Vanhan maallisen tapansa mukaan kerääntyivät Runebergin toverit kerran
kuukaudessa Runebergin huvilaan viettämään lauantai-iltaa. Mieleni
paloi sinne. Olin Kiialasta ottanut suosituskirjeitä, sillä Runeberg
oli aikoinaan ollut arvossa pidetty vieras Kiialassa. Olin itsekin
pienenä poikana kuikkinut suuren runoilijan akkunan alla ja luulin
nähneeni ikkunasta jonkun haivenen ukon tuuheasta parrasta. Sentähden
päätin yrittää pyrkimään heidän illanviettoaan kurkkimaan.
Läksin Ainoa ja Impi Mariaa tapaamaan, sillä Aino kuului hyvin löytävän
tien huvilalle. Ainon ja Impi Marian kanssa aloimme astua tietä pitkin.
Aino oli paneutunut juhlapukimiin. Kullat kuulti kulmilla, hiukset
olivat silkillä sitaistut ja risti riippui rinnalla.
-- Oletko ennen käynyt Runebergin luona? kysyin Ainolta.
-- Olen kyllä. Lönnrot haki minut kerran sinne eräänä lauantai-iltana.
-- Mitä sinulle sanottiin?
-- Mikä sanoi mitäkin. Eräs vanha herra rupesi vähän niinkuin
kosiskeleman minua, aivan niinkuin Väinämöinen aikoinaan, sanoi Aino ja
helähti nauramaan. Mutta silloin Runeberg sanoi jotakin ruotsiksi, ja
vanha viisas jätti minut rauhaan.
-- Olikohan se ehkä Fredrik Cygnaeus? kysyin.
-- Sinnepäin se nimi oli. Huonosti he puhuivat suomea. Runeberg kysyi:
"onko Aino ikävä taivasa?" Mutta yksi puhui aivan mainiosti. Se sanoi:
helekkarj kuin sinä Aino oot nätti tyttö. Minä luulin Lapin tyttöjä
jorottariksi ja möröttäriksi, mutta nyt ymmärrän Väinämöistä paremmin.
-- Oliko se nimeltään Oksanen.
-- Niin se oli. Kehuivat sen tehneen "Savolaisten laulun", jota nuoret
Tuonelaan tulokkaat niin usein laulelevat.
-- Tunnetko sinä Impi yhtään Runebergin runoa?
-- Tunnen. "Porilaisten marssin" ja "Juokse porosein".
-- Niin se "Juokse porosein" on oikein minun lauluni, ilakoi Aino.
Usein istumme talvi-iltoina yhdessä Louhi Pohjolan emännän kanssa ja
laulelemme sitä laulua.
Näin rupatellessamme saavuimme vihdoin Runebergin asunnolle.
Lauantai-illan jäsenet olivat jo saapuneet ja istuivat pitkän pöydän
ääressä parvekkeella huvilan ulkopuolella. Pöydän päässä istui itse
isäntä, vastapäätä istui Nervander ja pitkällä sivulla Topelius,
Oksanen, Cygnaeus, Lönnrot y.m.
Astuin rohkeasti esille ja laahasin kainostelevia tyttöjä kädestä.
-- Ohoi, huudahti Cygnaeus, tuoltahan tulee itse Aino.
Lönnrot nousi ylös ja tuli kättelemään Ainoa ja vei hänet Runebergin
luo. Kun Topelius näki pienen tytön seurassani, nousi hänkin
paikoiltaan ja tuli hymyillen utelemaan, kuka pikku keltatukka oli.
Impi ei virkkanut sanaakaan, ei ymmärtänyt Topeliuksen suomea. Minä
esittelin itseni Topeliukselle, joka muisti minut, minä kun olin monena
vuonna talvipakkasessa ajanut Tikkurilasta Koivuniemeen laulajien ja
laulajattarien seurassa tervehtiäkseni häntä syntymäpäivänään tammikuun
14 p:nä.
