Se oli suuri maakunta, jossa etupäässä asui naimattomia naisia,
kaikenikäisiä, kaikenlaatuisia naisia, jotka eivät olleet saaneet
nauttia avioelämän suloa, sen lapsiriemuja ja sen kuluttavia riitoja ja
toria. Lahti oli syvä ja pitkä, se oli kuin vuono, jota ympäröi
alppimaiset rantavuoret. Suuret lumivalkoiset monikerroksiset
kivirakennukset pilkistivät esille tuuheitten lehtipuitten välistä.
Viisaitten neitsyitten rakennusten pitkällä sivulla nähtiin maasta
katonrajaan asti ulottuva Kristuksen pronssinen kuva ristinpuussa,
tyhmien neitsyitten rakennuksia koristi rivi punaisia lyhtyjä katon
rajassa.
Väinämöinen oli useasti kertonut tämän seudun luonnon ihanuuksista,
kuinka siellä joka lähteen reunalla istuskeli valkopukuisia naisia,
kauniita, keltatukkaisia, jotka matkamiehelle tarjosivat raitista,
kirkasta vettä, ja pitivät seuraa ikivaahteroitten suojaisessa
varjossa. Häntä ei oltu koskaan laskettu tähän ihanaan Impilahteen
jumalallisen arvonsa vuoksi, mutta Lemminkäinen, vedenjumalan poika,
oli ankeriaan muodossa uinut vastavirtoja joka ilta vuonon ihanille
rantamille.
Astuskelin vuonon rantoja pitkin kaunista käytävää, joka vuoroon
sukelsi kallioitten tunneleihin, vuoroon kulki kukkivien laaksonpohjien
yli. En ollut kauan astuskellut, kun kuulin laulua mutkittelevan tien
kaukaisuudesta. Illalla kotiinsa palaavia impiä. Laulun ääni läheni ja
paisui. Jo näin eturivin astujat. Jo kuulin laulun:
Hei henttuni silimillä sinisillä
Ja poskilla punasilla
Niillä mä itseni ilahutan
Kuin rikkaat tuhansilla.
Tyhmiä neitsyitä siis! Kun tulivat kohdalleni, seisattuivat
ällistyneinä kuolevaisen haahmoni takia, ja yksi kysyi:
-- Minnekkäs pappa astuu?
-- Ketä olette, suruttomat vainajat? kysyin vastaan.
-- Enkeleitä, niinkuin näet.
-- Mutta ketäs olitte maailmassa?
-- Tupakkaenkeleitä! Etkö tunne hajusta?
-- En. Avaruuden vihainen viima on pyyhkäissyt pois lemunne. Mistä
kaupungista olette?
-- Helsingistä "trustin" tehtaasta.
-- Tekö minua silmillänne söitte siellä kadulla punikkien vallan aikana
maaliskuussa?
-- Kaikki lihavat miehet olivat silmiemme ruokaa siellä maailmassa.
-- Oi te typerät tupakkaenkelit! Teidän ajatuksenne ovat yhtä lyhyet
kuin hiuksenne ovat pitkät ja takkuiset. Miksi minun vertani janositte,
miksi tahdoitte silpoa sisukseni? Ettekö tienneet, että juuri minä olin
teidän työnne ja toimeentulonne vankin perusta ja pohja. Minähän poltan
15 sikaria päivässä. Minut ja muut lihavat miehet murhaamalla olisitte
särkeneet ammattinne tukipylväät. Muita teidän pyrintönne olivat yhtä
lapsekkaasti suunnitellut kuin punikkien ylimalkaan. Jos te olisitte
voittaneet, olisivat useimmat henkiset ja aineelliset toiminta-alat
joutuneet seisahduksiin.
-- Elkää enää riidelkö! Eikö pappa tule meitä hälsaamaan tuonne ylös
vuorille, jossa näette punaisten lyhtyjen kuumottavan?
-- En malta! Rakastan enemmän teidän kättenne töitä kuin teidän
mahdollisesti rakastettavaa seuraanne.
Tupakkaenkelit tekivät halveksivan ruumiinliikkeen, sytyttivät
savukkeen ja läksivät eteenpäin marssimaan laulaen yhä arveluttavampia
renkutuksiaan.
