Kulin pitkää puistokujaa myöten. Tien poskessa istui vanha "Taitta"
pärekori sylissä aivan samassa asennossa ja pukimissa kuin Edelfeltin
kuulussa taulussa.
-- Tunnetteko minua? kysyin.
-- En.
Selitin kuka olin.
-- Kaikki ovat kotona, sekä vanhat vainajat että uudet tulokkaat, mutta
Atte herra on kreikkalaisten taivaissa oppimassa pyhän evankeliumme
kieltä.
Vanha Taitta oli hoitanut kaksi miespolvea Kiialan lapsia ja rakasti
kaikkia äitinä ja piti heitä parempina muita lapsia, niinkuin ne
suurelta osalta olivatkin.
-- Nythän Atesta tulee oikea Jumalan lapsi, sanoin.
-- Atestako? Kyllä hän ennenkin on astunut Herran teitä, mutta ei
evankeliumia koskaan voi liiaksi tutkia. Menkää vaan sisälle. On
isännekin kotona.
Astuin porstuasta sisälle ja kiipesin suureen saliin, jossa Kiialan
koko sukukunta oli koossa. Siellä olivat isoisät ja isoäidit ja
äidinisät ja äidinäidit, oli isäni, oli rouva Edelfelt, joka parast'
aikaa valmistautui lukemaan Albertilta saapunutta kirjettä. Ne Albert
Edelfeltin kirjeet jalolle, etevälle äidilleen olivat merkillisiä
todistuksia siitä, miten suuret miehet useimmiten ovat äitinsä poikia,
luonnonlaadultaan ja luonnonlahjoiltaan läheistä sukua toisilleen.
Äidit ottavat hellästi osaa neropoikiensa pyrintöihin, ja pojat uskovat
äidilleen salaisimmatkin ajatuksensa. Rouva Edelfelt ja hänen poikansa
olivat henkisiä ylimyksiä molemmat, virkkuja, ahkeria ja loisteliaita
kiireestä kantapäähän. Suvun kukka oli tuo yhtä hyväpäinen ja lahjakas
mies kuin etevä taiteilija Albert Edelfelt. Suku oli tottunut
ylpeydellä kuuntelemaan hänen voitoistaan maailman taiteilijain
kiistakentällä, Pariisissa. Kukin hänessä näki sen, mikä heissä
itsessään parhainta oli ollut, kehittyneenä kauniimpaan kukkaansa. Nyt
oli taas saapunut kirje Atelta, ja suku oli kuuntelemassa.
Minun odottamaton tuloni lykkäsi hetkeksi juhlallisen toimituksen
alkamisen. Tervehdittyäni isääni ja koko Kiialan sukua, minäkin
istuuduin kuuntelemaan. Ennen lukemista saatiin katsella kirjettä.
Albert Edelfeltillä oi tapana varustaa kirjeensä kuvilla; nähtiin
akvarelleja, laverauksia ja kynäpiirroksia. Minulle annettiin koko
pinkka tällaisia kuvallisia kirjeitä Kreikasta. Yhdessä kirjeessä
pystynokka, lihavahko Sokrates tanssi piiritanssia ihmeen ihanoitten
nuorukaisten, Alkibiadeksen, Hyakintoksen ja Narkissoksen kanssa. Hän
näytti olevan autuaallisella päällä. Toisessa siro syyrialainen
Lukianos piti esitelmää Athenan hienostolle uudenaikaisista
maailmankatsomuksista. Kolmannessa kirjeessä oli neljä kynäpiirrosta,
neljä naisen kuvaa: Aspasian, Helenan, Sapphon ja Brisein.
Kun kirjeitten kuvat oli tarkastettu, alkoi lukeminen. Rouva Edelfelt
luki mehevällä, reippaalla äänellään jumaloidun poikansa kirjettä:
Rakastettu äiti!
Uusi Athena 2/3 1918.
Hirvittävän ikävää, ettei äiti voi olla täällä. Aivan varmaan äiti
tekisi enemmän teräviä huomioita kuin minä. Hyvä ystäväni Apelles ja
opettajani Herodotus ovat tutustuttaneet minut koko Kreikan kermastoon.
En tahdo saada rauhassa tutkia kreikankieltä, sillä aina minulla on
kutsuja. Osaan jo, Herodotoksen mukaan, sangen hyvin puhua kreikkaa. En
tosin niinkuin Demostenes ja Pindaros, mutta paremmin kuin Matheus ja
Markus. -- Tämä ei ole vielä kehumista, sillä nämät kirjoittavat
kreikkaa kuin Taitta ruotsinkieltä. -- (Yleinen naurunpärähdys salissa.
Mutta "Gubbus", eräs vanha perheen eno, joka kädet ristissä oli
viettänyt elämänsä Kiialassa ja odotellut tyynenä ja levollisena
samassa talossa kuolemaansa, ei herennyt koko iltana nauramasta,
muistellessaan Taitan kirjallisia oikkuja. Hän oli kiitollinen
sukkeluuksien arvostelija. -- Tällaisia "gubbuksia" oli jokaisessa
Suomen herraskartanossa viime vuosisadalla. Niillä ei ollut omaa
rahakukkaroa, mutta ruokaa ja juomaa yltäkyllin).
Viikko sitten oli suuret kutsut Agamemnonin luona. Siellä oli hyvin
ikävää ja kuivakiskoista, niinkuin aina kruunattujen päitten luona.
Näin kaikki Homeron sankarit koolla, paitsi Akilleksen, joka, niinkuin
äiti tietää, kantaa vihaa Agamemnonille erään rakkausjutun vuoksi.
-- Minä tiedän sen, äännähti Gubbus.
Tuntui siltä kuin olisin istunut sadan saksalaisen sotamarskin kanssa
pöydässä. Selkäpiitä pakoitti, kun koetin pysyä yhtä suorana kuin
hekin. Agamemnon joi minun maljani, ja sanoi eläissänsä tavanneen
paljonkin skyytalaisia, mutta ne olivat silloin pitkäpartaisia,
nahkoihin puettuja miehiä ja syöpäläisiä täynnä. En tässä pönäkässä
seurassa tahtonut oikaista häntä, ett'en ollenkaan ole skyytalainen,
että skyytalaiset vieläkin ovat pitkäpartaisia ja täynnä samojen
syöpäläisten rintaperillisiä. En taivaassakaan pääse vapaaksi tuosta
ihmisten harhaluulosta, että olen venäläinen. Mutta tänne on saapunut
viesti, että nyt Suomi vihdoinkin on aivan vapaa valtakunta. Eläköön
Suomi, eläköön Suomen iloinen tulevaisuus! Nyt sinä olet suomalainen
äiti ja minä olen suomalaisen äidin poika. Eläköön Suomi, Runebergin
ylistämä maa! (Kaikki noustiin pystyyn ja huudettiin eläköön; Gubbus
vielä kolme kertaa muitten herettyä)
Paistiin päästyämme Nestor piti pitkän puheen Trojan sodasta, mutta
Thersites keskeytti häntä alinomaa. Minun mielestäni aivan oikeilla
huomautuksilla. Thersites sanoi, että kreikkalaiset olivat raakalaisia
ja trojalaiset sivistyneitä. Hän väitti, että Kreikan koko kehuttu
sivistys oli juuri saanut ensimäiset itunsa Trojasta, että Menelaos
vaan oli pröystäilevä prusthollari ja Paris hieno salonkikeikari. Ajaks
ajoi heti tämän perästä Thersiteen ulos. -- Hän kuuluu olevan perin
tottunut tällaiseen juhlan loppuun. -- Ovessa hän vielä huusi: "Helena
teki vallan oikein, kun jätti sinut, Menelaos, takkuinen tallipässi, ja
nousi hienon Pariksen kaljaasiin." Kaikki olivat kovin kuohuksissaan
paitsi Odysseys, joka vaan vilkutti minulle silmää. Nestorin puhe oli
juuri yhtä perusteellinen ja raskas kuin Helsingin oppineitten
juhlapurkaukset.
Kun kahvipöydissä istuttiin ja juotiin likööriä, erästä "Damaskos
mustika" nimistä nestettä, avasi Odysseys tarulippaansa. Ei yksikään
Haikon kippari osaa niin tuhottomia valehdella kuin tämä vanha
meriseikkailija. Hän kertoi kerran kovassa myrskyssä purjehtineensa
hädässään valaan suusta sisään, nousseen siellä saareen ja sytyttäneen
saaren puut palamaan, niin että valaan täytyi oksentaa hänet ulos.
