VESIKANSASSA.

Paavo Korhonen tuli Kiialaan kalankaupalle. Toin terveiset Kristiina

Tossavaiselta, suuren kansanrunoilijan leikkitoverilta. Annoin myöskin

karamellin Paavolle.

-- Sitä Tossavatarta vain aina lapsettaa. Luulee olevansa punakka

paimentyttö, vaikka on kurttuinen ämmä. Suun imellos aina mielessä.

Paavo pisti karamellin liivintaskuunsa ja sytytti brunapriiman

palamaan.

-- Muikun puutteessako ne siellä raadin jäsenet huokailevat?

-- Muikun? Ei Louhi, ei Väinämöinen eikä Porthan kuulu kuukauteen

saaneen maistaakkaan kalakukkoa.

-- Ei se Porthan niinkään kukosta välitä, nuorena kun muutti

Viitasaarelta, mutta se Tossavatar on niin utakka kukkomies, ettei

mokomata. Herra Europaeus taas ei kuulu muuta syömistä kaipaavankaan.

-- Pääsenkö teidän veneessä Aholan saareen Paavo Ruotsalaista

tapaamaan.

-- Osannetteko soutaa?

-- Olen osannut ennen muinoin, nykyään on ruumiini hieman vieraantunut

tästä urheilusta. Perää osaan pitää.

-- Sikaako uittaa?

-- Osaan sitäkin, mutta osaan meloakin. Olen syntyjäni Saimaan

rannoilta.

-- Kun melonette koko matkan, niin tulkaa mukaan. Minä sitte soudan.

Lähdettiin soutamaan. Järvet olivat kuin ota ja anna Keski-Suomen

vesistöä. Oli saaria, oli lahtia, oli salmia, oli selkiä. Paavo souti

hiljasen verkkaan, niinkuin tottunut kalamies tekee. Kaukaa näkyi Pisan

kalju, Kinahmin vuoret ja jylhä Tahkomäki. Siellä vuorten keskellä

sijaitsi Aholan saari, jossa merkillinen mies, Paavo Ruotsalainen, asui

suuren pietistalauman ympäröimänä.

-- Kalasteleeko se Ruohtalainen.

-- Ei se tahdo oikein kunnolleen malttaa. Levoton on luontonsa. Ei

raski pitää suutaan kiinni, haastelee alinomaa siitä suuresta

synnistään ja synnintunnostaan, mutta eihän ne ahvenet sellaisesta

välitä. Ehon valtahan se ahvenella on tarttua onkeen jos tahtoo.

Niinkuin ihmiselläkin. Ei ne tiedä synnistä tämän taivaallista. Ne ovat

suruttomia, kuten suurin osa ihmisiäkin. Ja Paavo vihaa suruttomia.

-- Ketä vainajia täällä asustaa?

-- Savolaisiapa ne tahtovat olla kaikki tyyni, paitsi sellaisia, jotka

käymäseltään pistäytyvät. Kävi se Runeperkin täällä kalalla menneellä

viikolla.

-- Kuka häntä souteli näillä vesillä?

-- Minut ne hakivat?

-- Runomitallako te toisianne puhuttelitte?

-- Ei lähe Runeperkiltä suomalainen runo. Hyvä kun lähtisi tavallinen

puhekkaan. Pahasti suomi kakerteli suussaan. Ongittiin ahvenia ja

saatiin kumpikin 100 kappaletta, niin sanoi, että hän sai liika paljon.

Lie tarkoittanut yhtä paljon. Valitti ett'ei ystävistään ole

kalatovereiksi. Topelius ei jaksa soutaa ja Kiven ovat lähettäneet

vaellukselle.

-- Vai vaellukselle! Mitäs se Kivi on rikkonut?

-- Kuului ottaneen päänsä täyteen ja tapelleen oikein

nurmijärveläisiks'. Niinhän ne Hämeen miehet ovat aina tehneet. Selvänä

ne jurrottavat kuin kiisket pohjakuopassa, humalassa leiskavat kuin

mulloset koskessa. Sanoi Juhani Ahoa hartaasti odottavansa. Se kuuluu

jaksavan soutaa ja meloa, ja onkivan kuuluu perhosilla ja sontiaisilla.

Liekkö siinä perää?

-- Totta on. Joka kevät se kulkee Helsingin katuja suuri

raamatuntapainen kirja kainalossa, täynnä teko-perhosia, -sontiaisia,

-sudenkorennolta, -ukonkoiria ja senkin päitä.

-- Juuttaan kalako se niitä syö?

-- Ei kun lohet ja harjukset.

-- Loihtiiko se niitä raamatun lehtien välissä?