Topelius vei minut pöytään ja esitteli minut Suomen suurmiehille. Toin
terveiset Kiialan koko perheeltä, jonka kanssa Runeberg eläissään
ahkerasti oli seurustellut. Pöytä notkui nektari- ja ambrosia-astioita,
sillä sellainen ylellisyys vallitsi suurmiestemme illanvietoissa. Minä
sain paikan aivan Runebergin vieressä, kunnian, jonka kainostellen otin
vastaan.
Mutta suurta runoilijaa näkyi vaivaavan tyttöjen läsnäolo näin
miehekkäässä juhlatilaisuudessa nektarilasien hengessä, niin että hän
kohta kääntyi Topeliuksen puoleen ja sanoi ruotsiksi:
-- Gå och plocka blommor med flickorna, bästa Zachris, så är du snäll.
(Käy poimimassa kukkasia tyttöjen kanssa, rakas Zachris, niin olet
kiltti.)
Topelius teki työtä käskettyä, tarttui Ainon ja Impi Marian käsistä
kiinni ja lähti taivaltamaan metsään. Tämä kaunis kolmikko katosi kohta
näkyvistämme kanervikkoon, jonka terttuja ryhtyivät katkomaan.
-- Mitä sinä poikaseni tahdot juoda, kysyi Runeberg, nektariako vai
ambrosiaa. Et tuntene jumalien juomia. Sanon sinulle, että nektari
muistuttaa konjakkia, ambrosia taas hieman ruotsalaista punssia.
-- Jos sallinette, niin juon mieluummin ambrosiaa, sanoin päättävästi.
-- Niinkuin tahtonet. Me juomme tosin melkein kaikki nektaria,
ainoastaan Topelius ja Lönnrot nauttivat ambrosiaa. Niinkuin ehkä
aikakirjoista tiedät ei meidän aikanamme tunnettu sitä ihmislajia, jota
nykymaailmassa "vesipojaksi" sanotaan. Skål!
Ja Runeberg teki minulle sen suuren kunnian, että joi veljenmaljat
kanssani. Sanoi olleensa isäni opettaja.
Kun tämä pyhä toimitus oli päättynyt, nousi Cygnaeus pystyyn ja huusi:
-- Tuolta saapuu Aleksis Kivi. Terve tulemastasi takasin, poika parka!
Sinäpä vasta köhäisen ja nuhaisen näköinen olet. Kenenkä ruumiissa olet
ollut sielunvaelluksella?
-- Sanoivat sitä maailmassa Matti Helenius-Seppäläksi, vastasi Kivi
alakuloisena.
-- Kuule ihmislapsi! Kuka se Matti Helenius-Seppälä on? kysyivät kaikki
yhteen ääneen minulta.
-- Suomen ehdottomin vesipoika sekä tietopuolisesti että käytännössä.
Vesiselvä ja kirkas kuin Exelcior timantti.
-- Minkälainen kortteeripaikka sinun sielullasi oli? kysyi Nervander.
-- Ajatelkaa kosteata kellaria, niin ymmärrätte sen pitemmittä
selityksittä, vastasi Kivi ja niisti nenäänsä. Pelkäsin saavani
sielullisen keuhkotaudin.
-- Ota nyt heti pitkä nektarituikku, että äänesi hieman selviää, sanoi
Runeberg ja täytti Kiven lasin reunoja myöten. Mutta kuinka sinä pääsit
näin ennen aikojasi vapaaksi? Sinullehan määrättiin vaellusta kahdeksi
vuodeksi.
-- No se Tomas Adlercreutz, jota paukautin poskelle sinä onnettomana
yönä, oli lähettänyt armahduspyynnön korkealle raadille, jossa
perusteli anomustaan sillä, että murheellinen aika vallitsee Suomessa,
niin että yksi vuosi jo korvaa rikoksen oikeastaan lievää laatua. Raati
oli suopealla päällä. Neidit olivat olleet sattumalta hieman sairaita,
eivätkä olleet läsnä istunnossa. Tämä minut pelasti.
-- Minne se Ahlqvist-Oksanen hävisi, kysyi joku.
-- Kaikki ihmiset vierovat ja kiertävät entistä kompastuskiveään, sanoi
Nervander.
-- Kerro Kivi, miltä Suomessa nyt näyttää, pyysivät kaikki.