-- Topp, topp, sanoin minä, se on pyhä kertomus, mutta Joonas sen teki,
etkä sinä, loistava kertoja.
-- Mitä sanot! Pyhäkö kertomus? Eikö kaikki minun kertomukseni ole yhtä
pyhiä ja tosia kuin teidän skyytalaisten. Ne ovat vaan paremmin ja
runollisemmin kerrotut. Sitä paitsi minun kertomukseni ovat satoja
vuosia vanhemmat kuin teidän. Ja luotettavammat kuin teidän. -- Mistä
kaupungista ja maasta sinä oikeastaan olet kotosin? kysyi Odysseys.
-- Helsingin kaupungista, Suomesta.
-- Minkä meren rannalla se kaupunki sijaitsee?
-- Itämeren pohjoiskolkassa.
-- Oo, kyllä minä siellä olen käynyt. Olen maannut yhden yön Helsingin
satamassakin.
-- Suo anteeksi, pyhä Odysseys, siihen aikaan kun sinä urheilit merellä
oli Helsinki vielä meren alla.
-- Niin olikin. Mutta kirkontornit näkyivät kumminkin selvästi pinnan
yläpuolella.
-- Mahdottomia, sanoin minä. Ei silloin vielä kirkkoja ollutkaan.
Mutta nyt keskeytti Nestor minut ja sanoi suopean alentuvaisesti:
-- Kuule muukalainen! Kun Odysseys kertoo pyhiä juttujaan, niin sinun
täytyy uskoa. Kullakin kansalla on pyhät kertomuksensa. Ei minkään
kansan tarinat ole toisiaan pyhemmät. Barbaarit vaan väittävät
sellaista. Maassa maan tavalla tai maasta pois.
Tämä oli jo puoleksi uhkaavaa kieltä, niin että vaikenin ja Odysseys
jatkoi juttujaan. Mutta Nestor, joka oli nähnyt minun haukottelevan
hänen puheensa aikana -- suo anteeksi rakas äiti tämä kasvatuksen
puute, mutta en voinut sitä estää -- oli yhä edelleen pahalla päällä ja
kysyi äkkiä:
-- Etkö usko Zeystä, Apolloa ja Dionysosta olleen?
-- Tietysti, tietysti, sanoin välttääkseni riitaa.
-- Sitäpä jo luulinkin. Onhan ne yhtä hyviä kuin sinunkin jumalasi. Ja
yhtä monta niitä on kuin sinullakin -- enemmänkin. --
Herodotos vei minut syrjään ja ehdoitti, että lähdettäisiin kotia. Hän
sanoi, että Thersiteksellä oli kyllä oikein. Kreikan sankarit olivat
barbaareja ja kovin karkeasanaisia, niin että heidän kanssaan oli
hieman vaikeaa seurustella varsinkin pikkutunneilla.
Minä lohdutin Herodotosta sillä, että moni Suomen kansan kuuluisimpia
uroita voi vielä meidän päivinäkin käydä pikkutunneilla nuhteetonta
Trojan sotaa sekä ystäviensä että vihamiestensä kanssa ja heitä
vastaan. Meillä on monta, jotka ovat sitaisseet Thersiteen manttelin
ympärilleen.
* * * * *
Kun kirje oli luettu, hajaantui perhe, kukin askareilleen. Minä
seurasin isääni hänen asuinhuoneisiinsa. Epäröin, miten alkaisin
kyselyni isäni nykyisestä maailman käsityksestä. Löysin vihdoin sopivan
lähtökohdan:
-- Olen lukenut pappissäädyn pöytäkirjoista, että arkkipiispa kerran
keskeytti sinun puhevuorosi seuraavilla sanoilla: "herra tohtori,
tahdon huomauttaa, että olette luterilainen pappi". Pöytäkirjojen
mukaan sinä vaikenit, etkä jatkanut puhevuoroasi. Miksi vaikenit?
-- Siksi, että olin luterilainen pappi, niinkuin arkkipiispa sanoi.
-- Pappisvala siis esti sinua lausumasta julki sisimmät ajatuksesi.
-- Niin.
-- Mutta ajatuksiasi se ei voinut kahlehtia.
-- Ei.
-- Ovatko ajatuksesi haudan takana muuttuneet.
-- Eivät.
-- Esimerkiksi mitkä ajatukset olet huomannut oikeiksi.
-- Ei taivaassa ole kidutuskammioita toisille, toisille taas riemun
asuntoja. Ihmiset eivät ole toisiaan niin paljon parempia, että moinen
eroitus olisi oikeutettu. Jumala on rakkaus, eikä hänelle sovi pyövelin
toimi, kiduttajan ammatti. Tämä harhaoppi on tuottanut ihmiskunnalle
suurempia murheita ja tuskia kuin verisimmätkin sodat.
-- Mutta sitä opetetaan vieläkin maassamme valtiomahdin pakoituksesta.
-- Niin. Se on valitettavaa.
-- Mitä ajatuksia vielä olet huomannut tosiksi.
-- Ilo on elämää, ja elämä on iloa. Suru on tautia, suru on mätää, suru
on kuoleman tuntua. Terve ihminen on iloinen, ja iloinen ihminen on
terve. Iloinen on työkykyinen, iloinen on työnhaluinen, iloinen on
siveellinen. Iloinen ihminen on Luojansa lempilapsi, surullinen
siedettävä potilas.
-- Olit siis elämässäsi enemmän helleeni kuin israelilainen.
-- Niin olin. Kreikkalaiset filosofit ja Europan suuret kirjailijat
olivat minun parhaat ystäväni ja seurakumppanini.
-- Niin, ja luonnon suuri yrttitarha oli sinun rakastetuin temppelisi.
-- Mutta sitä et maailmassa julki julistanut.
-- En. Tiedäthän mitä arkkipiispa sanoi.
-- Minä en ole luterilainen pappi. Minua ei samat kahleet paina.
Isäni ei virkkanut mitään. Samassa tuli perheen miehiset jäsenet sisään
viettämään iltaansa isäni seurassa. Kirje oli saapunut Atelta myöskin
enollensa, jossa sisarenpoika kertoi eräästä kekkeristä kuulun
Aspasian, Perikleen puolison luona. Se oli juuri saapunut ja Gubbus oli
perin utelias kuulemaa sen sisältöä. Gubbus sanoi:
-- Olen jo unohtanut kuka Aspasia, Sappho ja Briseis olivat. Selitä
sinä lyhykäisesti, mitä naisia ne olivat:
Isäni kertoi:
-- Aspasia oli yhtä kuulu kauneudestaan kuin viisaudestaankin. Otti
osaa seuroihin ja keskusteluihin yhdessä lahjakkaitten miesten kanssa,
Atenan kuninkaan Perikleen hovissa. Hänen aikanaan Atenan vaimot eivät
esiintyneet ahtaimman perhepiirin ulkopuolella. -- Sappho oli
kuuluisa naisrunoilija Joonian saaristosta. Hänen maineensa eli
himmentymättömänä koko vanhanajan sivistyneessä maailmassa.
Herkkätunteinen, itsenäinen runoilijaluonne, joka muun muassa keksi
oman värssymitankin, jota vielä meidänkin aikoinamme hieman muutellen
jäljitellään. -- Briseis oli taas kuvakaunis sotaorja, joka oli
saaliinjaossa joutunut Kreikan uljaimmalle uroolle, Akilleelle. Mutta
pääjohtaja Agamemnon riisti Briseiksen Akilleelta. Tästä suuttui
Akilles eikä enää ottanut osaa koko kreikkalaisten sotaan. Hukka oli
periä kreikkalaiset, kunnes Akilles taas suostui tappelemaan. Helenan
sinä Gubbus kyllä tunnet ja muistat.
-- Tietysti, tietysti. Kuka ei häntä tuntisi. Helenahan oli todellisen
naisen perikuva, onnellinen kaikkien miestensä kanssa.
-- Et sentään tietäne että Helena Trojan valloituksen jälestä vielä
joutui moniin naimisiin, ja että hän taivaissa muutti Akilleen luo
asumaan, hänenkin rouvakseen.