-- Mitä tehneen! Olihan se pyhä Pietari kalamiesten esikuva. Aho

kääntää hänen epistoloitaan selevälle savonkielelle talaviseen aikaan,

kesällä se taas venelastittain soutaa silakoita maihin. -- Yksinkö se

Runeberg kävi täällä?

-- Ei, olihan sillä runoilija Oksanen matkassaan.

-- Onkiko Oksanen?

-- Ei onkinut. Kunnioituksesta suurta runoilijaa kohtaan se vain

pujotti lierot väkärautaan. Muuten hoiti tulkin tehtävää. Osasi hyvästi

savonkieltä. Tuittupäinen mies. Minullekin kivahti kun vastatuulessa

räiskähti vettä veneeseen:

-- "Kuulehan sinä, s----n Puavo, jos et sinä herkiä räiskyttelemästä vettä

kuuluisan runoilijan kintuille, niin minä paiskoon sinut riipan

jatkoks' tuonne sullaan." Muuten oli lystikäs mies. Tarjosi ryyppyjä

suurelle runoilijalle ja minulle ja otti itsekin. Ei meistä yksikään

illan suussa enää eroittanut ahventa kiiskestä, salakkata särestä.

-- Illan suussa on Suomen runoilijoita usein vaivannut samanlaiset

näköhäiriöt.

-- Ryyppeekö Aho?

-- Ei kun palan painoksi. Mutta eihän se Aho olekkaan runoilija, hän on

vain kirjailija. Suomen vakituiset runoilijat ovat vieläkin sitkeitä

istujia juhlapöytien ääressä, niinkuin sinäkin muinoin niissä

Rautalammin häissä. Aamun suussa niillä on silmät punaisina kuin

särillä. Mutta runo ei luista muuten kylmissä maissa. Sinä kuolit

onkimatkalla veneeseen. Ei muut kuin laklattava aalto, rannan koivut ja

pohjakivet nähneet sinun ummistavan silmäsi kuoleman uneen. Olitko

ryypännyt ennen kuoleman hetkeäsi?

-- En. Jos olisin sen tehnyt, en olisi vielä silloin kuollut.

-- Niin juuri. Jos Runebergilläkin olisi ollut taskumatti mukanaan, kun

hän seistä värjötti ampumakopissaan teeren kuvien alla, ei olisi

halvaus häntä kohdannut, ja arvaamaton joukko ihanoita runoja olisi

pulpunnut esille Suomen iki-iloksi ja iki-kunniaksi.

-- Oletko sinäkin ryyppymies, niin kauniisti latelet viinan

siunauksista?

-- Tuskin paljoa häävimpi kuin Ahokaan, mutta minä taas en olekkaan

koskaan runoillut, en ainakaan rakkauslauluja. -- Tahtoisiko arvon

Vihta-Paavo tuikun?

-- Sain Kiialassa pari kolme. Mutta ei se Kiialan viina taho pysyä

piässä. Veelläkö lienöön sekotettua.

-- Paavo Ruotsalaisella kai sitä on tarjota. Ainahan niillä heränneillä

sitä tavaraa on.

-- On muilla, ei Paavolla. Ei ne Paavon viinat joudu vieraita

odottamaan. Kunpa edes riittäisi talonväellekkään. Mutta itse se aina

huitturissa hoippuu. Kun me sen Runeperkin ja Oksasen kanssa käytiin

maissa Aholansaaressa, kuului kova mökä talosta. Heränneet riitelivät

hurjasti keskenään, mistä pikku asiasta lienevätkään toraa pitäneet --

ei niiden riidoista muut mitään tajua -- ja joivat nektaria Paavon

luona. Kohta Paavo tulikin rantaan, kun kuuli, että vieraita oli tullut

veneellä mutta eihän se muuta kuin hoki:

-- Hui hai, Rupsan pojat, ruukiss' on joulu! Hän herkesi juopuneemmaksi

kuin olikaan, näyttääkseen muka meille, että hän oli paatunut syntinen,

oikea synnin orja. Runeperk kysyi:

-- Mite' hän sano'?

Oksanen selitti, että Rupsa on kestikievari lähellä Juvan tehdasta ja

Aholansaari on taas Syvärissä, siellä ihan naapuruudessa. Mutta Oksanen

lopulta vihastui ja huusi Paavolle:

-- Suu poikki Paavolta! Mitä sinä vanha varis yhtä sammoo vatkutat. Ei

myö olla uskovaisia, hoasta kerrankin järkee. Säästä Rupsajuttusi

uskovaisillesi. -- Mutta Ruohtalainen vaan huitoi käsivarsillaan ja

rähisi:

-- Hui, hai Rupsan pojat, ruukiss' on joulu!

-- Oletko sinä rakas Vihta-Paavo usein käynyt kaimaasi katsomassa,

kysäsin.

