Seuraavana aamuna hakeuduin taas Tuonelan joen rannoille. Aikomukseni
oli koskiveneellä laskea hurauttaa kaikki Tuonelan kosket Väinölän
tuville saakka.
Tuonelan joen niskassa, siinä missä se lähtee suuresta vesireitistä,
asuivat vannotetut koskenlaskijat. Sitä sanottiin Vaalaksi
skandinaavialaisen kohtalon jumalattaren nimen mukaan. Vanha Vaala
eukko vaani kosken reunalla ja valitsi uhrinsa. Tuonelassa hän ei
hyötynyt, mutta vanhalta maalliselta muistiltaan hän vietti aikansa
nimikkopaikassaan ja muisteli entisiä aikoja, jolloin koppasi verevän
pojan, urhean miehen tai kalpean immen uhrikseen.
Tapasin vannotettujen joukossa vanhan tuttavani, Vähäojan, jonka Vaala
oli salakavalasti houkutellut vaahtoiseen linnaansa Mankalan kiehuvassa
Iso-Käyrässä.
Vähäoja purskahti itkuun nähdessään minut. Lohduttelin häntä sillä,
että hänen leskellään ja kahdella pojallaan oli hyvä taloudellinen
asema maailmassa. Toin hänelle mieskohtaiset terveiset.
-- Mutta ne onnettomat, iloiset ylioppilaslaulajat, jotka minä syöksin
Vaalan valtakuntaan, niitä minä säälin, huokasi Vähäoja.
-- Elä huokaile heitä. He olivat valmiit Tuonelalle. Olivathan he
ylistäneet Tuonelaa riemuitsevin äänin laulajaisissa, seuroissa ja
toveripiireissä:
"Siell' on lapsen lysti olla
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen."
Elä surkeile heitä, surkeile avuttomia vanhempiaan, äitejä ja isiä.
Yhden nuorukaisen isä suri itselleen kuoleman taudin. Kohta hän on
täällä. Ennenkuin käki kukahtelee Mankalassa tänä kesänä, laskee hän
sinun veneessäsi alas poikaansa tapaamaan.
-- Niinpä niin. "Tuonen viita, rauhan viita, kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma." Niin kuuluivat eloon jääneet laulajat
hyräilleen Iso-Käyrän honkaisella rantajyrkänteellä meille hukkuneille.
Poissa olin minäkin Suomen vainosta ja riidasta. Kuullut olen paljon
punikeilta ja valkosilta, jotka tästä ovat kulkeneet. Olen kuullut
heidänkin hyrisevän: kaukana kavala maailma.
Astuttiin Vähäojan pitkään tervaveneeseen. Vene täyttyi kohta nuoria
miehiä, nuoria naisia. Ne olivat kaikki punikkeja.
-- Ette ole sielunvaellukselle tuomituita, sanoin ihmetellen.
-- Emme, meitä on paljon Tuonelassa vapaalla jalalla. Tahtoisitteko,
että kaikkien pitäisi joutua sielunvaellukselle?
-- En suinkaan. Kyllä raati tietää, mitä se tekee. Oliko teidän
vapautus yksimielistä.
-- Kaikki äänestäjät vapauttivat. Neidit kuuluivat tahtoneen lyhyempää
vaellusta. Väittivät, että me kaikissa tapauksissa olimme rikkoneet
maan perustuslakeja. Kapinallisia ei muka koskaan saa armahtaa. Ei
Jumalakaan armahda ketään, joka häntä vastaan nousee. Hän etsii isäin
pahoja tekoja jopa kolmanteen ja neljänteen polveen, saati sitte itse
syyllisiä.
Mutta Neidit ovat sekä uskovaisia että entisiä edustajia. He
näkivät meissä vaan kapinallisia kaikkea sitä vastaan, mikä heistä oli
pyhää ollut, alttari ja perustuslaki. Louhi ja Väinämöinen eivät
sanoneet tuntevansa muuta perustuslakia kuin Luojan kirjoittamaa
ihmisten sydämmiin, ja siinä perustuslaissa on paljon sijaa suotu
armahtavaisuudelle. Kuta korkeammalta taholta kirjoitettu perustuslaki
on annettu, sitä julmempi se on kapinallisille. Sitä armahtamattomampia
sen kannattajat.
Laskimme juuri ärjyvää Kinahmen koskea. Musta aalto syöksyi kokasta
sisään ja täytti veneen puolilleen.
-- Ohoi vannotettu, laske tarkkaan! Täällä on yksi hukkuva joukossa,
huudahtivat miehet.