-- Kunhan se pakana vaan ei viettelisi Attea pauloihinsa, huokasi
Gubbus.
-- Ei Attea niinkään helposti vietellä. Ei ainakaan niin vanha
"galantta" kuin Helena on. Maallisia vuosia hänellä pitäisi tätä nykyä
olla ja suunnilleen 3,000 kappaletta, lohdutin minä.
Nyt ryhdyttiin kirjettä lukemaan.
5.3.1918.
Rakas Eno!
Eilen oli minulla vaikea päivä. Vielä nytkin tunnen ruumiini perin
raukeaksi. Pääsin kotia vasta kuudetta käydessä aamulla.
Sain nimittäin aamulla pienen kirjelapun Aspasialta, jossa hän pyysi
minua tulemaan päivälliselle. Herodotos oli nimittäin kertonut, että
minä olin kotosin maasta, jossa naisilla oli kaikki samat valtiolliset
oikeudet kuin miehilläkin. Tämä oli siihen määrin herättänyt sekä
Sapphon että hänen mielenkiintoaan, että he tahtoivat keskustella
kanssani. Kirjeen lopussa Aspasia sanoi: "olen kutsunut päivällisille
myöskin kaksi vanhan kansan edustajaa, kuningatar Helenan ja Brisein,
kaksi Kreikan kaikkein kauneinta naista, jotta Te, maalarina, myöskin
saisitte meidän ikävien puhelujen lomassa herkutella silmiänne. Tämän
olen tehnyt Apelleksen nimenomaisesta kehoituksesta. Suonette anteeksi,
ett'en ole kutsunut yhtään miespuolista vierasta, sillä me tahdomme
omistaa Teidät täydelleen koko illan kuluessa."
Vavistuksella menin näille päivällisille, joissa tulin istumaan
maailman kuuluisinten naisten seurassa, ja juttelemaan maailman
henkevinten runoilijattarien ja lumoojattaren kanssa.
Kun tulin Aspasian hoviin, Perikleen palatsin sivurakennuksessa --
Aspasia on eronnut miehestään, eräästä Athenan teurastajasta, ja
muuttanut takaisin Perikleen luo; muutteleminenhan on tavallista
meidänkin aikanamme; "variatio delectat", ensin kuninkaalla, sitte
teurastajalla ja uudelleen taas kuninkaalla -- tuli kaksi oreaadia,
metsänneitoa, minua vapauttamaan päällysvaatteistani. He lemusivat
vastaniitetylle heinälle ja olivat iloisempia ja tuttavallisempia kuin
kamarineitsyet meillä. Tuntuipa vähän siltä kuin olisivat tahtoneet
minut omiksi vieraikseen eikä emäntäväkensä. Pan jumala on opettanut
heidät pahoille tavoille.
Pääsin nymfien käsistä lempeillä ponnistuksilla ja astuin Aspasian
salonkiin.
Aspasia nousi ylös ja tuli kättelemään minua. Hän oli solakka, pitkä
nainen, suuret, viisaat silmät paloivat ihmeen tutkivina paksujen
silmäripsien alta. Näki heti, että hän oli yhtä paljon henkisesti
virkku kuin ruumiillisesti terve ja vaativa. Heti hänen perässään
kiiruhti Sappho minua kättelemään. Hänellä oli raukeat, miettivät
silmät, hänen askeleensa olivat veltot; hänestä taas näki, että koko
hänen huomionsa oli kohdistettu vaan omaan itseensä. Hän ikäänkuin aina
tuntui kuuntelevan, miltä mikin vaikutelma soi hänen sielussaan.
Niinkuin meidänkin lyyrikoilla on tapana.
Mutta Helena ja Briseis eivät nousseet ollenkaan paikoiltaan. He vaan
lepäsivät puolimakaavassa asennossa kumpikin eri puolilla pitkää
katettua pöytää. Yllään oli heillä täydellinen kokoelma Trojasta
ryöstettyä tavaraa. Heidän kepeän puvun kaikista vahvoista kohdista
riippui kultaesineitä, rahoja, kuita, tähtiä ja kukkia. He olivat
omistaneet koko aasialaisen mielettömän koreilun halun. Käsivarret
olivat paljaat, kaula avoin, selkä avoin, rinnalla kaksi kultaista
kilpeä, jotka peittivät silloinkun peittivät. Kuinka paljoa
arvokkaampia olivatkaan Aspasian ja Sapphon lumivalkoiset pukimet ja
yksinkertainen tukkalaite. Sappholla oli tavallinen jakaus päässä.
Helenan ja Brisein käherrys oli mestariteos, monen tunnin uutteran työn
hedelmä. Aivan kuin assyrialaisilla kuninkailla muinoin. Aspasian ja
Sapphon pukimet olivat sanalla sanoen europalaisia.
Helena, ojensi minulle kätensä, jota suutelin, mutta Briseis ojensi
nauraen minulle poskensa suudeltavaksi. Aspasia punastui ja supatti
minulle, että Briseis vaan on sotasaaliina otettu sivistymätön tyttö,
vaikka hänestä suuren kauneutensa tähden riideltiin, ja hänen
henkilönsä oli vähällä tehdä tyhjäksi koko Trojan sodan menestymisen.
Aspasia, joka on opetellut nykymaailman hienoston kieltä, lisäsi: "elle
est trop sans façon avec les jeunes gens".
-- Atella on perin ikävä tapa aina kaikkein mielenkiintoisimmissa
kohdissa käyttää ranskan kieltä. Etkö tahtoisi, veliseni, kääntää tuon
kohdan? sanoi Gubbus, jonka ranskankielen taito oli unohtunut maailman
myrskyissä.
-- Käännän sen luettuani kirjeen, vastasi lukija.
Pöytä oli katettu erittäin aistikkaasti kukilla, hehkuvilla ruusuilla
ja kalpeilla liljoilla. Astiat olivat kaikki taideteoksia. Mutta ruoka
oli yksinkertaista, niinkuin Athenassa oli tapana, ei semmoista, jota
Rooman barbaarit söivät.
Asetuttuamme patjoillemme nousi Aspasia pystyyn, tarttui lasiin ja
lausui:
-- Terve tulemastasi seuraamme poika Pohjantähden alainen! Terve sinä,
sen maan asukas, jossa naiset ovat tasa-arvoiset miesten kanssa! Se
todistaa, että te sen maan miehet olette jaloja henkilöitä, ette
tyranneja, ette julmureita, ette haaremin herroja kuten aasialaiset,
ettekä kohtele naisianne, kuten kreikkalaiset, ala-arvoisempina
olioina. Et tiedä mitä me Hellaan naiset olemme kärsineet. Tuo ikuinen
taistelu meillä etelän naisilla päästä viettämään elämää, joka olisi
suunniteltu meidän tarpeita eikä vaan miesten hekkumaa silmälläpitäen,
kävi ylivoimaiseksi. Teidän naisenne Hyperborean jäisillä kentillä ovat
onnistuneet paremmin. Kohdistan ihailuni sinuun, sen maan miehinen
edustaja, sillä ilman teidän myöntymistänne ei naisten vapautus
kahleista olisi onnistunut.
En voinut olla keskeyttämättä Aspasiaa.
-- Minun äitini on paras ystäväni, paras auttajani, paras neuvojani,
paras lohduttajani. Häntäkö pitäisin ala-arvoisena oliona? Pidän häntä
minuun verraten yli-ihmisenä. Tunnen muitakin naisia minun veroisiani,
minua parempia. Heiltäkö ihmisarvon täyteläisyys kiellettäisiin?
Gubbus huudahti:
-- Bravo Atte, bravo! Oikein sanottu!
-- Tiedättekö, jatkoi Aspasia, mitä meidän suuri puhujamme,
Demosthenes, kerran lausui? Hän sanoi, että miehellä pitää olla yksi
vaimo lastensa äitinä, toinen kodin työjuhtana ja kolmas hänen
huvinukkenansa. Eikö meillä naisilla siis olekkaan omaa tarkoitusta?
Emmekö synny ja kasva ollenkaan itseämme varten, kehittyäksemme ja
sivistyäksemme itsenäisiksi olioiksi. Miehiä vartenko vaan synnymme?
Niinkuin orjat syntyvät omistajaansa varten.
