Heräsin taas aamulla anivarhain Väinämöisen hyrinään. Tänä aamuna sanat
kuuluivat:
Elä muille neito nuori
kuin minulle neito nuori
kanna kaulan helmilöitä
rinnan ristiä rakenna.
-- Paljonko, isä hyvä, kello on.
-- Nouse vaan pystyyn, kohta on sinun lähdettävä pyhän Henrikin
neuvontaan.
Laitoin itseni järjestykseen, kulin sillan yli raatisaareen ja saavuin
pyhän Henrikin linnalle. Linna oli mukulakivistä rakennettu jokseenkin
Turunlinnan ikävään malliin. Seinät olivat yli 2 m paksut ja linnan ovi
oli tyrmiä, lavea, korkea ja vahvasti raudoitettu, niin että ainoastaan
vanha Lalli pakana sitä jaksoi availla ja sulkea. Soitin ovikelloa,
joka pomisi linnan pihalla kuin emäseurakunnan kirkonkello ja Lalli
tuli aukaisemaan.
-- Huoment', sanoi Lalli, pyhä Henrikki varttuu lukukammitsass'. Kuules
Kerttu, vie tämä ihmislapsi pyhän isän tyvö.
Kerttu oli vankkatekoinen, leveä nainen, Kokemäenjoen laakson rotevinta
emäntätyyppiä. Hän vei minut pyhän Henrikin lukukammitsaan, joka oli
munkin yksinkertaisesti kalustettu koppi. Akkunansyvänteessä oli pöytä
ja tuoli, ja pöydällä joukko pergamenttiin nidotulta teoksia. Kerttu
naputti eräälle sivuovelle, pyhän Henrikin makuuhuoneeseen, ja supatti:
-- Ottaaks' pyhä isä ouroi vastaan?
-- Onko hän se ihmislapsi, jota varron.
-- Kyll' hän vaan ihmin' on, mutt' ei hän vallan laps' ole.
-- Tulen heti.
Samassa pyhä piispa tulla tupsahti sisään ja kysäisi heti.
-- Kuule ihmislapsi! Olin juuri tarkastamassa eilistä pöytäkirjaa.
Siinä sanotaan: "punakaartilaisten piti, mennessään kaupunkiin
viedäkseen miestä tuomiolle, roistojen pakoituksesta ampua tavaksi
tullut selkäkuula syytettyyn." Voiko sanoa: viedäkseen miestä?
-- Voi.
-- Voiko sanoa: viedäkseen miehen?
-- Voi.
-- Voiko sanoa: viedäkseen mies?
-- Voi.
-- Mikä ammattiopettaja sinä olet! Sinähän annat sanoa miten vain. Se
on sitä uudenaikaista löyhyyttä, luonteettomuutta ja hataruutta, jota
minä en suvaitse. Meille opetettiin siellä Englannissa varmat säännöt
latinankielessä, ja Herra armahda, jos niitä loukkasi.
-- Pyhä isä! Kysytään Kertulta. Hän on kuuluisan suomenkielen tutkijan,
professori Emil Nestor Setälän mahdollinen esiäiti.
-- Kerttu, kuinka sanotaan? Sanotaanko miestä, miehen vai mies, kysyi
pyhä Henrikki.
Kerttu niiasi syvään ja sanoi:
-- Ne roistot olisi pitänyt ammuta.
Pyhä piispa ja minä katselimme toistemme kotvan ajan.
-- Minunhan piti sen tietämän jo etukäteen. Ei Kerttu tajua kieliopin
kysymyksiä, sanoi pyhä Henrikki.
-- Pyhä isä! Ei sovi sanoa sen, pitää sanoa se, joll'ette pahastu.
-- En luota enää sinuun. Odotan Setälän saapumista. Onko hän vielä
hyvissä voinnissa?
-- Aivan erinomaisissa. Ehkä saapuu 50 vuoden perästä.
-- Jään odottamaan. Viisikymmentä vuotta Tuonelassa on kuin häviävä
hetkinen maailmassa.
-- Rohkenenko olettaa, että minun apuni nyt on tarpeeton.
-- Tietysti, tietysti. Terveisiä Väinämöiselle!
Piispa ojensi kätensä, jota suutelin ja läksin.
-- No mitenkä opetus sujui? kysyi Väinämöinen kun astuin pirttiin.
-- Huonosti, huonosti. Opettaja työnnettiin pellolle.
-- Semmoista se on se viisasten saivartelu. En minä vaan milloinkaan
ole päätäni vaivannut sillä, mikä on oikein mikä väärin. Jos
seutukuntalaiset miten sanovat, ka, se on oikein.
-- Niin minäkin. Mutta sinun Kalevalassasi sanotaan näin:
"En ollut minä tuleva
Lohi leikkaellaksesi
Kala palstoin pannaksesi"
kuinka voi sanoa "lohi" ja "kala", eikö pitäisi sanoa "loheksi",
"kalaksi".
