KERON HEIKKI.

Niinhän se oli Keron Heikin laita kuin monen muunkin kansalaisen. Usean

heistä täytyy aiwan wähästä, jopa aiwan tyhjästäkin alkaa elämänsä,

sillä eiwät kaikki synny perinnöllisenä ja rikkaana talon isäntänä.

Pienen ja welallisen talon kuudes lapsi oli Heikkikin. Pienestä pitäen

koki hän toisien wanhempien sisarustensa kanssa olla wanhemmillensa

apuna kaikenlaisissa askareissa ja taloudellisissa töissä, sillä kaikki

wähäisetkin woimat tarwittiin pitää alituisessa liikkeessä, jos mieli

oli karusta maasta saada perheelle niukka elatuksensa. Tämä oli pojalle

terweellinen koulu, sillä ruumiillista työtä tekewän kansan menestys

riippuu juuri siitä, kuinka hän on oppinut työtä tekemään ja mitenkä

hän työnsä tekee. Tässä maamiehen kowassa koulussa oppikin Heikki

ajanpitkään mitä kunnollisimmaksi ja kätewimmäksi työntekijäksi ja tämä

pätewyys huomattiin hänessä jo aikasin.

Niin. Eihän siinä mitään erinomaista ollut. Heikki eli, oli ja warttui

waan sekä ijässä että työnteossa, niinkuin muutkin ihmiset ja sehän ei

ole mitään outoa. Mutta Heikin kehittyminen mieheksi tapahtui niinä

aikoina, jolloin siwistys sanoma= ja muun kirjallisuuden kautta alkoi

kirkkaan kynttilän tawoin tunkeutua sywimpiin kansan kerroksiin,

lewittäen lämpöä ja waloa karkeitten sarkanuttujen alle. Moni epäili ja

wastusti tätä uutta ilmiötä, mutta siellä ja täällä löytyi aina joku,

jonka sydän ikäänkuin itsestänsä oli awonainen waloa wastaanottamaan.

Nämä sitten rupesiwat woimiensa mukaan sitä lewittämään

ympäristöllensä, puuhaten yhtä ja toista hyödyllistä laitosta, mikä

waan edisti heidän tarkoituksiaan.

Heikki oli niiden joukkoon kuuluwa, joiden henki kaipasi ja himoitsi

tietoja. Tämä taipumus huomattiin hänessä jo aikaisin, sillä hän haki

kirjoja lainaksi mistä waan sai, joita hän sitten jouto= ja

lomahetkinään suurella uteliaisuudella luki ja tutki. Hän oli

wähäpuheinen ja hywin siiwo luonteeltaan. Wanhempiaan totteli hän

kaikissa, eikä tehnyt heidän mieltänsä wastaan pienimmässäkään asiassa.

Hän ei käynyt kylissä paljon koskaan, sillä hän sai aikansa hupaisesti

kulumaan kirjojen ääressä.

Kun Heikki warttui ijässä, ymmärryksessä ja kätewyydessä, rupesi hän

loma= ja joutohetkinänsä tekemään erikoista käsityötä. Niitä hän sitten

myöskenteli kyläläisille ja kun työ oli hywää ja siistiä, sai hän aina

yhtä ja toista kalua kaupaksi. Näin saadut rahansa käytti hän

lukuhalunsa tyydyttämiseksi, sillä hän osti niillä kirjallisuutta,

minkä warat milloinkin kannattiwat. Tätä pitkitti hän niin kauwan, että

hän sai wakinaisen sanomalehdenkin itselleen.

Näin hän alkoi pienestä pitäen ja wähitellen waikutuksensa. Tämä kyllä

herätti useassa huomiota, mutta enin osa pilkkasi ja nauroi Heikin

lukuhalua. Eipä kaikki kotiwäkikään hywäksynyt hänen toimiaan, sillä

toiset sisarukset mieliwät nurkua, että Heikki muka menettää talon

yhteistä aikaa käsitöitä tehdessään ja lukiessaan. Tästä nurkumisesta

pelasti Heikin hänen isänsä, sillä eräänä kertana semmoista nurkumista

kuullessaan sanoi hän: "Semmoisia saatte olla puhumatta, sillä Heikki

tekee kuitenkin kaksi wertaa työtä kuin te muut."

Kerolle tuli piiaksi Hanna niminen tyttö. Hän oli lähellä olewassa

mökissä asuwan köyhän lesken ainoa tytär. Näin oli hän Heikin

kaswinkumppani ja lapsuuden ystäwä, sillä pienuudesta pitäin oliwat he

olleet melkein joka päiwä yksissä. Tämän tähden oliwat he niinkuin

sisar ja weli ja kun tyttö tuli nyt taloon, tuntui se Heikin mielestä

hywin suotuisalta asialta, mutta tietystihän ei hän siitä kenellekään

mitään wirkannut.

Tästä tytöstä tuli Heikille halukas kumppani lukemisessa. Ei sitä

kirjaa Heikillä ollut, jota ei hän lukenut ja jos oli joitakin

paikkoja, joita ei hän ymmärtänyt, niitä sai Heikki hänelle selitellä.

Samoin oli sanomalehtienkin laita. Heikki tekikin noita selityksiään

ilolla ja tunsipa hän jotakin hoiwaa sydämessään kun heidän talossa oli

joku semmoinen henkilö, joka häntä ymmärsi.

Näin kului aika siihen aikaan asti, että Heikki oli alun kolmannella

kymmenellä. Silloin hän rupesi tuntemaan, että Hanna oli hänelle enempi

kuin sisar. Ujostellen tunnusti hän tytölle tunteensa ja siellä löysi

se wastakaiun. Aiwan ujostelematta sanoi tyttö itsekin sitä

toiwoneensa, mutta ei koskaan uskoneen toiwonsa toteutuwan. Tämä kaikki

oli tapahtunut niin salaa, ettei kenelläkään ollut pienintäkään

aawistusta, että Heikin ja Hannan wälillä oli jotakin semmoista.

Minä en huoli ruweta kertomaan yksityisseikkoja tässä naimapuuhassa,

sillä onhan se waan niin tawallista. Mainitsen waan siwumennen, että

Heikin wanhemmat kowin ällistyiwät, kun hän eräänä iltana meni heidän

kamariinsa ja ilmoitti heille asiansa. Heidän mieleensäkään ei, näette,

ollut kertaakaan johtunut, että heidän hiljainen ja siiwo Heikkinsä

rohkenisi koskaan ryhtyä niihin puuhiin.

"Kyllähän tämä talo olisi sietänyt rikkaammankin miniän saada, mutta

onhan Hanna kelpo ihminen, eikä meillä ole mitään wastaan sanomista",

sanoiwat wanhukset ja sillä se asia oli päätetty.

Mitäpä siinä oli, sillä Heikistä ja Hannasta tuli awiopari ja siinä se

oli koko asia.

Melkein heti nuorten yhtymisen jälkeen kuoliwat molemmat Heikin

wanhemmat ja kaksi sisarta; kowa kulkutauti surmasi heidät. Kowa suru

waltasi jälkeen jääneet, sillä heistä tuntui siltä kuin maa olisi

hajonnut heidän altansa ja he joutuneet häilywään tyhjään awaruuteen.

Wanhemmathan oliwat olleet ne, jotka woiwat koossa pitää lukuisan

perheen welkaisessa kodissa, karulla ja wähän wiljellyllä maalla. Nyt

oliwat heidän johtawat henkensä sammuneet ja työteliäät kätensä

kangistuneet, ja jälkeen jääneet oliwat kaikkea turwaa, tukea ja johtoa

wailla heitetynä oman onnensa nojaan.

Kun wainajat oliwat maahan laitetut ja enin suru oli haihtunut, ei

ollut muuta neuwoa kun täytyminen ruweta keinottelemaan miten olla,

kuten elää. Jokaiselle käwi selwäksi, että perheen oli mahdoton

köyhässä kodissa koossa pysyä. Toiset weljet halusiwat lähteä muualta

onneansa etsimään, kun waan wähänkin saisiwat perintöä wanhasta

kodistaan, mutta Heikistä tuntui niin katkeralta luopuminen isän

kodista, jossa hän oli ensimmäisen päiwän walon nähnyt. Sentähden

tultiin wihdoin siihen päätökseen, että Heikki rupeaa maksamaan

toisille weljille heidän osansa ja ottaa maksaaksensa kaikki tilan

wanhat welat.

Niin, Heikki oli nyt talon isäntä, mutta ei suinkaan tuo isännyys

kadehdittawa ollut. Suuri welkakuorma ja perillisten maksut niskassa,

karu ja wähän wiljelty maa kädessä, lahonneet ja sinne tänne

wäyristelleet huoneet pään päällä, mitätön ja riittämätön irtaimisto

käytettäwänä, tyhjät aitanlaarit edessä; ei ollut siementä, ei

syömistä, ei karjaakaan kuin pikkusen nimeksi. Semmoinen talous se oli,

jonka johtajiksi Heikki ja Hanna tuliwat. Moni ymmärtäwäinenkin ihminen

piti heidän yritystään tyhmänrohkeana tekona, jopa suoranaisena

hullunyrityksenäkin. Niin hekin, mitä sitten muut? Kaikki oliwat siitä

yksimielisiä, etteiwät he pysy pesillänsä kahtakaan wuotta.

Kylä, jossa Heikki ja Hanna oliwat syntyneet, kaswaneet, elämänsä

eläneet, ilonsa iloinneet ja surunsa surreet, oli erään pitäjän

syrjäkylä. Se oli niin ulohtaalla kirkolta, etteiwät nämä kaukaiset

kyläläiset woineet olla osallisina siellä olewiin yhteiskunnallisiin

laitoksiin. Muun muassa oli siellä ollut jo jonkun aikaa

lainakirjastokin, mutta etäisyyden tähden eiwät kyläläiset woineet sitä

hywäksensä käyttää.

Tässä syrjäisessä kylässä oli Keron talokin, jonka isäntänä Heikki nyt

oli. Heikillä ja Hannalla oli kyllä, selwillä mitä kyläläiset heistä ja

heidän yrityksestään arweliwat. Kuitenkaan eiwät nämä ala=arwoiset

arwostelut waikuttaneet heissä pahaa mieltä, sillä tiesiwäthän he

itsekin, etteiwät he suinkaan korkeilla portailla olleet. He eiwät

itsekään tohtineet ajatella ja toiwoa mitään; he oliwat waan ryhtyneet

niihin toimiin sen wuoksi, etteiwät he woineet toisin tehdä. Mutta

waikka niin oli, tunsiwat he tykkönään salaista woimaa ja luottamusta

Jumalaan ja itseensä, ja tämä teki sen, etteiwät he peljänneetkään, jos

eiwät suuria toiwoneetkaan--he oliwat waan ja katsoiwat rohkeasti

tulewaisuutta silmiin.

Kero oli heistä paras paikka maailmassa ja sen kohottamiseksi

rappiotilastaan käwiwät he rohkeasti ja riwakkaasti työhön käsiksi.

Siinä he sitten tekiwät työtä ja he tekiwät sitä ilolla ja

welwollisuuden tunnolla. Ja kun heidän ainaisena ohjeenaan oli

työteliäisyys, säästäwäisyys ja tyytywäisyys, eiwät he koskaan

joutuneet suurempaan hätään, eiwätkä tarwinneet turwautua muiden

ihmisien apuun.

Waikka taloudellinen edistyminen käwikin hitaasti kuten tyhjästä

alkajilla ainakin, ei kuitenkaan unhotettu henkisiä tarpeitakaan. Usein

kyllä oliwat warat wähissä, mutta yhtä kaikki tilattiin sanomalehtiä ja

ostettiin muuta hywää kirjallisuutta, minkä milloinkin warat salliwat.

Tämän pitiwät he wälttämättömänä tehtäwänään, sillä olihan kumpikin

heistä lukemisen kautta kehittynyt siihen määrään, että se oli

sisällinen tarwe, eikä mikään ulkonainen pakko. Tämän wuoksi saiwat he

kuulla monta pisto= ja iwasanaa ymmärtämättömiltä ihmisiltä, kuinka

muka Kerolaiset tarwitseisiwat ne markat pudottaa juurisaawiinsa, mitkä

he tuhlaawat "awiisuihin" ja muihin kirjoihin. Näistä ja muista

samankaltaisista mietelmistä huoliwat he wiisi, sillä eihän kukaan

ollut heidän juurisaawiinsa ilmaiseksi mitään pudottanut; itse he

oliwat sen tähän saakka täyttäneet ja heistä tuntui siltä, että he

wastakin woiwat niin tehdä. Tämän tähden he pitiwät tuonkaltaiset

puheet pelkkänä typeryytenä ja lukiwat ne warat, mitkä he paniwat

kirjallisuuteen, wälttämättömien menojensa joukkoon.

Tällä tawalla edistyiwät he hiljalleen lukemisensa kautta henkisesti ja

ahkeran työnteon kautta aineellisissa waroissa melkein itse

tietämättään. Kyläläiset eiwät juuri paljo pitäneet lukua noista

toiwottomista Kerolaisista, jotka oliwat oman onnensa nojaan heitetyt

taistelemaan toiwottoman welkakuorman alle. He eiwät tienneet heidän

taloudellisista töistään, toimistaan ja puuhistaan niin mitään, sillä

kukapa niitä olisi wiitsinyt udella ja tarkastella, koskapa siitä ei

kumminkaan mitään tule. Sen he waan tiesiwät että Heikki ja Hanna

asuwat Kerolla ja että he owat köyhät--hywin köyhät.

Uusia puuhia ja welwollisuuksia alkoi karttua Heikille ja Hannalle,

sillä ajan kuluessa alkoi heille tulla perillisiä. Eiwät he kuitenkaan

murheella wastaanottaneet tätä uutta wäen lisäystä, waan he iloitsiwat

sydämestään ja kiittiwät Jumalaa terweistä ja kauneista lapsista.--

Näistä he saiwat monta iloa ja huwitusta, heidän muutoin niin

yksinäisessä elämässään.