-- Rumalta, hyvin rumalta. Kansa on hullaantunutta. En ole vielä
ehtinyt koota ajatuksiani. Olen vielä kauhun vallassa.
-- Luulenpa melkein, että kaikki ovat muuttuneet nurmijärveläisiksi
siellä Suomessa, huomautti Nervander.
Kivi ei virkkanut mitään, tuijotti vaan eteensä ja ryki lakkaamatta
ankaran vesiparannuksensa johdosta. En malttanut enää vaijeta, vaan
kimposin pystyyn ja aloin selostaa:
-- Arvoisat Suomen suurmiehet! Ei sopisi minun anastaa puhevaltaa tässä
kuulussa seurassa, mutta kun olen tuores tulokas Tuonelassa ja suuri
runoilija Kivi on saanut äänensä epäkuntoon sopimattomien hoitokeinojen
kautta, uskallan lausua yksinkertaiset mietelmäni Suomen hirvittävien
tapausten johdosta. Eivät tapahtumat Suomessa ole outoja. On sellaisia
ennenkin sattunut. Ei tosin todellisessa elämässä, mutta kuvitellussa.
Kaikkihan tunnemme Kiven kuuluisan romaanin "Seitsemän veljestä".
Siinähän on punaisten kapina jo täsmälleen kerrottu. Nuo seitsemän
veljestä olivat saaneet päähänpiston toteuttaa maailmassa mitä laajinta
"svaboda" käsitettä. Eivät tahtoneet esivalloista mitään tietää. Eivät
tahtoneet kirjojen kimpussa kiikkua. Aivan niinkuin meidän
vallityömiehemme.
Kivi katsahti hämmästyneenä minuun ja muut alkoivat ääntelemään.
-- Mitäs hullutuksia tuo ihmispoika latelee.
-- Oletko sinäkin syntynyt Nurmijärvellä tai Tuusulassa, kysäisi
Nervander minulta.
-- En kun Kuopiossa.
-- Ehkä Kuopion takana, arveli Nordström.
-- En kun juuri kaupungissa, tuomiokirkon juurella, Snellmanin puiston
laidassa, lähemmin sanottuna, Halosen talossa.
En pistopuheista välittänyt enkä hämmentynyt vaan jatkoin reippaasti:
-- Muistelkaa veljesten luonteita. Ettekö luule, että kullakin
veljeksellä oli vastineensa punaisten kapinassa. Siellä oli tupsupäitä
Juhania, hurjia kiivastuksen miehiä, jotka juovuspäissään tekivät mitä
tekoja vain. Puhuttiin kapinan aikoina hurjistuneista "Hyvinkään
lentävistä". Ette ehkä tietäne, että Hyvinkää on Nurmijärveä, että nämä
lentävät juuri olivat veljesten jälkeläisiä, ehkä äpäriä, Jukolan
salopirteissä syntyneitä, Hyvinkään kylän erämailla. Oli punaisten
joukossa hitaita, jäyhiä Tuomaita, oli hiljaisia metsänkävijöitä
Laureja, oli järkeviä Aappoja, jotka koettivat hillitä toisten rajuja
tunteen puuskia, olipa ehkä Eerojakin. Ehkä harvakseen.
-- Entä Simeonia? kysyi joku.
-- Aivan varmasti niitäkin. Ulkokultaisia on aina suurissa joukoissa.
-- Yleiseuropalainen liikehän se oli eikä nurmijärveläinen. Vaikeaa on
sinun sovitella molempia yhteen, sanoi joku.
-- Niin kyllä. Lainaliike se tosin oli. Mutta se tapa, jolla se pantiin
toimeen, oli supisuomalainen eli oikeammin puhdas hämäläinen liike,
aito nurmijärveläinen.
-- Onhan se nokkela yhteensovitus, mutta vain sinun aivojesi työtä,
sanoi Lönnrot.
-- Ei, ennen minua sen eräs mies oivalsi. Hän oikeammin aavisti sen jo
ennen punaisten kapinaa.
-- Oliko se Kivi itse?
-- Ehkä hänkin, mutta vielä varmemmin sen on tehnyt Akseli
Gallen-Kallela "Seitsemän veljeksen" kuvituksessa. Ottakaamme esille
kirja!