Väinämöinen ummisti silmänsä, tapasi molemmilla kämmenillään päätään ja
huokasi syvään:
-- Niin, typerä olin silloin. Miksi en pitänyt kiinni sitä lohta, sitä
kaunista kalaa. Jos sen arvasin tehdä, olisi Aino nyt minun kainaloinen
kanani, minun pirttini pyyhkijä, sijani levittäjä, mesileivän
leipojani. -- Oi voi, minua, ukko utraa, vähämieltä poloista!
-- Jää hyvästi, surun sulho. Lähden Impi Mariaa tapaamaan.
-- Viivy, viivy hetken aika! -- Sano tyttösi leikkitoverille terveiset,
terveiset sulholta sulottomalta.
Kun olin päässyt sillan yli ja kääntynyt Ainolaan päin, näin
punakaartilaisen istuvan viertotien syrjässä kivellä kukkivan tuomen
juurella. Hänellä oli tuomenkukka kädessä ja silmistä kiilsi
vesikarpalot.
-- Mitä suret, vainaja, kysyin.
-- Onpa syytä surrakseni.
-- Suretko punaisten onnetonta sodankäyntiä?
-- En sitä sure, suren punaisten suuria erehdyksiä. Minä liityin
punakaartiin muka valmistaakseni köyhille siedettävämmät elinehdot
maailmassa. En uskonut taivaallisiin onnenlupauksiin, joita
virallisesti saarnattiin. Vaadin onnenehtoja jo maailmassa. Ja mitä
sain kokea punakaartissa? Helvetillisiä tuskia. Kaikki ajattelivat vaan
ryöstöjä ja ryöstömurhia. Tuskin kukaan suuren, jalon asian ajamista.
Kauhukseni huomasin, että olin joutunut väärään sakkiin. Mutta
peräytymistä, poistumista ei voinut enää ajatella. Kaksi kuukautta
kuljin kuoleman tuomio alituisesti soivana korvissani. Sinä olet
petetty, olet luottanut asian oikeuteen. Suomukset putosivat
silmistäni, minä näin vain veripirun irvistelevän ikeniään. Nämät näyt
eivät suo minulle rauhaa.
Miestä vavistutti, painoi tuomentertun kasvoilleen. Hän jatkoi:
-- Mutia vielä hirvittävämpi oli hengen lähtöni. -- Jouduin vangiksi
itäisellä Uudellamaalla. Meitä oli toistakymmentä vankia, minä johtaja,
muut miehistöä, osaksi ryöstäjiä, osaksi murhaajia. Nämät minun
sotilaani olivat jo aikoja sitte murhanneet minun sieluni. En saanut
heitä talttumaan. En päässyt päällikkyydestä. En iljennyt jättää
tointani. Minäkö pakenisin paikastani, jota olin kuvitellut niin
kunniakkaaksi! -- Kun kuolemantuomioni julistettiin, riemastuin. Nyt
selkiän kunnialla hirvittävästä hommastani, ajattelin itsekseni. Mutta
seurasi vielä kauhun yö. Kolme pappia hääräsi koko yön kanssamme,
tarjoten lohdutusta ja kirkon armonvälineitä. Muut tunnustivat
syntisyytensä, ryömivät ristin juureen ja nauttivat pyhää ehtoollista.
-- Minusta loppu oli sellainen kuin olla pitää. Ryövärit ovat aina
ennen hengen lähtöään turvaantuneet ristin apuun, kuitaten sillä kaikki
rikoksensa, vahvassa toivossa päästä, pahoista teoistaan huolimatta,
nauttimaan taivaan tarjoamia nautinnoita, keskeytin surullista
vainajaa.
-- Minusta taas sellainen on kevytmielistä menoa. Ensin rikkoa kaikkia
ihmisyyden lakia vastaan ja sitte livistää muka armonvälikappaleitten
avulla, kuten koira veräjästä, riemun tanhuille.
-- Vallan oikein. Heidän tekonsa oli ollut aasialaista barbariiaa,
kuittaus myöskin ijänikuista aasialaista tapaa ihmiskunnan
kehittymättömimmiltä ajanjaksoilta.
-- Mutta minä en suostunut tähän. Rosvot olivat vihanneet minua koko
sodan ajan, nyt ne päälle päätteeksi halveksivat minua, kun en pyhää
ehtoollista nauttinut. Minä tiesin taistelleeni hyvän aatteen puolesta,
vaikka kunnottomien rikoksellisten seurassa, enkä siis tahtonut alentua
anteeksi pyyntöön enkä armoa anomaan. Päätin kuolemaa pelkäämättä
sovittaa onnettoman erehdykseni, enkä mitään rikosta. -- Papit sanoivat
minua kaikkein paatuneimmaksi. En virkkanut tähän mitään. Menin
kuolemaan pää pystyssä mutta katkeralla mielellä. Se yö oli kumminkin
tuskainen yö. Hammasta purren kestin nämät hirvittävät tunnit. Aamun
vaietessa pelasti kiväärinkuula minut kärsimyksistäni. -- Nyt kysyn
sinulta inehmo, olinko paatunut?