Jatkoin matkaani. Jo alkoi kuulua edestäpäin toisen ryhmän laulua. Näin
kaukana pitkän jonon valkoharsoisia impiä lähenevän. Heillä oli
myrtinoksat kassapäissään, ruusuja rinnalla ja helakoita unikukkia
vyötäisillä. Hitain askelin he kulkivat tietä pitkin, käsivarret
käärittyinä toistensa vyötäisille. He lauloivat vaan yhtä laulua:
Sitte kuu-toa helskyttäisin
Papinpaita-a kangasta
Kihlasormus se kiilteleisi,
Voi mua hullua neitoa!
En tahtonut tavata näitä osattomia, onnettomia impiä. Vetäydyin
suppilokatajan taakse ja tirkistelin sieltä. Sääli valtasi sydämeni,
kun näin heidän kaihoiset silmäyksensä. Kuivuuden polttamia kukkasia?
-- Kesti tunnin verran, ennenkuin impien jono oli sivuuttanut minut. He
poikkesivat syrjätielle ylös kotiinsa vuoristoon heti lumirajan
alapuolella. He hakivat viileyttä kuumalle kaiholleen.
En ehtinyt ottaa monta askelta, niin jo pöly ilmaisi, että uusi jono
oli tulossa. Niinikään valkopukuisia neitoja. Heillä oli palmunoksia
käsissään, orjantappurakukkia hiuksissaan, rukouskirja kainalossa.
Silmät olivat kohdistetut yläilmoihin ja hartaudella he veisasivat:
Enkeli taivaan lausui näin:
Miks' peljästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
Maan kansoille nyt tulevan.
He poikkesivat valtatieltä ja läksivät kapuamaan ylös vuorelle, jonka
rinteessä kilometrin pituinen rakennus läikehti ilta-auringon valossa,
musta korkea kuva peloittavana roikkumassa keskellä rakennuksen seinää,
kaiken väriloiston ja vehmauden epäsointuisena kummituksena.
Astuin edelleen. Kaksi mustapukuista naista astuskeli hitaasti
vastaani. Pitkiä he olivat ja solakoita. Toinen kuletti toista kädestä.
Toinen näytti olevan sokea.
Se, joka toista kuletti, korotti äänensä ja alkoi kauniilla kirkkaalla
äänellä laulun, omituista kyllä saksankielellä täällä suomalaisten
Tuonelassa. Hypähdin tiepuoleen kuunnellakseni. Pitkäveteinen, kiehtova
ääni huudahti:
Allmächtige Jungfrau, hör' mein Flehen!
(Kaikkivoipa Neitsyt kuule huutoni).
Siis katolilainen! Olisiko ehkä keskiajalta? Pienen loman jälkeen hän
jatkoi:
Zu dir, Gepriesne, rufe ich!
(Sinua, Ylistetty, huutelen).
Näin samalla naisia, jotka lymyivät tien poskessa ja supattelivat
laulajalle:
-- Augusta, Augusta, kerro hulluja juttuja!
Mutta laulaja ei näkynyt heistä välittävän, ei heitä kuuntelevan:
Lass mich im Staub vor dir vergehen.
Mach, dass ich rein und engelgleich,
eingehe in dein selig Reich.
(Tahdon vaipua jalkaisi juureen tomuun!
Suo minun puhtaana ja enkelinkaltaisena
astua Sinun autuaille asuinsijoillesi).
Siis Elisabetin rukous Tannhäuaeristä.
Musta surupari oli saapunut kohdalleni. Kysyin:
-- Ketä olette, hitaat vaeltajat?
Laulaja katsahti minuun säikähtäen. Sokea ei nostanut päätäänkään.
Molempien kasvoista kuulti näkyviin vielä ihmeen ihanat piirteet,
syvien arpien runtelemat. He seisahtuivat ja näkevä kysyi matalalla
äänellä.
-- Oletko kuollut vai elävä?
-- Eläjä olen.
-- Elä häiritse meitä!
Hän seisahtui, mutta jatkoi lauluaan.
Wenn je ein sundiges Verlangen
ein weltlich Sehnen keimt in mir,
So rang ich unter tausend Schmerzen
dass ich es tödt' in meinem Hertzen!
(Jospa syntinen halu,
jospa maallinen kaiho vielä minussa vesoo,
niin taistelen tuhansin tuskin,
tukahduttaakseni sen sydämestäni).
-- Kuinka, ihana laulaja, käytät saksankieltä suomalaisten taivaissa?