Briseis huudahti:
-- Minä olin sotaorja. Ihanaa on sotaorjan asema, kun hän vaan on
haluttu tavara. Oo miten ylentävää oli nähdä, kuinka miehet tappelivat
keskenään minun omistamisestani. Oo miten suloista on joutua
voimakkaimman miehen saaliiksi! Akilles, Akilles, maailman kuuluisin
sotauros oli minun, kuulkaa, oli minun. Minä kasvoin miehiä varten, ja
olin iloinen ja olen vieläkin iloinen muistellessani Trojan tanhuita,
kreikkalaisten valkoisia telttoja.
Briseis oli haltioituneena kohonnut pystyyn, heilutteli lasia ja hänen
valkoiset hampaansa välähtelivät.
-- Ei Akilles ollut sinun, mutta sinä olit Akilleksen, sanoi Sappho ja
painoi Briseiksen hellällä väkivallalla lepolavitsalle ja asetti
mustasukkaisena rintakilvet paikoilleen.
-- Tästä huomaat muukalainen, missä syy on piillyt meidän orjuuteemme.
Syy on ollut meissä itsessämme ja on vieläkin. Nainen on elänyt vaan
miestään eikä itseään varten, sentähden on häntä kohdeltu orjana.
-- Mutta, kaunis puhuja, elikö Xantippakin vaan miestään varten ja
oliko hän miehensä orja, uskalsin taas keskeyttää.
Kaikki purskahtivat heleään nauruun, Sapphokin hieman ikäänkuin
hymyili.
-- Mutta mikä mies, mikä mies! huudahti Briseis. Maailman ikävin
saivartelija. Hänen ironiiansa ei naurattanut ketään. Hänen
kysymyksensä olivat taulaakin kuivemmat. Hän oli Agamemnoniakin
ikävämpi.
-- Niin Xantippa parka, hän on vieläkin sielunvaelluksella, sanoi
Aspasia. Hänen sielunsa on pirstottu miljooniin osiin ja osia hänestä
tavataan yli koko maanpallon. Xantipan rangaistus on muuttunut miesten
itsensä rangaistukseksi. -- Oletko Suomessa huomannut hänen henkensä
paloja?
-- Sen pahempi, paljon.
-- Sellaiset kaikki naiset ovat, jotka eivät tahdo miehiään
mielistellä, sanoi Helena. Aasialainen oppi on, että nainen on luotu
miestä varten, ja että mies on vaimon pää. Minä, spartatar syntyjään,
olen sen kokenut hienon Pariksen seurassa. Olin hänen kanssaan yhtä
onnellinen ja tyytyväinen kuin Menelaoksenkin kanssa. He olivat
molemmat miehiä, siinä selitys. Nainen kaipaa miehen tukea, vasta
häneen liittyneenä on hän ihminen.
Helena oli lavitsallaan loikoillessaan tuon tuostakin nykäissyt
purppuraisella kengällään kuvettani. Pyysin kerran kohteliaasti
anteeksi, niinkuin sivistynyt tapamme vaatii. Mutta Helena vaan nauroi
heleintä nauruaan ja sanoi:
-- Sinäkö pyydät anteeksi, minähän sen tein. Oletko kutkuisa?
Aspasia, Sappho ja minä vaihdoimme silmäyksiä. Hälventääkseen tätä
ikävää välikohtausta, nousi Sappho ylös, hitaasti ja arvokkaasti, avasi
haaveilevat silmänsä ja lausui mehevällä altollaan pitkän runon, omalla
keksimällään sappholaisella runomitalla.
En voi kääntää Sapphon runoa, siksi monimutkaiset olivat hänen notkeat
käänteensä. Paljon selvempää sentään ajatuksen juoksu oli, kuin
maapallon uudenaikaisten lyyrikkojen tekeleissä. Sisältö oli
seuraavanlainen:
Ihana on maailma, ihana luojan luoma luonto, mutta ihaninta yli kaiken
on luomakunnan kruunun, kauniin naisen, sulo. Runo oli omistettu
Briseikselle, joka välinpitämättömänä sitä kuunteli ja nipisti
sormiensa välistä viinirypäleen limaisia siemeniä lentämään kohti
Sapphoa. Toiset sattuivat, toiset lensivät suhisten hänen haaveilevien
silmiensä ohitse. Jokaiselta sattumalta Sappho vaan hymyili
rohkaisevasti Briseikselle.
-- Mutta, rakas suurrunoilija, sanoi Aspasia, sinähän pidät tavallaan
Helenan ja Briseiksen puolta.
-- Niin, lyyrikkona en voi olla johdonmukainen. Tunteeni sanovat yhtä,
järkeni toista. Nainen on enemmän tunteitten ja vaistojen ihminen kuin
järjen. Järki voi kyllä olla terävä kuin veitsi, mutta tunteitten
syövyttävissä pyörteissä terä tylsyy aivan tökeröksi.
-- Nainen minäkin olen ja tunteellinen, mutta järki minulla on miesten
veroinen ja henkevyys sama. Sentähden en tahdo alentua poljettavaksi
orjaksi. Minä olen luotu ihmiseksi niinkuin mieskin, minä olen
Aspasia enkä mikään miehen välikappale. Minua on syytetty
epäsiveellisyydestä ja uskonnon halveksimisesta. Ainoastaan jalon
Perikleen suuri kaunopuheisuus pelasti minut kansan raivolta. Miksi
olin epäsiveellinen? Siksi ett'en tahtonut joutua telkien taakse
niinkuin muut Athenan naiset miehen huvinukeksi. Miksi uskontoja
halveksin? Siksi, että kaikki nuo kansanuskonnot ovat miesten
kokoonpanemia. Uskonnot juuri kaikkein syvimmälle painavat alas naisen
ihmisarvoa. Vimmastun ajatellessani kaikkia noita aasialaisia
uskontosääntöjä, joissa nainen on eläinten, karjan ja muun omaisuuden
arvossa, sanalla sanoen saastainen olento. Minä, Miletoksessa syntynyt,
tunnen tuon viheliäisyyden. Sentähden sieluni hekkumoi saadessani
vieraanani tervehtiä miestä Suomesta, jossa naiset ovat saavuttaneet
unelmieni maailman. Sinä Sappho, laula toinen laulu. Ylistä naisen
muitakin ominaisuuksia, elä vaan hänen aistillista suloa.
-- Ei Sappho, huusi Helena, laula Sulottarien ylistykseksi, niiden,
jotka tulivat mieheni Pariksen eteen saamaan suloutensa palkinnon.
-- Ohei, Aspasia, kirkasi Briseis! Sinä olet yhtä suloinen, kuin älykäs
ja henkevä! Leikkikäämme Sulottarien ja Pariksen kohtausta. Tuossa
meillä on ihana, komea mies, Pohjantähden poikia. Asettukaamme hänen
eteensä, sinä, Helena ja minä. Antakaamme hänen arvioida kuka meistä
suloisin on.
Samassa Briseis rupesi riisumaan päältään kepeitä pukimiaan. Aspasia ja
Sappho karkasivat pystyyn estääkseen häntä, mutta Briseis riuhtasihe
irti.
-- Kieltäkää häntä, pyysi Aspasia minua.
-- Elä riisu itsesi alasti! En rupea palkintotuomariksi, sanoin
Briseikselle.
-- En sinua tottele! Mutta jos sinussa on miestä tehdä kuin Akilles
teki, taivuttaa minut polvellesi ja vitsoa kuin lasta, silloin minä
sinua tottelen ja -- lemmin.
-- Se ei sovi minun äänilajilleni! Jätän toimituksen Akilleelle, samoin
myöskin toimituksen palkkion.
Briseis heitti syvästi halveksivan silmäyksen minuun, mutta riisuutui
naisen itsepäisellä uhalla ilkialasti. Hän seisoi siinä Sulottarien
asennossa edessämme, aivan sellaisena, jommoisena olemme tottuneet
heidät näkemään lukemattomissa kuvanveistoksissa.
-- Meilläkin on sellainen täällä Kiialassa, huomautti Gubbus.
-- Peittäkäämme hänet, hätäili Sappho. Antakaa jotakin verhoksi.
Minäkin rupesin tapailemaan frakkini taskuja, jos löytäisin ehkä jonkun
sanomalehden. Povitaskussa oli jotakin. Vedin sen sieltä näkyviin.