Kun he itsekin oliwat lukemisensa kautta saaneet jo wähän waloa ja sen

kautta kohonneet ymmärryksessä edelle monta muuta kansalaista, mietti

Heikki miettimistään, kuinka hän saisi lewitetyksi waloa kansalaisiinsa

ja etenkin omaan kyläänsä. Heidän kylässä warsinkin huomasi hän

wallitsewan suuren pimeyden. Ei yhtään sanomalehteä tullut koko suureen

kylään, eikä yhtään nidettä muuta kirjallisuutta ollut kuin wirsikirja

ja katkismus, paitsi ne mitä Kerolaisilla itsellään oli. Tästä oli

seurauksena, että kaikenlaiset ennakkoluulot, taikauskoisuus, juoppous,

epärehellisyys, oikeuksiensa ja welwollisuuksiensa tuntemattomuus

wallitsi kaikkien kesken.

Eräänä kertana oli kirkolla iso kokous, jossa oli tärkeitä asioita

käsiteltäwänä. Keron Heikkikin sattui olemaan kirkolla ja hänkin meni

kokoukseen. Hän kuunteli kokouksen meluisia wäittelyitä ja pian huomasi

hän, että asiat alkawat mennä nurin narin. Siellä oli paljon heidän

kyläläisiä, jotka aina rynnistiwät miehissä kokouksiin, wastustamaan

kaikkea, mikä waan wähänkin oli edistykseen päin, waikkeiwät he monasti

kirkossa käyneet. Nämä ne oliwat, jotka nytkin suurella pauhinalla

änkäsiwät asioita nurin päin. Kälppilän isäntä, syrjäkylän rikkain

mies, istua röhötti pöydän päässä ja johti hurjia kyläläisiään. Heikki

pyysi puheenwuoroa ja sen saatuaan selitti hän sointuwassa ja selwässä

puheessa, miten hänen mielestänsä käsillä olewasta asiasta paras

tulisi. Tyyni hiljaisuus wallitsi koko pitkän ajan, mutta usean

syrjäkyläläisen suupielissä oli hieno ilwehymy.

"Mitä sinä puhut, köyhähän sinä olet", sanoi Kälppilä, kun Heikki oli

puheensa lopettanut.

Iso naurunrähäkkä syrjäkyläläisten puolelta palkitsi tuon heidän

mielestään niin oiwallisen korusanan, mutta usean huulilta puhkesi

tyytymätön murina, sillä eiwät he woineet hywäksyä Kälppilän

häwyttömyyttä.

Heikki ei wastannut mitään tuohon raakaan syytökseen. Hänen suupielensä

wetäysi surullisen ihmettelemisen hymyyn ja hän lähti kokouksesta pois.

Asiat kokouksessa meniwät syrjäkyläläisten änkäämisen mukaan ja kauwan

sai kunta kärsiä pimeyden puolueen tuottamien mielettömäin päätösten

tähden.

Heikki ei ollut ensinkään iloisella tuulella kotiin mennessään.

Raskaana taakkana lankesi hänen sydämelleen tieto, kun kansalaiset niin

kowin wähän käsittiwät tehtäwiään, oikeuksiaan ja welwollisuuksiaan.

Raaka tietämättömyys ja wäkiwalta, rikkauden warjossa, ohjasi

nurinpuolin asioita, wieläpä wallan tärkeitäkin, eikä järjellisellä

puheella ollut mitään sijaa. Erittäinkin tunsi hän kuinka paljon heidän

kyläläiset oliwat takapajulla muihin werraten ja eipä kummakaan, kun ei

heillä ollut mitään waloa saatawissa.

Metsätaiwalta yksin kulkiessaan mietiskeli Heikki sinne tänne, millä

tawalla hän woisi olla apuna kyläläisiensä henkisessä kohottamisessa.

Mutta waikka kuinka paljon hän olisi miettinyt ja walinnut keinoja

asian auttamiseksi, eiwät ne onnistuneet. Hänen täytyi aina palata

yhteen ja samaan, nimittäin siihen, että kaikki on turhaa, ellei hän

waan saa lewenemään heidän sekaansa hyödyllistä lukemista. Mutta kuinka

tämän saisi toimeen? Lainakirjasto olisi paras keino lewittämään waloa

ympäristöönsä, mutta sen hankkimiseen tarwitaan waroja ja mistä ne

tulewat? Kyläläisiltänsä ei ole mitään toiwomistakaan, sillä eiwät he

tunne sen tarwetta. "Jospa olisin rikas, kylläpä tietäisin mitä

tekisin", mietti Heikki edelleen. "Minä ostaisin omilla waroillani

kirjaston ja lahjoittaisin sen kyläläisilleni. Mutta sitä en woi tehdä,

sillä minulla on työtä kylliksi oman perheeni toimeentulosta, senhän

näkywät kyläläisenikin liiankin suuressa määrässä tietäwän ... woimaton

olen poloinen ... en woi mitään, waikka halut owat hywät."

Näitä miettien tuli Heikki kotiinsa. Kotonansakin oli hän

wähäpuheisempi ja alakuloisempi entistänsä, sillä sama ajatus waiwasi

häntä sielläkin. Waikka kyläläisensä oliwat häntä niin halweksineet ja

ylenkatsoneet, ei hänen mielessään heitä wastaan ollut kuitenkaan

mitään wihaa, ylenkatsetta ja kostonpyyntöä, sillä hän aiwan helposti

käsitti sen, että he owat yhtä järjellisiä ihmisiä kuin kaikki muutkin.

He eiwät woineet toisin tehdä ja olla, sillä he eiwät paremmin

ymmärtäneet tiedon puutteen tähden. Hän oli huomannut, että tiedon

halua kyllä oli ihmisillä, sillä kirjojen lainaajia kyllä olisi ollut,

kun waan olisi ollut mistä lainata. Omasta wähäisestä kirjastostaan

lainailikin hän ensimmältä kirjoja halullisille, mutta hän ei saanut

kaikkia koskaan takaisin ja nekin, jotka hän wihdoinkin sai, oliwat

rewityt ja liatut aiwan pehkuiksi. Näin käwi sentähden kun ei niillä

ollut mitään määrättyä järjestystä, sillä ensimäinen lainaaja antoi sen

toiselle, toinen kolmannelle j.n.e., niin ettei wiimein tietty missä

kirja oli. Tämän wuoksi täytyi hänen herjetä kirjojansa lainaamasta.

Heti Heikin kotiin tultua huomasi waimon tarkka silmä, että hänen

miestänsä painaa joku raskas huoli. Hän koetti tehdä hänelle joitakin

kysymyksiä, mutta sai niin umpi= ja hajamielisiä wastauksia, että häntä

oikein kauhistutti. Hanna olisi heti tahtonut sukeltaa miehensä surun

syyhyn, mutta hänellä ei ollut paljojen toimiensa wuoksi nyt aikaa;

sentähden täytyi hänen tämä tehtäwänsä lykätä illemmaksi.

"Mikä sinua waiwaa, kun sinä olet niin kummallinen?" kysyi waimo

Heikiltä aikaa saatuansa.

"Häh ... kuinka...? Eihän minua mikään waiwaa", sanoi Heikki ikäänkuin

hawahtuen.

"Olethan niin hajamielinen, että oikein kammottaa."

"Niin ... tosiaankin. Olen miettinyt mitenkä saisin kyläläisilleni

waloa, jonka tarpeessa tunnen heidän olewan, mutta en ole keksinyt

mitään pätewää keinoa", selitti Heikki.

"Et mitään keinoa?"

"En."

"Sepä kummallista, mutta wastaa minulle eräs kysymys: eikö sekään

johtunut mieleesi, miten sinä itse olet sen wähän saanut mitä sinulla

on?" sanoi waimo ja katsoi miestänsä teräwästi silmiin.

"Kyllä sen tiedän, että lukemisen kautta, tiedän sen minkä tiedän",

wastasi Heikki.

"Siinä tiedossahan on selwä ohjelma mietinnöllesi."

"Ja minkälainen?"

"Semmoinen, että toimitat heille hyödyllistä lukemista."

"Sen kyllä olen jo kauwan tiennyt ja nytkin olen ajatellut, että paras

keino tarkoitukselleni olisi lainakirjaston perustaminen kyläämme,

mutta en keksi keinoja, miten saisin waroja siihen."

"Kyllä waroja aina saapi, kun waan on hywää tahtoa", sanoi waimo

melkein nuhtelewaisesti.

"Mitä? Tiedäthän, etteiwät meidän waramme riitä semmoisiin uhrauksiin

ja jos niitä olisi, ei suinkaan minulta puuttuisi hywää tahtoa niitä

niin hywän asian eduksi uhraamaan; paitsi sitä, olen tämän asian jo

ennakolta tarkoin lukuun ottanut", sanoi Heikki ikäänkuin

loukkaantuneena.

"Ei niin, äijäseni! Nyt olet wäärin ymmärtänyt minua. Senhän aiwan

hywin tiedän, ettei meillä yksistään ole niin isoja waroja, että

woisimme lainakirjaston perustaa, samoin senkin, ettei sinulta suinkaan

puutu hywää tahtoa. Minun tarkoitukseni oli waan esitellä sinulle hywiä

keinoja tarkoituksesi saawuttamiseksi."

"No annas kuulla!"

"Mekään emme ole enään niin perin köyhät, ettemme woi hywään

tarkoitukseen uhrata jotakuta kymmentä markkaa. Me panemme siis alun

matkaan ja sitten keräilemme muilta lisää, eikö niin?"

"He owat minua tänään julkisesti sättineet köyhyydellä; mitä he sitten

sanoisiwat, jos me panisimme semmoisiin yrityksiin rahoja ja wieläpä

rupeaisimme muiltakin keräilemään?" sanoi Heikki puoli nolona.

"Missä he sen tekiwät?" kysyi waimo wähän hämillään.

"Kuntakokouksessa."

"Ja mistä syystä?"

"Ei sen paremmasta eikä pahemmasta, kuin että rohkenin koettaa oikaista

erästä asiaa, jonka tunsin wäärin menewän."

"Tässä ei tarwitsisi kowin utelias olla, mutta haluaisinpa tietää, kuka

niin typerä mahtoi olla?" sanoi waimo.

"Kukapa se muu oli kuin Kälppilän pohatta", wastasi Heikki.

"Pöhöh! Eikö sen parempi; hänestä ei tarwitse pitää suurta lukua, eikä

hänen sanoistaankaan. Totta kyllä on, että hän on rikas, mutta siinäpä

se sitten onkin. Hän ei pidä mistään muusta lukua kuin tawaroistaan,

joiden päällä hän istuu kuin tonttu, ja niiden tähden luulee hän

olewansa paras mies pitäjässämme, waikka on tyhmä kuin pässi.

Rahoistaan pitää hän niin kowasti kiinni, että ennen antaa sormen pois

kädestänsä kuin yhdenkään pennin.--Ei kukaan tarwitse paremmin

lainakirjastoa kuin hän ja hänen laisensa. Tiedänpä warmaan senkin,

etteiwät kaikki ajattele niinkuin hän", selitteli waimo innokkaasti.

"No ... no... Tuntuu siltä kuin olisit oikeassa. Onpa ihme kun ei tuo

asia ole minulle ennen selwinnyt!----Minä koetan asiaa punnita

tyynemmin", sanoi Heikki.

Mitä Hanna sanoi olikin ihan totta. Kaikki oikein ajattelewat ihmiset

oliwat jo oppineet kunnioittamaan molempia, sekä Heikkiä että Hannaa

rehellisinä, ymmärtäwäisinä ja työtelijäinä ihmisinä, ja pitämään heitä

oman onnensa seppinä. Ihmeensekaisella kunnioituksella huomasiwat he,

kuinka pian nämä tyhjästä alkaneina oliwat perustaneet itselleen

riittäwän ja wieläpä hywänkin toimeentulon. Päälliseksi ei oltu Heikin

sinä ilmoisna ikänä nähty olewan juowuksissa, waikkei hän wiinan

maistamatonkaan ollut. Tämä lisäsi wielä suuressa määrässä kunnioitusta

Heikkiä kohtaan.

Näin oikeastaan oliwatkin asiat, waikka tosin löytyi paljon semmoisia

tyhmiä, jotka eiwät antaneet arwoa millekään muulle kuin sille, joka

oli yli tarwettensa saanut haalituksi kokoon rikkauksia. Semmoinen oli

Kälppilän isäntäkin, ja sen nojalla teki hän kuntakokouksessa tuon

tyhmyytensä, joka loukkasi niin Heikin itsearwonsa tuntoa, ettei hän

ollut siitä selwitäkään.

Heikkiä helpotti niin tuo waimonsa puhe, että oli kuin raskas taakka

olisi pudonnut hänen seljästänsä. Kuta enemmin hän mietti asiaa, sitä

selkeämmäksi käwi, ettei hän millään muulla kuin waimonsa esittämällä

tawalla woinut saada lainakirjastoa kylään.

* * * * *

Joku wuosi on kulunut. Sillä wälillä on Heikki koettanut kaikilla

mahdollisilla keinoilla kypsyttää asiaa. Hän on itse puolestansa pannut

lainakirjaston pohjarahaksi kolmekymmentä markkaa ja kehoittanut

muitakin uhraamaan roponsa yhteisen hywän eduksi. Mutta moni ei kuule

häntä, moni ei seuraa häntä. Hän on kirjoittanut listoja ja jakanut

niitä mielestänsä sopiwille henkilöille, johon jokainen asiaa

harrastawa henkilö woisi merkitä roponsa, mutta ei niihin tullut monta

markkaa. Usein sai hän kaikkien waiwainsa ja puuhainsa palkkioksi

kuulla kaikenlaista hienoa iwaa ja pilkkaa, mutta niitä ei Heikki ollut

kuulewinansakaan eikä piitannut niistä yhtään mitään, sillä hän luotti

asiansa oikeuteen.