-- Olen puolalais-saksalainen Königsbergistä. Lapsena opin tämän
hehkuvan laulun operassa käydessäni. Helsingissä elin hurjaa elämää,
Helsingissä kuolin. Sentähden olen täällä, suomalaisten taivaissa.
-- Suonet anteeksi uteliaisuuteni. Ken olet?
-- Tuntenetko minut? En sano sinulle isäni kunniakasta nimeä, sanon
nimen, jolla minut tunnettiin Helsingin herrain piireissä. Olen "Tyska
Augusta". "Eldoradon" palossa sain vammoja, jotka veivät hautaan ja
tänne. Oletko kuullut siitä palosta ja kävitkö Eldoradossa?
-- Olen kuullut, mutta en käynyt. En vielä silloin ollut akatemian
vapaa kansalainen. -- Kuka on tuo onneton, solakka toverisi.
-- Sanokoon itse, jos haluaa.
Keltatukkainen sokea mietti hiukan:
-- Minua sanottiin -- "Svenska Ebba!"
-- Mitä vammoja sait Eldoradossa, kysyin uudelleen "Tyska Augustalta".
-- Kun kerran taas saan nähdä ja puhutella elävää ihmislasta, tahdon
avata sydämmen ja kertoa sinulle kärsimystein historian:
Asuin kymmenen muun onnettoman tytön kanssa Eldoradossa Helsingin
syrjäkadulla. Olin ainoa saksatar, saapunut Räävelin kautta Helsinkiin.
Muut olivat ruotsikkoja ja jokunen suomalainen tyttö. -- En kärsi
kertoa elämästämme siellä kurjuuden pesässä. Oli hauskoja huumauksen
hetkiä, mutta hirvittävän painavia ikävän, katumuksen ja häpeän pitkiä
tunteja. Mutta -- minua ylläpiti kaikessa tässä loassa yksi pyhä
ajatus. Minä halusin äidiksi, rakastin intohimoisesti saada omaa lasta
kiikutella. Kun olin jonkun uljaan, iloisen miehen tuttavuudessa, oli
polttava rukoukseni jumaläidin puoleen: -- olen katolilainen kuten
äitinikin -- "anna minun vaivaisen saada poika, ja minä alan uuden
elämän!" Rukoilin ja rukoilin, ja kauhea elämäni sujui siedettävästi --
toivossa. Mutta rukoustani ei kuultu. Ei kukkia verso yleisellä
maantiellä! -- Mutta samassa talossa asui työläisperhe, talonmies ja
vaimonsa ja heillä oli yksi poika iloinen ja vilkas. Kun muut tytöt
päivisin viettivät raukeaa, vetelehtivää elämää, silloin minä juoksin
talonmiehen perheen luo ja leikittelin lapsen kera. Rahani kulutin
lapselle, puin hänet, syötin häntä parhaimmilla herkuilla, ja sain
vapaasti hellitellä häntä. Tämä pieni poika oli minun kirkas
aamutähteni likaisen yön jälkeen.
-- Silloin tapahtui se suuri onnettomuus. Eräänä suurena isänmaallisena
juhlana täyttyi salimme ja kammiomme juhlivia patrioteja. He olivat
saattaneet naisensa juhlasta kotia ja saapuivat lukemattomilla
ajureilla meille juhlaa jatkamaan. Meillä tanssittiin ja riemuittiin ja
ryypättiin. -- Isänmaalliset suuret juhlat olivat meidän talon
asukkaille kaikkein rasittavimpia. -- Tässä humussa pääsi tuli irti.
Humalaisten sammutusyritykset eivät onnistuneet. Kohta oli koko
rakennus ilmiliekissä. Vähissä vaatteissa kaikki karkasivat ulos. --
Silloin muistui mieleeni talonmiehen poika, minun silmäteräni. Heidän
porstuansa jo paloi. Mutta itse eivät näkyneet aavistavan vaaraa. He
olivat tottuneet nukkumaan kovassa yöjyrinässä. Sitä jyskytystä, huutoa
ja temmellystä oli aina pihallamme. Minä syöksyin palavan porstuan läpi
perheen luo, herätin heidät, koppasin pojan syliini, hyökkäsin taas
ulos. Pelastin pojan hengen, annoin hänet palosotilaalle, mutta omat
kevyet vaatehepeneeni olivat syttyneet palamaan. Sain pahoja
palohaavoja, vietiin sairashuoneeseen. Kasvot olivat yhdessä ruvessa.
