SIIMES KANERVIO.

Yö läheni ja hain kattoa pääni päälle. Yhden huvilan portilla seisoi:

Siimes Kanervio.

-- Siimes Kanervio? Olin lukenut tuon nimen äskettäin. Missä? Ja missä

yhteydessä? Tuores vainaja hän ainakin oli. Sen tiesin.

Kolkutin huvilan ovea. Mies tulee avaamaan, mutta saa ainoastaan

vaivalla oven auki. Kun tämä vihdoin onnistuu, kysyn, onko hän Siimes

Kanervio ja saanko yökorteeria hänen luonaan.

-- Astukaa sisään vaan, sanoi huvilan asukas.

Nyt näin, että hänen kaikki sormensa olivat poikkileikatut.

-- Suokaa anteeksi, mutta kuka Te olette? Olen lukenut Teistä, mutta en

muista, minkä tapauksen yhteydessä.

-- Olin Hämeenlinnassa punaisten miliisipäällikkö, jonka punikit

surmasivat.

-- Nyt muistan, Te käskitte ampumaan erään roiston, joka oli aikeissa

murhata 200 aseetonta henkilöä Hämeenlinnan kaupungissa. -- Te olitte

siis ainoa koko punaisten joukossa, joka uskalsitte panna henkenne

alttiiksi, kun näitte, mihin kuiluun koko liike oli suistumassa.

-- En tiedä, olinko ainoa, mutta muuta en voinut tehdä.

-- Kuinka liityitte heidän joukkoonsa?

-- Olin jo nuorukaisesta saakka saanut sen aatteen päähäni, että

varallisuus voisi olla tasaisemmin jaettu eri ihmisten välillä. En

saanut rauhaa sydämmelleni, kun näin uutteran työläisperheen kituvan,

silloin kun suuret laiskurit mässäsivät.

-- Kituuko uuttera työläisperhe koskaan ja kutka Suomessa ylenmäärin

mässäilevät?

-- Hm! Eivät eroitukset varallisuudessa ole niin suuret meillä kuin

muualla, ei epäkohdat niin räikeät, mutta korjattavia kohtia on

olemassa ja hyvällä tahdolla mahdolliset korjata. Tätä hyvää tahtoa

minussa oli. En toivonut veljessotaa, enkä luullut sen niin veriseksi

käyvän. -- Olin kumminkin virassani, virkaatekevänä nimismiehenä nähnyt

paljon kurjuutta ja murhetta syntyvän juuri ihmisten sydämmettömyyden

ja armahtamattomuuden takia. -- Sentähden liityin sosialistien

joukkoon. Kun kerran liityin heihin, tahdoin myös kantaa edesvastuun

siitä. Kauhukseni kuulin puoluetoverieni kammoksuttavista töistä,

vihanvimmoissani näin tällaisia. Ajatus lensi päähäni: sinä itse olet

edesvastuussa kaikista näistä tihutöistä. Joll'et nouse tätä raivoa

asettamaan, kuolet omantunnon vaivoihin. Tunsin jo olevani kuolemaan

tuomittu, mutta tahdoin kuolla rauhoitetuin tuntein. Minä yritin päästä

syyllisyyteni tunteesta, mutta se ei onnistunut. Ääni vaan manasi

minua: Sinä, juuri sinä olet edesvastuunalainen. Veri huutaa kostoa,

sinun on vuodatettava veresi, muuten et pääse veren velasta.

-- Omituinen ajatus! Nykyajan siveysopin mukaan ihminen on syypää vaan

omiin rikoksiinsa ei muitten. Ihmisen aivotus on sittenkin

lukuunotettava ei vaan itse teko. Sattuman kautta tapahtunut rikos,

ilman tarkoitusta, ei ole rikos. Se on tapaturma. Teissä näkyy asuvan

vanhan ajan käsitys rikoksesta, joka oli tahra samanlainen kuin lika,

joka voi räiskyä yhtä hyvin viallisen kuin viattoman niskoille. Puhutte

kuin israelilainen ja toimitte kuin Mucius Scaevola.

-- Olenkin lukenut klassikkoja Helsingin suomalaisessa

normaalilyseossa. Clotho, Lachesis ja Atropos väänsivät värttinöitään

ja kutoivat mustaa elämänlankaani.

-- Te siis itse tuomitsitte itsenne syypääksi rikoksiin, joita ette

ollut tehnyt.

-- Niin, minä, minä itse olin syypää, ja edesvastuunalainen.

-- Kunnioitan Teitä, vaikka en ymmärrä. Te ette tahtonut

verenvuodatusta, Te vastustitte sotaa, mutta sittenkin aijoitte kuolla

murhamiesten puolesta. Kuulkaa, ei kukaan voi kuolla toisten syntien

edestä, kunkin täytyy sovittaa omat rikoksensa. Teidän käsityksenne on

aasialaista perua, Te aijoitte antautua syntipukiksi, aijoitte

viattomana karitsana kuolla toisten syntien takia.