"Tämä keino ei kelpaa warojen kokoamiseen, minun täytyy muuttaa

menetystapaani, jos on mieli asiasta jotakin tulla", sanoi Heikki

eräänä iltana waimollensa työstä tultuansa.

"No, minkälaiseksi?" kysyi waimo.

"Täytyy lähteä mies mieheltä suullisesti rahapenniä anelemaan, sillä

listat ja kehoitukset niihin panoksensa kirjoittamaan eiwät näytä

mitään waikuttawan", sanoi Heikki.

"Silloinpa jokainen halullinen saapi tilaisuuden mielenmäärin haukkua

sinua wasten silmiä", arweli waimo.

"Niistä minä huolin wiisi, sillä tiedänpä, että heidän asiansa on wäärä

ja oikean asian ei tarwitse wäärän tieltä wäistyä.--Kuinka sinä,

ystäwäiseni, nyt noin puhut ja asian alussa ollessa olit sen innokas

puolustaja, jopa niin innokas, että woit minuakin ohjata ja rohkaista",

sanoi Heikki puoli=ihmeissään.

"Minä olen suuresti pettynyt ihmisien suhteen ja siksi olen tullut

aiwan toiseen mieleen", sanoi waimo epäwakaisesti.

"Minä en ole ensinkään enään horjuwalla kannalla, sillä minä olen

wakuutettu, että asia tulee toimeen, jos on waan pontta perillä.--

Hywäpä on, kun minä nyt seison kun sinä horjut", sanoi Heikki.

"Kuinka sitten aiot alkaa?"

"Minä menen ensiksi kirkolle, jossa ihmiset owat osaksi jo

kehittyneempiä. Siellä esittelen asiani ja ehkäpä siellä saan alun

matkaan; siten toiwon saawani oman kyläläisetkin taipumaan", selitti

Heikki.

"No, yritä häntä waan ... saattaisipa se menestyä ... enhän minä häntä

todestaan..." sanoi waimo peräänantawasti ja ikäänkuin hieman häpeillen

äskeistä epäuskoaan.

"Pitäisihän sitä tässä käydä kaupungissakin ennen talwen tuloa", sanoi

Heikki sitten, kääntäen puhetta toiselle suunnalle.

"Niinpä kylläkin; suolat ja kalatkinhan nuo owat kaikki", myönsi waimo.

"Ja monta muuta tarwiskalua; tarwitsee saada terästä, rautaa ja

pärekatto=nauloja, sillä uusi talli pitää saada kattoon ja muutoinkin

walmiiksi ennen talwen tuloa", lisäsi Heikki.

"Kyllähän se niin taitaa olla ... milloin aiot lähteä?"

"Ehkäpä sopisi jo huomenna, wai mitä sinä siihen sanot?"

"Mitäpä minulla on siihen sanomista; kun on käytynä, niin on käytynä;

siinähän se", sanoi waimo.

Oli jo niin syksy, että pellot oliwat leikatut ja wilja osaksi

puitukin. Seuraawana päiwänä rupesi Heikki laittelemaan

kaupunki=kuormaa ja hankkimaan itseänsä lähtöön. Hän otti kuormakseen

uutisrukiita, saadakseen tarwerahoja, warsinkin kun nyt sai parempia

hintoja, kun ei maakunnasta wielä ollut kerinnyt suuremmassa määrässä

wirrata wiljaa.

Waimonsa ja lapsensa hellästi hywästi jätettyään lähti hän. "Kun palaan

kaupungista lähden minä heti keräilemään rahoja lainakirjaston

perustamista warten", sanoi Heikki kartanolta lähtiessään. Sitten lähti

hän ajaa hyryttelemään.

Nuorin lapsi käsiwarrellaan ja isoimmat ympärillään, seisoi Hanna

kartanolla ja katseli miehensä lähtöä. Hän katsoi niin kauwan kuin

häntä wähänkään näkyi, ja sittenkin wielä kun Heikki oli kääntynyt

mutkan taa, katsoi waimo yhä wielä kauwan aikaa, nähdäkseen, eikö

menijä wielä jostakin puunwälistä wilahtaisi. Hän oli niin ajatuksiinsa

waipuneena, ettei hän huomannut ensinkään, että syksyinen ilma oli

liiaksi kylmä hänen tuossa paitahihasillaan miehensä lähtöä

katsellessaan ja että lapset woisiwat wilustua ja ehkäpä saada jonkun

taudin. Wasta sitten kun eräs lapsista sanoi: "Äiti! Minulle tulee

kylmä", hawahtui hän unelmistaan ja riensi lastensa kanssa huoneesen.

Waikka äitiä wilu karsi ja waikka lasten leuwat lotisiwat kylmän

tähden, ei siitä kuitenkaan tullut pahempia seurauksia, sillä ei äiti

koemmin kuin lapsetkaan olleet hemmotellen kaswatetut; ainoastaan

pienin lapsi oli seuraawana yönä wähän lewoton.

Heikki ja Hanna rakastiwat toisiaan sydämestään. Waikkei Heikin matka

ollut sen pitempi kuin likimmäiseen kaupunkiin, tuntui Hannasta

kuitenkin sangen ikäwältä ja tukalalta, kun Heikki lähti pois. Siitä

tuo pitkällinen haaweksiwa miehensä jälkeen katsominen.

Mitäpä siinä oli. Heikki meni kuin menikin, ja hän tuli onnellisesti

kaupunkiin. Hän oli kauan aikaa tehnyt kaikki kauppansa yhdessä

paikassa ja siihen hän nytkin meni. Kauppias oli nyt käsittänyt

asemansa oikein. Hän nimittäin oiwalsi sen, että hänen ammattinsa ja

toimeentulonsa menestyminen riippuu juuri kansasta. Sentähden kohteli

hän ihmisiä kaikin puolin hywästi ja ihmisellisesti. Tämä tapa oli

wetänyt paljon ihmisiä hänen puoleensa, ja he tekiwät kaikki kauppansa

tuon kohteliaan kauppamiehen kanssa; sehän se oli Heikinkin siihen

taloon ohjannut.

Heti kartanolle tultuansa oli kauppamies Heikkiä wastassa. Hewonen

riisuttiin yksissä neuwoin ja pantiin talliin; kärryt kuormineen

wedettiin wajaan lukon taa, sillä nyt oli niin ilta, ettei käynyt

ryhtyminen enään kaupantekoon.

Kauppamies wei Heikin sisähuoneeseen, tarjosi suun=awausta; tupakkaa,

kahwia ja eipä ryyppyäkään unhotettu.

Haastellessa yhtä ja toista kului ilta hupaisesti ja kun illallinen oli

syöty yhdessä, laitettiin Heikille eri huoneeseen wuode, johon hän pani

maata.

Aamulla ruwettiin kaupantekoon ja pian oli Heikki myönyt kuormansa ja

ostanut ostoksensa. Hän alkoi hommata itseänsä kotimatkalle ja kokoili

sitä warten ostoksiansa, sijotellen niitä kärryillensä.

Saatuansa kaikki kapineensa reilaan ja hywään järjestykseen, meni

Heikki kauppamiehelle hywästi sanomaan.

"Helkkarissa ... nytkö jo...? Eihän toki niin kiirettä ole. Pitäisithän

toki edes niin kauwan malttaa, että kerkiää lähtöryypyt ottamaan",

puheli kauppamies, käwellen kaapillensa.

"En minä häntä nyt ... mitäpä minä hänellä...", sanoi Heikki

katkonaisesti.

"Oh, ei hywä pahaa tee näin sumusella ja kolkolla säällä", sanoi

kauppamies, samassa kun hän kaasi kaapin läpällä olewan pikarin

täyteen. Sitten kehoitti hän Heikkiä ryyppäämään.

Hitain askelin läheni Heikki tuota punoittawaa pikaria; hän ryyppäsi

puolet sen sisällyksestä.

"Pohjaan asti! Samaa siinä on alla kuin päälläkin ... pohjaan",

kehoitti kauppamies.

"En minä ... menee päähän", esteli Heikki.

"Entäpä ... pohjaan waan", hopitti kauppamies.

Heikki totteli.

"Samaa päälle kuin allekin--kaksi silmää wierahalla, toinen silmä ja

toinen silmä", sanoi kauppamies tarjoten Heikille toista ryyppyä.

"Minä en ole koskaan ollut paljokas wäkewille; en enään uskalla ottaa,

sillä selwästi tunnen sen menewän päähäni ja minä en tahtoisi olla

juowuksissa, jommoisena en wielä koskaan ole ollut", sanoi Heikki.

"Pöhöh! Sen kyllä tiedän, ettette ole mikään juoppo, mutta kaksi pikku

tillikkaa ei suinkaan teitä pilaa ja waikka se nyt korwissa wähän

kihiseisikin, kyllä sen pian tuuli matkalla wiepi.--Ottakaa waan pois,

sillä se onkin parempaa ainetta kuin tawallista, oikein purjeen

takaista", kehotti kauppamies yhä.

Hitaasti ja wastahakoisen näköisesti otti Heikki tuon toisenkin

tarjotun ryypyn, mutta hän otti kuitenkin.

Pitemmittä mutkitta rupesi kauppamies nyt Heikille jakelemaan

kaupantekijäisiä. "Eihän se sowi, että niin tyhjinkäsin lähteä; mitäs

sitten kotiin tultuanne antaisitte emännällenne ja lapsillenne? Tuossa

on emännälle huiwi ja karttuunia ja tässä lapsille makeisia. Tässä on

itsellenne matka=ewästä, jos taipaleella kowin kylmä sattuisi

tulemaan", sanoi hän wiimeiseksi, pistäen samassa täysinäisen paperiin

käärityn pullon Heikin käteen. Sitten antoi hän wielä Heikille ryypyn.

"Mitäs te nyt näin paljon ... enhän minä nyt ... te olette liian hy ...

kowin hywä", sanoi Heikki, mutta hänen kielensä sammalsi ja hän häpesi

sitä suuresti.

Sitten jätettiin hywästi ja pian olikin Heikki kotomatkalla.

Jokseenkin kylmä tuuli puhalteli ja wihmasadetta alkoi tulla tuulen

muassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan haitannut Heikkiä yhtään mitään,

sillä hänen sisällään oli siksi paljon lämpöä, ettei ulkonainen kylmyys

häneen mitään waikuttanut. Waikk'ei hän ollut ottanutkaan wäkewiä

yhtään muuta kuin nuo kolme pikarillista konjakkia, meni se kuitenkin

hänen tottumattomaan ja kowasta työstä waiwaantuneeseen ja wäsyneeseen

ruumiiseensa niin, että hänen molemmat korwansa kihisiwät. Siinä hän

kuormansa päällä istua kyyrötti miettien nykyistä asemaansa ja

tilaansa. Olipa warsin hywä asia hänen mielestänsä, kun ei kukaan ollut

näkemässä hänen juowuksissa oloansa. Ja jospa joku tulikin wastaan tai

ajoi edelle, oliwat he outoja ihmisiä, jotka eiwät häntä tunteneet ja

eikäpä heillä ollut aikaa häntä tarkastellakaan. Joku wastaantulija

koetti häntä tarkastella ja tirkistellä silmiin; mutta ehkäpä ei he

mitään huomanneet, semminkään kun hän koetti olla hiljaa ja rauhassa.

Ehkäpä hän ei ollutkaan juowuksissa, sillä tiesihän ja tunsihan hän

kaikki mitä ympärillä tapahtui. Se lieneekin waan pelkkä turha luulo,

joka häntä waiwaa; tuntuupa siltäkin kuin nuo ryypyt eiwät olisi olleet

niinkään pahoja ja waarallisia, sillä hywäähän nuo tuntuiwat tekewän

sydänalassa eikä tunnu yhtään kylmältäkään waikka on sateesta kastunut

aiwan likomärjäksi.

Tämmöisiä mietti Heikki taipaleella ollessansa. Hän ei huomannut

miettimisensä wuoksi pitää mitään lukua hewosensa kulkemisestakaan,

jonka wuoksi hewonen lopalla korwin käwellä lötösteli rapakoisella

tiellä niinkuin itse tahtoi.

Tällä tawalla ja näitä miettien oli Heikki tullut ensimäiseen

syöttöpaikkaan. Kärryistä alas astuissaan tollahteli hän sinne tänne,

mutta hän uskotteli waan jalkansa kärrissä istumisesta tampeentuneen.

Kun hän oli hewosensa riisunut ja laittanut suojaan syömään, meni hän

itse huoneeseen. Huone oli lämmin, sillä siinä oli wasta leiwottu. Heti

huoneeseen tultuansa pani hän penkille maata ja nukkui kohta.

Kuitenkaan ei hän nukkunut paria tuntia enempää, sillä hänen piti olla

huomenna kotona, jonka wuoksi hänellä oli matkan huolet. Kun hän nousi

ylös, oli hänen päänsä oudosti raskas ja kipeä. Wilunwäreet karsiwat

pitkin selkäpiitä, waikka hän oli maannut lämpymässä tuwassa.

Kuitenkaan ei hän näiden tähden ollut matkaan lähtemättä.