Vanha Taitta oli tapansa mukaan kätkenyt vähäisen uudentestamentin
sinne -- ennen lähtöäni. Sappho tarttui heti kirjaan kiinni ja aikoi
sillä verhota Briseista. Mutta hullaantunut Briseis tempasi kirjan
Sapphon kädestä ja kysyi:
-- Onko tämä Iliadi, jossa minusta niin paljon puhutaan. Mikä tämä on?
Lu-u-kas. Ajakshan sen olla pitää.
Samassa hän heilautti kirjan ilmaan ja kauniilla jalallaan potkasi sen
menemään, niin että kirja lusahti nurkkaan.
-- Helena! Lähdetään pois täältä. Olemme sopimattomassa seurassa. Me
emme ole nykyajan naisia. Ja nuo kristityt miehet, ne ovat niin nuivia,
tunteettomia ja elämän kieltäjiä. Niinkuin meillä ennenmuinoin vanhat,
ikäloppu naiset.
Hän verhosi itseään hiukan, tarttui Helenan käteen, joka mielellään
häntä seurasi, ja huudahti:
-- Eläköön Akilleksen muisto!
-- Eläköön Paris, huusi Helena.
He hävisivät verhojen taa ja samassa veivät mukanaan aasialaiset
väkevät narduksen lemut.
-- Briseis elä mene, odota minua? huudahti Sappho.
-- Et kai jättäne minua yksinäni vieraamme kanssa, sanoi Aspasia.
Huomasin, että oli aikani lähteä, jonka tähden kimmahdin pystyyn,
tartuin lasiini ja pidin lyhykäisen puheen:
-- Arvoisat Hellaan naiset, kuulut halki vuosisatojen! Te olette
ensimäiset naiset maailmassa sekä järkenne että suloutenne kautta
ikimuistettavat. Sappho, sinä olet lumonnut aikalaisesi kauniimmilla
runoilla kuin kukaan mies, sinä Aspasia olet kilvoitellut kuulun
Perikleen kanssa sirossa käytöksessä, henkevässä seurustelussa ja
ikijärkevillä ajatuksillasi. Te panitte alulle europalaisen naisen
sivistysnousun. Teidän alotteesta ovat meidän maamme naiset saaneet
rakennetuksi sen yhteiskunnan, jossa heillä on sama valta kuin
miehelläkin. En tiedä, seisommeko me suomalaiset millään muulla alalla
korkealla kehityksen kannalla kuin juuri naisen kunnioituksessa. Meillä
ei naisella ole enää arpeakaan orjan merkistä otsallaan. Tietäkää, että
meidän maassamme juuri riehuu veljessota niin julma ja aasialaiseen
malliin harjoitettu, että häpeästä ja hämmästyksestä haluaisi huutaa:
vuoret peittäkää meidät, tietäkää, että kaikkia niitä julmuuksia, josta
Aasia on ollut kuulu kautta vuosituhansien, on harjoitettu meillä,
mutta yksi on jäänyt harjoittamatta. Naista ei ole väkivalloin
kohdeltu. Nainen on murhattu, mutta murhattu kansalaisena eikä
kidutettu naisena. Aasialaiset uskonnot kieltävät miestä himoitsemasta
toisen vaimoa, aasintammaa tahi muuta mikä hänen omansa on, mutta me
suomalaiset olemme aina osanneet huomata eron vaimojen, tammojen ja
muun tavaran välillä. Niinpä nuo järkensä menettäneet julmurit ja
rikoksellisetkin.
-- On teilläkin arpia näkyvissä naisen orjuuden ajalta, keskeytti
Sappho liikutettuna. Teidän naisilla ei ole kunniallista äidin
oikeutta. Nainen kantaa, synnyttää ja vaalii lasta, mutta hänen nimeään
ei lapsi voi kantaa muuta kuin häpeällä. Voiko häijympää ajatella?
Kunniattomimmankin isän, roiston, konnan nimi on kunniallisempi kuin
jaloimman naisen. Tällaista kauhistuneena vieläkin katselen.
-- Vika on aviovaimoissa, jatkoi Aspasia. Nämät vastustavat
kunniallista äidinoikeutta, sillä jos äidinoikeus on kaikilla, eihän
heidän oikeutensa enää ole sen kunniallisempaa kuin muittenkaan. --
Mutta eivät kaikki aviovaimot ole Helenoja ja Briseiksiä. Jalojen,
järkevien europalaisten aviovaimojen malja! Kohdistan sen sinun äitisi
muistolle, suuri maalari! Olemme Apelleksella nähneet jäljennöksenä
hänen kuvansa, henkevän poikansa tekemän. En epäile sanoessani, että se
kuva juuri on sinun mestariteoksesi, ylinnä kaikkia muita. Sinä olet
siihen kuvaan saanut mahtumaan koko rajattoman kunnioituksesi ja
rakkautesi äitiäsi kohtaan. Olet luonut esikuvallisen mallin
europalaisesta naisesta, joka suurilla luonnonlahjoillaan ja
tosinaisellisella tunteellaan hallitsee ympäristöään, joka ei vaadi
mutta saa kunnioitusta, josta, niinkuin sanoit, arpikin naisen orjuuden
tilasta on hävinnyt otsalta. Sapphon ja Aspasian ikikunnioittava
tervehdys hänelle!
Liikutettuna kuuntelin tätä puhetta. Hyvästelin näitä kuuluja naisia,
sillä Herodotos odotti minua saapuvaksi symposioniin, joka samana
iltana vietettiin Lukianoksen luona.
Tästä yhdessäolostani Kreikan kuuluisinten ajattelijain seurassa
kirjoitan samalla selostuksen seuraavassa kirjeessäni. Ehkäpä osoitan
sen setä Kristianille, joka ennestään on tutustunut kreikkalaisten
viisasten ajatussuuntiin.
Rakas Setä!
6.3.1918.
Herodotos vei minut Lukianoksen luo. Tämä vanhanajan kuuluisin
satiirikko asui hyvin yksinkertaisessa talossa. Ainoa, mikä todisti,
että saavuttiin sivistyneen ihmisen asuntoon, oli lukematon joukko
erinomaisia taideteoksia, marmorisia, elfenluisia ja pronssisia
kuvapatsaita hänen pienessä puutarhassaan. Ei nykyajan europalainen voi
kuvitellakaan, mikä taideteosten rikkaus vallitsee sivistyneen
kreikkalaisen kodissa. Yhtä vähän kuin hän voi aavistaa, mikä korkea
taiteellinen arvo on huonekaluilla ja astioilla. Kaikki käsin tehtyä,
ei mikään tehdastavaraa.
Puvussaan hän myöskin oli pyrkinyt suurimpaan yksinkertaisuuteen. Ei
kukaan olekkaan niin murhaavasti ivannut roomalaisnousukkaitten
pukukoreutta, heidän palvelijainsa monilukuisuutta ja heidän
ylenpalttisen runsaita aterioitaan kuin juuri talon isäntä, Lukianos.
Rooma oli hänestä raa'an loiston tyyssija, Athena taas vaan kuulu
filosofeistaan ja köyhyydestään.
Lukianos itse tuli meitä vastaan puutarhan käytävällä ja johti meidät
katottomaan saliinsa.
-- Olen kutsunut, sanoi Lukianos, tänne edustajia muutamista
filosofisista kouluista, jotta sinun skyytalainen oppilaasi saisi
kuulla, mitä he arvelevat maailman menosta. En takaa, että sananvaihto
tulee tapahtumaan ilman kiihkoa. Mutta niinkuin tiedät, aatteen miehet
aina riitelevät keskenään ja halveksivat toisiaan. Kuinka nykyään on
maailmassa tämän asian laita? kysyi Lukianos minulta.
-- Aivan samalla lailla, rakas Lukianos. Meidän kirkkokuntamme ovat
perineet teidän filosofienne riidanhalun. Kukin kirkko luulee
tuntevansa ainoan tien autuuteen. Kaikki muut tiet johtavat Kerberoksen
kitaan.
Lukianos hymyili kauan ja vilkutti silmäänsä, sanoen:
-- Ihmiset ovat aina ihmisiä. Suvaitsemattomia, tuomitsevia, typeriä.
Itse muka oikean opin enkeleitä, muut persialaisia "saatanoita". Kas,
minä tunnen sekä enkelit että saatanat. Olen Mesopotamian syyrialaisia.
