Minulla oli isä Tuonelassa. Nuorukaisena ollessani oli hän jättänyt
maailman ja perheensä vanhan hyvän ystävänsä ja lukutoverinsa, erään
lääkärin, suosiollisella avustuksella. Tämä vanha toveri ja lääkäri oli
alkuaan tutkinut filosofiaa, mutta sai onnettomien perheessään
sattuneitten kuolintapausten järkyttämänä päähänpiston ruveta vanhoilla
päivillään lääketiedettä tutkimaan. Hänestä tuli lääkäri, intohimoinen
kirurgi. Kun hän tapasi vanhan ystävänsä, isäni, joka valitti
liikavarpaan vaivaavan, saapui hän isäni luo ja rupesi veitsillään
viiltelemään haavoja varpaaseen sekä pitkin että poikki. Mutta
filosoofin veitset eivät tietystikään ole kemiallisesti puhtaat. Isäni
sai verenmyrkytyksen ja kuoli kolme päivää sairastettuaan. Koska isäni
oli maailmassa tutkinut jumaluusoppia ja kreikan kieltä, ja koska hän
oli ollut hyvin vapaamielinen teoloogi, päätin saada tavata häntä,
udellakseni, miltä maailmanmeno tuntuu haudan takaa arvosteltuna.
Menin Porthanin luo kysymään, missä isäni asustaa. Porthan oli paras
Tuonelan seutujen tuntija, niinkuin hän oli eläissään oli ollut Suomen
maantieteen uutterin tutkija. Porthan antoi heti tiedon:
-- Hän asuu Kiialan kartanossa, erään Tuonelan joen sivuhaaran
poukamassa. Kiiala kuuluu olevan hänen lapsuutensa koti.
-- Niin on.
-- Hän asuu siellä kasvatusvanhempiensa luona odottaen sitkeähenkisen
oman perheensä saapumista Tuonelaan. Nykyään asuu Kiialassa myös hänen
kasvatussisarensa rouva Edelfelt perheineen.
-- Asuuko Atte myöskin siellä?
-- Kuka Atte?
-- Albert Edelfelt.
-- Ei tällä haavaa. Hän on matkustanut vanhojen kreikkalaisten
taivaaseen Castorin ja Polluksin välimaihin. Samalla kun hän siellä
tutkii vanhojen kreikkalaisten taidetta, opiskelee hän myöskin kreikan
kieltä. -- Niinkuin tietänet, aikoi Albert Edelfelt nuorena
ylioppilaana antautua kreikankieltä tutkimaan. Hän herätti suuria
toiveita opettajassaan.
-- Tiedän hyvinkin. Albert Edelfelt oli loistolahjaisimpia ilmiöitä,
mitä Suomi äiti on synnyttänyt. Hänen äitinsä taas oli henkevimpiä
naisia, mitä minä olen tuntenut.
-- Kun kulet seitsemän sivujoen yli, saavut siihen poukamaan, missä
Kiiala sijaitsee. Joen vasemmalla puolella.
Kun läksin Porthanin luota, tuli hänen huushollerskansa porstuassa
vastaan, niiasi ja sanoi:
-- Kuulin ovenraosta, että Teillä on aikomus matkata ylämaihin. Saanko
nöyrimmästi pyytää Teitä viemään sanaa eräälle tuttavalleni siellä
vesikansassa.
-- Missä siellä vesikansa asuu?
-- Siellä missä ne suuret järvet alkavat sen seitsemännen syrjäjoen
tuolla puolen. Järvien rantamilla asuu savolaisia, jotka kalastelevat
aikansa ratoksi. Nuoruuden ystäväni, Paavo Korhonen, asuu siellä
eräässä saaressa. Hän käy aina kalankaupalla Kiialassa. Pyytäkää häntä
lähettämään muikkuja meille. Minä ja professori pidämme niin paljon
muikuista, ylämaan lapsia kun olemme.
-- Onko Paavonne kuuluisa runoilija, Vihta-Paavo?
-- Se sama. Me olimme kasvintovereita maailmassa. En pääse häntä
tapaamaan, en jouda, eikä sillan yli pääse kulkemaan. Täällä on niin
ikävä! Vanhoja, ikäviä ihmisiä! Paavo oli naimaton kuin minäkin.
-- Niin Lemminkäisenkin ne karkoittivat sielunvaellukselle.
-- Minulla on kiire! Muikut palavat pannussa! Tässä on yksi konvehti
Paavolle viemisiksi Ristiina Tossavaiselta.
Ristiina katosi samassa kyökkiinsä.