-- En muulloin kun soutaessani vieraita kalamiehiä. Juhannuksen aikana

sousin piispa Agricolaa näillä vesillä, ja silloin niinikään poikettiin

Aholansaaressa.

-- No miten Paavo ja Agricola sopivat keskensä?

-- Huonostippa, huonosti. Paavo oli sattumoilta selvällä päällä eikä

reuhannut. Kysyä tokasi vaan heti Agricolalta:

-- Kuule sinä arvon piispa, Luteruksen oppipoika, voiko suruton periä

taivaan?

-- En mä simmot ymmärrä, vastasi piispa. Mike suruton on? Lutherus ja

minä olimme iloisia miehiä. Olemme perineet taivaan niinkuin sä, ja

muut syntise' ihmise'.

-- Harhaoppinen oot, harhaoppinen. Vielä tulee tuomio, sitä minä

odotan. Silloin nähdään iloitsetteko te suruttomat. Helvetti teidät

perii.

-- El' sä molkota! Kyll' vaan lait' ihminen taivaan aina perii.

-- Vai lait' ihminen? Kunnon miestäkö tarkoittanet. Tiiätkö, miten muka

kunnon miehille käy. Ei muuta kuin niskat nurin ja putii palavaan

pätsiin!

-- Syntipukitko taivaan perivät? kysyi Agricola.

-- Sinäpä sen sanoit, huudahti Paavo. Syntipukit juuri taivaassa

peräpenkillä istuvat ja lait' miehet jäävät ulos tuiskuun ja

tuprakkaan. Näin sanoo raamattu. Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja

viimeiset ensimäisiksi. Sinun pitää joka päivä tuntea synnin painavan,

synnin repivän lihassasi, silloin olet oikea kristitty, silloin sinulle

taivaan portit aukenevat ja lyödään selkiselälleen.

Paavo Korhonen hymähti ja jatkoi:

-- En malttanut olla ääneti vaan kysyin: "joka päiväkö sinä, kaima

kulta teit syntiä?"

-- Joka päivä, ja joka yö ihminen tekee syntiä. Sinä Korhonen et sitä

tuntenut omassa tunnossasi; sinä olit suruton.

-- Mitä syntiä sinä joka päivä ja yö teit? kysyin edelleen.

-- Kaikkia sekä sielun että ruumiin syntiä.

-- Et tuota liene ollut humalassa joka yö. Enhän minäkään, suruton

maailmanmatti, sentään joka yö pidoissa laulanut. Vaikka kertoivathan

ihmiset siellä minun kotipuolessani että markkinoilla kuuluit vuoroon

veisanneen vuoroon hihkuneen.

-- Ei suruttoman veisuu veisuulle tunnu. Mutta kun syntinen parkasee

sielunsa tuskassa, silloin se veisuu on kuin hulttiokoiran älähdys, kun

sitä herra kalikalla heittää.

-- Tahallasiko syntiä teit, että hälinä kauas kuuluisi?

-- En tarvinnut tahallani tehdä, synti asuu aina veressä.

-- Niinhän ne pahat kielet kertoivat teistä heränneistä, että te

vaimoinne haudan partaalla jo heittelitte lämpimiä silmäyksiä nuoriin

tyttölöihin. Puolen vuoden perästä olitte jo uusissa kihloissa. Ja

kaikki teidän mahtimiehenne kuolivat kolmannen jopa neljännen vaimonsa

syliin, pirteinä sulhaspoikina loppuun saakka.

-- Se on sekä Jumalan että ihmisten lain mukaista. Se on synnin lakia,

sanoi Ruotsalainen.

-- Niin, mutta taisitte te joskus loukata ainakin Mooseksen lakia, sen

kymmentä ja kuudetta käskyä. Muistelen kuulleeni, että te syyttelitte

toisianne monenlaisista rikoksista.

-- Niin, niin, syntiä, syntiä me teimme, sentähden me toivomme armoa,

parasta armoa, kun kerran suurtuomio tulee. Sitä minä odotan, ja

ikävissäni täällä Tuonelassa ryypiskelen. Ah, milloinka se Kristus

tulee tuomiolle! Minä vihaan tätä Tuonelaa, jossa suruttomat saavat

nokka pystyssä rehennellä ynnä vanhurskaitten kanssa.

Silloin Agricola suuttui ja sanoi minulle:

-- Paavo Korhone, soura viekkaast' tonn' käsin, emmä enää kerk' kuulema

ton' forviti = itserakkaan äijän praakaust'. Täll' tunnill' ahvene'

nappava'. -- Ja me soudettiin "viekkaast" -- sillä kai se piispa lienee

tahtonut sanoa vikkelään -- muutaman luodon kupeeseen, jossa käsnäpäitä

lahnoja ja ahvenia sai ongella.