Kolkko tuuli oli pikemmin yltynyt kuin masentunut, ja yhtenä pyrynä toi

se mukanaan utusadetta. Läpimärkänä lämpimässä huoneessa nukkuessaan

oli hän ikäänkuin ollut jonkinmoisessa lämpymässä hauteessa ja niin

saawuttanut jonkunlaista näennäistä lämpimyyttä. Mutta kun hän nyt tuli

kylmään, wireään tuuleen ja sateeseen, tuntui siltä kuin hänen

ruumiinsa ympärillä olisi ollut kokonainen jääwuori. Kylmä tuuli

puhalteli waan lakkaamatta, yhä enemmän jäähdyttäen märkiä waatteita ja

samassa häntä itseäänkin. Wiimein tämä enenewä kylmyys käwi aiwan

sietämättömäksi. Hän wärisi ja wapisi niin että hampaat suussa

kalisiwat. Kun hänen oli kylmän ja wärisemisen tähden mahdoton

kärryissä pysyä, koetti hän käwelemällä lämmintänsä hankkia, mutta eipä

siitäkään suurin apua ollut.

Wiimein muisti Heikki tuon kauppamiehen antaman pullon; sehän oli

annettu hänelle matka=ewääksi ja juuri kylmän waralta. Hän muisteli,

kuinka hän ei ennen hewosensa syöttämistä ensinkään ollut tuntenut

mitään wilua, waikka hän silloinkin oli ihan wesilieoksi kastunut ja

waikka tuuli oli yhtä kylmä ja ankara kuin nytkin: kaikki tuo silloinen

lämpimyys ja hywinwointi oli noiden kolmen ryyppytillikan ansio aiwan

warmasti. Eihän mitään haittaisi, jos hän hakisi tuon pullon ja ottaisi

pienen kulauksen wärisewän sydämensä lämmittämiseksi; ei suinkaan

tarwitse sen wuoksi itseään juowuksiin juoda----ei suinkaan.

Näitä mietti Heikki itsekseen hewosen jäljessä käwellen ja wäristen.

Hän koetti kömpiä kärryihin, mutta hän oli niin köntistynyt, että hänen

oli mahdoton sinne päästä hewosen käwellessä. Sittenkun hän oli

seisattanut hewosen, kömpi hän kuormansa päälle ja kaiwoi sieltä esille

pullonsa. Se oli niin lujaan tulpattu, että näyttipä melkein

mahdottomalta saada sitä auki semminkin kun hänen kätensä oliwat kowin

kontassa. Täytyi ottaa puukko tupesta ja sillä wähin erin murtaa tuo

kitsas tulppa.

Heikin sydän ilostui tulpan auki saatuansa; olipa niinkuin hän olisi jo

puoleksi pelastunut kaikesta kylmyydestä ja wilusta. "Otan kuin otankin

tuosta tilkan kauheaan wiluuni--eipä tässä nyt ole ketään näkemässä--

mutta ei paljoa, ei paljoa, sen werran waan, että wähän lämpenen",

mietti hän itseksensä ja hän otti.

Melkein heti tuntui se mukawasti ja wirkistäwästi kiertelewän ja

waikuttawan sydänalassa. Ei kauwan wiipynyt ennenkuin sen waikutus

rupesi parantamaan hänen kurjaa ja sietämätöntä tilaansa.

Waikka tuntuikin nyt niin paljon paremmalta, ei Heikki ollut

täydellisesti tyytywäinen nykyiseen oloonsa: wielä oli wähin wilu,

wielä tuntuiwat jäsenet kankeilta ja köntittyneiltä, wielä tuntui tuuli

ja wihmowa sade kylmältä, niin--wielä, wielä.

Tämmöistä waillinkia joka paikassa itsessään tuntien, päätti Heikki

wielä naukata pullostansa; olihan siinä nyt hywä saanti, kun tulppakaan

ei ollut enään lujassa. Hän otti pullonsa esille ja kallisti. Pullon

awonaisesta kaulasta oli hywä tulo ja Heikin suu pullahti niin täyteen,

ettei sinne olisi pisarettakaan enempää mahtunut. Tämmöinen oli Heikin

tarkoitus ollutkin, että se kerrankin kylläksi asti auttaisi, sillä

olihan hän selwästi huomannut edellisen ottamisen liian wähäksi.

Niin Heikki.

Pian tuliwatkin tuon oiwallisen lääkityksen ja runsaan otoksen

seuraukset näkywiin. Sydän lämpeni niin pian, hampaat lakkasiwat

kaikenni kalisemasta ja wiimeisetkin wilunwäreet katosiwat kuin kaste

maahan. Ei nyt ollut yhtään kylmä kärrissäkään ollessa ja jäsenetkin

tuntuiwat niin mukawasti lämpenewän ja notkistuwan. Kolkko tuulen

wihuri ja sade eiwät tuntuneet ensinkään kylmältä; päin wastoin

tuntuiwat ne sangen wirkistäwästi huuhtelewan hänen oudosti kuumia

kaswojansa, kummallisesti kihisewää päätänsä.

Tähän saakka oli hewonen käwellyt oman tahtonsa mukaan, Heikin

wähääkään sitä kiirehtimättä. Mutta nyt ei ollut hänen mielestänsä

saman tekewä miten hewonen kulki, sillä eihän hän tällä tawalla kulkien

määrä=ajalla kotiin pääsisi. Hän otti suitsiperät käteensä ja roppasi

niillä wireää hewostansa. Hewonen säikähti tuota noin äkkinäistä tapain

muutosta ja alkoi täyttä wäkeänsä kiitää eteenpäin. "Hih!" kiljahti

Heikki, heiluttaen suitsiwarsia päänsä ympäri.

"Hih waan!" kiljahteli Heikki tawasta edelleenkin. "Mutta kerta wielä

... wähän wielä ... sehän tuntui tekewän niin hywää ... wähän waan ...

--ei paljoa..." höpisi Heikki itseksensä, kaiwellen pullon tulppaa,

samassa kun hewonen oli masentunut käwelemään. Sen käsiinsä saatuansa

naukkasi hän siitä taasenkin, noin waan wähäiseksi lisäksi entiselle.

Nyt tuli hänen nykyinen olonsa entistä ehommaksi. Tuuliko nyt wai

satoi, oliko nyt kylmä tahi lämmin, menikö hewonen taikka oli

menemättä, kaikista noista huoli Heikki wiisi. Hänen päänsä tuntui

hirmuisen raskaalta ja siellä suhisi, paukutti ja jyskytti niin

ankarasti. Hewonen käwellä jurpotteli aiwan niinkuin itse tahtoi, sillä

Heikki ei häntä nyt kiirehtinyt.

Heikkiä rupesi nyt kowasti wäsyttämään. Hän nuokkui ja nokahteli

kikkerän kuormansa päällä, pitäen suitsia kädessään; wihdoin nukkui hän

täydellisesti. Tuolla waapperalla asemalla istuallaan nukkuissaan

retkahteli hänen herwoton ja holtiton ruumiinsa sinne tänne ja

wähimmässäkin nytkäyksessä oli hän waarassa pudota päätänsä myöten

kärryistä alas.

Nyt alkoi jo ilta hämärtää ja Heikki oli tullut oman pitäjänsä piiriin.

Useita taloja oli hän tällä tawalla kulkiessaan jo siwuuttanut, mutta

wielä oli lyhykäinen metsätaiwal kuljettawana, ennenkuin tultiin

pitäjän kirkonkylään.

Tunnoton ja tiedoton matkustajamme oli hewosineen tullut nyt tälle

metsätaipaleelle. Sen keskipaikoilla oli tiessä isonlainen syöte, johon

Heikin kärryratas sattui jytkähtämään. Samassa silmänräpäyksessä kun se

tapahtui, puukkasi Heikki päätänsä myöten maantien ojaan. Kun hänellä

oli suitset kädessään, putosiwat ne hänen mukanaan maahan; hewosen

käwellessä meniwät suitsiperät kärrynrattaan alle ja hewonen seisahtui

tiepuoleen.

Oitis heräsi Heikki pudottuaan. Kaikeksi onneksi ei hänelle pudotessaan

käynyt sen pahemmasti, kuin että hän kastui wetisessä maantien ojassa

märkääkin märjemmäksi. Kaikin woimin yritti hän nousemaan ylös, mutta

se oli peräti mahdoton. Jalat oliwat weltot ja koko ruumis oli niin

raukea ja herwoton, ettei siinä tuntunut olewan hituakaan mitään woimaa

eikä holttia. Jos hän pääsikin kömpimään wähän kontalleen, niin pää oli

niin raskas ja sitä wiemasi niin hirweästi, että kun se tuli wähääkään

ylemmäksi muita ruumiin osia, kaatui se mihin päin tahansa ja samassa

wei se muutkin raajat mennessään.

Nähden kaikki ylösnousemisensa yritykset turhiksi, sai hän wiimein

suurella waiwalla ryömityksi maantien ojan toiselle puolelle. Osaksi

oli hän jo muutenkin selwinnyt enimmästä humalasta, mutta tuo

putoaminen ja kylmä kylpy selwitti häntä wielä enemmän; sentähden

olikin hän jo täydellä toimellaan, mutta liikkumaan ei hänellä ollut

woimaa, eikä hän päässyt paikalta päkähtämään.

Siinä mietti nyt Heikki raiska surullista ja owelaa tilaansa. Hän

muisti, ymmärsi ja käsitti kaikki, millä tawalla tämä turma oli hänelle

tullut. Hän itse, eikä kukaan muu, oli tähän alentawaiseen

onnettomuuteen syynä. Kowa häpeän tunne ja sydämen kipu waiwasi häntä

nytkin jo, waikkei hän ollut aiwan selwäkään.

Tietä myöten näki Heikki tulewan jonkun miehen. Ennenkuin hän oli

tullut kohdallekaan, rupesi Heikki pyytämään häneltä apua.

"Woi, woi, woi, woi! Auttakaa, auttakaa; auttakaa Jumalan tähden minua

poloista--auttakaa hywä mies minua waiwaista", pyyteli Heikki.

"Mikäs on hätänä, onko jalka poikki wai?" sanoi mies kohdalle

tultuansa, katsella töllistellen ympärillensä.

"Ei jalassa ole mitään wikaa, waan minä en muuten pääse tästä ylös",

sanoi Heikki sammaltaen.

"Ahaa! Eikö sen pahempaa? Sitten on parasta että pitää wähän hajusuolaa

nenän alla, niin pian siitä mies toipuu. Kyllä minulla itsellänikin on

useammasti kuin yhden kerran ollut niin raskas pää, että on täytynyt

maantien ojaan maata panna, enkä ole koskaan sen parempaa apua

tarwinnut kuin hiukan hajusuolaa", puhua höwelsi mies läheten samassa

Heikkiä.

Samassa siwalsi hän ojan partaalta pitkän liekouneen kekäleen, joka

siihen oli jäänyt jostakin sammuneesta nuotiosta.

"Kas tässä! Tämäpä sattui niinkin kutsuttu ... tämmöistä se juuri

ollakin pitää", sanoi mies, pistäen samassa kekäleen hiiltyneen pään

Heikin nenän eteen.

"Anna minun olla pilkkaamatta ja auta minua ylös ja kärryihin, jos olet

kristitty ihminen; muutoin kuolen minä tässä wiluun", koki Heikki

toimittaa.

"Wai wiluun! Näytpä, weli kulta, sillä waralla ottaneen lämmintä

sisällesi, ett'et suinkaan hewillä wiluun kuole. Oi weikkonen!

Useanlaisessa tilassa ihmisen pitää olla, ennenkuin se wiluun kuolee.

Mutta lempo wieköön! Olethan kankea kuin pölkky, kuinka sinua woisi ylös

saada", touhusi mies koettaen Heikkiä kääntää watsaltansa seljälleen ja

katsella wilkuillen ympärillensä.

"Anna minun olla rauhassa", sanoi Heikki.

"Kas niin, wai rauhassa! Pyysithän minua itseäsi pystykokoon auttamaan,

mutta mitenkä tuommoista tönkkiä auttaa, joka on kankea kuin puu;

täytyy ensin wähän hieroa, että hiukankaan notkistuisit, ja sitten..."

Noita puhuessaan alkoi mies tukkia käsiään Heikin taskuihin.

"Roswo, ryöwäri! Heitä minut rauhaan", koki Heikki sanoa.

"Wai niin, wai roswo ja ryöwäri! No, olkoon menneeksi, en minä

semmoisista nimityksistä tule pahemmaksi enkä paremmaksi, sillä olempa

usein ennenkin jos jonkinlaisia nimityksiä kuullut. Kuitenkin tuntuu

tämä teidän nimityksenne hieman sopimattomalta mielestäni, kosk'ei

minulla ole sen pahempaa tarkoitusta, kuin että ottaa teidän rahanne

itselleni, joita minä paremmin tarwitsen kuin te; muutoin en luule

niitä niin paljon olewan, että teidän niiden tähden tarwitseisi

kinnistellä ja melua nostaa. Muutoin annan teille sen neuwon, että

pidätte pienempää suuta, ettei minun tarwitse ryhtyä siihen ikäwään

keinoon, että jollakin tuntuwalla tawalla täytyisi teitä waientaa."

Näitä puhuessaan oli mies käynyt kowemmasti Heikki raiskaan käsiksi.

Mutta waikka Heikki olikin siinä tilassa, ettei hän woinut seisoalleen

nousta, oli hän kuitenkin niin paljon tointunut, että hän teki

woimallista wastarintaa maassakin maatessaan tuolle luwattomalle

anastajalle. Hän koki pysytellä aina watsallaan, ja milloin hänen

hätyyttäjänsä yritti pistämään kättänsä hänen taskuihinsa tai poweensa,

tarttui hän woimakkaasti hänen käteensä, ja tällä tawalla oli hän monta

roswon yritystä turhaksi tehnyt. Muutoin oli Heikki warowaisuudesta

pannut rahawähänsä liiwinsä powitaskuun, josta, kun kaikki waatteet

oliwat lujasti kiinni napitetut, niitä oli waikea käsiinsä saada.

Tällä tawalla temmeltäessä oli kulunut aikaa. Selwästi tunsi Heikki,

että hän ajanpitkään joutuisi tappiolle, sillä ei ollut enään napissa

muuta kuin liiwi, jota anastaja pyrki kaikin woimin repimällä auki

saamaan.

