka sulkee verihaavojen vuodon. Muuten hukumme hurmeeseen
ja katkeruuteen.
-- Näkemisiin Tuonela ja Tuonelan vainajat! huudahdin ja kättelin
saattajia.
Haukan siivet rupesivat liipottelemaan. Syöksyttiin suureen avaruuteen.
Äkkiä hävisi koko reunaton hiekkalahdelma miljoonine kirkkoveneineen
silmistäni. Suuri, peloittava äänettömyys ympäröi meidät. Mutta taas
kuului kaukainen, hiljainen jymy kuin kalevantulen loimutessa. Jymy
laajeni, jymy kasvoi, ääniä kuului yltympäri. Kohta eroitin sävelen.
Yhdeksännen Beethovenin sinfonian finaalin teema sukelsi esille:
_Freude schöner Götterfunken_. Vähitellen liittyi soittokone toisensa
perästä tähän ilon purkaukseen. Jo soitti koko avaruus. Ne eivät olleet
viulun kieliä, eikä puhaltimien toitotuksia, ne olivat vaan ääniä
olemattomista koneista, vielä autereisempia kuin öljyisin viulun sävel.
Nyt alkoi ihmisäänet soida, ne yhtyivät pauhuun ja kohta minä vaivuin
mitä hurmaavimpaan ruumiin nautintoon. Suljin tyttöni syliini ja
ummistin silmäni. Lankesin loveen, niinkuin loitsija muinoinen, jouduin
samanlaiseen ilon hurmioon kuin suuri säveltäjä itse ikiluomaansa
säveltäessään. Itse luomisen ilo valtasi sieluni. Ja äänet huusivat:
Freude schöner Götterfunken
Tochter aus Elysium.
Wir betreten feuertrunken
Himmlische dein Heiligtum,
Deine Zauber binden wieder,
Was die Mode streng geteilt.
Alle Menschen werden Bruder,
Wo dein sanfter Flügel weilt.
(Ilo ihanin jumalten kipinä.
Tytär autuaitten tanhuilta.
Astumme tulirinnoin
Sinun taivaalliseen pyhättöösi.
Sinun taikasi liittää yhteen
Minkä kiihko on rikki repinyt.
Kaikki ihmiset kaulaavat veljinä toisiaan
Missä sinun siipesi suhina humahtaa).
En nähnyt mitään, en tajunnut, mistä äänet pursusivat esille, ne vaan
täyttivät avaruuden, ne olivat avaruuden liikehtimisen ääniä. Ilon
ylistys olikin ehkä maailmankaikkiuden koneen rätinää, niinkuin kalske
on höyrykoneen. Se on itse luomistyön touhun ääntä.
Nöyrästi taas kumarsin hengessäni luojaa, joka on antanut meille
ihmisille lahjan, autuaallisimman ja iloisimman, taivaita hapuilevan
mielikuvituksen. Sillä ihminen katkoo aineellisuuden kahleet, sen
avulla se kuulee ja näkee ihanuuksia, joita ruumiillinen korva ja silmä
eivät eroita.
Soljuimme avaruuksien halki. Äänet julkijulistivat Ilon ylistystä yhtä
helakoilla äänillä.
Olin rakkaassa, kultakutrisessa tytössäni todellakin piteleväni
ihmiskuntaa, jota halusin rakastaa niinkuin suuri Beethoven sitä
rakasti. Puhutaan että jumala rakasti ihmisiä niin että hän kuoli
heidän puolestaan. Ihmiskunnan jättiläisiä on vallannut sama ääretön
rakkaus. Suuret nerot ovat uusien arvojen luojia. Ja luojan ainoa
kiihotin on rakkaus. Ilman rakkautta ei mitään luoda kokoon. Kaikki
uusi ja kelpoinen syntyy vain rakkauden kautta, henkisen ja
ruumiillisen rakkauden kautta.
Kuinka miehekästä tällainen rakkaudentunne onkaan! Ei suuri uros vihaa
vihollistaan. Hän sen surmaa, jos voi, tai surmataan. Mutta vihan,
koston tunnetta hän ei haudo. Se on pikkusielujen hekkumaa, sillä
heidän luonteelle kosto, viha, kiukku ja pikkumaisuus ovat ominaisia.
Uros kykenee rakastamaan ei ainoastaan yksityishenkilöitä vaan myös
ihmiskuntaa kokonaisuudessaan ja luomakuntaa äärettömyyksineen.