-- Et ollut. Surkuteltavan onneton ja turvaton olit. -- Mutta luulitko
todellakin, että köyhien tila parannetaan pistimillä? Ei pistimillä
muuta tehdä kuin murhataan.
Mies purskahti itkuun. Samassa kuului korviini iloinen laulu
kaukaisuudesta. Kuulin sanoja, ruotsalaisia ja suomalaisia:
"Väva vallman, slå tillsamman
Låt skidorna gå, gå."
ja
"Vedän verkaa, kudon sarkaa
Anna sukkulan lentää".
Ja naurunpyrskytykset ja ilon huudahdukset keskeyttivät aina tuon
tuostakin laulun.
Kuljin ääntä kohti. Eräällä pihalla leikittiin "Vedän verkaa".
Valkokaartilaisia piha täynnä ja tyttöjä kymmenittäin. Ylinnä muita
kieppui Aino ja hänen rinnallaan Impi Maria. Impi Marian posket
punoittivat ja hänen tukkansa liehui kuin liinakon harja.
Nuoret riemuitsivat oikein taivaallisen huolettomuuden pyörteessä.
Valkoset hampaat välähtelivät Pohjantähden tuikeassa valossa. Siellä
nähtiin kaikkia Suomen uusia sotilaspukimia. Oli Vöyrin koululaisia,
oli Saksan jääkäriä, oli Härmän, oli Nivalan nuorukaisia, oli Sigurdsin
poikia, oli Nickbyn sankaria! Kaikki siinä kahdenkymmenen ikävuoden
taitteessa. Tyttöset taas Karjalan, Savon, Pohjanmaan ja Lapin nuoria
impysiä, Ainon leikkitovereita, kaikki alle 20:n vuoden, Impi Maria
nuorin.
Minuun tarttui nuorten riemastus. Sain vastustamattoman halun häiritä
heitä pitämällä puheen. Tosin sisäinen ääni varoitti: "elä puhu, anna
nuorten iloita. Et sinä muuten osaakkaan puheita pitää. Sinulta puuttuu
juhlallisuuden ontto, taivaallinen lahja. Et sinä osaa sinkauttaa
suustasi juhlavalheita sillä vakaumuksella, jota siihen vaaditaan.
Tiedäthän sinä, että kun olet koettanut syytää ulos suustasi
juhlakoristeita, niin kaikki kuulijat heti ovat huomanneet, ett'et
itsekkään niihin usko. He ovat nauraneet sinulle. Onnistuneelta
juhlapuhujalta vaaditaan kyky luulotella ihmisille, että hän puhuu
tosissaan." Mutta minä puollustin puhehaluani sillä, etten ollenkaan
aijo valehdella. En malttanut, rykäsin ja huusin:
-- Nuoret ystävät!
Kisailijat herkesivät hyppimästä, seisattuivat ja katsahtivat minuun.
-- Setä, aijotko puhua leikkiä vai totta, huudahti Impi Maria
hätäissään.
-- Totta tällä kertaa, mikäli mahdollista. --
"Miksis' peljästyitte kuullessanne minun alottavan puhetta. Elkää
peljätkö! En minä aijo riitaisella enkä kiukkuisella äänellä pitää
puhettani, niinkuin entisessä kotimaassamme, Suomessa, on tapana
juhlapuhujilla, eikä minun puheeni tulee olemaan peninkuormien
pituinen. Rauhoittukaa sydämmissänne ja ottakaa vähemmän totinen
kasvojenilme käytäntöön, sillä minä aijon puhua teille _ilosta_. Ilo on
voiman todistus, ilo on terveyden todistus, ilo on hyvän omantunnon
merkki. Suru taas on joko voimattomuuden, sairauden tahi synnin tunnon
todistus. Teidän äänistänne kuulin, piiriä pyöriessänne, viattoman ilon
helyä. Olen kuullut, että teidän valkoisessa leirissänne aina vaan
kajahti ilon äänet. Riemulla ja laululla läksitte tuleen, laululla
vietitte harvat lomahetkenne. Runoja, mieltä karkaisevia, mieliä
virkistäviä, sydämmiä rohkaisevia pursusi huuliltanne. Siinä selitys
teidän arvoituksen tapaiseen menestykseen. Ilo se oli, mikä teille
voiton toi, sillä ilo on, niinkuin jo sanoin, inhimillisen
kaikinpuolisen hyveen näkyvä, eli oikeammin, korvin kuultava ilmaus.