Paavo pisti tulen piippuunsa ja souteli äänetönnä edelleen. Kotvan ajan

kuluttua hän taas ryhtyi juttusille. -- Savolainen ei pidä pitkiä

puhelun lomia.

-- Tuo Paavo Ruohtalainen on viisas mies ja sukkela suustaan. Se

sutkauttaa ja näsäyttää niin että tulta silmissä iskee. Mutta

muutamissa asioissa se on löylyn lyömä. Sitä sanottiin minun

nuoruudessani Löyhkä-Paavoksi. Se oli jo aika-ajoittaan vähän niinkuin

hullujen kirjoissa. Kuuluipa itsemurhaakin tuumineen.

-- Tällaisia kiihkohermoisia, eteviä miehiä on ilmestynyt niinkauan kun

ihmisiä maailmassa on ollut. He ovat kaikki samanlaisia. Hermot heikot,

tunteet kiihkoisia, mutta äly erittäin elävä. Et niitä saa sanoilla

kytketyiksi. He antavat teräviä vastauksia, ja järjen juoksu on

nuhteeton. Niinkuin useinkin mielenvikaisilla. Yksi ainoa pettää. Se on

se pohja, jonka päälle he rakentavat oppinsa ja mielikuvituksensa. Se

on ventoa, hullua, kestämätöntä. Kaikki muu on kirkasta ja

järkiperäistä. Paavolla lähtökohta on ventoperäistä, muu kaikki pätevää

järkeä.

-- Niin, sitähän se hokee, että ihmisen alati täytyy tuntea synnin

painoa. Ihmisen täytyy vuoroon tehdä syntiä, vuoroon katua. Ja kun ei

jaksa syntiä tehdä, niin pitää luulotella muille, että synti vain aina

on mielessä. Mutta kun siitä yhdestä synnistä -- tietänet mitä

tarkoitan -- aina vaan paukuttaa, niin kuulijoissa sen tunnon helposti

herättää. Varsinkin naisissa. Heillä se aina on vähän vireillä, meillä

miehillä vain aika ajoittain. Ja ne naiset, ne niin mielellään siitä

synnistä kuulevat puhuttavan, jonkatähden naiset aina Paavoa

ympäröivät. Oli niitä miehiäkin joukossa, mutta harvakseen. Naisia

sadottain istui lattioilla ja kuunteli tarkkaan, miten Paavo kehui

olevansa suuri syntinen, aina vain synti mielessä. Tiedättehän, miten

Savossa sanotaan, kun illalla rupeaa raukaisemaan: "Puhutaan

rakkaudesta, niin ei nukuta". Ei ne naiset nukkuneet, kuin Paavo

pauhasi synnistään.

-- Naiset aina kerääntyvät profeetan ympärille. Niin on ollut ennen,

niin on nytkin ja niin tulee aina olemaan. Naiset ovat kiihkohermoisia,

niinikään profeetta. He sopivat mainiosti yhteen. Naiset kuvittelevat

kuulevansa Jumalan sanaa, vaikka heillä vain on edessään kiihkoinen

mies, joka supattelee ärsyttäviä tunnustuksia.

-- Ei ne terveet naiset milloinkaan liittyneet Paavon joukkoon, jatkoi

Korhonen. Kahdentoista lapsen äidit pysyivät poissa. Eikä se Paavon

ensimäinen vaimokaan milloinkaan suostunut hänen tuumiinsa. Äkäinen

kuului olleen kuin turkinpippuri. Kuului heittäneen kirveelläkin

miestään. Kun vain ei olisi nyt kotosalla. Meille tulee äkki lähtö, jos

eukko on tuvassa.

-- Kummakos se! Profeetta kävi pikimältään kotonaan, jo lähti taas

kuukausiksi saarnamatkoille. Jätti vaimon ja lapset pettua jyrsimään.

Helpompi juopon vaimon kohtalo kuin profeetan emännän. Ei ihmekkään,

että käsirysyä joskus syntyi. Vaimo oli terve ihminen, ja rakasti siis,

korkean luonnonlain mukaan, lapsiaan, ei kulkuri miestään, joka perheen

tuuliajolle jätti. -- Lönnrot väitti nähneensä heränneitä Kajaanissa,

mutta sanoi säälineensä heitä, sillä kaikki olivat hermotautisten

näköisiä ja tapaisia.

-- Kävin minäkin Ruohtalaisen kokouksessa kerran siellä Rautalammilla.