Runebergin kirjastosta tuotiin kirja korukansissa nähtäväksi. Kaikki
keräytyivät kirjan ympärille. Minä jatkoin:
-- Katselkaa kansikuvan tyyppejä! Siinähän näette joukon miehen päitä.
Ovatko nämät kuuluisia veljeksiä? Eivät ole. Mielikuvituksemme ovat ne
luoneet kauniimmiksi. Mutta ne ovat juuri "Hyvinkään lentäviä".
Näkeehän sen jo liehuvista tukkatöyhtöistä. Katselkaamme sisäkuvia.
Tuossa pakenevat veljekset härkiä. Mutta nehän ovat juuri
punakaartilaisia eivätkä "veljeksiä". Joka kerta kun näin Helsingin
kaduilla punakaartilaisjoukkoja, pujahtivat nämä Gallenin kuvat
mieleeni. Kummallinen taiteilija tuo Gallen. Sielunsa silmillä hän näki
mitä tuleman piti. Kummallinen kaukonäkijä tuo Kivi. Hän kirjoitti
"Seitsemässä veljeksessään" punakapinan historian ja kuvasi sen
henkilöt. Hän loihti esille hämäläisiä tyyppejä, ja samalla hän piirsi
myöskin punakaartilais-joukot.
-- Niinpä niin, sanoi Cygnaeus. Gallen on suuri taiteilija eikä vain
piirustaja, hän on aavistaja ei vain näkijä, ennustaja eikä vaan
realisti. Kivi niinikään löysi nurmijärveläisen sielun pohjimmaisen
perustan. Senpätähden hän on kuvannut tyyppejä, jotka aina tulevat
uusiutumaan niinkauan kun nurmijärveläisiä maailmassa elää, ja he
jotakin maailmassa toimittavat.
-- Niin. Mutta arvoisat vainajat, jatkoin uudelleen. Katselkaa
viimeistä kuvaa! Mitä arvelette Gallenin sitä tehdessä ajatelleen.
Siinä näette keskellä kuvaa puun, ehkä jonkinlaisen hyvän ja
pahantiedon puun, ja ympärillä näette lukemattoman joukon pääkalloja.
Eihän tällainen loppukuva sovellu kirjaan "Seitsemän veljestä".
Siinähän kaikki loppuu sikeimpään rauhaan ja tyydytykseen. -- Mutta
punaisten kapinan loppukuvaksi se aivan erinomaisesti soveltuu. Nuo
pääkallot! Mitä ne muuta ovat kuin ne tuhannet valkoisten ja punaisten
pääkallot, joita madot maan alla nyt parastaikaa puhdistavat kaikista
pehmeistä aineksista. -- Suuret taiteilijat ovat peloittavia
ennustajia, visionärejä.
-- En pääse siitä, että kuvat ovat babiaanin kuvia. Lukiessani veli
Runebergin kuvauksia sain, luvalla sanoen, Suomen kansasta vallan
toisenlaisen käsityksen, sanoi Nervander.
-- Niin, sanoi Nordström, Runeberg tutki Suomen kansaa herraskartanon
salinikkunoitten läpi, Kivi taas tutki samaa oliota aivan äärestä,
mutta Gallen tirkisteli esinettä suurennuslasin läpi. Gallen näki
kansan basillitkin.
Nyt avasi Runeberg suunsa ja lausui:
-- Hyvät ystävät ja vainajatoverini sekä sinä elävä ihmislapsi! Minua
on syytetty siitä, että olen ihannellut suomalaisia liiaksi, että olen
siis antanut niistä väärän kuvan. En sitä myönnä. Olen korostanut
kansan hyviä puolia, saadakseni ne päivän valoon ja luodakseni
noudatettavia esikuvia nuorisolle nousevalle. Olen ollut tietoinen tuon
kansan heikoista puolista. Mutta minä kysyn teiltä: millä kansalla
sellaisia ei ole? Kysyn vielä teiltä: eikö jokaisen europalaisen
kansan köyhälistö olisi käyttäytynyt samalla tavalla samanlaisessa
tilanteessa kuin Suomen kansan punaiset. Kiihoitus oli ollut
häikäilemätön, painostus hirvittävä ja voitto varmaa varmempi.