Iloinen ihminen on voittamaton elämässä, voittamaton kuolemassa,
autuas kuolemankin jälkeen. Te ammuitte haulikoilla ja huonoilla
oravapyssyillä, vastustajanne viimeaikojen kehittyneimmillä
murha-aseilla, mutta sittenkin piditte puolianne. Ilo oli teidän
aseenanne, riemu teidän läpäisemätön kilpenne. Ilon jumalallinen kipinä
oli tipahtanut taivaasta teidän keskellenne, se teitä valaisi, lämmitti
ja ohjasi. Miksi sallimus teille tämän kallisarvoisen lahjan soi, miksi
sen riisti vastustajiltanne? Siksi että te puollustitte maailman
pyhintä alttaria, kotilieden pyhää tulta. Tämän lieden ritarit
saavat aina taivaista vahvimman aseen tuekseen, kaikki vastukset
voittavan _ilon_. Tehän olitte punaisten lihallisia veljiä, heidän
hengenheimolaisiansa, monet teistä heidän säätyläisiänsäkin, Suomen
eteenpäin pyrkiviä työläisiä! Mikä nosti teidät aseisiin? Se, että
nämät harhaanjohdetut veljenne pyrkivät ryöstöillä, murhapoltoilla,
väkivallalla ja väkirynnäköillä solvaamaan ja häpäisemään rauhallisten
ihmisten kotiliesien pyhyyttä. Se pohjolan sankareille antoi
kiivastuksen pyhän riemun, jota vastaan kaikki hornan tulikirnut
turhaan savuaan ja surmaansa suitsuttivat. -- Saapuessani tänne teidän
ilonpitoonne, tapasin tässä viertotien syrjässä onnettoman punikin,
joka kyyneliä vuodatti kukkivaan tuomenterttuun. Hän itki sitä, että
oli joutunut sakkiin, josta ilo oli karannut ja suru astunut sijalle.
Hän oli mennyt sotaan puollustaaksensa, niinkuin tekin, muka
köyhien lieden pyhyyttä, mutta huomasi kohta, että oli joutunut
pahantekijöitten leiriin. Pahantekijät ovat maailman surullisinta
väkeä. Ei murhamies naura, ei murhapolttaja riemuitse, ei kiduttaja
ilakoi. Hän on surullisen haahmon ritari. Ja sellainen ritari on jo
maailman alusta tuomittu menehtymään. Joka miekkaan tarttuu
murhatakseen, hävittääkseen ja ryöstääkseen, se varmasti miekkaan
hukkuu. Se on maailmanjärjestyksen kirjoittamaton perustuslaki.
Sentähden punikit eivät koskaan näyttäneet iloista naamaa, ei edes
silloinkaan, kun he, valheisiin nojaten, luulivat olevansa Suomen
herroja. Kulmien alta he mulkoilivat, aseet painoivat heidän
olkapäitään, ilo oli hyytynyt huulille, ei riemulauluja kurkut
toitottaneet. Kalman uho kävi koko heidän olennoistaan, surullisen
haahmon ritareista. Murhe ja suru on kuoleman vanhemmat, kalman katku
tulee surullisen ruumiista. -- Mutta te iloiset miehet, hakekaa murheen
murtama luoksenne, asettakaa hänet riviinne ja pyörittäkää piirissänne.
Ilonen ihminen ei jaksa vihata, ilonen kykenee anteeksi antamaan. Ilo
on ihmisen aateluuden merkki, pitäkää ilostanne kiinni, niin pysytte
aina ihmisinä."
Heti Aino ja Impi Maria ääntelivät yhteen suuhun:
-- Missä punikki, missä punikki istuu.
-- Tuolla tien vieressä.
Samassa hyökkäsivät tyttöset tielle ja hetken perästä vetää retuuttivat
vastaan karustavaa punikkia perässään.
-- Hei punikki, käy karkeloon! huusivat Karjalan pojat.
Mutta punikki vaan murjotti. Ei sanonut mielensä tekevän.
-- Mitäs se poju kainostelee, käy leikkiin, manasivat Savon jääkärit.
-- Minulta ilonlyönti unohtui murhamiesten sakissa. En ottanut
tyrkytettyä ehtoollista maailmassa, enkä nyt naura, en tanssi.
-- Tee tahtosi, sanoivat Kajaanin sissit. Käy sitte katselemaan, kun et
tanssia kehänne.
Piiri alkoi uudelleen. Laulu niinikään. Yleinen naurun rämäkkä puhkesi
ilmoille kun Impi Maria lauloi:
Ja he laskivat laivansa rannoille
Kävit maalle-e astumaan
Ja se nuorempi kreivistä kaikista
_Sattui pahasti kastumaan_.
Olin tytön lapsenmieltä puhtaana säilyttääkseni opettanut hänelle
tällaisen viattoman loppurivin. Muut huusivat täyttä ääntä:
Tuli minua kihlaamaan.
Niin setä on opettanut, puollustihe Impi, kainoudesta ja häpeästä
menehtymäisillään. Luuli laulaneensa perin sopimattomia.
-- Oikein lapseni! Niin se onkin lapsen suussa, myönsivät Härmän pojat.
Ruvetaan leikkimään panttileikkiä!