En kärsinyt kauan katsella, en kuunnella. Pois piti lähteä. Voihkinata

ja huokauksia. Rupesipa eräs akka piehtaroimaan ja ulvomaan. Olipahan

vain sellainen heppana eukko, naimaton, lapsirikas. Mutta Ruohtalainen

kivahti, kun näki minun tekevän poislähtöä ja huusi: "Sinäkin Korhonen

vaan rallattelet niitä renkutuksiasi, tartu virsikirjaan kiinni ja

tunnusta syntisi. Suruton oot, kaima parka, ei sun laulus taivaassa

kelpaa". En vastannut muuta kuin että "en minä niitä taivasta varten

sepitäkkään, rautlampelaisille vain ratoksi. Hullumpia juttuja ja

sutkauksiahan sinä suustasi puotat kuin minä. Luuletko sinä, että ne

Moosekselle ja profetoille kelpaavat". -- Samalla livahdin pellolle, ja

Ruohtalainen kuului saarnaavan "elä istu siellä kuin pilkkaajat

istuvat", sillä tarkoittaen minua, vaikka en eläissäni pilkannut

kirkkoa, en kirkonmiehiä, en kirkonmenoja; vallesmanneja vain ja

papinpoikia ja hävyttömiä häikäleitä. -- Mutta tuollahan se

Aholansaaren venevalkama jo on!

Pitkä, huiskea, laiha mies näkyi seisovan rannalla. Oli onkimatkalle

valmistautumassa. Miettivän näköinen oli, tutki siimojaan, nenä

pystyssä ja kippurassa kuin hauen koukku.

-- Kunhan se ensimäinen akkasa vaan ei olisi kotonaan, sanoi Korhonen

ja käänsi päätään kepeästi puolelle jos toisellekin. Pelkään, vanha

poika, tupakarhuja.

Soudettiin rannemmalle. Korhonen nousi pystyyn ja kysyi:

-- Kuuleppa, kaima kulta, onko se vanha vaimosi kotosalla?

-- Marjaan meni. Kuka sinulla on tuolla perässä sikaa uittamassa? Iso

on kuin heinäruko?

-- Onpahan vaan elävä ihminen. Halusi sinua haastatella.

Ruotsalainen heti herkesi iloiselle päälle, rupesi huitomaan käsillään,

niinkuin juopuneilla on tapana.

-- Terve miehelle, vanha suruton rekilaulujen seppä, huudahti

Ruotsalainen ja pisti Korhoselle kättä. Terve sinäkin, surun laakson

airut!

Ruotsalainen tarkasti minua kiireestä kantapäihin ja loi tutkivan,

terävän silmäyksen minuun. -- Tätä tunkeilevaa silmäystä ne heränneet

ennen muinoin maailmassa kovasti kavahtivat. Paavo oli muka terävä

ihmistuntija.

-- Ootko sinä tuhlaajapoika vai sen vanhempi veli, kiljasi Paavo ja

ojensi minulle kätensä.

-- En kumpanenkaan!

-- Tuhlaajapoika oot, näen sen silmistäsi.

-- En ole. En ole isältäni perinyt pennin pyörääkään. Minulla on

säästöpankissa satoja markkoja. Sikopaimenkaan en koskaan ole ollut.

Tuhlaajapoika en ole. Kitupiikki olen.

-- Sitte sinä olet sen vanhempi veli, tuo tekopyhä raukka. Sinussa on

itsevanhurskauden synti.

-- Olkoon se kaukana minusta! Sinun silmäsi pettävät, Paavo parka. En

ole kumpanenkaan. Olen tosin aina matkoilla kuten tuhlaajapoikakin.

Olen kulkenut maat mantereet, kauempana kuin tuhlaajapoika konsanaan,

mutta aina palannut joku ropo taskussa kotia. En koskaan vanhempien

edessä ole vararikkoa tehnyt, niinkuin, sen pahempi, usein vieläkin

tapahtuu matoisessa maailmassamme. Tekopyhä taas en ole liioin ollut!

-- Sinä viisastelet.

-- En viisastele. Mutta sinun sairaaloinen itserakkautesi joskus iskee

harhaan. Niinkö sinä luulet, ettei muita ihmisiä olekkaan kuin

tuhlaajapoikia ja sen vanhempia veljiä. Vähänpä ihmisiä tunnet. Minä

olen keskimäinen veljeksistä.

-- Ei hänestä raamatussa lueta.

-- Raamattu on vaan kirja. Ei siinä kaikista ihmisistä lueta, mutta

avarassa maailmassa on paljon seikkoja, josta raamatussa ei hiiskuta

sanaakaan.

-- Pilkkaatko raamattua?

-- En. Minä tunnen raamatun ja osaan antaa sille sen arvon, mikä sille

tulee.

-- Kovin olet koppava poika. No mikä se keskimäinen poika sitte oli.