Tällaisissa olosuhteissa kaikki kansat lankeavat, ei vain minun
kansani. Väärin on siis mustata omaa kansaa. Minä pysyn järkähtämättä
omissa maalauksissani. Ne ovat sittekin tosia. Minun kuvaukseni pitävät
paikkansa, vaikkapa niitä suurennuslaseilla tarkastettaisiin. Minun
kuvaamani Suomen kansan malja! Skål!
Kaikki tyhjensivät ilolla lasinsa. Kivi täytti uudelleen lasinsa, joi
sen pohjaan ja sanoi:
-- Ei minun ja Runebergin kuvauksissa ole oleellista eroitusta.
Sanoissa kyllä, mutta ei asiassa. Molemmat ovat rakkaan tunnelman
lapsia, molemmat ovat syntyneet suurimman ilon vaikutuksesta.
Onnellisimmat elämäni hetket olivat ne, jolloin veljesten kuvat
täyttivät sieluni. Luulen, että Runebergin sielu oli tulessa, kun hän
kirjoitti "Paavonsa" ja "Duvansa". Pohjaltaan ovat nämä henkilöt samoja
miehiä. Juon kolmannen maljan tämän kansan kunniaksi.
Nyt kavahti Cygnaeus ylös ja piti lennokkaan puheen. En muista sitä
sanasta sanaan, mutta alussa hän huomautti siitä, että 70 vuotta on
kulunut umpeen, kun kerran hän Gumtähden niityllä puheessaan selosti
Suomen nimen merkitystä. Silloin oli ruusunhohteiset ajat.
Isänmaallinen tunnelma puhkesi ensimäisiin nuppuihinsa. Silloin oli
touon teon ja suurten toiveitten aika. Luokkataistelun kaamea nimi oli
silloin vielä tuntematon käsite Suomessa. Mutta ajan virta ei koskaan
pysähdy paikoilleen. Se kiitää eteenpäin. Se paisuu, se vyöryy aina
uusille aloille. Uutta, aina vaan uutta sen pinnalla kelluu, sen
pohjalla pyörii. -- Nyt hän tahtoo lausua sanansa Suomen kansan
luonteesta. Hän tahtoo erittäin kohdistua siihen heimoon, joka
suomalaisen nimeä parhaiten edustaa. Se on hämäläiseen heimoon. Tämän
heimon hiljaisuus, hienotunteisuus, umpimielisyys, mutta luotettavuus
ja vakavuus se sittenkin on suomalaisen kansan silmiinpistävin
tunnusmerkki. Se on sittenkin se pohjalasti, joka pitää Suomen alusta
pystyssä pahoissa pyörteissä, hirmumyrskyissä ja virran väkevissä
tyrskyissä. Sekin joskus voi menettää tasapainonsa, voi kiihoituksen
vallassa tehdä ajattelemattomia tekoja, mutta tasapainon saavutettuaan
se taas turvallisena ja tyynenä soluu virran mukana kuin kelohonka
koskessa. Ajatelkaammepa vain, minkälaisen elämän ehtoon Kiven
veljekset saavuttivat. Vikuroituaan aikansa, uhmattuaan kaikkea, mikä
yhteiskunnassa sitoo ja kahlehtii nuoren rajatonta vapautta janoovaa
sielua, he järkiinsä palattuaan muuttuivat vakavia vakavammiksi,
yhteiskunnan tukipylväiksi. -- Niin on käypä Suomen köyhälistönkin.
Villittynä se erkani kyläläisistään, ja aikoi perustaa Jukolansa
erilleen muusta maailmasta, aikoi viettää salolaisen vapaata elämää.