-- Ruvetaan, ruvetaan, huusivat nuoret yhdestä suusta.
Kaikki juoksivat suureen suppilokatajan pyörylään, jossa oli
istuinpenkkejä ympyrässä. Punakaartilainen vaan jäi kivelle istumaan.
-- Punikki se! Tule mukaan! Juutastako sinä siinä ronkloot? Tanssitaan
oikein lahtarinpolska! huusi eräs savonjääkäri.
Tämän hän sanoi hyvällä sydämmellä ja iloisella naamalla ja punikki
lähti mukaan.
Panttileikki pantiin alulle. Minä olin nyt mukana, mutta punikki istua
murjotti penkillä. Lunastettiin pantteja monenmoisella tavalla.
"Tehtiin siltaa", "Soudettiin kirkkovenettä", "Mansikoita poimittiin
lumen alta". Minulle sattui onni, että Ainon piti "nostaa tikku
lähteestä". Minä sain tikun suuhuni, mutta eräs Karjalan veitikka oli
vuollut niin lyhyen tikun, että se hävisi täydellisesti huulieni
väliin. Ainon piti hampaillaan ottaa tikku suustani. Sehän oli
naamioittu tapa saada suutelu. Mutta leikin lait olivat ankarat
Tuonelassa yhtä hyvin kuin maailmassakin. Kaartilaiset eivät sietäneet
lakien loukkausta.
-- Mutta ei herralla olekkaan tikkua! Minä en näe tikkua suussa, sanoi
Aino ja varjosti silmiään aivan kuin Takasen kuvanveistoksessa.
-- Ei tikun tarvitse näkyä, huusivat pojat, ei tarvitse!
-- Ei tarvitse, huusi Impi Maria ja hyppi tasakäpälässä korkealle
ilmaan edestakasin, edestakasin.
Lapsi viattomuudessaan iloitsi minun muka kohta ilmenevää kainouttani.
Mutta Aino vaan vitkasteli, kiemurteli ja punasteli.
-- Ehkä Aino tahtoo ottaa tikun jonkun nuoren pojan suusta, ehdotin
jalomielisesti kyllä, mutta Aino tiuskasi:
-- En ollenkaan nuorilta pojilta! Otan siltä, keltä leikin laki määrää.
Kaksimielinen, tosinaisellinen julistus!
Aino hiipi askeleen eteenpäin, taas perääntyi. Otti neljä viis askelta,
ja karkasi hurjaa kyytiä takasin. Mutta nyt pojat olivat kiertäneet
piirin Ainon selän taakse ja Aino joutui poikain käsiverkkoon. Aino
punastui ja loi silmänsä vuoroon ylös vuoroon alas. Aino teki temppunsa
aivan erinomaisesti. Hän oli Ida Aalbergin johdolla jo harjoittanut
suurella menestyksellä näytelmäkappaleen "Ensi lempi". -- Vihdoin
rohkaisi Aino mielensä ja tuli aivan eteeni. Impi Maria huusi kohti
kurkkuaan ja hyppi tasakäpälässä. Aino supisti suutaan ja huulemme jo
sattuivat yhteen. Taas hän vetäytyi poispäin. Aivan kuin näyttämöllä.
Minä koetin näyttää lyhyttä tikkuani huulin välistä. Nyt Aino avasi
hampaansa ja painoi suutelon huulilleni. Suojeluskaartilaiset seisoivat
ahtaassa piirissä hänen takanaan. Punikkikin oli noussut pystyyn ja
minä näin hänen hymyilevän. Minä kädelläni pidin Ainoa takaraivosta
kiinni ja pörrötin hänen tukkaansa.
-- Purkaa kovasti tikusta, huusivat Härmän pojat minulle.
Ollappa Väinämöinen minun vaatteissani, ajattelin, ja samalla veti Aino
neiti tikun suustani.
-- Hurrah, hurrah, hurrah, huusivat kaikki riemun vallassa. Aino sai
tikun! Aino sai tikun.
Mutta samassa syntyi syvä äänettömyys. Pojat ja tytöt katsoivat
hiekkaan. Aino seisoi kädet sojona alaspäin, ja oli kuin käärmeen
pistämä. Verkalleen aukenivat piirin sankat rivit oikealle ja
vasemmalle. Oikealta lähestyi Neiti Vuori, vasemmalta Neiti Koski.
Neiti Vuoren mustat kiharat olivat tavallista kippurammassa ja Neiti
Kosken valkoiset samanlaiset töyhtöilivät irrallaan siveellisestä
kauhusta.
-- Soo-oh! Näinkö Te vastaatte siihen luottamukseen, minkä me Teidän
siveelliselle vakavuudellenne annoimme, sanoi Neiti Vuori ja loi minuun
säihkyvät mustat silmäyksensä.