-- Se oli nöyrä mies, joka rakasti molempia veljiään, eikä vaan

tuhlaajapoikaa. Tuhlaajapoika ei ole mikään ihanne ihminen, niinkuin

sinä luulet. Ei tuhlaajapojasta koskaan kunnon eläjää tule, yhtä vähän

kuin mätähongasta rakennuspuita. Mikä on mätä kerran, se on mätää.

Synnintunnostaan huolimatta on tuhlaajapoika aina mennyttä kalua. Hän

tartuttaa mätää ympärilleen. Tuo nenätön tuhlaajapoika on aina

vaarallinen ilmiö isän huoneessa. Niinpian kun hän voimistuu hieman,

hän lankeaa uudestaan. Nuorten palvelijattarien kauhu! Ei sovi hänestä

iloita eikä häntä kunnioittaa, sääliä kyllä ja rakastaa. Vanhempi veli

oli ehkä hieman ikävä, kodin kunniankukko, mutta luotettavampi kuin

tuhlaajapoika. Usko pois Paavo, ilo on jumalisempaa kuin suru.

Keskimäinen veli oli oikea isän poika. Vanhempi veli oli ikävä

murjottaja, mutta huonoin kaikista oli tuhlaajapoika. Joll'et kovin

suuttuisi, tahtoisin väittää, että hän oli huonompi ja syntisempi kuin

sinäkin, Paavo parka. Et piisaa tuhlaajapojalle. Jumalan kiitos!

-- Suruton olet, ihmisparka! Tuomittu olet.

-- Niin olen. Ja suruttomana tahdon elää, sillä suruton ei vihaa, ei

tuomitse ketään. Suruton tahtoo elää ja suo muillekin elämisen

oikeuden. Te surulliset luulette olevanne maan suola, mutta olettekin

vaan tuomitsevia pippuripusseja, ja itserakkaita raukkoja. -- Nyt

tiedät, minä olen suruton keskimäinen veljes.

-- Oleppa, vaikka olisit pahnan pohjimainen. Mutta hullusti sinun käy

viimeisellä tuomiolla. Sanot tuntevasi raamatun. Tietänet siitä, että

vain viheliäiset ihmiset autuuden perivät.

-- Mutta ethän sinä itse ollut viheliäinen ihminen. Sinähän vain

tekeydyit viheliäiseksi. Olet tutkinut minua. Suvaitsetko että tutkin

sinua. Mikä synti sinua vaivasi, kun nuorena miehenä karkasit kotoasi

hakemaan lohdutusta vanhalta hurskaalta neljänkymmenen peninkuorman

päästä?

-- Minä olin suuri syntinen, suurin maailmassa, huokasi Paavo.

-- Et tahtone tautia avoimesti tunnustaa, yhtä vähän täällä kuin

maailmassa. Teillä oli vaan yksi synti. Kaikki sen tiesivät tarkemmin

sanomattakin. Niinkuin saaristossa kalalla tarkoitetaan silakkaa niin

teilläkin synnillä tarkoitetaan sitä ihmisen intohimoa, joka on

väkevintä ja samalla pyhintä, aina hereillä, aina saatavissa kuin

silakka ranta-asukkaan ateriasta, kaiken elämisen ehto, luomakunnan

ainoa tarkoitus. Sitä te sanoitte synniksi, vaikka ilman sitä

ihmiskuntaa ei voi ajatellakaan. Sinä nuorena tätä tunnetta säikähdit,

sillä sinussa, niinkuin monessa muussa henkevässä nuorukaisessa, se

ylivoimaisena puhkesi esille, niin että se muuttui harhavietiksi. Minä

supatan sen sinulle korvaan (Supatin sanan Ruotsalaisen korvaan). Elä

ole milläsikään Paavo! Et sinä ainoa sellainen ole ollut maailmassa,

etkä tule olemaan! Kaikki herkkähermoiset nuoret miehet ovat sellaisia.

Pelastuit siitä, kuten niin monet muutkin. Se on kaikkien taiteilijain

penikkatauti. Kaikkien, joilla on mielikuvitusta. Et sinä saa

ylvästellä sillä, että syntinen olit; miehiä ne on muutkin. Eikä se

mikään harvinainen tauti ole. Yleisin kaikista.

-- Koppava olet. Luulet tutkivasi sydämmet ja munaskuut, sanoi

Ruotsalainen, nyt jo luopuen kaikista muka juopuneen eleistä.

-- Se tauti se juuri tekee herkkäviettiset miehet ja naiset

uskonnollisiksi. Sitä tautia te kaikki heränneet mahtimiehet poditte.