Nyt tuli asialle aiwan toinen käänne. Sillä juuri kuin Heikki oli

uupumaisillaan alinomaisesta rynttäyksestä, ilmestyi tienaukialle neljä

miestä. He tuliwat samalta päin kuin hänen hätyyttäjänsäkin ja meniwät

nähtäwästi edessä päin olewaan kirkonkylään. He tuliwat käyden, ja heti

ensi silmäyksellä huomasi tulijain olewan herrasmiehiä, sillä heillä

oli kokoon käärityt sateensuojat käsissä, sillä sade oli nyt jo

lakannut.

Heti kun ryöwäri näki nuo tulijat, heitti hän Heikin rauhaan: "Nuo

saakelin roistot", mumisi hän ja syöksyi metsään.

Nyt oli Heikki päässyt pälkähästä, mutta pian huomasi hän joutuneensa

ojasta allikkoon. Selwästi tunsi hän tulijain joukossa oman pitäjänsä

nimismiehen ja suurin surmin ei hän olisi tämmöisessä tilaisuudessa

ollessaan tahtonut tawata häntä. Ennen hän olisi tahtonut kymmenen

kertaa mieluummin olla metsässä ryöstettynä, kuin tässä paikassa,

kunhan waan ei nimismies olisi häntä nähnyt. Hän kääntyikin poispäin

tiestä, koettaaksensa, eikö tämä keino eksyttäisi nimismiehen huomiota.

Tulijat lähestyiwät Heikki raiskaa, jonka sydän löi kowasti.

"Mitä eikö tuossa ole juopunut mies tien wieressä?" sanoi nimismies

kohdalle tultuansa.

"Siltäpä se näyttää; talonpoika arwoltansa, luulen ma", sanoi toinen.

"Joutawiahan weli Lewenius puhuu, sillä eihän siwistyneitä ihmisiä

koskaan tuommoisessa tilassa tawata; se sinun olisi pitänyt tietämän ja

silloin ei tämmöisissä kohtauksissa pitäisi tulla kysymystäkään muusta

kuin talonpojasta", sanoi nimismies puoli tuimasti.

"No, älähän nyt kiiwastu. Enhän ole muuta sen pahempaa tehnyt kuin waan

sanonut mitä miehiään tuo raakalainen tuossa on", sanoi Lewenius.

"Sen sinä oikein sanoit, sillä ei ole mitään raakuutta werrattawana

talonpojan raakuuteen; katsokaas tuota nyt tuossa", sanoi eräs

möhömahainen mies huonolla ruotsinwoittoisella murteella; hän näytti

joltakin käsityöläiseltä.

"Oikein, weli Rommander, oikein" sanoi Lewenius ja kaikki rähähtiwät

sillä sukkeluudella nauramaan.

"Siinä on talonpoikainen siwistys oikeassa karwassaan, ottakaa nyt

hywät herrat oppia tuosta, joka tuossa on; hehän kehuwat itsellään

olewan siwistystä" sanoi Rommander.

Hänen nimenä oli ennen ollut Rommakko, mutta kun hän oli saanut

kisällikirjan, oli entinen nimi hänestä ruwennut tuntumaan raa'alta,

sen wuoksi oli hän nimensä muuttanut latina=päätteiseksi.

"Mitä, kuinka? Minä luulen tuntewani tuon miehen tuossa. Eihän hän waan

ole Keron Heikki tuolta Sydänmaan kylältä? sanoi nimismies, ikäänkuin

ei hän olisi kuullutkaan Rommanderin wiimeistä puhetta.

"Hänkö, joka puuhaa lainakirjastoa Sydänmaan kylään?" kysyi Longman.

"Hänenpä juuri luulen tuon miehen olewan", sanoi nimismies ja alkoi

käwellä Heikin luokse.

"Hah, hah, hah! Hän warmaan palaa kirjoja ostamasta kirjalainastoonsa",

sanoi Rommander.

"Aiwan oikein; arwasinhan minä ... Keron Heikki se on kuin onkin",

sanoi nimimies, käännättäen samassa maassa makaawaa.

"Kuinka sinä itsesi tuommoiseksi siaksi olet juonut?" lisäsi nimismies.

"Otin wähäsen wiluuni kauppamiehen antamasta pullosta, niin menihän

se..." koki Heikki änkyttää.

"Kauppamiehen antamasta pullosta wähäsen ... kyllä minä näen, ettei

sitä kowin wähäsen ole ollut. Tuommoisia raakalaisia te olette: kun

waan on wähääkään saantia, niin juotte kuin siat, ja tuolla lailla

sitte ajelette ihmisien silmissä.----Wielä tämä lainakirjastoa",

säyhysi nimismies.

"Enhän minä ole ennen koskaan ollut juowuksissa, auttakaa minua pois

tästä ... enkä minä enään..." sommerteli Heikki.

"Hah, hai, hah", nauroi Rommander.

"Auttaa tuommoista miestä! Sehän olisi raakaa", sanoi Lewenius.

"Olisihan se itsensä tahraamista, jos ryhtyisi tuommoiseen otukseen;

kyllä kaiketi nousee kuin selwenee, sehän on heidän tapansa. Häntä ei

kannata auttaa, eikä nyt kylmyydenkään tähden ole enään waaraa; kun ei

nouse, niin olkoon nousematta, eipä hänestä suurta waaraa ole ... paras

heistä ja tuommoinen", sanoi nimismies ja lähti inhoawan näköisenä

Heikin luota pois.

"Tuohonko heitämme tuon?" kysyi Longman nimismiehen tielle tultua.

"Siihenpä tietenkin", wastasi Lewenius.

"No, mutta olisihan hänestä woinut olla meille hyötyäkin, jos olisimme

auttaneet", arweli Longman.

"No mitä wainen?" kysyi Rommander.

"Olisimme woinut pitää häntä narrinamme."

"Ei se kannata tuommoisia pitää narrinaankaan.----Kun sijan jälkeen

lähtee, wiepi se tunkiolle. Paras on että jätämme hänet siihen missä

hän on", sanoi nimismies ja keikautti päätänsä. "Paras on että

lähdemme", lisäsi hän, sitten.

"Paras on että lähdemme niine hywineen", säestiwät toiset.----Ja niin

he lähtiwät.

* * * * *

"Mitenkä on, welikullat! Suwaitsetteko poiketa meille, koska nyt on jo

näin myöhäinenkin?" sanoi nimismies towereilleen tiellä mennessään.

"Kyllä, mutta mitäpä hywää sinulla olisi meille tarjottawana siellä?"

sanoi Lewenius.

"No, jos ei muuta, niin pantaisiin edes mureneen päälle", selitti

nimismies.

"Sepä ei olisi hulluimpaa näin kylmän sateen perästä", sanoi Rommander.

"Wai mitä muut weljet sanomat?" lisäsi hän sitten.

"Eihän hywä pahaa tee! minä suostun", myönsi Lewenius.

"Saman sanoo 'Jortteli'", sanoi Rommander.

"Samoin minäkin", ehätti wiimeiseksi Longman sanomaan.

No niin. Miehissä sitten lähdettiin nimismiehen asuntoa kohden

käwelemään. Kaikkein pahinta oli, että nimismiehen kodissa oli tuo

kotiristi odottamassa miehensä kotiintuloa. Hän oli jo elämän

kokemuksesta tullut huomaamaan, ettei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.

Hurskaassa kodissa kaswatettuna oli hän elämää oppinut katsomaan

oikeuden ja totuuden kannalta, ja semmoista oli hän elämältäkin

odottanut. Hän oli nyt tullut elämään käsiksi awioliiton kautta, ja

siltä hän toiwoi paljon. Kuitenkin näytti elämä hänelle kaikenni

toista, mitä hän oli siltä odottanut. Hän tapasi siinä waan ulkokuoren

ihan ytimettömänä. Ulkokultaisuus ja tekosiwistys loisti waan useassa

siwistyneessä ja sydän jäi aiwan syrjäasiaksi. Tätä kaikkea oli

nimismiehen rouwa tuntenut ja käsittänyt useammasti kuin yhden kerran.

Mutta waikka niin oli, oli hänen kuitenkin täytynyt taipua sallimuksen

wäkewän käden alle. Olihan hän siwistynyt ihminen ja siwistyneen miehen

waimo. Pitihän hänen omaansa ja miehensä arwoa kannattaa, oliwatpa ne

wielä mitenkä oliwatkaan, sillä arwohan on aina ensimäinen, olipa muut

asiat miten tahansa.

Lewottomalla sydämellä odotti hän nytkin miestänsä kotiin tulewaksi,

sillä olipa hän ollut poissa taaskin koko iltapäiwän. Sitäpaitsi oli

hän huomannut, että aamulla kotoa lähtiessään oli hänen miehensä

seuraan yhtyneet wiralta pois pantu ruununwouti Lewenius ja waratuomari

Longman ja--ja tuo ilkiö, Rommander, jota ei hän milloinkaan wielä ollut

woinut kärsiä.

Kauwan oli hän nytkin kärsinyt, odottanut ja toiwonut. Hän oli

nimittäin harkinnut, että nuo epäsuotuisat towerit ehkä päiwän päälle

olisiwat luopuneet hänen miehensä seurasta ja menneet heittimiinsä,

sillä eipä heidän seuransa ollut ennenkään ollut mikään kunnian kukkula

heidän perheelleen; mutta minkäpä teki, jos ei niinkään käwisi, sillä

täytyihän olla niinkuin oletettiin, sillä tunsihan hän mitä

welwollisuus waatii, oli mieli musta tai walkea--niin, mitäpä sille.

Niissä mietteissään oli nimismiehen waimo silloin kuin owea rajusti

kolkutettiin. Sydän se meni kylmäksi hänen tätä kuullessaan, sillä

olipa tämä jonkinlainen selwitys hänen nykyisille aawistuksillensa.

Kiireesti riensi hän awaamaan owea, mitkä hän oli sulkenut nyt kuten

usein ennenkin, sillä edellytyksellä, ettei hänen miehensä tulisi yöksi

kotia nyt koemmin kuin usein ennenkään.

"Woi, woi! onpa hauska saada wieraita ... astukaa huoneesen ja olkaa

niinkuin kotonanne ... istukaahan toki ... eihän sowi noin ujona ja

arkana olla ... pimeäkin on ... en arwannut ... minä wiritän lamppuun

walkean", puheli rouwa ulkokullaisesti, wiritellen walkeaa, waikka

sydän pamppaili pelwon ja harmin wuoksi.

Samassa rupesi kuulumaan lapsen itku toisesta huoneesta ja rouwa

kiirehti sinne.

"Ei saakeli--istukaahan nyt toki ... eihän se sowi ... minä tulen

pian", sanoi nimismies towereilleen ja meni waimonsa jälkeen.

"No mutta kaikkia pitää nähdä ja kärsiä. Wedit nuo taas tänne

yökaudeksi pauhaamaan ja mässäämään ... ei saa hetkeksikään lepoa, kun

tuo lapsikin on sairas, sanoi rouwa nimismiehen huoneesen tultua.

"Älähän nyt tuossa ... tuo tuntuu minusta liian tutulta.--Tiedäthän

welwollisuutesi----tuo waan wettä ja sokeria ... ymmärräthän----lopusta

minä itse kyllä huolen pidän", sanoi perheen isä.

"Wettä ja sokeria! Eikö se ole liian paljon ... Anna heidän mennä

niinkuin owat tulleetkin."

"Eihän käy laatuun; hehän owat siwistyneitä ihmisiä; täytyy itsekunkin

täyttää welwollisuutensa", puolusteli nimismies.

"Huonoja welwollisuuksia----juomawelwollisuuksia.--Korkealla luulette

olewanne, mutta alhaalla olette.--Ei tuota elämää hywä peri", sanoi

rouwa, mutta samassa hän kuitenkin meni toimimaan--wettä ja sokeria.

Niin, niin----welwollisuus, welwollisuus.

"Senkin roistojoukko", mutisi rouwa miehensä ohi mennessään.

Nimismies loi waimoonsa tyytymättömän, kysywän, tuiman ja käskewän

katseen.

Tyytymättömän näköisenä riensi rouwa lapsikamariinsa, sitten kuin hän

oli wettä ja sokeria tuonut, luoden mennessään yliolkansa halweksiwan

katseen jättämäänsä joukkoon.

"Olkaa hywät! pannaanpas sulamaan ... eihän, welikullat, muutoin sowi,

sillä päänparannuskaan ei meille haittaa tee...----Se saakelin konjakki

siellä kestikiewarissa, joka maisti niin pirusti lamppuöljyltä, mutta

emmehän woineet parempaa saada. Se teki ainakin minulle niin pahan

elämän, etten pitkälle aikaa ole tämmöisessä waskisepän paukkeessa

ollut.--Pannaanpas tätä ja woinpa mennä takaukseen, että lamppuöljyt ja

muut pian tasaantuwat", sanoi nimismies waimonsa mentyä wieraillensa.

"Hah, hah, hah! Sinä, weli, miestä olet. Minä luulen ettei minun

kurkussani enään tunnu lamppuöljyn makua ensinkään, joka kaiken päiwää

on siellä kuohunut", sanoi Rommander, pullistellen watsaansa hywässä

toiwossa.

"Niin, saadaanpas nyt tätä, welikullat, ja huuhdotaanpas nyt tuo liika

maku pois kurkuistamme.--Älkäämme olko niuhat; nyt tarwitaan

tositoimia, päästäksemme entiseen tasapainoomme", sanoi nimimies,

kohottaen lasiansa.