Huimaavan korkeat sopraanot livertelivät yläilmoissa niin kevyesti ja
luontevasti kuin huilut. Ei sitä maallista kiekumista, joka
parhaimpiakin sopraanoja vaivaa näissä vaativissa juoksutuksissa. Ne
olivat mielikuvituksen sulosointuja, ilosta pakahtuvan sydämen
purkauksia. Ja tulirinnoin ne vaan toistivat:
"Freude, Freude! Freudig wie ein Held zum Siegen, laufet Brüder eure
Bahn."
Tämän iloisen rakkauden syntysanat julkijulistettiin niinä
vuosisatoina, jolloin europalainen sivistys alkoi vesomaan.
Kreikkalaiset, juutalaiset ja roomalaiset viisaat sitä julistivat.
Keskiajan mustina päivinä ilon ja rakkauden tähdet sammuivat. Murhe,
ahdistus ja raakuus peittivät ihmisiltä taivasten valot. Mutta silloin
tällöin tuo kreikkalaisten viisasten julistama oppi ylitsevuotavasta
rakkaudesta hurmaa jonkun jalon sielun. Siihen haltioitui Schiller, se
pani Beethovenin aivosolut vipajamaan suurimpaan, taivaallisimpaan
hymniin ilon ja rakkauden ylistykseksi, mikä koskaan sävelletty on.
Mutta ilo on Luojan ihanin tulisoihtu, se tulisoronen, joka lämmittää,
valaisee ja ohjaa ihmistä oikeille teille. Koko avaruus jymisi sille
kunniaa, taivaan ranta ja taivaan vahvuus oli täynnä ääniä, jotka
julkijulistivat:
Freude, schöner Götterfunken.
Tochter aus Elysium.
Ilo on Elyseumistä kotosin, taivaallisilta tanhuilta, joilta juuri
laskeusin, ja ilo on rakkauden äiti. Murheen viljelijät barbaarit, ovat
julmaa väkeä, sillä he palvelevat murhetta, surua ja sitä aina
seuraavaa vihaa, toraa, riitaa, toisen halveksimista.
Seid umschlungen Millionen.
niin lauloivat taivaalliset äänet.
Koko avaruus soitteli Ilon ylistystä tuhansilla harpuilla, huiluilla ja
trumbuilla. Iloisena laskeusin taivaasta rakas Impi Maria sylissäni
kohti murheellista maatani. Iloisena tapasivat jalkani maata
"Haaksirikkoisten kummulla." Ilo asui ilmassa Helsingin ilmakehän
kaikissa kerroksissa, sillä väki odotti joka hetki vapauden voittoa.
Oli ilta kun laskeuduttiin Haaksirikkoisten kummulle. Läksimme
juoksujalkaa kotia, ettei klo 8 tavattaisi ulkona, jolloin Helsingin
kaduilla henki oli kaupalla.
Korvissani vain yhä edelleen humisivat taivaalliset äänet:
Freude, schöner Götterfunken.
Alle Menschen werden Brüder,
Wo dein sanfter Flügel weilt.
Ilo on parantava kansamme veriset haavat. Se on opetettava meidät
hymyilemään eikä vain irvistelemään verisiä ikeniämme. Verikirjallisuus
oli surmannut ihmisten ilon! Se oli tehnyt ihmiset surullisiksi ja
murheellisiksi. Ja suru ja murhe ovat mätänemisen oireita. Ilo on
terveyden ja voiman, hyvän omantunnon ja anteeksi antavan mielen näkyvä
ilmaus.
Pyhä kevytmielisyys leimahtaa ilmiliekkiin suurina koettelemusten
aikoina. Se on mustimman murheen raikuva vastalause. Se on se
oljenkorsi, joka pelastaa ihmiset vaipumasta epätoivon imevään
pyörteeseen. Se on sen suuren salaman välähdys, joka puhkaisee
synkimmän taivaan pilven.
Mutta raskasta ja vaikeaa on tavallisen ihmisen saada kiinni tästä ilon
tulisorosesta synkkinä kurituksensa aikoina. Ainoastaan ihmiskunnan
henkisille jättiläisille se onnistuu, puolijumalille ja jumalille.
_Alussa oli ilo ja se ilo oli jumalan tykönä ja jumala oli se ilo_.
Ilolla maailma luotiin, ilolla maailmaa hallitaan. Riemulla kaikki uusi
luodaan. Ilman sitä ei mitään kelpoista synny.