Olisin parantunut, mutta palosotilaitten kylmät ruiskuryöpyt, jotka he
suuntasivat minuun sammutustarkoituksissa, sekä kylmä, kirkas keväinen
yö synnyttivät keuhkokuumeen, johon kuolin.
Kuului metsästä säheitä ääniä:
-- Tyska Augusta! -- Tyska Augusta! Elä puhele sen miehen kanssa. Tule
tänne kertomaan meille hulluja juttuja!
-- Ketä ovat nuo naiset?
-- Ne ovat hienoja neitejä, jotka aina vaivaavat minua. Tahtovat vaan
kuulla hulluja juttuja.
-- Pelastuivatko pojan vanhemmat?
-- Pelastuivat ikkunasta, mutta palaneet olisivat ehkä kaikki, sillä ei
kukaan humaltuneista tytöistä muistanut talonmiehen kohtaloa.
-- Sinä teit suuren työn, suurimman, minkä ihminen tehdä voi. Oman
henkesi uhalla pelastit kolmen henkilön hengen. Niin tekee luomakunnan
kaikki todelliset naispuoliset oliot. Äidin rakkaus voittaa
uhraavaisuudessa kaikki muut ihmistunteet, kaikki opitut hyveet. Sinä
et ollut luotu "tytöksi", sinä olit luotu "äidiksi". Olit väärällä
elämän uralla. Tämä pyhä tunne sinut pelasti. Sait anteeksi, mitä
luojaasi vastaan rikkonut olit.
Svenska Ebba avasi suunsa ja puheli hiljaisella äänellä:
-- Istuin hourailevan Augustan tautivuoteen äärellä ja hän aina vaan
hyräili tätä samaa ihanaa laulua, jonka äsken kuulitte. Se syöpyi
minuunkin. En enää ollut iloinen maailmassa, en humussa, en humalassa.
Korvissani vaan soi:
"Mach, dass ich rein und engelgleich
Eingehe in dein selig Reich."
Kunnes onnettomuus kohtasi minutkin.
-- En maassa enkä taivaissa vielä ole tavannut niin hartaita
"puhtauden" palvojia kuin te, onnettomat tytöt. Ehkä onkin niin, että
entiset ilotytöt rukoilevat taivaallista impeä nöyrimmin ja hartaimmin.
-- Mutta saanko tietää, miten sinä ihana Ebba, kadotit näkösi.
-- Surutarinani on tällainen. Augustan kuoltua keväällä oli minun
elämäni käynyt raskaaksi. Korvani kuulivat keskellä uniani vaan hänen
laulujaan. Kammioni siltapalkit polttivat jalkaini alla. Voitko tajuta,
miltä tuntuu, kun lattia rupeaa polttamaan kuin kuuma hella. Ääni
sisässäni soi: "pois täältä, pois, pois!" Minne? En tiennyt minne. Ei
ole helppoa jättää sellainen elämä. Tahdon voima on kuihtunut
valvottuina öinä. -- Tuli eräänä heinäkuun päivänä nuori, kaunis mies
luokseni. Tuli elämöimään, tuli hekkumoimaan, tuli rahojaan tuhlaamaan.
Tuli maalta muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin. Hänen kanssaan päätin
tukahduttaa jäytävän ikävän. -- Kaksi päivää oli elosteltu. Oli
tyhjennetty nautinnon malja pohjasakkoja myöten. Ilta-aurinko pilkisti
hiostavasti sisään paksujen akkunaverhojen läpi. Pöytämme oli tahmea
alkohoolijuomien tähteitä. Hengitystäni rupesi ahdistamaan. Pois tästä
likapesästä ulos kirkkaan auringon alle! Hermostuneet korvani taas
kuulivat selvän selvästi harhaääniä. Huusin miehelle: "kuuletko
karjankellojen kilkatusta, tunnetko niitetyn heinän tuoksua?" Olin
nuorena palvellut Jämtlandin vuorimaissa paimentyttönä. Ne kutsuivat
minua ulos. Puhelin kuin mieletön. Mies kuunteli ja kauhistui. Häneen
tarttui minun hurmioni. Otettiin koriin evästä, kuivaa ja märkää,
syöstiin kadulle ja kulettiin haltioituneina läheiselle merenrannalle.