Muut seurasiwat esimerkkiä ja kehoitusta ja pian maisteliwat he

joukonmiehissä, lasejansa kilistellen, tuota oiwaa panostansa, josta

itsekukin kohdastansa oli pitänyt erinomaista huolta, poistaaksensa

kurkustansa lamppuöljyn kuohua, jonka he nyt tunsiwat itseänsä

waiwaawan, waikka se oli heille ollut warsin terwetullutta paremman

puutteessa.

Kauwan ei ensimäiset lasit kestäneet ja toiset tehtiin; kuinkas

muutoin.

"Ei saakeli ... eikös nyt jo tunnu olewan kaikki taas hywin, wai kuinka

weljet? ... mutta nuo saakelin roistot; he käywät nyt jo niin

häwyttömiksi, että tunkeentuwat tarkastelemaan ja arwostelemaan

siwistyneitä ihmisiä", puheli nimismies seurallensa.

"Mitä, mitä, mitä saakelia ... mitä tarkoitat oikeastaan, weli hopea?"

sanoi Lewenius.

"Kutka semmoista tekewät?--onko semmoista ollut? Enhän koskaan lue

suomalaisia sanomalehtiä", huudahti Lewenius.

"Juuri niinkuin tuo Keron Heikkikin, joka tuolla tienwieressä makasi

juowuksissa. Hänhän on suomalaisten sanomalehtien kirjeenwaihtaja, ja

niissähän hän on walmis tarkastelemaan meikäläisten oloja", selitti

nimismies.

"Tuo kurja raukka, joka makaa kuin sika maantien ojan partaalla

juowuksissa, kykenemättä edes tilaansa salaamaan ... hänkö?" sanoi

Lewenius.

"Hän juuri. Onhan hän meille siwistyneille oikea silmätikku. Joka

paikassa on hän sissimässä ja tarkastelemassa meikäläisten oloja, ja

niitä hän kertoo sitten sanomalehdissä, totta ja walhetta sekaisin, ja

sehän woipi harmittaa", selitti nimismies.

"No, mutta olihan hän tuolla tienkupeessa toimetonna juowuksissa

makaamassa ... ethän tätä jätä rankaisematta...--pidä sinä moukkia

aisoissaan", sanoi Longman.

"Kyllä niinkin, mutta hemmetin ilkeä se on, että tuommoisia ilkiöitä

löytyy kunnassa, jotka eiwät anna ihmisille rauhaa", sanoi Lewenius

sywästi huoaten.

"Nuo tuhannen moukat ... luulewat jotakin olewansa, waikka eiwät mitään

ole--owathan juhtia--aaseja", sanoi Longman.

"Kyllä, kyllä. Raakoja otuksia kaikki ... eikö niin? Muista pitäwät

wahtia ja itse tuommoisia! kyllä se sentään on.----Tarwitseisiwat saada

housuillensa wai kuinka?" säesti Rommander.

"Kyllä se niin on. Mutta minä, minä. Minä kruunun nimismies, minä

tahdon näyttää heidän edustajilleen, kuka käski----onhan syytäkin...

Tuolla tawalla olla juowuksissa julkisella tiellä, ja yhtäkaikki

pitää suurta suuta... Ei weikkoset! se on liian paljon kärsiä...

Ymmärrättehän, weikkoset, wai kuinka?" puheli nimismies, katsoen

towereitaan silmiin.

"Niin, niin--ilkeitä owat ... niin owat, mutta elkäämme siitä puhuko,

sillä saawathan he piankin nähdä, ketä he owat pistäneet... Ne saakelin

raakalaiset; tietäisiwäthän huutia wähänkään etteiwät pakkautuisi

asioihin, joita eiwät ymmärrä ... toista meidän on ... mehän olemme

siwistyneitä", myönteli ja selitteli Rommander.

"Myönnetty--hywäksytty. Olethan sukkela, weli Rommander... Tosiaankin:

mitäpä heistä puhuisimmekaan; he owat itse siipensä polttaneet ja

heidän aikansa kyllä tulee kun joutuu, sen saatte nähdä.--Heittäkäämme

heidät ja eläkäämme wapaata elämää ... tuossa on alkua, hywät ystäwät",

sanoi nimismies ja nakkasi korttipakan pöydälle.

"Ahaa! Siinähän on jotakin uutta nykyisissä oloissa. Ainahan sinä

arwaat...----kuka jakaa? ikäwähän muutoin olisikin", sanoi Rommander.

"Sepä oikein ... olisihan muutoin tullutkin ikäwä ... kuka jakaa?----

antakaapa minullekin, mutta mitä peliä yritetään?" kysyi Lewenius,

selaillen pöydälle heitettyä korttipakkaa.

"Tikkiä tietysti", sanoi Longman.

"Kuinka isoa?" utasi Lewenius.

"No wain noin wiidenkolmatta pennin ... sopiihan sekin ajanwietteeksi",

sanoi Rommander.

"Eikö hiidessä ... sehän on liian halpaa ... markan ... wähempään en

tyydy", selitti Lewenius.

"Olkoon menneeksi----yhtähän se on, woitin minä wähän tai paljon, minä

sitä kumminkin woitan", sanoi Rommander.

"Ei kun wiidenkolmatta pennin ... ei kaikilla ole kruunun waroja

taskussa", sanoi Longman wähän pisteliäästi.

"Sitähän minäkin arwelen, weikkonen; woihan silläkin tawalla hutilus

tuhlata wiikon ansionsa", sanoi Rommander, puristellen likaisia

nyrkkejänsä.

Kukaan ei wastustanut tätä ehdoitusta ja Leweniuskin oli hiljaa kuin

hiiri jauhoropeessa.

Pistettiin siis ajan ratoksi waan wiidenkolmatta pennin tikkiä.--Eihän

se suurille tuloille ollut paljon uskallettu, mutta pienille woi se

yönpitkään tehdä kuukaudenkin tulojen wahingon.

"Ei saakeli ... tämä ei käy päinsä. Tämä wedellä sekoitettu haudewesi

ei ole minua ainakaan tehnyt wielä miksikään; minusta tuntuu, että

tarwitseisimme itse kukin kohdastansa ottaa muutamia wedellä

sekoittamattomia kuiwia rakkareita, noin waan pelin alkajaisiksi, wai

mitä weljet sanowat", sanoi talon isäntä, ennenkuin peli wielä oli

alkanut.

"Hah, hah, hah! Sinähän, weli, aina arwaat. Minä olen kauwan odottanut

ja ajatellut aiwan samaa, ja mielessäni on pyörinyt: hywä talo olisi

muutoin, mutta on pitkä ryypynwäli", ehätti Rommander sanomaan.

Tyytywäisyyden hymy lewisi toisienkin kaswoille tätä hauskaa puhetta

kuullessansa.

Yksimielisesti otettiin sitten noita rakkareita, korwaukseksi liepeälle

haudewedelle.

Kun oli nuo wirkistäwät rakkarit saatu, istuttiin korttipöydän ääreen.

Lewenius istui pöydän ylimpään päähän. Suuri ja wirallinen mies kuin

oli, näytti hän tuossa oikein uljaalta. Jonkun warman syyn tähden oli

hänellä liian lämmin, sentähden oli hän puoleksi aukonut waatteitansa,

saadaksensa raitista ilmaa wirtaamaan rawakkaaseen ruumiisensa. Tämän

wuoksi oli rintaröyhelö päässyt walloillensa puoliksi awatusta ja ennen

pinnistetystä liiwin aukosta. Siinä hän sitten istua röhötti

selkäkenossa käskewän näköisenä; näyttipä siltä kuin hän hallitseisi

koko seuraa. Longman, lainwalwoja, istui toisessa päässä pöytää ja

talon isäntä sekä Rommander molemmilla siwuilla.

"Kuka jakaa?" kysyi Lewenius puoli komentawasti.

"Kukas muu kuin weli Lewenius", sanoi nimismies alamaisuuden tunnolla.

Lewenius jakoi ja pian oli wiidenkolmatta pennin tikki täydessä

wauhdissa.

Leweniuksella ja Rommanderilla oli tällä kerralla warsin huono onni,

niinkuin se lienee monasti muulloinkin ollut. Ehtimiseen menettiwät he

wiidenkolmatta pennisiään ja wäliin he saiwat maksaa kertyneen

kantarahastonkin, joka wälisti nousi pariin kymmeneen markkaan.

Tawallisesti sanottiinkin heitä wesiaiwoiksi, sillä ei heidän

ymmärrystään pidetty ryhtinsä mukaisena. Tämän wuoksi eiwät he liene

woineet kaikkia korttipelin kawaluuksia hywäkseen käyttää, ja tämän

tähdenkö se lienee ollut, että he alituiseen häwisiwät. Waratuomari

Longman ja nimismies oliwat taasen käytännöllisempiä miehiä; kumpikin

heistä oli elämältä paljon oppinut ja he tiesiwät aiwan hywin keinot,

miten tässä maailmassa elämä käypi mahdolliseksi. Niinpä he nytkin

woittiwat pelissä jokaisen pennin mitä he yhteisesti oliwat lautaselle

latoneet.

Muistettawa on, ettei suinkaan ryyppyjen wälit olleet pitkät.

Tämmöisessä menossa oli aika kulunut kello kolmeen aamulla. Nyt oli

pelionni itsekutakin niin wärpästellyt, että yhteiseen kassaan oli

kokoontunut kahdeksankymmentä markkaa, eikä kukaan ollut woinut niitä

pois korjata, waikka jokaisen sydän oli ilosta sykkäillyt, toiwossa

saadaksensa korjata tuon kantarahaston.

Kortit jaettiin ja mielenkiiholla odotti kukin, että he nyt saisiwat

ratkaisewat waltit.

"Minä tikkaan", sanoi Longman, lyöden rystysensä pöytään, sittenkuin

hän oli saanut jaetut kortit käsiinsä.

"Minä myös", sanoi Lewenius, lyöden rystysensä pöytään, että

joistakuista rystysistä nuljahteli nahka pois. Eihän kummakaan, olihan

nyt saatawissa kahdeksankymmentä markkaa, jotka eiwät nykyään ole noin

waan ilmanaikojaan oksalta otettawia. Kummallakin oli waltteja,

paremmasta arwosta kuin lattialle pudonnut leipäpalanen----niin

oliwathan he joitakin onnenpoikia.----Toiset towerit ilmoittiwat

siwumenneen ja löiwät korttinsa pöytään.

Kahden kakolle jäiwät nyt Lewenius ja Longman, taistelemaan kuka kassan

perisi.

Lewenius löi ensin. Hänellä oli esikoisena patakuningas, joka maa oli

silloin walttina.

Longman pisti sen ässällä.

Innostuneena toi Lewenius esiin patanikun, mutta Longman lähetti sen

silmille rouwan samaa maata.

"Pelastan ainakin itseni ... pistäpäs tuo jos woit", sanoi Lewenius,

wiskaten patawiitosen esille.

"No, tottapa tuon kymmeninen ainakin häwittää", sanoi Longman, wiskaten

kymmenisensä esille.

Lewenius käwi tuhkan harmajaksi. Hän keikahti taapäin paljon

juhlallisemman näköiseksi kuin hän ennen koskaan oli tänä iltana ollut.

"Sinä ilkiö, joka olet kaiken maailman juonet päähäsi koonnut...----

Sinä warastit waltin jakaissasi", sanoi Lewenius wihassa kähisten ja

nousten pöydästä pois.

"Warastinko?--Niinkö? Luuletkos, että kruunun warat owat kaikkien

kopeloitawina? Luulet, että rankaisematta saat moisia lasketella...

Leweä Mikkohan olet alkujaan ollutkin ja luulet, että woit ilman

aikojaan lewennellä kenelle tahdot", sanoi Longman, seisaalleen hänkin

nousseena ja kokoillen rahoja.

Samassa wanui Lewenius kiinni sen tuolinsa karmiin, jolla hän oli

istunut.

Käytännöllisenä miehenä huomasi Longman riippuwalla silmänurkallaan

tämän liikkeen, mutta hän ei hätäillyt; wälttämätöntä oli hänelle

korjata rahat ensin hywään talteen. Hän wältti ensimäisen iskun ja

ennenkun Lewenius oli leweydellänsä ehtinyt tuolinsakaan kylläksi

koholle nostaa toista warten, oli Longman saanut kouraansa

kynttiläjalan ja täyttä wäkeään mäihäsi hän sen leweällä puolella

Leweniusta otsaan.

"Woi tuhannen piru, mitä teitkään, weli Longman! Hänhän meni

seljällensä niinkuin torakka ja tuommoinen punainen wanne otsassa; onpa

niinkuin puolikannusen pohja olisi hänen otsaansa kapsahtanut!"

huudahti nimismies tämän nähtyänsä.

"Mitä sinä puhut, roisto ... yhtäläinen roisto kuin hänkin; osaatpa

sinäkin juonitella ja, ja--wa-warastaa", puuttui Rommander puheesen.

Longman'in antamasta iskusta oli Lewenius kaatunut seposten seljälleen.

Kädet lewällään, haapuroitsi hän jotain turwaa, mistä hän olisi kiinni

saanut, päästäksensä taasenkin töppösillensä. Semmoisen oli hän

löytäwinänsäkin pöydänjalassa, johon hän tarttui kiinni, mutta sillä

huonolla seurauksella, että hän weti pöydän pulloineen, wesineen,

lasineen wasten silmiään. Kaikkihan ne nyt meniwät nurin, mutta olihan

hänen päällänsä ainakin nyt yhtä paljon kuin sisälläkin.

Leweänä ja kiiruusti nousi nyt Lewenius ylös, ikäänkuin häpeäwänä

saatua puustiansa. Hän oli pulleampana entistänsä ja näytti ahmiwan

kitaansa kaikki muut wähäpätöisyydet.

Waralla kaikkea tämmöistä warten oli kuitenkin Longman ja nimismies.

"Tuhannen saikara=sääri sinä, Longman, ja sinä nimismies kurja ... te

molemmat kehnot hongankolistajat... Totta puhuen, teihin ei woi oikea

mies katsoakaan", huusi Lewenius raiwostuneena.