-- Luottamuksenko? En ole koskaan aavistanutkaan nauttineeni sellaista
arvoisain Neitien puolelta. Voiko ylimalkaan kukaan terve mies päästä
tällaisesta luottamuksesta osalliseksi Teidän taholtanne. Jos minulle
sellaista on suotu, niin kiitän siitä nöyrimmästi. Olen kumminkin
aikonut elää loppuikäni tätä luottamusta paitsi.
-- Te olette päälle päätteeksi koppava, sanoi Neiti Koski. Kuinka Ainon
tukka on noin pörhöllään? En nähnyt oikein tapahtumaa, kun sankka piiri
ympäröi teidät. Mitä teitte Ainolle?
Impi Maria oli hiipinyt viereeni ja piti minua kädestä kiinni ja katsoi
peljästyneenä raivostuneisiin neiteihin. Mutta Härmän pojat alkoivat
uljaasti minua puolustaa, savolaiset anastivat heiltä suuvuoron ja kun
karjalaiset yhtyivät leikkiin, syntyi sellainen sanahelinä, että Neidit
ja minä pitkät ajat pakostakin seisoimme tuppisuina.
-- Niin, mutta suutelitteko Te Ainoa? kysyi Neiti Vuori.
-- En. Aino veti tikkua lähteestä ikiaikuisen viattoman leikin
järkähtämättömien lakien mukaisesti.
-- Vanha mies ja kehtaa antautua tuollaisiin rivoihin leikkeihin.
Ettekö tiedä, että me suuren raadin määräyksestä olemme saaneet
tehtäväksemme vaalia tämän nuoren tytön, Aino Joukamoisen,
tuonelanvaellusta, niin että hänen turmeltumaton sielunsa pysyy
kaikesta epäsiveellisestä tahrasta vapaana, sanoi Neiti Koski.
-- Aino parka, huokasi eräs savolainen.
Neidit kääntyivät ääntä kohti ja kaamea hiljaisuus laskeusi yli koko
kiihkeän nuorisoparven. Samassa kuului kaukaa laulunjorotusta:
"Nei-jot niemien nenissä
katselevat, kuu-unteleevat."
Väinämöinen istui ilokivellään siellä Tuonelan mustan virran toisella
puolella, näki suuren nuorisoparven ilakoimassa Ainolassa ja päästi
kaihomielisen sävelen laulupaaeltaan.
-- Niin. Meidän tilanteemme on toivoton, lausui närkästyneenä Neiti
Vuori. Tuolla vanha pakana mörisee, tässä uusi pakana punehtumatta
seisoo, vaikka itse teossa tavattu on. Ja meidän on pakko aina vaan
ajattelemaan, kuinka sukupuolisiveys saataisiin maailmassa ja taivaissa
sille korkealle, ehdottomalle kannalle, jolle Herramme ja Mestarimme...
-- Hyss', hyss', sitä nimeä ei saa taivaassa mainita, sanoi joku.
-- Hyvät Neidit! Uskallanko antaa pienen neuvon? Elkää ajatelko
niitä asioita ollenkaan. Ne ovat ajattelijan hermostolle hyvin
epäterveelliset. Minun kokemukseni maailmasta on se, että
siveellisyyssaarnaajat liian paljon ajattelevat epäsiveellisyyttä.
-- Ymmärrättekö, että tuollaisilla saivarteluillanne loukkaatte meitä?
kysyi Neiti Vuori.
-- En tahdo loukata. Säännöstä on poikkeuksia. Luen Teidät poikkeuksien
joukkoon.
-- Te olette epäsiveellinen ihminen, huudahti Neiti Koski.
-- Ei se mies ole epäsiveellinen, joka lapselleen opettaa: "sattui
pahasti kastumaan", silloin kun kansanlaulu sanoo: "tuli minua
kihlaamaan", huusi totinen Härmän poika.
-- Se on vaan savolaisen tavallista, naamioittua rivoutta, lausui Neiti
Vuori ja käänsi minulle selkänsä.
-- Ei. Ajatelkaamme vähän syvemmältä asiaa, sanoi Neiti Koski.
Tuollaiset muutokset kansanlauluihin ovat aivan välttämättömät, kun ne
lapsille ja nuorisolle tarjotaan. Minä monta kertaa siellä maailmassa
vaivasin päätäni hakemalla muunnoksia Runebergin ja Topeliuksen
runoihin. -- Ja tämä Teidän keksimänne on minusta sangen sopiva
lapsille.
-- Topeliuksenko runoihin muunnoksia, kysyin hämmästyneenä:
-- Tunnettehan runorivin "drick, njut, älska och dröm j.n.e."
-- Tunnen. Mikä oli Teidän ehdotuksenne?
-- En ole mikään runoilija, mutta olin tuumannut alun kuuluvaksi näin.
-- "Statt, upp, lovsånger sjung".
-- Mainiota, erittäin sopiva lapsille. He ymmärtävät tällaista
ajatuksen juoksua niin helposti. -- Mutta elkäämme häiritkö nuorisoa
filosofiialla, puhukaamme siitä muualla, jos Teitä haluttaa.