Pahimmasta ryöpystä päästyämme ohjasi Vähäoja veneensä rantaan. Hänen
kätensä vapisivat kuin vilun väreissä.
-- En voi laskea, kuin kuoleva ihminen on veneessä. On lorua että
meillä laskumiehillä on rautaiset hermot. Kerran eläissään kumoon
laskenut perämies on kuolemaan merkitty, ja hänen venemiehensä
niinikään. Minä en uskonut tätä sääntöä, rupesin laskemaan, vaikka olin
kerran ohjannut ihmisiä kuolemaan. Vaala eukko otti seuraavalla
kerralla minut. Nyt en laske, kuin kuoleva on veneessä.
Mutta punikkien joukossa oli Oulusta kotosin oleva, hän tarttui
viilettimeen ja hänen ohjauksessa laskettiin loput koskia.
Jatkettiin keskustelua matkatoverien kanssa.
-- Kuinka jouduitte punakaartiin? kysyin lähimpinä istuvilta.
-- En saanut työtä. Käsky oli, että työttömien piti tarttua aseisiin.
Koetin välttää joutumista kaartiin, sillä olin jo kuullut sen toimista
sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Hain rengin paikkaa kolmesta
talosta, mutta ei huolittu. Oli jo miehiä talon tarpeiksi, ehkä vähän
liiaksikin. Ei auttanut muu kuin tartu kivääriin.
-- Ettekö periaatteellisista syistä tahtonut kieltäytyä?
-- En hyväksynyt aseihin tarttumista, mutta olin äänestänyt
sosialistien mukana ja olin sosialisti. Olinhan työmies. Olivathan
kaikki toverini työmiehiä. Mihinkä olisin kuulunut? Vastustin viime
tinkaan saakka; lopuksi ei vastustus enää auttanut. Mitä olisitte
tehnyt minun asemassani?
-- En tiedä! Ettekö tienneet mikä onnistumatonta kapinaa seuraa?
-- En varmasti. En ollut koskaan lukenut, miten kapinallisia
kohdellaan. Sen vaan luulin muistavani, että Anjalan liiton miehet
saivat armahduksen, paitsi yhtä, joka mestattiin. Olin lukenut sen
jostakin kirjasta kirjastossamme.
-- Luulitteko voittavanne?
-- Me luultiin kaikki, että voitto oli taattu. Alussa olimme varmat
siitä, kaikki lehtemmehän sitä toitottivat, mutta emme silloin
liittyneet kaartiin. Liityimme vasta myöhemmin. Silloin ei voiton
varmuus ollut enää yhtä luja. Mutta silloin oli pakko liittyä. Juuri
tämä myöhäinen liittyminen meidät pelasti rangaistuksesta.
-- Ette siis ilolla kantaneet asetta.
-- Emme suinkaan! Ei kukaan kantanut ilolla asetta. Eivät nekään, jotka
olivat liittyneet kaartiin aivan alusta saakka. Pitihän heidän toimia
vihollistensa keskellä, aina heidän näkyvissään. Ei ihmisellä ole sitä
luontoa, että hän ilakoi vihamiestensä ahdistuksesta heidän silmiensä
edessä. Vielä vähemmin me, jotka puolipakolla olimme sinne joutuneet.
-- Niinpä niin! Sitä minäkin ihmettelin. En koskaan nähnyt iloista
punikkia. Kaikki olivat tuskaisten näköisiä. Oliko niin, että teitä
hävetti liikkua asioillanne?
-- Nyt sen voin tunnustaa. Niin oli. Jouduin Helsinkiin. Piti
marssia katuja pitkin. Kaikki kadulla kävelijät olivat meidän
verivihollisiamme. Kaikki katselivat meihin inholla. Ei sellainen
marssiminen ollut hauskaa. Tietäkää, että runsas toinen puoli olisi
paiskannut aseensa nurkkaan, jos olisi kehdannut. Muutamat sen
tekivätkin.
-- Entä murhamiehet, eivätkö nekään riemuinneet?
-- Riemuitsivat kyllä, kun olivat saaneet uhrinsa hyvät kengät
jalkaansa ja paksun lompakon taskuunsa, mutta se ilo ei ollut
pitkäaikaista, eikä se ilo tarttunut muihin, ei se riemastuttanut
muita. Päinvastoin. Ehkä herätti kateutta. Sellainen tunne ei naurata.