Ja kun sinä siitä taudista saarnasit ja pauhasit, niin sanasi sattuivat

kuulijain arimpaan kohtaan. He heräsivät ja ihmettelivät, että oivalsit

heidän helmasyntinsä. -- Mutta kuuleppas, rakas Paavo, sitä tautia

seuraa aina sairaaloinen itserakkaus, sairaaloinen halu kuuluisuuteen

ja maineeseen. Sinä et viihtynyt kotonasi. Sinun piti päästä seuroihin,

joissa ihmiset ihaillen kuuntelivat sanojasi, joissa jokainen silmä

sinua seurasi, joissa kuoleman hiljaisuus vallitsi, kun sinä suusi

avasit. Mutta kaikki sinun seuralaisesi olivat herkkähermoisia, saman

taudin potilaita. He janosivat myöskin kuuluisuutta, mainetta ja

huomaavaisuutta. Sentähden he pukeutuivat körtteihin, jotta kaikki

ihmiset viittaisivat ja supattelisivat: "katso tuossa kulkee herännyt,

tuossa astuu pyhä mies". Kysyn tässä: eikö itserakkaus, turhamaisuus ja

maineen halu ollut sittekin sinun helmasyntisi, kaikkia muita syntiäsi

kuumempi?

-- Sinähän saarnaat kuin suuren leipäpitäjän paras pappi, hymähti

Ruotsalainen.

-- Niin, elä tästäkään ole pahoillasi! Sinulla on ollut

edelläkävijöitä, sinulla on oleva seuraajia. Erämaasta ilmestyy aina

tällaisia pitkätukkaisia profeetoita, mikä mihinkin hassuun pukuun

puettuna. Jos Nilsiässä kompuroisi kamelia, niin sinäkin olisit

teettänyt itsellesi körttipuvun kamelinkarvoista, jos Nilsiässä olisi

ollut lihavia heinäsirkkoja ja kimalaisia, niinpä sinäkin olisit niitä

ahminut ja niiden nesteitä juonut. Näitten puutteessa keikaroit

hurstipaidoissa ja piikkohousuissa ja söit pettua, mutta et juonut

hunajaa vaan hieman kuivempia nesteitä.

Syytäessäni näitä sanoja suustani tunsin jonkun nykivän

takinlievettäni. Paavo Korhonen supatti hätäisesti korvaani:

-- Lähdetään hyvän sään aikaan liikkeelle. Marjamiehet näkyvät palaavan

kotiaan rantakiviä myöten.

Hän pisti kättä Ruotsalaiselle ja livahti veneeseen. Ei minun auttanut

muu kuin seurata häntä. Kättelin Ruotsalaista ja syöksyin veneen

perään.

-- Melokaa nyt, jos jaksanette, hätäili Korhonen.

Kokka kohisi, kun Korhonen veti airoillaan. Ruotsalaista kuului

naurattavan meidän hätäinen lähtömme. Hän oli ihmistuntija ainakin

Korhosen sieluun nähden.

Ei pitkään aikaan virketty sanaakaan. Korhonen kiskoi venettä

hartiavoimillaan. Katsahdin taakseni. Ruotsalainen tervehti

sydämmellisesti vanhaa vaimoaan ja näkyi ystävällisesti häntä

puhuttelevan. -- Äkäpussi talossa on parempi turva kuin huono

vahtikoira.

Vihdoin keskeytin vaitiolon:

-- Korhonen hoi! Eikös jo uskallettaisi hieman jutella. Eihän Aholan

saarta enää kunnolleen näykään. -- Suurilla miehillä on usein pahat

akat.

-- Niin on tuolla Ruohtalaisella ainakin. Se ajoi minut kerran ulos

tuvasta, kun vähän maisteltiin kaiman kanssa. Ei muuta kuin kiljasi ja

sanoi miehelleen: "vai rupeat sinä jo suruttomia kokoomaan ryypyillesi!

Etkö enää tyydy heränneitten seuroihin. Lystimpihän se tuo Korhonen

taitaisi olla kuin nuo vanhat Niskaset ja Naskaset, mutta pois

viinamiehet talosta! Taivaassahan sitä nyt ollaan eikä Nilsiän

perukoilla." -- Pitipäs Ruohtalainen suunsa kiinni; eipäs suupaltto

hirvinnyt tikahtaa sanaakaan. Minä olen aina pelännyt kiukkuisia

akkoja. Kun niihin järki pystyisi! Mutta suuria lapsia ne naiset aina

ovat.