Kulin kääntösillan yli ja poikkesin Neiti Vuoren huvilaan tapaamaan
Impi Mariaa. Impi Marian ei enää sallittu matkustella kanssani. Hän oli
joutunut saman siveellisen valvonnan alle kuin Aino Joukamoinenkin.
Hellästi hyvästelin armasta keltakutrista, hiussoreaa tyttöäni, läksin
taivaltamaan Tuonelan joen vasenta vartta.
Kulin linnojen ja mökkien ohi. Sjundbyn kartanossa näin Kaarina
Maununtyttären ja koko Tottien perheen. Åke Tott soitteli luuvaloisilla
sormillaan kitaraa, Kaarina istui komeassa tammituolissa harhailevin
katsein, ja hänen polvillaan näin vanhan miehen punatukkaisen pään ja
parran. Kuningas Erik, joka oli karkoitettu pois ruotsalaisten
taivaasta ja hakeutunut tänne ainoan ihmisolennon luo, jota hän rakasti
paitsi itseään. Kaarina oli kuin ilmetty Impi Maria, kultatukkainen,
hiljainen, haaveileva. Kuningas Erikin Beatrice! Hänen Impi Mariansa!
Näin paljon vanhan kansan ihmisiä, näin äsken Tuonelaan tullehia, näin
tuttuja, näin outoja. Juttelin, puhelin ja kyselin. Paljon kuulin,
paljon opin, jotka vakaannutivat sitä maailmankatsomustani, että ilo on
maallisen elämän tarkoitus, eikä murhe ja suru. Että ilo on sama kuin
rakkaus, että rakkaus on iloa, että ilo ja rakkaus on luomakunnan ainoa
prinsiippi. Että suru ja murhe ovat kuoleman esimakua, jota tulee
karttaa. Että oppi synnintunnon alituisesta viljelemisestä, murheen ja
ahdistuksen tavoittelemisesta on aasialaista mätää, epileptisten
ihmisten keksintöä. Maapallon verisintä sotaa käydään aasialaisen
sodanjumalan nimessä. Kaikki toivoivat hänen valtansa romahtamista
sodan loputtua. Sillä ainoa, mikä luomakunnassa on suurta, jaloa ja
ylevää, on ilo ja rakkaus, ja sen näkyvänä symboolina on aina tuikkavat
vahvuuden tähtivalot, ilon, lämmön, rakkauden, se on elämän lähteet.
En näistä kohtauksistani vainajien kanssa ja heidän opetuksistaan tällä
kertaa sen enempää virka. Jatkan matkakertomustani.
Tuonelan joen vartta noudattaessani näin eräässä paikassa pitkiä,
kapeita kaivoksia. Kalanistutuslaitteita. Kaivoksien ääressä hääräsi
nuori mies tarmonsa takaa. Tunnustelin häntä tuttavakseni. Aivan
oikein. Hän oli yksi punikkien säälittävimpiä uhreja, nuori ylioppilas
Omar Stenberg.
Tässä miehessä asui elämänsä keväänä harvinaisen tarmokas henki. Hän
oli saksalais-suomalaista rotua, harvinaisen onnistunutta sekoa.
Ylioppilaaksi päästyään hän matkusti Rovaniemelle, osti siellä veneen
ja lähti, koira ainoana toverina, sauvomaan Ounasjokea ylös. Piteli
ensi kertaa eläissään sauvointa käsissään. Mutta työ tekijää neuvoo.
Hän sauvoi Ounasjoen kaikki kosket ylös, 40 peninkulmaa, aina
Pallastunturin rannoille. Kalasteli siellä viikkomäärät, ja laski
samalla veneellä alas kaikki kosket Rovaniemelle takasin. Yksin
koiransa kanssa.
Seuraavana vuonna hän toimi tukkipoikana Höytiäisen reitillä, rämpi,
kahlasi ja heilutteli sestaansa, kuin paras alkuasukas. Sitte muutti
Saksaan oppiakseen kalansiitoslaitosten tekoa. Raatoi tavallisena
työmiehenä, kaivoi kanavia ja laittoi sulkuja. Toisen vuoden teki samaa
työtä Tanskassa. Tutki tarkoin ammattiansa tietopuolisesti ja
käytännöllisesti.
Tuli Suomeen, ja oli päättänyt vihkiä elämänsä Suomen kalastuksen
kohottamiseksi aikamme korkeimman kehityksen tasolle.