-- Kaikki työ, jota ei tehdä ilolla, on kirottua työtä. Sellainen ei
koskaan onnistu. Mutta kai sentään joukossa oli joitakin intoilijoita,
jotka taistelivat hyvän aatteen puolesta tai luulivat taistelevansa
sellaisen puolesta, eivätkö he lietsoneet ilon ja toivon tunteita?
-- Niitä oli vähän. Ei heitä kuunneltu. Roistot olivat suuna päänä.
Eivätkä he joutaneet eivätkä tahtoneet kuunnella köyhälistön
auttamisesta, köyhälistön aseman parantamisesta. Sellaisiin puheisiin
oltiin kyllästytty vaalitilaisuuksissa. Nyt se oli miestä, jonka puhe
oli verisin, jonka suusta pulppusi koston huuto. Tällaiset puheet eivät
naurata. Joskin joku naurahti, ei se ollut virkistävää naurua. -- Ei,
en mitään iloa tuntenut, enkä nähnyt muidenkaan iloitsevan. Kateudella
kuulimme, että valkoisten leirissä loppumaton ilo oli vallalla, että
siellä vietettiin loma-aikaa kuin urheilujuhlissa. Meillä oli
hautajaistuntu aina vaan sydämissä.
-- Kuinka sitte menetitte henkenne? Kaatumallako vai sairauden kautta?
-- Lähetettiin rintamalle. Kaaduin Vilppulassa. Siinä kaikki. Meidät
pantiin vaarallisimpiin paikkoihin. En hengenlähtiessäkään voinut
tuntea tyydytystä. En tiennyt, minkä puolesta olin taistellut.
Köyhien puolesta en ainakaan. En myöskään köyhälistön oikeuksien
laajentamiseksi. Meillähän jo oli kaikki mahdolliset oikeudet. Minä
kuolin täydellisesti ymmällä siitä, minkä puolesta heitin henkeni.
Jospa olisin edes saanut kuolla jonkun jalon aatteen hyväksi, olisi
ehkä kuolema ollut helppoa. Jospa olisin saanut kuolla isänmaatani
varjellessa, mikä ilon aihe viimeisessä hengenvedossani. Nyt
vaivuin kuolemaan haisevan ryssän kupeella. Hän kiukussaan syyti
ymmärtämättömiä sanoja suustaan. -- Oli kai liittynyt meihin ryöstön
toivossa, ja joutui näin pennittömänä pois kiistakentältä. Kummako
siis, jos mies parka oli apealla päällä. -- Ei tämä naapuruus liioin
minun kuolevaa mieltäni kohentanut. Sanon suoraan, että hammasta purren
valmistauduin Tuonelan matkalle. Luuletteko, että toinen puoli meidän
kaatuneitamme läksi maailmasta juuri samanlaisilla tunteilla?
-- Luulen kyllä. Juuri tuo tyhjyyden tunne koko teidän aherruksissanne
mahtoi olla kaameinta. Se veti teidän kasvonne niin murheellisiksi.
Kamalat olivat teidän toimeenpanemat murhanne, inhoittavat teidän
ryöstönne ja omaisuuden järjetön hävittäminen, mutta kamalinta kaikista
oli tarkoitusperienne usvaisuus. Köyhälistön diktatuuri? Mitä se
merkitsi. Sitä tuskin kukaan teistä oivalsi. Ja mistä syystä
köyhälistön diktatuuria? Senkötähden, että tsaarin diktatuuri oli
maahan tallattu. Mutta köyhälistöhän sen polki jalkainsa alle juuri
diktatuurin turmiollisuuden takia. Ja nyt pyrkii köyhälistö uudistamaan
samanlaista diktatuuria. Ja myönnettäköön se kernaasti; verisempää
diktatuuria ei mikään tsaari meillä ole harjoittanut.
-- Kuulimme mekin joskus siitä tiktatuurista mainittavan.
-- Mitä sillä ymmärrettiin?
-- Sitä, että herrat väkipakolla pantaisiin hoitamaan sellaisia
virkoja, joihin me emme kyenneet, kuten lääkärin ja opettajan toimia.
Mutta tuomarin ja vallesmannin virat joutuisivat meille.
-- Eikö tämäkään selitys tuottanut teille iloa?
-- Emme iloinneet mistään -- -- --.
Mutta sanokaapa vielä kerran. Mitä olisitte tehnyt meidän asemassamme?
Ajatelkaa, että olisitte ollut työmies työmiesten joukossa. Kaikki
nousevat miehissä taistelemaan, vaativat teitä tekemään samoin. Mitä
olisitte tehnyt?
-- Saanko tehdä vastakysymyksen? Noudattivatko kaikki kutsua?