"Niin, niin, semmoisia he oliwat. Koko ajan owat he warastaneet kortteja

ja meitä tappuuttaneet; näinhän minä nytkin, että Longman warasti",

sanoi Rommander.

Ei ollut wielä Rommander'in lause loppunut, ennenkun Lewenius oli

hyökännyt Longman'in kimppuun. Kun Rommander näki, että hänen

osaweljensä tämän=yöllisissä tappioissa joutui nyrkkitaistelussa

Longman'in kanssa häwiölle, hyökkäsi hänkin Longman'in kimppuun.

"Tiedä huutia; ethän ole sen parempi kuin wiheliäinen Rommakko----ulos

minun huoneestani!" karjui nimismies, riuhtoen samassa Rommander'ia

irti temmeltäwästä ryhmästä.

Pikemmin kuin nimismies arwasikaan, antoi Rommander hänelle semmoisen

läimäyksen, että lensi tuotakin tuokemmaksi seljällensä, saaden,

kaatuissaan tuolin kulmaan, ison haawan poskeensa. Siihen hyppäsi

Rommander wielä peittomaan puolituperruksissa olewaa nimismiestä.

Silläwälin antoi Longman Leweniukselle oikein oikeasta kädestä kuka

käski. Luisewista nyrkeistään jakeli hän semmoisia iskuja, ettei

Lewenius parka kerinnyt mitään yrittämäänkään puolustukseksensa:

hänellä oli kylläksi työtä kaatumisestaan, nousemisestaan ja taasenkin

kaatumisestaan. Silloin sai Lewenius Longman'in ja nimismies

Rommanderin edestä.

Kun toinen pari selwisi ensimäisestä törmäyksestään, ryhtyi sekin

samaan leikkiin. Siitä syntyi semmoinen ryhmä ettei kirjan=oppineetkaan

olisi siitä mitään selwää saaneet. Annettiin waan oikeaan ja wasempaan

ja wiimeiseltä huoliwat he wiisi kuka heistä mällin sai; kunhan waan

annettiin ja saatiin, sama se. Wihdoin sai Lewenius wasemmalle

siwullensa semmoisen huimauksen, että häneltä katkesi pari kylkiluuta.

Tämän perästä ei hän enään kyennyt ottamaan ja antamaan, eikä nousemaan

ja kaatumaan, waan hän jäi siihen makaamaan, mihin hän wiimeksi kaatui.

Siinä hän sitten surkeasti walitteli ja woiwotteli. Toisetkin oliwat

saaneet ja antaneet kylläksensä, ja hekin lakkasiwat tuosta

sekanaisesta riehunnasta. Yksi ja toinen uupui heistä ja pian oli

jokainen jossakin huoneen sopessa lattialla nukkumassa.

Ei ollut hauska näkö nyt tuossa äsken niin siistissä huoneessa.

Huonekalut oliwat hujan hajan kumossa ympäri huonetta, useimmat

pirstaleiksi muserrettuina. Särkyneitä lasien ja wesikannun palasia oli

ympäri lattiaa, ja särkyessään oliwat ne sisällyksensä holwanneet

lattialle kaiken muun hywän lisäksi. Tämän kuwan täydentää nuo

lattialla hujan hajan makaawat miehet, jotka seljällään ollen syltä

leweällä kuorsaten wetelewät hurskasta unta.

* * * * *

Melkein kohta kun nuo siwistyneet herrat oliwat lähteneet

Heikki=raiskan tyköä pois, heittäen hänet wiheliäiseen tilaansa, tuli

muutamia saman pitäjään miehiä paikalle. He tunsiwat kohta Heikin ja

laupiaan samaritaanuksen tawoin auttiwat he hänet ylös tuosta tukalasta

tilasta ja weiwät kanssansa kylään.

Kowaa omantunnon tuskaa kärsi Heikki sinä yönseutuna, jona hän oli yötä

kirkonkylässä, palatessaan tuolta onnettomalta kaupunkiretkeltä. Tuntui

siltä kuin kaikki helwetin liekit olisiwat kaikella woimallaan

walahtaneet hänen päällensä, polttamaan ja ahdistamaan häntä. Likelle

kolmeakymmentä ikäwuottansa oli hän kunniansa ja ihmisyytensä

säilyttänyt, ja sen nojalla oli hän ihmisenä säilyttänyt wähäpätöisen

arwonsa yhteiskunnan jäsenenä ja perheen isänä. Kaikki oli nyt mennyt,

kaikki kadotettu. Hän oli alentunut luontokappaleen tilaan, rypemään

tienwieressä, kykenemättä auttamaan itseänsä, ja tämän kaikki oli

aikaansaanut itsensä ja maailman perinpohjainen tuntemattomuus. Kuinka

hän woipikaan nyt seisoa ihmisien edessä, kun hän oli näin pahoin

tahrannut omantuntonsa ja ihmisellisen arwonsa; mitä sanoisiwat he

hänelle, eikö jokaisen huulilla ollut pilkkahymy katsellessa häntä?

"Kuinka woinkaan mennä siweän waimoni luo, joka on sanomattomasti

luottanut minuun, ja toiwonut minusta niin paljon? Ei, ei, minä en mene

sinne, minä en woi näyttääntyä yhdellekään ihmiselle, sillä minä en woi

wastata heille----ei, minä menen--mutta mihin minä menisin, sillä

kaikkialla on ihmisiä ja minä en saa omaatuntoani pois tyköäni----

huonosti on asiani, yritinpä wielä mihin yritinkin. Ei ole muuta neuwoa

kuin koettaa nousta lankeemuksestaan ja parannetulla elämällä koettaa

takasin woittaa ihmisyyttään ja kaikkea mikä kadotettu on", mietti ja

ajatteli Heikki.

Waikka hän oli jo aikoja sitten täydellisesti selwennyt äsköisestä

pöhnästään, ei kuitenkaan hän woinut nukkua silmäntäyttä, niin kowasti

poltteli hänen tuntoaan. Ehtimiseen käwi hän hewostaan hoitelemassa ja

waalimassa, tarjoten sille ruokaa ja juomaa enemmän kuin se

tarwitsikaan, siinä tunnossa, että hän on tuolle uskolliselle

elukallekin tehnyt paljon wääryyttä. Tuskin yksikään ihminen on

hartaammin odottanut aamunkoittoa, kuin Heikki odotti päästäksensä

lähtemään wiimeistä taiwalta menemään kotiinsa.

Heti kun rupesi päiwäksi sarastamaan, pani hän hewosen aisoihin ja

lähti.

Kotiweräjällä oli Heikin waimo jo wastaan=ottamassa.

"Herra Jumala! oletko sairas...? olethan walkea suin palttina",

huudahti waimo miehensä nähtyään, kokien samassa aukoa weräjää minkä

kerkesi.

"Woi eukko kulta! Sairas on nyt Heikkisi sekä sielun että ruumiin

puolesta", sanoi Heikki, tarttuen waimoonsa syliksi ja purskahtaen

itkuun.

"No, mikä Jumalan tähden sinulle on tullut...? puhu--sano!" hätäili

waimo hämmästyksestä wawisten.

"Kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu", änkytti mies nyyhkimisensä

seasta.

"Woi onnettomuus...! Warastettu?!" sanoi waimo hätäyksissänsä.

"Ei pennin wahinkoa minulle ole tawarain puolesta tullut, mutta miehen

kunnia ja arwo on mennyt", sanoi Heikki surumielisesti.

"Mitä sitten on tapahtunut...? Minä en ymmärrä sinua ... olet kowin

lewottoman ja kalpean näköinen; tarwitset tyyntyä.--Käy nyt huoneesen,

sielläpä häntä sitten saadaan enemmän tuumitella", sanoi waimo wähän

tyyntyneenä.

Alakuloisena päästeli Heikki hewostansa ja laitteli sille tallissa

syötäwätä. Hitaisesti purki hän sitten kuormansa ja kantoi aittaan; sen

tehtyään meni hän tupaan, riisui waatteensa ja istui nolona penkille.

"Mikä sinulle, hywä ystäwä, on tullut, sanohan nyt toki, muutoin minä

tulen kowin lewottomaksi?" sanoi waimo, tullen lempeän näköisenä hänen

luoksensa ja istuen hänen wiereensä penkille.

"Woi eukko kulta, minä olen ollut silmisikana juowuksissa tällä

matkallani", sanoi Heikki wärisewin äänin.

"Se oli sangen pahasti tehty, ukko kultani...! Jouduitko huonoon

seuraan, jossa petyit tekemään tuon rikoksen?" sanoi waimo kauhistuen.

"Ei mikään seura eikä kukaan yksityinen ole minua pettänyt eikä

wietellyt... Itse minä olen waromattomuudellani itseni pettänyt", sanoi

Heikki surumielin.

"Parasta on, että lähdemme kamariin keskustelemaan; lapset rupeewat

saamaan huomiota", sanoi waimo hiljaa.

Ja he lähtiwät kamariin.

"Kerro minulle awomielisesti kaikki, minä kuuntelen", kehoitti

osanottawa waimo.

Ja Heikki kertoi pienimmätkin kohtaukset perinpohjaisesti, mitä hänelle

matkalla oli tapahtunut.

Tyynenä, wakawana ja maltillisena kuunteli waimo kertomuksen

erityisseikkoja miehensä tunnustawassa kertomuksessa, sanomatta

sanaakaan sinne tai tänne sen hywistä tahi huonoista puolista.

"Anna, rakas Hannani, minulle anteeksi! Minä woin wakuuttaa sinulle,

että se oli ensimäinen ja wiimeinen kerta. Minä tahdon wastaisella

elämälläni sowittaa mitä nyt rikkonut olen", sanoi Heikki murtuneella

mielellä kertomuksensa loputtua.

Waimo nousi ylös. Sanaakaan lausumatta kiersi hän kätensä miehensä

kaulaan. Kauwan oliwat he siinä puhumatta mitään; he eiwät woineet

puhua, sillä kummankin tunto oli kowasti liikutettuna.

Wiimein oikaisi waimo itsensä suoraksi.

"Totta kyllä on, ettei hywää mainetta ja nimeä saawuteta yhtä pian kuin

menetetään, mutta minä luotan sinuun, minä tunnen sinut ja toiwon ...

Jumalan awulla on se onnistuwa.--Wäärinhän--kowin wäärinhän se olisi,

ellen sinulle anteeksi antaisi... Silloinhan lisäisin kiwiä kuorman

päälle ja sinulla näkyy olewan kuormaa kylliksi... Kaikki unhotettu ja

anteeksi annettu... Unhottakaamme molemmin puolin mitä tapahtunut on ja

alkakaamme uudestaan...----Mutta sinä olet kowin wäsynyt ja uupunut ...

tarwitset lepoa...--se oli waan arwaamattomuudesta tullut hetken

hairahdus...--kyllä sinusta wielä mies tulee... Pane nyt waan maata ja

lewähdä", puhkesi waimo wiimein puhumaan, ja hän katsoi miestään niin

lempeästi silmiin.

"Niin, eikö sinulla ole nälkä?--en ollut muistaakaan--syö nyt ensin ja

pane sitten lewähtämään", jatkoi waimo ja rupesi sitten laittamaan

kiireesti ruokaa kamariin.

Heikin syödessä meni waimo tupaan. Hän otti kaupunkituliaiset esille ja

rupesi niitä jakelemaan lapsille.

"Äiti, äiti, onko isä kipeä, onko...? sanokaa, äiti", uteli yksi ja

toinen lapsista.

"Olkaa nyt waiti! Isä on tosin wähän kipeä, mutta kyllä hän pian

paranee. Olkaa nyt waan kauniisti ja hiljaa, että isä saapi wähän

lewätä", sanoi äiti lapsilleen, jaellen heille makeisia.

Muiden tuliaisien joukosta löysi Hanna sen pullon, jonka kauppamies oli

Heikille antanut matka=ewääksi ja josta hän matkalla ollessaan tuon

turmansa oli saanut. Oitis otti hän pullon käteensä ja riensi sen

kanssa kamariin.

"Eihän tämä sinun lääkepullosi ole hetikään puolillaankaan ja

yhtäkaikki se on sinut semmoiseen wiheliäisyyteen saattanut.--Etkö

maista tästä wähäsen, että wirkistyisit?", sanoi waimo naurussa suin.

"Wie pois se minun silmäini edestä tahi lyö se seinään", sanoi Heikki.

"Älä häntä nyt sentähden noin ankara ole ... kyllä tälle muunkinlainen

keino tietään, ettei se saa ketään wahingoittaa", sanoi waimo.

Samassa alkoi porstuasta kuulua kiireistä kopinaa; sen kuultuansa lähti

waimo pulloinensa joutuun pois.

Tuwan owi aukesi ja sisään astui wanha, läähättäwä ja hätääntyneen

näköinen wanha muori.

"Joko se ryökäle on nyt tullut? Woi hywä Jumala, mitä minun pitää

kuulla ... eihän tuo ennen tuommoinen..." kuuli Heikki tulijan

katkonaisesti sanowan.

Samassa otettiin awain sukkelasti kamarin owesta pois.

Sydän lensi Heikiltä kylmäksi, kuullessaan tuon wanhan, wapisewan ja

tutunomaisen äänen.--Se oli hänen anoppimuorinsa, joka tuli, kuultuaan

Heikin kaupunkiretken, asiaa tarkemmin tiedustelemaan.