Hieman niinkuin teidän profeettojenne pikkuserkku. Eräs suortuva minun
tukkaani riippuu vieläkin syyrialaisen jumalattaren temppelissä. Se on
minun ympärileikkaukseni, sanoi Lukianos ja hymyili.
-- Olen lukenut sinun kirjasi ja oppinut niistä paljon. Ihmetellen olen
huomannut, että te sen ajan helleenit niin monessa suhteessa olitte
meitä kehittyneemmällä kannalla.
Samassa astui saliin mies, gentlemanni kiireestä kantapäähän. Tukka
voideltu, parta ajettu, purppuraan puettu ja valkoinen ruusu
rinnassaan.
-- Epikuros, sanoi Lukianos, tässä näet Herodotoksen skyytalaisen
oppilaan. -- Suonet anteeksi, ett'en muista nimeäsi, arvoisa
skyytalainen.
Herodotos astui luo ja esitteli:
-- Albertos Aristides Edelfelt.
-- Joll'et paheksune, sanon sinua Aristidekseksi. Athenassa eli muinoin
mies sillä nimellä. Kuuluisa mies, sanoi Epikuros.
-- Hän oli saanut sen päähänpiston, että tahtoi loistaa ennen muita
rehellisyydellään, herättäen siten kateutta kaikissa sekä tuttavissa
että tuntemattomissa. Sen takia hän ajettiin maanpakoon. Kuinka nykyään
rehellisyys palkitaan maailmassa? kysyi Lukianos.
-- Minun kuulemani mukaan ei rehellisyys tällä haavaa ole kurssissa
maailmassa. Kaikkein rehellisimmätkin ovat ruvenneet "jobbareiksi",
sanoin.
-- Hiob! sanoi Lukianos miettien. Tuttu syyrialainen nimi. Jonkunlainen
profeetta, muistaakseni. Hän oli tänään rikas, huomenna rutiköyhä,
mutta lohduttelihe lauseella: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon
Herran nimi. Ymmärrän nyt. Skyytalaiset ovat aina kernaasti
varastaneet. Ja aina kiittäneet Herraa, kun epärehellisyys on
onnistunut.
-- En ole skyytalainen. Kansani on päin vastoin tähän asti ollut
Aristideksen oppilaita. Mutta nykyään ovat kaikki Europan kansat
skyytalaisia.
Tulvi uusia vieraita sisälle. Kaikilla oli kasvojen ilmeissä selvästi
kuvattuna heidän koulunsa suunta. Plato, jumalallinen, loi silmänsä
avonaisesta katosta ylös taivaisiin. Herakleitos kulki itku silmissä
hänen perässään. Demokritos nauroi ääneen ja Krysippoksella,
stoalaisella, oli otsa huolestuneissa rypyissä.
Minut esiteltiin kaikille, mutta ei kukaan jaksanut muistaa
barbaarisia nimiäni Albertos ja Edelfelt, vaari kaikki sanoivat aivan
yksinkertaisesti vain: oi Aristides. Lukianos näytti Platolle
kunniaistuinta pöydän päässä sanoen:
-- Filosofeista ensimäinen, suuri Plato, suvaitsetko istuutua
kunniapaikalle, kun alennuit noudattamaan kutsuani ja jätit tärkeät
tutkimuksesi sikseen. Saanko kysyä, mitkä pulmalliset seikat tätä nykyä
ovat pohdinnan alaiset akatemiassa.
-- Me tutkimme valtio-oppia.
-- Onko sinulla, rakas mestari, eteviä oppilaita?
-- On joitakin. Hyperboreasta on saapunut eräs mies, muistaakseni
Snellman nimeltä, joka on erittäin huvitettu valtio-opista. Hän on
maailmassa jo kirjoittanut yhden osan tästä aiheesta, ja nyt hänellä on
tekeillä minun opastuksellani toinen osa, josta juuri tänä iltana piti
väiteltämän, mutta hän sai äkkiä esteen. Ikäviä kuulumisia entisestä
kotimaastaan.
Herodotos nousi pystyyn ja sanoi:
-- Minun oppilaani, tämä Aristides, on juuri hänen kansalaisensa.
-- Vai niin, sanoi Plato. Snellmanin teoksesta huolimatta teidän
kansallanne näkyy olevan hämärät käsitykset ihannevaltiosta.
-- Kuinka kauan sinä olet ollut yhteistyössä tuon skyytalaisen kanssa?
kysyi Epikuros.
-- Jo toista kymmentä vuotta.
-- Onko se valtio-oppi niin vaikeaa filosofiiaa, kysyi taas Lukianos.
-- Se on kaikkein vaikeinta. Kas filosofiia, niinkuin uskontokin,
jakaantuu kahteen osaan, taivaalliseen ja maalliseen. Taivaallinen
filosofiia on erittäin viehättävää ja helppoa. Antaa vaan
mielikuvituksen liidellä yläilmoissa, aatteita sikiää nopeasti ja
runsaasti kuin sieniä sadeilmoilla. Mutta maallinen filosofiia, se on
perin vaikeaa. Olevaiset olot ja luonnonlait vaikuttavat perin
häiritsevästi ajatusten lentoon.
-- Annas kuulua, mikä teidän yhteistyötä enin on häirinnyt, kysyi aina
naurava Demokritos.
-- Se naisten yhteinen omistaminen.
Krysippos stoalainen nousi ylös, rypisti ankarana silmäkulmiaan ja
torui:
-- Vanha mies, etkä lakkaa tuota kevytmielisyyttä saarnaamasta. Eikö
sinua ala hävettää?
Lukianos, joka pelkäsi riidan heti alussa saavan liian kiivaan
luonteen, koetti johtaa kysymyksen toiseen suuntaan. Hän pyysi:
-- Oi rakas kunniajäsen, selvitä lyhyesti Snellmanin kanta.
-- Hän väittää kiven kovaan, hullu mies, että naisenkin elämällä on oma
tarkoituksensa, että naisellakin pitää olla valtiollisia ja
yhteiskunnallisia oikeuksia.
Demokritos nauroi ja huusi:
-- Sellaisessa yhteiskunnassa minä tahtoisin asua. Siellä ei naurun
aiheista varmaankaan olisi puutetta.
Aina itkevä Herakleitos nousi pystyyn ja lausui haudantakaisella
äänellään:
-- Rakkaat veljet! Mikä maailman meno muuta on kuin ijankaikkista
hautajaissaattoa. Ihmispolvet syntyvät toinen toisensa perästä. Mitä
varten? Kulkeakseen kohti hautojansa. Lapsen syntyessä näen jo hänen
hautansa avautuvan. Missä ikinä liikkuneekin, niin kulkee hän kohti
kuolemaa, kohti hautakammioitaan. Toisella on pitempi matka haudalle,
toisella lyhyempi. Mutta hauta on kaikkien ihmisten päämaali.
Hän purskahti itkuun ja Krysippos pyyhkieli myöskin kyyneleitään.
Hetken perästä hän jatkoi.
-- Ei nainenkaan synny miestä varten, eikä itseään varten. Hänkin
syntyy vain hautaansa varten. Siis hänellä olkoon samat oikeudet
ruumissaatossa kuin miehelläkin.
Epikuros, jonka kieli jo vähin alkoi sammaltaa, tarttui maljaansa ja
kiljasi:
-- Eläköön nainen! Hän syntyy ruoanlaittajaksi, purppurankutojaksi,
pehmeitten villavaatteitten neulojaksi. Eikä vain hautaa varten...
Samassa alkoi isoäänistä puhetta kuulua ulkoa. Uusia myöhästyneitä
vieraita. Sisään astui nuorukainen niin kauniin ja uljaan näköinen,
että tuskin koskaan sellaista olen nähnyt. Herodotos supatti korvaani:
-- Alkibiades!
-- Terve Kreikan kuuluisuudet, huudahti Alkibiades remuavasti. Minä
tuon mukanani vielä mahtavamman valtin kuin täällä onkaan. Europalaisen
sivistyksen luojan.
Sali täyttyi hyvien tuoksujen lemulla. Ovesta astui sisälle kaksi
naisellisen ihanaa poikasta, ja heidän askeleissaan itse ukko Sokrates.
200
Kaikki kavahtivat pystyyn kunnioituksesta suurta vainajaa kohtaan.
Plato tarjosi kunniasijan opettajalleen ja mestarilleen. Mutta tämä
epäsi ja sanoi.