-- Eivät kaikki. Kaikkein rohkeimmat eivät sitä tehneet eivätkä
kaikkein kehnoimmat ja itsekkäimmät. Tahdotteko nyt vastata?
-- Nyt vastaan. En ole laumaeläin. Ihmisten suuri enemmistö kulkee
laumoissa. Tässä sentään toveruustunne olisi ehkä vieroittanut minut
luopumaan kaikesta arvostelusta ja poispysymisestä.
-- Niin, monet olivat vaikuttimet meilläkin, mutta hauskoja, ylentäviä
aikoja ne eivät olleet. Murheella menimme kohti kuolemaa. Se oli
kaikesta katkerinta. Murheella muistelemme holhokkejamme maailmassa. Ei
Tuonen lehto tunnu rauhan lehdolta, ei ainakaan nyt. Ehkä aikojen
kuluttua.
-- Milloin näitä aikoja heretään itkemästä, ei tietäne kukaan; milloin
muistelemasta? Ei konsanaan.
Oltiin laskettu koskia tuntimääriä. En ollut niitä joutanut
tarkastelemaan, niin suurella mielenkiinnolla olin jutellut toverien
kanssa ja tarkasti olin heitä kuunnellut. Hirvittävin mahti tätä nykyä
maailmassa tuntuu "puoluekuri" olevan. Se on se Molok jumala, joka
surmaa perheitten onnen. Puoluekuri se punaisten kapinassa rinnasti
rehellisen, kunnon työmiehen roiston, murhamiehen ja rosvon kanssa,
kunnon mies sai kärsiä roiston puolesta ja saa kärsiä roiston mainetta
kautta aikojen.
Mutta sen olin huomannut, että rannoilla yhtämittaa huhuiltiin venettä
seisattumaan ja ottamaan lisämatkustajia. Meidän veneeseen ei enää
mahtunut ketään, niin ahdaten täynnä se oli. Kysyin Vähäojalta:
-- Onko täällä aina näin vilkas liike Tuonelan joella.
-- Aina, aina vaan! Tuonelassa kun ei saa pitää hevosia täytyy ihmisten
joko kävellä tai pyrkiä venekyytiin.
-- Eikö milloinkaan ole ehdoitettu, että hevosetkin pääsisivät
Tuonelaan. Onhan niillä samanlaiset keuhkot, sydän ja aivot kuin
ihmiselläkin. Muisti vielä paljon parempi kuin ihmisillä.
-- Ei siitä monta vuotta ole kun uudestaan oli herätetty kysymys
hevosten laskemisesta Tuonelaan, mutta kirkkokansa oli noussut
raivoihinsa. Se oli uhannut nousta kapinaan, jos tällainen häväistys
pantaisiin toimeen. -- Nyt on uudelleen saapunut raadille pyyntö
samasta asiasta. -- Kirkkokansa oli jo sekä suuresti yllätetty että
harmissaan siitä, että kaikki joutuivat kuoltuaan samaan tilaan
Tuonelassa. Se oli odottanut itselleen suloisen autuuden ja muille
ankaran kidutuksen, niinkuin Suomen valtionuskonto neuvoo. Nyt sen
sijaan kaikenlaisilla juuttailla on yhtä hyvä olo kuin heilläkin. Jos
vielä hevosille pyritään hankkimaan oikeutta päästä Tuonelaan, silloin
kirkkokansan kärsivällisyys kuuluu loppuvan, ja se lupaa nousta
kapinaan. Sentähden on Tuonelassa niin sanomattoman vilkas veneliike.
-- Mille kannalle raati asettuu?
-- Kaikki hylkäävät hevosen, mutta Louhi haluaisi saada jonkun poron ja
Kristiina Tossavainen akiteeraa kovasti Neitejä vaatimaan vanhoille
vaimoille oikeuden pitää kissoja, mutta koska jo on otettu niin
kirkkokansan mielestä puolustamaton askel kohti löyhyyttä ja
hataruutta, että kaikki ihmiset perivät samanlaisen taivaan, aikovat he
voimainsa takaa vastustaa kaikkia uusia ehdoituksia taivasoikeuden
laajentamiseksi.
Oli jo iltapäivä kun saavuttiin Raatisaaren näkyviin. Minun piti nousta
piispa Agricolan laiturissa maihin. Vene laskettiin laituria kohti.