Nyt se on huomannut erehdyksensä. Nyt koittaa se aika, jolloin se palaa
takasin entiseen kyläänsä, ja alkaa viettää elämäänsä sovinnossa
naapuriensa kanssa. Siitä tulee taas se luotettava, sitkeä väki, jota
se ennenkin on ollut -- Suomen kansan menestymisen tae. Kuta
laajemmalle perustalle valtion turvallisuus lasketaan, sitä lujempana
se seisoo. Siitä mielipiteestä hän ei sanonut luopuvansa, vaikkapa
järkyttäviä tapauksia onkin sattunut. Sovinnon aikaansaaminen on oleva
kaikkien järkevien kansalaisten ainoa pyrintö. Sovinnollahan Jukolankin
veljekset jättivät salonsa ja ryhtyivät ahkeraan työhönsä sukulaistensa
ja kylänmiestensä piirissä. Niin on käypä nytkin. Siitä on takeena
juuri hämäläisen heimon perinnäisominaisuus, hiljaisuus, vakavuus,
luotettavaisuus. Eläköön Suomen kansan vakavin aines, hämäläinen heimo.
Haltioituneina kaikki tyhjensivät nektarilasinsa.
* * * * *
Kun Suomen kansan tulevaisuus näin oli saatu maalatuksi toivon
hohtoisin värein, käytiin muihin kysymyksiin käsiksi. Sydänyö oli jo
sivuutettu ja Pohjantähti jo teki nousuaan. Yhä enemmän muuttuivat
keskustelut ryhmäjutteluiksi. Minä jouduin keskusteluihin Topeliuksen
ja Lönnrotin kanssa, me kun olimme ainoat, jotka nautimme ambrosiaa. --
Topelius oli saattanut tytöt kotia illan hämyssä. -- Kivi oli
nukahtanut käsivarsiensa varaan pöydän reunalle. Nektari oli
vaikuttanut väkevästi hänen Vantaan veden huuhtelemiin sisuselimiinsä.
Mutta muut olivat pirteitä, ja puheita pidettiin ainakin yhtä monta
kuin pohjalaisen ylioppilasosakunnan vuosijuhlissa.
Aamupuoleen yötä alkoivat jo ryhmät liikehtiä. Joku ehdotti
piiritanssia. Maljojen lomassa pyörittiin ympäri vanhojen
piiritanssi-laulujen tahdissa. Erittäin suosittu oli Franzénin
merkillinen taivaslaulu "Glädjens blomster", sillä siinä oli sana
"hopp", jonka kohdalla kaikki hypähtivät ilmaan. Tämä oli
poikamaisuutta, joka oli opittu maailmassa, mutta kotiutunut myöskin
Tuonelassa pikkutunneilla.
En ole koskaan rakastanut koko yön valvomisia. Ne ovat luonnottomia, ne
ovat ikäviä. Kellä ei ole aito suomalaista jäyhyyttä ja kestävyyttä, se
ei niitä jaksa tyynellä mielellä sietää. Mutta enhän minä kehdannut
livistää tieheni, kun suurmiehemme vielä olivat mitä iloisimmassa
touhussa. -- Pohjantähti nousi yhä ylemmäksi taivaan vahvuudelle.
Pyörittiin ja hulmuttiin jo kymmenettä kertaa piirissä ja laulettiin:
"Glädjens blomster i jordens mull
ack visst aldrig gro.
Kärlek själv ju försåtlig är
för din hjärtas ro.
Men här ovan för hopp och tro
blomstra de evigt friska.
Hör du ej hur andar ljuvt
om det tili hjärtat viska."
(Ilon kukkaset maan mullassa
eivät koskan idä.
Lempikin on vaarallista
sydämmesi rauhalle.
Mutta täällä ylhäällä
kukoistavat ne ijäti tuoreina toivossa ja uskossa.
Kuule kuinka hengettäret
siitä sydämmellesi kuiskivat).
Samassa kuulin portilta tytön himmeän äänen tuskaisena huutelevan:
-- Setä, setä!
Vilkasin sinnepäin, niin näin Impi Marian ja Ainon hohtoisat posket
punottavan portin ristikon takaa.
Hyvästelin kiittäen kaikkia suurmiehiä ja lupasin viedä terveiset
maailmaan, että kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. "Pax paritur
bello", oikea "treuga Dei", jumalan rauha, sellaisen sanoi Runeberg
kohta syntyvän maailmaan. Jota minä myöskin rohkenen toivoa. Läksin
tallustelemaan odottavien tyttöjen luo.