-- Ei niin, ei ollenkaan niin. En mielestäni ollut viaton, enkä

suinkaan kuollut toisten puolesta. Sovitin vaan omat erehdykseni, sen

erehdyksen, että olin liittynyt puolueeseen, jonka tekotapoja en

hyväksynyt.

-- Luulenpa melkein, että Te valkoisten vankina ja heidän

tuomioistuimensa edessä, olisitte julistettu syyttömäksi niihin

rikoksiin, joista itse syytitte itseänne.

-- Niin luulin minäkin, sentähden en antautunut heille, vaan omille

miehilleni. Tiesin ett'eivät he tunteneet armoa. Tahdoin vaan ennen

kuolemaani julkijulistaa koko kansalleni, että, vaikka kohta

rikollinen, en hyväksynyt punikkien murharaivoa.

-- Niin eivät ajatelleet liikkeen johtomiehet.

-- Eivät. Minä pidänkin heitä syyllisinä jokaiseen murhaan. Laivan

kapteenin täytyy olla viimeinen uppoavassa aluksessa, he jättivät sen

ensimäisinä, ennen kokkipoikiakin. Märssipojat hukkuivat, päällystö

pelastui. Se on vastoin merilakia, se on vastoin kaikkia lakeja. Me

olimme kaikki ryhtyneet uhkarohkeaan tekoon, minä olin päättänyt

vastata tästä teosta ja sen olen tehnyt. Kenen omatunto sallii

vetäytymistä edesvastuusta, hän sen tehköön, minua oli opetettu toisin.

-- Kuka oli opettanut?

-- Isä ja äiti.

-- Kunnioitettavia ihmisiä! Mikä toimi isällänne oli?

-- Kansakoulunopettaja.

-- Taas uusi esimerkki siitä, että näissä perheissä elää korkeat

aatteet ja jalo henki.

-- Isäni oli sitä paitsi kansakoulujen luojan, U. Cygnaeuksen,

kasvattipoika.

-- Mainiota. Nyt ymmärrän Teitä. Uros on aina pitkän sankarisarjan

luoma. Vanhojen tarujen mukaan jumalien poika.

-- Pidättekö minua sankarina. Mielestäni olin ainakin rikollinen.

-- Aivan varmasti enemmän sankari kuin rikollinen. Kuolittehan ainakin

niitten miliisien puolesta, jotka ampuivat roiston. Tehän ette

suostuneet ilmaisemaan heidän nimiään, vaikka kidutuksilla koetettiin

pakoittaa.

-- Mutta sehän oli aivan luonnollista. Minähän olin käskenyt heitä

ampumaan. Minunhan piti vastaaman tästäkin työstä.

-- Oikein kyllä teitte, mutta tällaisia me muut ihmiset kunnioitamme

sankareina. Suomen suuren sosialistisen puolueen johtomiehet eivät

nostaneet sormeaankaan estääkseen verilöylyjä, vielä vähemmin katsoivat

velvollisuudekseen vastata heidän, eipä edes omistakaan töistään.

Sellaisia ei sanota sankareiksi. -- Oliko kuolemanne tuskallista?

-- Kaikki muut tuskat kärsin, mutta nälkäkuolema oli kauheinta. Ei

piiskaamiset, ei polttamiset, ei jäsenien katkomiset olleet niin

kauheita kuin nälkä ja jano.

-- Mitä Te ajattelitte Suomen kansan sivistyksestä, kuin Te olitte sen

kourissa.

-- Ei väkijoukolla koskaan ole sivistystä. Yksityisillä ihmisillä

kyllä. Rahvas on aina rahvasta. Joukoissa he polkevat kaikki

jalkoihinsa. Kaikki joukkoliikkeet ovat tuhoisia. Lumihiutaleet

leijailevat kepeinä ilmassa, mutta lumivyöryt hävittävät kaikki

allensa. "Odi profanum vulgus" lauloi jo Horatius. Se soi korvissani,

kun veri valui suonistani.

-- Voiko olla murheellisempaa kuin joutua joukon jalkoihin. Siinä ei

auta vastalauseet, eivät omat ajatukset. Jos et kule ihmisvirran

mukana, niin sorru pois. Ihmisvirta ei tunne armoa. -- Te olitte

joutunut rahvaan liikkeeseen. Te ette kuulunut siihen, Te pyritte

toiseen suuntaan, sentähden Te murskattiin jalkojen alle.