Piispa oli juuri päässyt istunnosta, oli riisunut päältään kirkollisen
asunsa ja pukeutunut köyhän kalastajan pukuun lähteäkseen ilta-ahvenia
onkimaan. Me tervehdimme kaikki kunnioittavasti vanhaa piispaa,
punikitkin yhtä nöyrästi kuin maailmassa pitäjänsä rovastia. Mutta
piispa ei huomannutkaan meidän kohteliaisuuden osoituksia, näkyi vaan
hääräilevän ja hakevan jotakin laiturinsa ympäristöltä. Minä nousin
laiturille ja hyvästelin matkatovereitani, joitten kova kohtalo oli
syvästi liikuttanut minua. Olinhan heidän kansalaisensa, olinhan
ennenkin ollut työmiesten hyvä ystävä, missä kunniallisen työmiehen
olin tavannut, olinhan heidän lähimmäisensä. Heidän onnettomuutensa ei
ollut vierottanut minua heistä, ehkä päinvastoin. Nämäthän olivat
kaikki kunniallista väkeä, jommoisten kanssa meidän täällä maailmassa
täytyy elää sovinnossa ja ystävyydessä, jos mieli ollenkaan ajatella
tulevaisuutta valoisana.
Samalla kun olin noussut veneestä tarttui Vähäoja viilettimeen ja
ohjasi vakavasti, vapisemattomin käsin eteenpäin kun kuolevainen oli
poistunut veneestä. Vene katosi Tuonen joen mustalla pinnalla sivu
pyhän Henrikin linnan pois näkyvistäni. Käännyin Agricolan puoleen ja
kysyin:
-- Mitä sinä, arvoisa piispa, haet?
-- Mult' telavus' troppotinkork.
-- Troppotinkork?? Sallinet, että kysyn, onko troppotinkork kala vai
lintu?
-- Sä oles finbyläin', etk' tierä mikä troppotinkork on.
-- Jo tiedän, jo tiedän, kun sain vähän aikaa fundeerata. Luulin ensin,
että se oli joku raamatullinen sana. Sehän on sama kuin rohtopullon
korkki.
-- Niin, se on sit' uutta soomenkeelt', em'mä semmottii pruuk'
arkiolossa.
Rupesin hakemaan ja löysinkin kohta korkin, jonka annoin piispalle.
-- Takk, takk vaa, nyt pitää rustaman onkenraaka ja siim' reiraan.
Kyll' ny vaa kala syö, paljast' vaa pääse lait' tavall' framill'.
-- Onko Väinämöiselle sattunut mitään ikävyyksiä minun ollessani
matkoilla.
-- Kyll' vaa ne emma' jutteleva' yht' toist, mutt' ei heitti ole
uskomist'.
-- Ei ollenkaan. Ämmät näkyvät pysyvän ämminä taivaassakin.
-- Jämt' oikki!
-- Olkoon onneksi! arvoisa kirjallisuutemme isä.
-- Takk', takk' bara!
Läksin Väinämöisen pirttiin. Väinämöinen halasi liikutettuna minua
oikein karjalaiseen tapaan. Sanoi olleen ikävän yksin elellä pirtissä.
Sanoi juorujen taas liikehtineen Tuonelassa.
-- Onko Ainoa ja Impi Mariaa näkynyt?
-- Tuolla ne ovat leikkineet päivät päästään Ainolan tanhuilla nuorten
poikien kera, Aino ylinnä. Olen heidän kisojaan seurannut, en heitä
tavannut.
Läksin Impi Mariaa tapaamaan. Menin Neiti Vuoren huvilaan, josta
lähetettiin sana tytöille saapua hänen luokseen. Aino ja Impi tulivat
juoksujalkaa huvilaan. Syleilin hartaasti tyttöstäni ja kysyin:
-- Oletko ikävöinyt setääsi?
-- En ollenkaan, en ollenkaan! Täällä on niin lysti olla Ainon luona.
Piiritanssia leikitään joka päivä ja hypätä barbiita. Aino on jo
oppinut sen leikin ja hyppää niin hyvin. Kenkäin kärjet ovat vaan niin
kuluneet. Onko täällä suutaria?
-- Tuonela on täynnä suutaria. Suutarit kuolevat nuorina, sanoi Aino,
joka ei edes uskaltanut antaa kättäkään minulle.
-- Oletteko vetäneet tikkua lähteestä, kysyin supattamalla.
Aino punastui eikä virkkanut mitään, mutta Impi vikisi:
-- Ollaan joskus.
Hetken perästä erottiin. Väinölässä mentiin aikasin illalla levolle ja
makasin matkasta väsyneenä sikeän unen Lemminkäisen vuoteessa.