-- Niin, lapsen pehmeät lihakset naisilla iät kaiket on. Lienevät

aivotkin samanlaiset. -- Mutta ihmeellinen se Paavo Ruotsalainen

sittenkin oli miehekseen. Ei ollut saanut muuta sivistystä kuin

rippikoulussa, mutta siitä huolimatta itse rippikoulun pitäjät ajoivat

hänen luokseen oppia saamaan. Ja mitä hän opetti? Ei muuta kuin sitä

yhtä samaa, että synti painaa, synti vaivaa. Se on, koko maallinen

elämä oli muka syntiä. Ja tätä hullua sadatusta kuulemaan kerääntyi

kansaa laumoittain. Paavo oli herkkähermo-potilas, ja tautiaan hän

tartutti kaikkiin, jotka olivat vastaanottavaisia. Hänen seurakuntansa

oli niinikään hermotautista. Siitä kantaa Lönnrot todistusta. Niinkuin

ruumiin rutto tarttuu ja leviää, niin sielunkin sairaus tarttuu

miehestä toiseen. Paavo rakasti esiintyä viheliäisenä, rakasti

sadatella itseään. Niin, sekin on tautia, pyhää tautia. Tuo orjan

tilanteen ihannoiminen, tuo Herran patukan suuteleminen on nykyään

todettu aivan yksinkertaiseksi ruumiilliseksi taudiksi. Ja tätä tautia

potevat kerääntyvät suurissa laumoissa eri seurakunniksi. Niihin kuuluu

sivistyneitä ja sivistymättömiä suloisessa sovussa. Kaikkia yhdistää

yhteinen merkillinen hermojen taipumus. Paavon ympärillekin kokoontui

sekä rahvasta että hienostoa. Hänestä tehtiin kahden hiippakunnan

piispa, Suomen vihkimätön arkkipiispa. Ja hänen hiippakuntaansa kuului

suuriruhtinaskunnan kaikki herkkähermoiset uskovaiset. -- Mutta

niinkuin rutto toisin ajoin raivoaa laajemmin ja yleisemmin, toisin

ajoin vaimenee, niin tämäkin henkinen tauti aika ajoittan kulovalkean

tavoin leimahtaa liekkeihin ja ryskäen kulkee maita mantereita taas

sammuakseen kuin sytykkeitä puuttuu. Ajantietojen hämärimmistä

kaukaisuuksista tällaiset liikkeet tunnetaan. Ne ovat aina olleet

samanluontoiset. Tuprahtavat äkkiä ilmi liekkiin, ja sammuvat taas

vähitellen. -- Liikkeen johtajia sanotaan profeetoiksi, ja väitetään

heitä Herran lähettämiksi. Usein heidän oppinsa ovat epäkäytännöllistä

laatua, mutta voivat myöskin joskus sisältää varmoja, maallisia

tarkoitusperiä. Silloin niiden elämänikä lasketaan sadoissa, jopa

tuhansissa vuosissa. Ja ihmiskunta polvistuu näiden harhakuvien eteen.

-- Mutta ovatko ne harhakuvia? kysyi Korhonen.

-- Ovat. Ne ovat mielikuvituksen utuisia otaksumia. Ainoastaan

pätevästi todistetut opit pysyvät halki aikojen. Ne eivät koskaan

tupsahda äkkiä ilmi tuleen, ne kytevät hitaasti, ne lämmittävät aina ja

valaisevat tasaisesti.

-- Vieläkö körttiläisiä on Suomessa tätä nykyä? kysyi taas Korhonen.

-- Taitanee olla siellä täällä Pohjanmaalla ja Savossa. Kulkutaudin

luonnetta sillä liikkeellä ei enää ole; sitä ilmenee samalla tavalla

kuin joka vuosi tuhka- ja tulirokkoa. Mutta voi kohta koittaa se aika,

jolloin se taas kulkee metsäpalon tavoin yli maan.

-- Minnekkä minä teidät soudan, kysyi Korhonen.

-- Soutakaa sinne, mistä helposti pääsen Tuonen pauhaaville koskille.

Minä aikoisin lähteä venekyydissä alas Väinölään.

-- Tästä se on lyhyin tie koskille Impilahden kautta. Mutta siellä

Impilahdella asuu vaan nuoria, naimattomia neitosia. En tiedä,

uskaltanetteko sen kautta kulkea. En minä vain, vanha poika, ole sinne

milloinkaan hirvinnyt pistää nokkaani. Kuuluvat laulelevan niin

kauniisti, että järki mieheltä menee.

-- En minä tyttöjä pelkää. Eikä ne mieheltä mieltä vie. Yhä ne vaan

sitä lisäävät. Tietäähän Korhonen, mitä Lemminkäinen sanoi Saaren

tytöistä. Pelkäsin heitä, "kuin havukka kylän kanoja". Niin Luoja

tahtoo, että tyttöjä pelätään. Minä yritän astua tuohon vaaralliseen

lahteen. Soudetaan vain sinne.

-- Minusta nähden kyllä saatte mennä sinne, mutta minä soudan heti

Impilahden valkamasta kotia.