-- Aivan luonnollinen tapaus siis, huokasi Kanervio, aivan

luonnollinen. En siis voi kantaa vihaa ketään kohtaan. En enää

muistakkaan, kutka ja minkänäköiset kiduttajani olivat. Ne olivat vaan

yksilöitä Suomen työväen suuresta armeijasta. Olivatpa tuskin

syyntakeisia. Minä olin noussut heitä vastaan, tahdoin kulkea omaa

tietäni, sentähden kävi minulle kuin ihmiselle väkitungoksessa, joka

pyrkii ihmisvirtaa vastaan. Hän kaatuu maahan ja hänen selkärankansa

katkiaa.

-- Ettepä todellakaan voi ketään vihata, kellekään kostaa. -- Ainoa

oppi tästä on, ettei koskaan saa kuulua joukkoihin, pitää aina kulkea

yksin. Ihminen ei saa pyrkiä lampaita matkimaan; lammas on katraseläin,

ihminen on henkinen sissi. -- En tosin huomaa Teidän tehneen

minkäänlaista rikosta, mutta sen erehdyksen teitte, että liityitte

nöyränä jäsenenä katraaseen, suomatta itsellenne oikeutta arvostella

sen toimia. Luonnonlain ikiankaroitten sääntöjen mukaan Te murskattiin.

Mutta Teidän kuolemanne oli kaunein, komein, sankarillisin, minkä

tunnen koko kirotusta mellastuksesta. Sellainen omaperäinen ihminen

kuin Te ette voi kuulua puolueisiin. Sellaisiin kuuluvat lampaat,

oinaat ja pässit, ja nämät syöksyvät suin päin kuve kupeessa kiinni

sinne, minne suurisarvisin oinas niitä johtaa. Jos sarvipää oinas

syöksyy järveen, polskahtaa katras samaan sulaan, jos oinas

hölmöyksissään karkaa kohti suden suuta, seuraa nöyrä katras

orjallisesti hänen jälkiään. Katraan jäsenet eivät siveellisesti vastaa

eivätkä voi vastata mistään; ne vastaavat vaan kukin hengellään. Te

pyritte katraasta irti. Teidät hukka peri heti. Tiedättehän, miten

Länsi-Suomessa lapset sanovat johtavan oinaan puhuttelevan kairastaan:

"Kuka teist' on kipiä-ä-ä-ä?

Mää-ä-ä-ä!

Mikä sull' on kipiää-ä-ä-ä?

Pää-ä-ä-ä!"

Niin totta toisen kerran, katraan "pää-ä" on aina kipiä. Kellä pää ei

ole kipiä, hän elköön liittykö katraaseen. Siellä voi pää mennä turhan

päiten -- johtavien oinaitten typeryyden tai ilkeyden takia. Sääli

tervettä päätä, lampaitten päät menkööt!

-- Mutta katras on voimakkaampi kuin yksinäinen oinas tai pässi, väitti

Kanervio vastaan!

-- On kyllä. Mutta jos kiihkoiset pässit ovat johdossa, silloin

katraankin voima on köykäiseksi löytty. Silloin hukka perii koko

katraan. Niinkuin kävi teidän joukon. Nyt on katras hajallaan, mikä

viaton karitsa määkii missäkin: "Mull' oli kipiä pää-ä-ä-ä!"

-- Mutta uudet oinaat voivat taas kerätä katraan kokoon.

-- Voivat kyllä, mutta toivokaamme, että niillä oinailla on terve

pää-ä-ä! Ikävä vaan että Te olette joutunut tänne. Ehkä Teidän päätä ja

sydäntä tarvittaisiin maailmassa. Arvostelen Teidän tekoa ylen

suureksi. Te olitte harvinainen ilmiö punikkien laumassa, mutta ette

ainoastaan punikkien, vaan harvinainen ylimalkaan ihmiskunnassa.

Ette mitään muutosta aikaansaanut punikkien menettelyssä, ette

uhrikuolemallanne ylimalkaan mitään voittanut ihmiskunnalle,

voitittehan vaan itsellenne suurimman voiton, omantunnon rauhan. Tämä

kuolemanne hyödyttömyys ei vähennä tekonne suuremmoisuutta. Kanervion

nimi menee tulevaisuuteen uljaimman miehekkyyden seppeleen ympäröimänä.

-- En mainetta tavoitellut.

-- Suurin maine tulee joskus sitä tavoittelematta.

Juteltiin vielä ennen levolle menoa yhtä ja toista punikkien

psykologiiasta, Aleksis Kiven sankarien luonteista verrattuina meidän

ajan punikkeihin. Toivoin tapaavani vielä Kiven Tuonelassa ja aijoin

keskustella hänen kanssaan tästä asiasta, niin ett'en tällä kertaa

selosta iltapuhdejuttujamme Kanervion kanssa. Kanervio oli iloinen

suoritetusta urotyöstään, minä iloinen saadessani häntä kehua.

Taivaallisia tarinoita · 第 15 / 20 题