Saatiin vene, soudettiin ulos Hietalahden satamasta. Helpottuneena
hengitin raikasta meri-ilmaa, rupesin rallattelemaan taalalaisia
polskia. Lauloin ja ilakoin. Kammottavat äänet kaikkosivat korvistani.
Lukemattomia seurueita souteli veneissä lahdella. Oli tyyni ja lämmin.
Toverini souti ääneti ja hiljaa. En seurannut hänen toimiaan. Olin
haltioissani. Olin kotonani Jämtlandissa ja paimensin karjoja korkeilla
laitumilla. Pamauksen kuulin, silmiäni vihlaisi kuin tulen liekki olisi
niihin sattunut, tuuskahdin veneenpohjalle. Kuulin vielä kaksi
laukausta. -- Mies oli ensin ampunut minut, sitte itsensä. Minä jäin
sokeana elämään, hän kuoli. Kuka hän oli, sitä en tiennyt. Miksi sen
teki, ei siitäkään kuoleva ehtinyt virkkaa sanaakaan. Me olimme puhtaan
elämän janon hurmiossa. Hän yhtä haltioitunut kuin minäkin.
Mielettömänä sokaisi minut. Kahden vuoden pimeyden perästä pääsin
tänne.
Ebba lopetti kertomuksensa. Samassa kuului hirvittävä kirkuna sieltä
suuren palatsin pihamaalta, jossa pronssinen kuva oli pystytetty.
Vihasia, kimeitä naisääniä kuului, jotka huusivat:
-- Missä on taivaallinen ylkämme? Sinulle uhrasimme onnemme ja
tunteemme siellä maailmassa. Missä sinä nyt olet? Tuoko patsas vain?
Samassa alkoi hirvittävä kivitys. Pronssinen patsas kumisi ja kilisi.
Ja kirkuvat äänet leikkasivat ilmaa.
-- Mitä meteliä siellä pidetään? kysyin.
-- Mielipuoliset immet, joita on niin paljo, kivittävät joka ilta kuvaa
ja kirkuvat.
-- Ei korvani kestä tuota kirkua. Jatkan matkaani. Hyvästi
surkuteltavat, autuaat immet.
Läksin juoksujalkaa eteenpäin, paeten melua. Naiset viidakosta
karkasivat tielle ja alkoivat maaritella:
-- Svenska Ebba, kerro hulluja juttuja!
Kohta kajahti taas tyttöjen äänet.
Doch, konnt ich jeden Fehl nicht büssen,
so nimm dich gnädig meiner an,
Dass ich mit demutvollem Grüssen
als würd'ge Magd dir nahen kann.
(Jospa en mahdakkaan vikojani sovittaa,
Ota minut armolliseen huomaasi,
Jotta nöyrästi tervehtien voisin
kunnon impenä sinua lähestyä.)
Juoksin yhälleen, sillä kiusattujen impien kimakat huudot vielä
vihloivat korviani. Samassa kuulin äänen tien vierestä:
-- Minne se mies juoksee?
-- Pakoon! Pakoon pahoja ääniä.
Vanhahko nainen istui kivellä, kirja kädessä ja nenälasit silmillä.
-- Noitako naisten ääniä te pakenette? Te olette itse syypää siihen,
että he niin kirkuvat. Te miehet! Te vaaditte naisilta sitä, mitä ette
itseltänne.
-- Olette siis naisasian etutaistelija?
-- Olin maailmassa "Tulisoihdun" ja "Nousevan Koston" avustajia. Olin
tulinen sosialisti. Taistelin vääryyksiä vastaan erittäinkin naisen
elämän alalla. Vaadin köyhille riittävästi leipää ja naisille
riittävästi lempeä. Tasajakoa niin yhdessä kuin toisessa tapauksessa.
Tuossa näette tulokset nykyisestä järjestyksestä. Toisilla liian vähän,
toisilla liian runsaasti. Molemmat menehtyvät.
-- Kuinka Teitä ei lähetetty sielunvaellukselle?
-- Kuolin jo lokakuussa ennen punikkien meteliä. Kyllä Neidit raadin
edessä vaativat minua vaellukselle, mutta minä härisin vastaan.
Väinämöinen ja Louhi yhtyivät täydellisesti minuun, Porthan piti minun
ajatuksiani järkevinä ja Agricola ei pitänyt niitä aivan mahdottomina.