-- Aino ja Impi Maria menevät kahdeksi tunniksi huvilaan, sanoi Neiti
Vuori. Te jääkärit saatte mennä nyt aamiaiselle. Sinä Impi Maria tulet
huomenna klo 11 minun luokseni. Siellä saat tavata setäsi. -- Se oli
heidän rangaistuksensa.
-- Sielläkö, jossa pihalla kasvaa miekkaliljoja ja "Neitsyt Maarian
kämmeniä"? kysyi Impi Maria.
-- Niin. -- Te! Olkaa hyvä, seuratkaa meitä, sanoi Neiti Koski lyhyesti
minulle.
Lähdettiin kulkemaan tuomikkokujaa myöten Neiti Vuoren huvilalle.
Neidit kulkivat aivan ääneti, vilkaisematta kertaakaan minuun, joka
kuljin vierellä yhtä askelta jälempänä. Se oli minun rangaistukseni.
Saavuttiin Neiti Vuoren huvilapuutarhaan. Miekkaliljat ja "Neitsyt
Maarian kämmenet" seisoivat täydessä kukassa, kylminä, kalpeina,
lemuttomina. Miekkaliljat, niin sanottiin minulle, edustivat vahvaa
hallitusta, perittyä valtaistuinta, kämmenet taas alttaria. Molemmat
Neidit olivat maailmassa olleet kristillisen maailmankatsomuksen,
siveellisen elämänvaelluksen, kansallisen mielen, naisasian, y.m:n
hyvän jalot esitaistelijat Suomen ensimäisillä, ykskamarisilla
valtiopäivillä.
Minut viitattiin istumaan alas pöydän ääreen tuuhean sypressin alle.
Kahvit tuotiin pöydälle yhä edelleen täydellisen vaitiolon vallitessa.
Istuttiin kolmeen henkeen ja juotiin kuppi kahvia. Neiti Vuori lopetti
vaitiolon kysymyksellä:
-- Tiedättekö, kuinka meidän ehdoituksemme naisen naimaijän
koroittamisesta on käynyt.
-- En todellakaan voi sitä sanoa. En käy valtiopäivillä milloinkaan,
enkä lue muitten lausunnoita kuin E. Schybergsonin. Hän nimittäin
väittää lausuvansa omia ajatuksia, muut vaan puolueensa tuumia. Ja
sellaista en jaksa kuunnella. Mutta minä muistan vallan hyvin arvoisien
neitien ehdoituksen. Eikö se ollut sellainen, että naisten alin
naimaikä korotettaisiin 25:teen ikävuoteen, jotta tulevat äidit sekä
ruumiillisesti että henkisesti olisivat täysin kypsät suureen
tehtäväänsä nuorison nousevan synnyttäjinä ja kasvattajina.
-- Eikö tämä tuuhea sypressi, nämät viattomat "Neitsyt Maarian
kämmenet", nämät kelmeän puhtoset miekkaliljat ja tuo musta Tuonelan
joki, joka rauhallisena tuolla soljuu, herätä Teissä hartaampia
tunteita ja tapa Teistä leikin halua.
-- Ne herättävät minussa kyllä suurinta hartautta, mutta kaikki
valtiopäiväehdoitukset eivät sitä tee.
-- Eikö Teidän mielestänne nuoria tyttöjä ole estettävä liian aikaisin
avioliittoon, kysäsi närkästyneenä Neiti Koski.
-- Mikä on liian aikaista yhdelle tytölle, on jo milt'ei myöhäistä
toiselle. Luojamme ei luo meidät ihmiset samanlaisiksi, kaikkein
vähemmin erotisella alalla. Kaikki yleissäännöt siis hullutuksia! Ehkä
kerron tässä valaisevan esimerkin:
Te tunsitte siellä maailmassa vanhan rouva S:n. Hänellä oli koko joukon
toistakymmentä lasta. Onkopa ehkä tänne saapunut huhu, että vanha rouva
äskettäin kuoli 97:n vuoden vanhana? -- Nuorena 16 vuotisena tyttönä
ollessaan saapui naimahaluinen pappismies hänen kotiinsa ja pyysi
isältä ja äidiltä tyttöä vaimokseen. Sen ajan vanhemmat eivät
ymmärtäneet kieltää, sillä tyttö oli näennäisesti täysi nainen ja
ripillä käynyt. Häät vietettiin ja nuori pariskunta lähti hääreissulle
-- minnekkä luulette? -- Utsjoelle! Siis jalkapatikassa kymmeniä
peninkuormia soitten ja tunturien yli, läpi loppumattomien metsien.