Osti kosken Kiikassa. Teki työtä kuin orja. Sai kaivokset avatuiksi,
rakensi sulut, istutti kaloja, ja kaivoksissa vilisemällä jo vilisi
lohen poikasia. Työmiehenä hänelle oli työläisten etu ja menestys
sydämmen asiana. Sepänsällin kanssa he yhdessä paukuttelivat pajassa ja
olivat parhaita ystäviä. -- Niin vakuutti minulle Helsingissä
käydessään.
-- Ohoj, Omar Stenberg, huusin. Lempoko sinut on tänne kiidättänyt?
Stenberg herkesi hääräämästä, katsahti huutajaan ja lähti juoksemaan
kohti. Heleänsiniset silmänsä olivat saaneet surullisen ilmeen.
-- Sinä olet murheellinen, kelmeä vainaja! Et ilon airut kuten
maailmassa.
-- On syytä surrakseni, luottamus oman kansani inhimillisyyteen on
rauennut ikiajoiksi. Onko maailmassa moista väkeä, kainoa,
hienotunteista, kömpelöä tyynenä ollessaan, kiihottuneessa tilassa
raivohulluja, vesikauhuisia koiria.
-- Kerro surmasi tapaukset? pyysin.
-- Tiedät, että kalalaitteeni jo olivat melkein valmiit. Lohenpoikasia
kanavat täynnä. Elin tyytyväisenä ja onnellisena pienessä huvilassani.
Otin osaa seutukunnan työläisten rientoihin. -- Tuli tammikuussa
suurlakko ja vallankumous. Entiset ystäväni, työläiset rupesivat
karttamaan minua, rupesivat herjaamaan minua "herraksi" ja
"lahtariksi". Jouduin valvonnan alaiseksi. Entinen työtoverini vartioi
minua visusti. Luulin, että asiat sittenkin suoriutuvat onnellisesti.
Mutta yhä hurjemmaksi kävi uhka. En enää saanut tavata ketään ihmistä.
Ei kukaan saanut tulla luokseni, en itse käydä kenenkään luona. Vein
maitoastiani talon portille, jonne emäntä salaa kättä kävi kaatamassa
päivän annoksen. Sen sain noutaa myöskin salassa kotiani. Öisin liikkui
ihmispetoja rähisten huvilani ympärillä. Makasin aina vaatteet päällä,
sauva vieressäni ja koira jalkopuolessa. Asuin yksin koirani kanssa.
Nyt jo aavistin, että henkeni lähtö oli vain ajan kysymys. Tahdoin
kumminkin vielä ennen kuolemaani tehdä seutukunnalle hyvän työn. Laskin
kaikki lohenpoikaset ulos Kokemäenjokeen, ett'eivät verihurtat pääsisi
niitä hävittämään. -- Voitko aavistaa, mitkä tunteet minussa liikkuivat
noina tuskan viikkoina? Olin muuttanut Kiikkaan sieluni täynnä suloisia
unelmia siitä, miten voisin seutukunnalle ja erittäin juuri työläisille
olla hyödyksi. Aijoin epäitsekkäästi antautua heitä palvelemaan. Ja nyt
nämät samat miehet, nuo kankeat, jurot, kainot, mutta hienotunteiset
ihmiset lymyivät minun nurkissani, heidän silmänsä paloivat kuin
kuumetautisella ja he kiristelivät hampaitansa ja ulvoivat herrrra,
lahtari, perkele.
-- Niin, ymmärrän tuon väen luonteen. Se on peloittavaa väkeä tuo
kansa, jonka silmät kiiluvat kuin mutalätäkkö, jonka kielessä on kolea
sointu, silloin kun se joskus sitä käyttää. En maailmassa ole nähnyt
niin salaperäistä väkeä. Mistä saisi tämän väen suoniin iloisempaa
verta? Pitäisi komentaa pohjolaisia, savolaisia ja karjalaisia
nuorukaisia joka kevät kahdeksi kuukaudeksi Kokemäenjoen laaksoon
virkistämään rodun verta, katkomaan niiden kielenkahleet ja
hälventämään niiden kummallista kainoutta, joka vihan hetkellä aina
muuttuu eläimelliseksi raivoksi.
-- Minä onneton, joka en hankkinut itselleni koskipahaista Itäsuomesta!
-- Makasin sitte surmani yönä päällysvaatteet päällä sängyssäni, koira
jalkapäässä. Olin vaipunut unenhorrokseen, olin kuulevinani askeleita
nurkissani. Silloin kilahti ikkuna rikki, käsipommi pomppasi lattialle,
räjähti ja silpoi koirani kuoliaaksi ja minut puolitainnuksiin. Tuli
toinen pommi, sytytyspommi. Huoneeni leimahti palamaan. Tuli kolmas,
käsipommi, tappoi minut. Huvilani paloi poroksi. Suomen muka työväki
ulvoi sudenulinata palavan taloni loimussa. Rakas työtoverini,
sepänsälli, loikki tanssinaskeleita tanhualla.