-- Kunniasijoilla paleltaa, minä istun näitten kainojen nuorukaisten
viereen jonnekin pöydän ääreen. He eivät ilenne istua vieressäni
kunniapaikoilla.
Sokrates ja kainot nuorukaiset valitsivat paikkansa aivan vastapäätä
Herodotosta ja minua. Supatin Herodotoksen korvaan sopivan tilaisuuden
sattuessa:
-- Ketä ovat nuo nuorukaiset eli ehkä oikeammin valepukuiset naiset?
-- Toinen on Hyakintos, toinen Narkissos. Ne ovat Sokrateen seuralaisia
ja majailevat samassa huvilassa kuin hän.
Hyakintos lemusi väkevästi, aivan henkeä salpaavasti, mutta Narkissos,
hän säteili vaan puhtautta, punasia poskia ja sinisiä silmiä.
Huilunsoittajattaret salin perällä virittivät paimenlauluja ja teorbin
puhaltaja liritteli Pan jumalan ja Oreadien lemmenloiluja. -- Naurava
filosofi Demokritos huudahti iloisena:
-- Kuule mestarimme Sokrates? Kuinka Xantippa jaksaa? Täällä
keskusteltiin juuri siitä, ketä ja mitä varten nainen on luotu?
Herakleitos painoi nauravan filosofin alas paikoilleen ja nuhteli
synkän näköisenä häntä:
-- Etkö tiedä, että Xantippa parka on yhä edelleen sielunvaelluksella.
Miksis joutavia latelet? Tiedäthän, että suuri luoja lähettää meille
miehille vaimoja, jotta hautajaistuntu ei häviäisi mielestämme.
Xantippa oli tällainen suuren luojan armoitettu lähetti. Juuri hän
antoi koko Sokrateen filosofialle sen syvän ja vakavan leiman. Onko
kukaan kuolevainen astunut kuoleman kynnyksen yli samalla
levollisuudella kuin Sokrates. Hänen kotielämänsä oli yhtäjaksoista
valmistusta tähän hänen suurenmoiseen kuolemaansa. Xantipalle olkoon
kiitos ja kunnia!
Mutta Demokritos oli puhetuulella ja kysäsi iloisesti:
-- Oi jumalallinen Plato! Sinun kertomuksesi siitä skyytalaisesta
filosofista jäi kesken. Mitkä ne ikävät uutiset olivat, jotka hän oli
kotimaastaan saanut?
-- Siellä oli syntynyt verinen veljessota. Ajatelkaapa hyvät Kreikan
miehet. Nyt puhutaan maailmassa yleisesti, että köyhälistön täytyy
päästä yhteiskunnassa kaikki asiat määräämään. Minun ja skyytalaisen
viisaan mielipiteet taas ovat hallitusasioissa aivan samat. Jumalten
nimissä, filosofit maailmaa hallitkoot eivätkä oppimattomimmat.
Samassa kuului ääni eteisestä:
-- Mitä sinä vanha kunniankukko höpiset. Filosofit ovat nahjuksia,
hajamielisiä höperöitä. Eiväthän ne ole edes herroja omissa huoneissaan
saati sitte maailman hallitsijoita.
Röyhkeä puhuja astui samassa sisään. Tukka oli takkuinen, kaappu oli
likainen ja kaapun alta näkyi karvainen rinta. Lian haju pulmahti
huoneeseen. Lukianos nousi ylös, meni häntä vastaan ja sanoi:
-- Onneton Kyniskos! Ei sinua ole kutsuttu iltamiin.
-- Minä viis välitän sinun kutsuistasi. Lepäsin tuolla vastapäätä
tallin ylisellä. Näin että tänne kerääntyi noita itserakkaita
houkkioita ja päätin saapua tänne sanoja vaihtamaan. -- Niinkö että
filosofitko maata hallitsemaan?
Ei kukaan ryhtynyt riitaan, sillä ennestään tiesivät, että kyynikot
niin silmittömästi haukkuivat ja käyttivät karkeita sanoja.
Narkissos ja Hyakintos nousivat pöydästä ja menivät lepertelemään
huilunsoittajattarien kanssa. Kun ei kukaan vastannut Kyniskoksen
kysymykseen, jatkoi hän itse:
-- Tietäkää se, te muka sivistyneet, että nyt on teidän etsikkonne aika
koittanut. Nyt käy Europan sivistyksen kuten muinoin Kreikan ja Rooman.
Köyhälistö nousee ja kukistaa koko teidän kehutun yhteiskuntanne. Se on
uutta orjain kapinaa. Niinkuin muinoin, niin nytkin taide ja tiede
tuhotaan, kirjastot poltetaan ja marmoriveistoksista poltetaan kalkkia
niinkuin tiedätte keskiaikana käyneen kristityssä Europassa.
Tieteileminen ja viisastelu julistetaan pannaan ja yksinkertainen
barbaarielämä koroitetaan kunniaan. Me kyynikot, koirat, tulemme
maailmaa hallitsemaan niinkuin keskiaikana jumalan koirat =
dominikaanit ja kerjäläismunkit tekivät. Muistakaa että tätä meidän
voima-aikaa kesti kokonaista tuhatta vuotta. Meidän kyynikkojen halpa
kaappu verhosi maailman mahtavinta hallitsijaa, Rooman paavia. Maailman
köyhälistön diktaattori tulee taas ottamaan tämän kaapun kunnialliseksi
virkapuvukseen.
En malttanut enää kuunnella, vaan rupesin huonolla kreikankielellä
väittämään vastaan.
-- Tuntematon filosofi. Muukalainen olen tässä seurassa, mutta nykyisen
Europan tunnen hyvin. Ei Europan köyhälistö vihaa tiedettä eikä
taidetta. Päinvastoin se pyrkii omistamaan sen. Ei se rakasta
raihnaisia pukuja, niinkuin te ja kerjäläismunkit, nuo jumalan koirat,
vaan se tahtoo pukeutua puhtaasti. On siis ero olemassa teidän ja
heidän kapinan välillä.
-- Valehtelet barbaari, huudahti Kyniskos. Niinkuin en minä tietäisi
mitä skyytalaiset proletäärit tahtovat. Juuri sivistyneistön häviötä.
Lukianos keskeytti Kyniskoksen puhetulvan tarttumalla paistinluuhun,
joka lepäsi lautasella, ja tarjoamalla sen Kyniskokselle. Kyniskos
tempasi luun Lukianoksen kädestä ja pisti sen likaisen kaappunsa alle
ja hävisi yhtäkkiä kuin oli tullutkin. Hänen jättämänsä lemu hävisi
myöskin vähitellen. Painostava tunnelma vaan ei tahtonut häipyä.
Silloin nousi isäntä ylös ja rohkaisi mieliämme seuraavilla
lohduttavilla sanoilla:
-- Arvoisat vieraani. Kyniskos maalasi eteemme synkän tulevaisuuden
kuvan. Minä, joka elin teitä myöhemmin ja vavistuksella ajattelin sitä
aikaa, jolloin Hellaan sivistys vaipuisi hautaansa kohti, tiedän, miten
kaamea se tunnelma oli. Olen saanut kokea, että pahat aavistukseni
toteutuivat. Järjen valo sammutettiin ihmisiltä kokonaiseksi tuhanneksi
vuodeksi. Mutta ainaiseksi sitä ei koskaan voi tukahduttaa. Sinne jäi
meidän ihanien kaupunkiemme raunioitten alle tulisoronen. Se kyti
kytemistään. Se ei tosin loistanut, mutta ei se tyystin sammunutkaan.
Meidän kirjastomme poltettiin muka pirullista viisautta sisältävinä,
mutta jäihän lehtiriekaleita jäljille. Sinultakin Krysippos on hävinnyt
kaikki sinun 700 teostasi. Mutta kipinästä on uusi loimu syttynyt,
papyrysriekaleista on uusi viisaus versonut esille, samanarvoinen kuin
meidänkin. Europa on taas maailman valon keskus. Käännyn sinun
puoleesi, oi Aristides hyperborealainen! Ilmoita maailmaan, että ainoa
keino välttää barbariian vallalle pääsemistä on valistaa kansa
pohjakerroksia myöten. Orjia ei saa maailmassa olla, sillä orja nousee,
karistaa ikeen niskastaan ja voi silloin sivistystä ja sivistyneistöä.