Utsjoen pappila oli pariskunnan ensimäinen koti. -- Lapsi syntyi
17-vuotiselle äidille. Kuoliko lapsi nuoren äidin puutteelliseen
ruokaan? Ei, hän elää vieläkin. Sairastuiko äiti? Ei, hän eli 97:n
vuoden vanhaksi. Paukkavassa pakkasessa, ulvovissa lumipyryissä
elettiin vuosi vuoden perästä, ja kurki kantoi nokassaan joka vuosi
uuden, virkeän lapsen. -- Lapsista tuli tietysti, teidän päätelmien
mukaan, ala-arvoisia olioita. Ei niinkään. Vanhimmasta tuli suuren
emäpitäjän rovasti, yhdestä pojasta Suomen aikoinaan etevin
kaunopuhuja, toisesta huomattava sanomalehtimies, kolmannesta kuuluisa
arkkitehti, yhdestä tytöstä Suomen suurimman naisopiston johtaja.
Ensimäisen luokan ihmisiä joka ainoa. Sitä paitsi Jumalata pelkääviä ja
rakastavia ylitse kaikkia kappaleita. -- Kun vanha rouva haudattiin
joku vuosi sitte, tiedättekö kuka hänet hautasi? Se vanhin poikansa,
jonka 17-vuotias äiti Utsjoella revontulien valaistuksessa oli
synnyttänyt. Tämä 80-vuotias esikoinen liikkui kepeänä ja notkeana kuin
kärppä vanhan äitinsä haudan partaalla ja siunasi -- omasta mielestäni
suorastaan pyhän ruumiin -- kaikuvalla äänellä. -- Tämä esimerkki
murhaa kaikki ehdoitukset alimman naimaijän koroittamisesta.
-- Yksi poikkeus ei muuta kuin tukee sääntöä, huudahtivat molemmat
Neidit.
-- Ei niin. Mutta jos kiellätte vanhan vaimon synnyttämästä lapsia,
silloin tahdon sitä tukea. Nuorilla juuri täytyy olla oikeus elää
elämänsä niinkuin Luoja vaatii ja tahtoo, vanhoilla niinikään,
pidättymällä. Se on sitä paitsi terveysopin vaatimus. Ja se on
tärkeämpi kuin siveys. Siveyden täytyy alistua hygieniian lakien alle.
Ja kullakin yksilöllä on oma hygieniiansa, siis myöskin oma siveytensä.
Muutamilla naisilla ei saisi koskaan olla äidin oikeutta, lemmen oikeus
kyllä.
-- Te olette kevytmielinen mies, sanoivat Neidit ja karkasivat kauhusta
pystyyn.
-- En ole kevytmielinen. Minusta ihmisten onni on tärkeämpi kuin
aasialainen siveysoppi, minä kauhistun sitä, että siveysopin
epäjumalan, Moloch'in, kitaan syöstään joukko viattomia neitosia.
-- Lopettakaa! Teidän puheenne on säädytöntä, tuimistuivat Neidit.
-- Lopetan mielelläni. -- Siis täällä saan tavata Impi Mariaa huomenna.
Kysyn onko sallittua minun syleillä pientä tyttöäni tässä pyhässä
yrttitarhassa. Olen sellaiseen tottunut maailmassa.
-- Teidän mielipiteenne ovat kauhistaneet meitä. Tahdomme ensin
neuvotella keskenämme.
He poistuivat huvilan sisähuoneisiin. Hetken perästä he palasivat ulos,
ja Neiti Vuori lausui juhlallisella äänellä:
-- Jos tyttö olisi omanne, olisi asia itsestään selvä, mutta kun hän on
vaan kasvattitytär on asia arveluksenalainen. Olemme kumminkin
päättäneet, että se saa tapahtua tytön saapuessa tänne ja samoin hänen
poistuessaan Ainolaan, mutta vaan jommankumman meidän läsnäollessa.
-- Kiitän nöyrimmästi jalomielisyydestänne. Siis näkemiin huomenna!
Kumarsin ja läksin.
Väinölään päästyäni rupesin ahkeraan työhön. Kirjoitin Porthanille
kunniallisten ihmisten osoitteita maanpallolta. Olin jo edellisenä
iltana kyhännyt kokoon sata numeroa sisältävän luettelon etupäässä
opettajasäätyyn kuuluvia. Niinkuin yleensä on tunnettua sekä meidän
maassamme että muualla, kuuluu tähän säätyyn yhteiskunnan kaikin puolin
siveellisin aines. Ensimäiset nimet olivat veljekset G.R. ja V.T.
Rosenqvist, viimeinen Paavo Virkkunen. Kun tämä osoitekalenteri
julkiluettiin raadin istunnossa pääsi sen jäseniltä äänekäs ihastuksen
hyrinä, ja kaikkiin tuomittiin kolme punikkia, ensimäisiin ja
viimeiseen viisi. Sipi oli lisännyt luetteloon koko joukon omia
tuttaviaan, mutta kun Porthan huomautti, että kaikki jo aikoja sitte
olivat saapuneet Tuonelaan, luopui hän ehdokaslistastaan. -- Raatien
jäsenten joukossa tapaa aina hajamielisiä henkilöitä. --