Nuorukainen loi jähmettyneen silmäyksen maahan. En saanut sanaakaan
suustani. Olin myöskin turtana sekä kauhusta, inhosta että häpeästä.
Olin usein lukenut turkkilaisen roskaväen julmuuksista, ja olin
kiittänyt luojaani, että meidän kansamme toki on toisenlaista.
Sivistynyttä, ihmismäistä. Ja nyt tämä herääminen häpeään. Tuoko kansa
on laulanut iki-ihanat runomme, jossa maailmankatsomus on niin
pakanallisen jaloa, ylevää ja kaunista?
-- Voitko antaa murhaajillesi anteeksi? kysyin.
Omar Stenberg tuijotti maahan ja sanoi:
-- Onko välttämätöntä antaa sellaiset teot anteeksi?
-- En tiedä onko siihen siveellistä pakkoa. Sen vaan tiedän, että on
helpompi olla, on iloisempi elää, jos voi antaa anteeksi. Vihan
kantaminen, koston hautominen rasittaa. Jo itsekkäistä syistä on siis
suotava, että antaa anteeksi. Eräs opinsuunta lupaa parhaimman
palkinnon anteeksi antamisesta, ijankaikkisen autuuden. Siinä on
itsekkäisyys koroitettu huippuunsa. Minä antaisin anteeksi, en palkan
enkä suosion toivossa, vaan hyvinvointini takia. Se on sitä pyhää
kevytmielisyyttä.
-- Työtoverini poltti minut. Tavallaan hyvä ystäväni. Hiljainen, kaino,
mutta epäluotettava niinkuin kaikki itseensä sulkeutuneet sfinksit.
Voiko sellaiselle antaa anteeksi?
-- Suomalaisten joukossa on paljon sfinksejä, peloittavia hiljaisessa
umpimielisyydessään. Tuollaisiin "aatteet" syöpyvät syvälle, kun niihin
vaan jaksaa niitä takoa. Tunnethan tarun Caesarista ja Brutuksesta.
Brutus oli suomalainen intoilija. Hänessä "aate" tappoi ihmisen.
Muistele, mitä suuri Caesar sanoi nähdessään Brutuksen murhamiestensä
joukossa. Lyhyesti vaan: et tu, mi Brute! (Sinäkin, rakas Brutukseni).
Noissa sanoissa jo piilee anteeksiantamusta, jos kohta hieman
kummasteluakin. Sano sinäkin: et tu, mi sepänsälli! Niin pääset
rauhaan.
-- Ehkä sinulla on oikein. Käyn työhöni käsiksi ja koetan unhoittaa.
Sano terveiset perheelleni ja todista että kuolin kivuttomasti.
Koettakoot hekin unhoittaa roistot. Nostakoot silmänsä kohti aina
liekehtiviä, iloa tuottavia taivaan valoja. Niistä lähtee voimaa ja
rohkeutta elämiseen, vaikkapa rosvojen pesissä.
-- Niin jatka vaan kalastushommiasi, ja pyydä Tuonen mustia mujehia;
työ on paras unohduksen tuoja. Oikea työmies on vapaa koston, murhan ja
vimman tunteista. Etkö luule, että punikkienkin verihurtat olivat
valiojoukko laiskureita, kyvyttömiä työläisiä ja järkensä puolesta
vaivaisimpia. -- Mutta ikäänkuin ihmeen kautta kimpoutuneet
kunniallisten miesten, vanhojen rehellisten työmiesten johtajiksi,
komentajiksi ja tyranneiksi.
-- Luulen kyllä, samoin kuin tiedän, että nuo "aatteitten"
intohimoisimmat jauhajat olivat kaikilta kyvyiltään maailman
viheliäisimmät.
Samassa Omar Stenberg pisti minulle kättä, hyökkäsi kaivoksilleen ja
sukelsi kanaviinsa kuin vesimyyrä. Hän pakeni kiusallisia ajatuksiaan
ja aikoi uutteran työn avulla tarttua ilon päästä kiinni. Suru, viha ja
kosto ovat raskaita kantaa niin maassa kuin taivaissa.
Läksin taivaltamaan eteenpäin. Astuin kokonaisen päivän ihania käytäviä
pitkin Tuonen joen vartta. Tulin illalla Kiialaan.