Nykyajan skyytalaiset ovat rautakourin pidetyt henkisessä pimeydessä,
nyt ne ovat heränneet ja tuho uhkaa taas meidän alkamaamme valistusta.
Meidän aikoinamme oli orjalaumat lukuisammat kuin nykymaailmassa,
sentähden oli romahdus niin suuri. Teidän orjilla on dogminsa, niinkuin
muinoin meidänkin aikoina. Ja dogmien puolesta taistellaan aina
säälimättömällä vimmalla. Terveen järjen malja!
Nyt Sokrates oli lämmennyt, kohosi pystyyn ja lausui:
-- Lukianos on viitannut dogmien vaarallisuuteen. Olen yhtä mieltä. Ei
koskaan saa antaa aatteitten vallata mieltä niin, että ihmisyys häviää.
Onhan niin, hyvät ystävät, että ihmisen aivoihin mahtuu paljon
erilaisia aatteita. Niihin ei ainoastaan mahdu, niihin väkiseltäkin
tunkeutuu sellaisia. Eikö teistä siis tunnu nurinkuriselta, että
ihminen sulkee pois näitä erilaisia aatteita ja rupeaa hautomaan vain
yhtä. Tämä yksi aate valtaa vähitellen koko ihmisen sielun, kun hän
ainoastaan sitä ruokkii. Sen sijaan, että hänen sielunsa yrttitarhassa
kasvaisi joukko erilaisia kauniita kukkia, kasvaa siinä vaan yksi ainoa
laji. Ja sellainen yrttitarha ei ole kaunis. Sellainen puutarhuri olisi
teidän mielestänne tietysti hullu, joka puutarhassaan viljelisi vaan
yhtä kasvia. Mutta yhtä hullu on sellainen ihminenkin, joka vain
rakastaa yhtä aatetta, ja nyhtää juurineen ylös kaikki muut myöskin
oikeutetut aatteet, niinkuin tuo Kyniskos. Tällainen ihminen on
yksipuolinen. Ja yksipuolisuutta seuraa aina viha muita ihmisiä
kohtaan. Koko ihmishistoria on täynnä todistuksia siitä, mitä turmiota
yksipuoliset ihmiset ovat saaneet aikaan. -- Olettehan kuulleet niistä
riidoista, joita Epikuroksen, Zenon ja Krysippoksen jälkeläiset
ovat panneet toimeen keskenään. Samoin olette lukeneet, mihin
verisiin sotiin uskonnolliset liikkeet ovat antaneet aihetta. Eikä
ainoastaan sotiin, vaan mielettömiin julmuuksiin. Aate on tappanut
inhimillisyyden. -- Mutta pidättäkää nauruanne. Mitä sanotte siitä,
että valtiollisten puolueitten jäsenet vihaavat toisiaan ja tappelevat
keskenään kuin koirat. Puoluepukarit! Onko ihmiselle ala-arvoisempaa
kuin myydä sielunsa puolueelle ja sen ohjelmille. Mutta nämät
puoluepukarit kulkevat kaduilla toistensa ohi tervehtimättä, vihaisesti
mulkoillen toisiinsa. Ja mistä syystä? Järkevälle ihmiselle
jonninjoutavista syistä. Naura Demokritos! Naura!
Filosofit nauroivat kaikki paitsi Herakleitos, jonka systeemissä
nauru oli mahdoton tunteen ilmaisu. He nauroivat pilkaten, sillä
puoluekysymykset olivat heidän mielestään filosofille ala-arvoisia,
halveksittavia kysymyksiä.
-- Mutta hyvät ystävät! Nykyään maailmassa harjoitetaan kauheita
julmuuksia. Mitä luulette, onko siihen syynä julmurien raakuus vaiko
heidän aatteensa? Jos kerran voimme historiasta todeta, että hyvinkin
sivistyneet ihmiset ovat harjoittaneet julmuuksia, silloin siihen
tietysti ei ole syypäänä raakuus vaan jokin muu syy. Minun
käsittääkseni juuri yksipuolisesti kehitetty aate. Nyt köyhälistöllä on
se aate vallalla, että muut yhteiskuntaluokat sortavat heitä. Tämä aate
on heidät vallannut täydelleen. He eivät ajattele muuta, he eivät suo
muille aatteille jalansijaa. Tämä yksipuolinen yhden aatteen
viljeleminen se juuri on tehnyt heidät julmiksi. Eikä suinkaan raakuus.
Sivistyneet kansat ovat aatteen hurmiossa aina julmemmat kuin
raakalaiskansat. Tässä oppineessa seurassa ei minun tarvitse tuoda
esille todistuksia. Sanon vain: ei kristillisen kirkon kidutukset pantu
toimeen raa'an kansan puolelta. Päinvastoin. Sen ajan sivistyneimmät
sen tekivät. Aate oli tappanut ihmisyyden. -- Hyvät ystävät!
Muistakaamme aina olla ennen kaikkea ihmisiä, vasta toisessa ja
kolmannessa sijassa kansalaisia ja puoluemiehiä. Muistakaa:
yksipuolinen aate tappaa inhimillisyyden.
-- Oikein puhut, viisasten ensimäinen, huudahti Alkibiades, aate tappaa
ihmisyyden. Heittäkäämme siis aatteet hiiteen. Niitä on jo jauhettu
liiaksikin tänä iltana. Olkaamme ihmisiä. Hei huilunsoittajattaret,
puhaltakaa iloisia tanssisäveleitä! Minä tahdon karkeloida.
Alkibiades tarttui Hyakintoksen ja Narkissoksen käsipuolesta kiinni ja
kiidätti heidät keskilattialle, jossa rupesi vallattomasti
teutaroimaan. Mutta viisasten ensimäinen, vanha Sokrates, sitaisi
viinirypäleen oksan kosteille ohimoilleen, nousi ylös ja pyöri kohta
huimasti nuorten miesten seurassa. Epikuros koetti tehdä samoin, mutta
polvinivelet olivat liian vetreet. Nektarilla ja ambrosialla on
taivaissa sama vaikutus kuin sampanjalla maailmassa. Demokritos sekä
nauroi että hyppi. Herodotos ja minä temmattiin mukaan. Plato nousi
pystyyn ja katseli ylös avonaisesta katosta taivaan vahvuudelle.
Herakleitos yksin istui ja murjotti paikoillaan, ja vaikka huilut ja
teorbit viheltelivät korvia huumaavasti, niin hän vain hyräili laulua:
Mä kuljen kohti kuolemaa.
Nauru ja ilo olivat ylinnä, sillä kaikki muut, paitsi Plato ja
Herakleitos, olivat juoneet sekoittamatonta ambrosiaa. Alkibiades
tapansa mukaan rupesi sekä meluamaan että siirtelemään huonekaluja ja
pudottelemaan astioita. Kuinka olikaan, niin hän kaatoi telmiessään
lampun lattiaan.
Yön pimeys laskeusi saliin. Lukianos hoputti palvelijoita hakemaan
uutta valaistusta. Hamuiltiin ja haparoitiin pimeässä ja haettiin
istumasijoja. Silloin kuului kimakka kirkuna huilunsoittajattarien
taholta. "Valoa, valoa", huusivat kaikki. "Soittajattaria on kohdannut
onnettomuus!"
Samassa palvelijatkin saapuivat juosten, uudet lamput käsissään. Sali
pulmahti samassa valoisaksi. Mutta näky, mikä silmiämme nyt kohtasi,
oli tyrmistyttävä.
Eräs soittajattarista takoi Herakleitosta huilullaan päähän minkä
jaksoi ja huusi:
-- Tuo itkupussi tahtoi väkisin minua suudella.
Kaikilta pääsi hämmästyksen höpinä:
-- Herakleitos! Herakleitos! Sinäkö siellä? Sinäkö siellä?
Mutta Lukianos kiljasi:
-- Eläköön Herakleitos! Aate ei ole tappanut ihmistä.
Ja Demokritos nauroi:
-- Oikein, rakas Herakleitos. Sinä kävit neuvomassa hautajaistunnelmaa.
Tyttö kirkasi haikeasti, kuin taitavin ruumiinitkijä.
Herakleitos vetäytyi syrjähuoneisiin ja kuului itkevän. Krysippos lähti
häntä lohduttamaan. Mutta me muut hyvästelimme isäntäämme, sillä oli jo
keskiyö.