Hän muisteli Lutherin sanoneen, että ilotyttö useinkaan ei ole huonompi
kuin nunnakaan. Mutta pyhä Henrik ja piispa Maunu olivat kauhuissaan ja
kiukuissaan ja Neitien kiharat säkenöivät liekkejä.
Samassa taas parahti naiskuoro laulamaan. Äänet tulivat jostakin
lehdosta aivan läheltä. Sanat kuuluivat selvästi:
O sanctissima, o piissima
Dulcis virgo Maria!
Mater amata! Intemerata!
O-o-ra-a, O-o-ra pro nobis!
(Oi sinä kaikkein pyhin ja hurskain
Sulo impi Maaria.
Äiti armahin, saastumaton
Rukoile puolestamme).
-- Kuka täällä latinaa laulaa? kysyin.
-- Naantalin nunnat ja muut katoliset immet keskiajalta. He asuvat
tuolla lehdossa eräässä komeassa luostarissa. Joka ilta he ylistävät
taivaan kuningatarta, joka aamu niinikään. Joka yö taas... No, tästä en
kehtaa kertoa. Kuuluvat olevan vihanvimmoissa siitä, että Lemminkäinen
lähetettiin sielunvaellukselle. Lemminkäinen saapui joka ilta auringon
laskettua luostariin ja lähti aamun sarastaessa. Vielä näkee
köysitikapuun jäljet muurissa, josta Lemminkäinen kiipesi luostariin.
Samanlaiset jäljet kuuluvat näkyvän jokaisen naisluostarin muurista.
-- Mitä kirjaa luette?
-- Se on saksalainen aikakauskirja "Die neue Generation."
-- Oivallinen julkaisu! Kuinka pitkältä vielä kestää tätä Impilahtea?
Minussa on herännyt kipeä kaipuu pois tyynien naisten seuraan.
-- On sitä vielä joitakin peninkuormia. Olette tilaisuudessa vielä
kokemaan, että minä olen oikeassa. Minä elin "als würdge Magd", mutta
luuletteko, että kukaan minua silti kunnioitti. Haukkuivat vaan
"vanhaksi piiaksi". Kirkossa jumaloidaan "puhdasta impeyttä", kirkon
ulkopuolella sitä ivataan ja pilkataan. Onko siinä oikeutta ja
kohtuutta? Vastatkaa mies!
-- Ei ole. Te olette palvelleet aasialaista aatetta. Se on
harhaviettisten miesten keksimä, luonnoton ja seurauksiltaan tuhoisa.
Luoja ei salli, että hänen lakejaan loukataan. -- Mutta Te olette
terveen ja terhakan näköinen.
-- Minut ylläpiti pyhä viha.
-- Saatte vihata vielä satoja vuosia, ennen kuin muutosta saatte
aikaan. Ihmiset eivät palvele luojaansa vain omia keksimiä jumaliaan.
Ja jumalat ovat ihmissyöjiä.
-- Niin, ja miehet ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen.
-- Ja naiset niitä hartaimmin palvelevat.
-- En minä, en minä, huudahti nainen ja nenälasit tipahtivat syliin.
Koska huomasin, ettei sanatulvalla olisi rajaa, hyvästelin ja läksin.
Tapasin vielä kymmeniä kotia palaavia impilaumoja. Mikä veisasi virsiä,
mikä rakkauslauluja, mikä rekilauluja.
Mutta naisen ainoa ilon lähde on kumminkin rakkaus sen kaikissa
ilmenemismuodoissa, karkeimmasta henkevimpään. Suurin ja pyhin on äidin
rakkaus. Naisen aateluus.
Sentähden on Tuonelan Impilahtikin murheellisin paikka taivaissa, sillä
kunniallinen äidinoikeus suotakoon aina naiselle. Suuri luoja sitä
vaatii.
Naisten kanssa on mentävä tuomiolle hellävaraa kuin silmää kosketellen.
Sentähden ei punikkinaisiakaan oltu lähetetty sielunvaellukselle muuta
kuin poikkeustapauksissa. Ainoastaan ilkeimmät tupakarhut.
Riensin joutuin pois päin. Pääsin Impilahden rajojen tuolle puolen.
Vielä soivat korvissani ihanat äänet, surkuteltavat äänet, sairaaloiset
äänet, harhaviettiset äänet:
"Mach dass ich rein und engelgleich
eingehe in dein Seligreich".