Muori ei suinkaan pitänyt Heikkiä huonossa arwossa, ei, mutta

päinwastoin kunnioitti hän häntä siiwona, kunniallisena ja rehellisenä

miehenä, ja useammasti kuin kerran oli hän julkisesti kiitellyt

Jumalaa, kun hänen lapsensa oli saanut niin kelwollisen

elämänkumppanin. Mutta toiselta puolen oli hän ankaran waatelias

tarkastelija ja arwostelija ihmisten elämälle. Ei ollut mummolle siinä

kyllä, että elettiin noin waan jotakuinkin hurskaasti ja rehellisesti,

mutta itsekin koko elämänsä ajan hurskasta ja kristillistä elämää

wiettäneenä, waati hän nuhteetointa elämänwanhurskautta ihmisiltä ja

sitäkin enemmän niin likeisiltä omaisiltaan kuin wäwyltänsä.

"Olkaa nyt, äiti, wähemmällä! Lasten kuullen ei sowi mitään

sopimattomia isästä puhua. Lähdemme porstuakamariin, siellä saamme

wapaammin puhua", kuuli Heikki waimonsa äitiwanhallensa hiljaisesti

sanowan.

"Onko siinä nyt perää, kun ihmiset sanowat Heikin kaupunkimatkallaan

maantien ojassa ajelehtineen awutoinna juowuksissa...? Woi hywä Jumala

mihin minun lapseni piti joutua", sanoi muori itkua pusertaen kamariin

tultuansa.

"Rauhoittukaa nyt, äiti. Asia ei ole niin suuri kuin teille on tahdottu

uskotella. Kylmästä sateesta wilustuneena, on hän wäristessään ottanut

wähän kauppamiehen lahjoittamasta ewäspullosta ja tottumaton kun on,

oli hän wähän huumaantunut; siinä kaikki", selitti Hanna säwyisästi.

"Kumpahan olisi sanasi tosi ... kumpahan olisi siinä kaikki.--Mutta

minä pelkään. Pitkällisessä elämässäni olen minä tullut siihen

kokemukseen, että kun kerran joku pahatyö on aljettu, harwoin on siinä

kunnialla woitu peräytyä", puheli mummo tytisten.

"Minä en pelkää, äiti, ensinkään... Minä tunnen hänet... Hänessä on

kyllä miestä ... olkaa, äiti, aiwan huoletta ... ettekö ole hywin

wäsynyt...? Minä laitan ruokaa, että saatte syödä.--Lewätkää tässä

kamarissa yötä. Heikki tarwitsee lepoa... Hän on wäsynyt matkasta",

puheli Hanna, koettaen kaikki asiat parhain päin kääntää.

"Minä en woi nyt syödä enkä lewätä. Murhe on nykyään ollut leponani ja

kyyneleet ruokanani. Kuitenkin on sydämeni saanut paljon lohdutusta

toiwowasta puheestasi ... kun sinä, lapseni, jaksat toiwoa, syttyy

toiwon kipinä minunkin wanhaan sydämeeni. Jumala teitä siunatkoon ja

auttakoon. Rukoilkaa Häneltä woimaa uuteen elämäänne, Hän woipi teitä

auttaa."

Näin sanoen lähti mummo mennä könttyröimään omalle mökillensä, jossa

hän wähillä waroillansa elää kitusteli erään pienen tyttösen kanssa,

"sillä", kuultiin hänen usein sanowan, "ei hän tahdo elää kenenkään

rasituksena".

Heikki oli kuullut joka sanan waimonsa ja anoppinsa keskustelusta. Tämä

pani hänen sydämensä uudestansa kowan koetuksen alle. Hän tiesi

anoppinsa waatiwan paljon. Tähän asti oli hän pysynyt ihmisenä ja tuo

waatelias anoppikin oli ollut hänen elämäänsä ja käytökseensä

tyytywäinen, wieläpä maininnut usein kiitoksellakin siitä. Hän, joka

oli tähän saakka pitänyt wäwyänsä ihmisenä ja welwollisuutensa

täyttäwänä perheen isänä ja luottawasti toiwokkaana ilolla katsonut

heidän sopusointuista elämänsä edistymistä--hän oli tuon lankeemuksen

tähden ruwennut näin äkkiä wäwystänsä tuolla lailla ajattelemaan.--Hywä

Jumala! mitä muut wähemmin hywää ajattelewat ja toiwowat ihmiset

hänestä sitten ajattelewatkaan?

Tämmöisiä ajatuksia ja tunteita risteili Heikin sielussa yhtenä pyrynä.

Näitä mietteissään tuli hän semmoiseen sielun tuskaan, että oikein

henkeä ahdisti ja tuskanhiki walui ruumiista. "Joko se ryökäle on nyt

tullut...? Woi hywä Jumala mihin minun lapseni piti joutua!" soiwat

katkeamatta ukkosen jyrinänä hänen korwissaan ja nämä anopin sanat

tuntuiwat huutawan tuomiota ja anteeksi antamattomuutta. Kauwan sai

lempeä ja anteeksi antawa waimo lohdutella murtunutta miestänsä,

ennenkuin tämä woi wähänkään rauhoittua. Pyhänseudun waimonsa kanssa

puheltuansa ja yön lewähdettyänsä oli hän kuitenkin jo paljon

lewollisemmalla mielellä.

* * * * *

Näin oliwat asiat Heikin yksinkertaisessa kodissa, mutta kuinka paljon

toisin oliwatkaan ne nimismiehellä. Nimismiehen waimo ei saanut unta

koko tuona wiime yönä silmiinsä, sillä kaikki elämän warjopuolet

astuiwat nyt täydessä peloittawassa haamussaan hänen silmiensä eteen.

Hän oli ensimmältä elänyt onnellista perhe=elämää miehensä kanssa, ja

rauha ja rakkaus oli wallinnut heidän wälillänsä. Mutta nykyään oli

hänen miehensä ruwennut kowasti juomaan ja tämä näytti pilaawan ja

turmelewan kaikki. Juomatoweriensa kanssa oli nimismies melkein joka

ilta yhden tai toisen luona juomassa ja mässäämässä, joissa tiloissa ei

korttipeliäkään unhoitettu. Tämän tähden ei hän ollut paljon koskaan

yötä kotonansa, sillä wasta muiden ihmisten ylös nousun edellä wetäysi

hän kotiinsa noilta retkiltänsä. Usein hän weti perässään

juomaweikkonsa iltasilla kotiinsa, jossa sitten usein pidettiin melkein

samankaltaista melua kuin wiime yönäkin.

Usein oli waimo koettanut miestänsä siweästi ja hiljaisesti muistuttaa

ja waroittaa tuommoisesta sopimattomasta elämäntawasta, mutta hän waan

ärtyi ja suuttui siitä silmittömäksi. Tämä teki heidän wälillänsä

elämän raskaaksi ja kylmäksi, ja lisäsi wiheliäisyyttä wiheliäisyyden

päälle. Sentähden heitti hän kaikki nurkumiset ja pyytelemiset pois ja

koetti siweyden hengessä hiljaisuudessa kärsiä kaikki, waikka kyllä

oli sydän täysi ja kipeä. Jokapäiwäisen toimeentulon lähteet

supistuiwat supistumistaan ja usein sai perhe kärsiä puutosta

wälttämättömimmistäkin elämän tarpeista, sillä niukat wirkatulot eiwät

riittäneet ankaran juomisen ja korttipelin ohessa jokapäiwäisen elämän

kohtuullisimpiinkaan waatimuksiin.

Tämmöisiä asioita pyöri waimon mielessä koko pitkän yön. Jos hän

jolloinkin yritti menemään jonkinlaiseen unenhorrokseen, räjähti

silloin aina jokin melunpuuska toisesta huoneesta hänen korwiinsa.

Silloin säikähti hän niin kowin, että tuntui siltä kuin kylmä

wesi=ämpäri olisi walettu pitkin selkää. Siihen wielä lisäksi tuli se,

että lapsi usein heräsi ja äänteli kimakasti, sillä tämäkin oli tullut

sairaaloiseksi alinomaisen lewottomuuden tähden. Silloin aina koki äiti

nousta istualleen wuoteen laidalle, waalimaan ja hoitelemaan

pienokaistansa. Surkumielellä säälitteli hän lapsensa kärsimistä ja

siinä samassa tunsi hän omassa sydämessäänkin sanomatonta murhetta ja

tuskaa--niin, olihan hän äiti.

"Woi, hywä Jumala, tätä menoa ei woi kestää kauan... Eiwäthän nuo toki

ennen ole tuommoisia olleet ... asia näyttää waan pahenewan ... niinhän

se on: joka ei parane, se pahenee.----Woi minkälaista meteliä he

pitäwät ... siellä mahtaa siiwo olla. Pitäisi lähteä heitä katsomaan ja

herättelemään, sillä muut ihmiset owat jo aikoja olleet ylhäällä ja

pian alkaa pyrkiä heitä tänne asioilleen. Muita päätäni niin huimaa ja

pyörryttää, ja koko ruumiini tuntuu woimattomalta ja raukealta, kuinka

woinkaan nousta ylös?" ajatteli ja tuumi kärsiwä waimo itseksensä

päiwän jo korkealla ollen.

Näitä tuumiessaan hinasi hän itsensä lattialle ja yritti nousemaan

seisaallensa, mutta korwat rupesiwat niin kummallisesti soimaan,

sihisemään ja sähisemään. Päätä pyörrytti, maailma musteni silmissä ja

hän lätistyi wuoteen wiereen lattialle. Kuitenkin oli hänellä niin

paljon tajua ja woimaa, että hän woi hinata itsensä wuoteesen takaisin.

Siinä hän koki silmiänsä ummessa pitäen selwitellä ja toinnutella

itseänsä. Onneksi oli wuoteen wieressä tuolilla wesikarahwiini, ja kun

hän sai siitä suurella waiwalla juoduksi lasin wettä, tointui hän

äsköisestä huimauksesta. Warowasti nousi hän nyt ylös, ja saatuansa

waatteet yllensä, lähti hän horjuen ja seinistä kiinni pitäen menemään

herrojen huoneesen.

Mikä näky oli siellä. Tuolit, pullot ja pöydät oliwat hujan hajan rikki

lyötyinä ympäri lattiaa. Särkyneet astiat oliwat sisällyksensä

lewittäneet niin leweälle kuin ne suinkin woiwat ulottua. Siellä täällä

lattialla taidotonna maata rötköttäwät miehet oliwat wielä tuota

märkyyttä runsaassa määrää yhdellä tahi toisella tawalla lisänneet.

Kyllä särki waimon sydäntä kaikkea tuota nähdessään, mutta minkäpäs

teki. Tosi asia oli silmäin edessä ja nuo makaajat tuossa oliwat

eläwinä--ei--kuolleina todistajina asian todellisuudesta.

Warowasti ja horjuen läheni hän miestänsä ja alkoi häntä hiljaksensa

herätellä.

"Nouse ylös, kello on jo kohta yhdeksän!" sanoi waimo ja nyki miestänsä

hiljalleen.

"Anna minun maata", ärähti mies ja kääntyi toiselle kyljelleen.

"Ei se sowi, kello on yhdeksän tuossa paikassa ja ihmiset rupeawat

pyrkimään asioilleen; nouse, hywä ihminen, ylös!" pitkitti waimo.

"Menkööt tänne pyrkijät h----ttiin", örisi mies.

"Ei, ei se käy laatuun ... kuule nyt...! ymmärräthän tuon itsekin..."

hätäili waimo.

"Anna minun olla!"

"En minä woi antaa ... että kerkiäisin wähänkään huoneita siiwota...

Woi, woi, nouse nyt!"

"Mene tuosta tiehesi woiwotuksinesi" sanoi mies ja kääntyi taas

toiselle kyljelle.

Kun waimo näki kaikki waiwansa turhaksi, rupesi hän hiljakseen itkeä

nyyhkimään.

Kuitenkin oli Longman herännyt waimon miestänsä herätellessä. Hän

rupesi hieromaan silmiänsä ja tirkistelemään ympärillensä. Toinnuttuaan

niin paljon, että hän tajusi, missä oli, alkoi hän kömpiä ylös.

"Ohhoh, hoh, hoh, hoh! Saakelin raskaaltapa nyt pää tuntuukin", ähkyi

hän ylös kömpiessään. Toikkaroiden sinne tänne, löysi hän wihdoin

semmoisen tuolin, johon hän woi istua. Hän otti kellon taskustansa ja

silmäsi siihen.

"Yhdeksän ja wissiin aamua. Jopa nyt olisi aika lähteä liikkeelle.

Täällä on illalla warmaan ollut hauska elämä, luulen ma", sanoi hän

sitten, kääntyen nyyhkiwää waimoa kohden.

"Siltä se näyttää", sanoi waimo wesissä silmin.

"Ei nyt sowi ... kyllä nyt pitää nousta... Nouskaa joka sorkka ja

pian!" rupesi Longman äywästämään, kolhien samassa itsekutakin

jokseenkin säälimättömästi saappaansa kärjellä.

"Uh, huh, puh", uhki Rommander.

"Uih, uijui", uihki Lewenius.

"Ole siiwolla", komensi nimismies.

"Tässä ei auta nyt siiwous eikä mikään, waan ylös nyt pitää nousta;

kello alkaa käydä jo kymmentä", sanoi Longman perään antamattomasti.

Samassa ruwettiin kiireesti kolkuttamaan owea. Rouwa kiirehti kyökin

kautta porstuaan.

"Onko nimismies kotona?" kuultiin kolkuttajan sanowan.

"Ei, ei hän ole", sanoi waimo.

"Missäs hän on? Minulla on kiire enkä joutaisi odottamaan."

"Wallesmanni meni ulos käwelemään."

"Milloin luulette hänen sieltä palaawan?"

"En tiedä warmaan, mutta luulen puolenpäiwän jälkeen."

"Sepä oli paha, sillä minulla on kowin kiire. Ei ole muuta neuwoa kuin

odottaminen; saisinko teidän kyökissä olla niin kauwan?"

"Onhan sielläkin niin ahdas ... kyllä teille siellä ikäwä... Eikö teillä

ole muualla asioita ajettawana?" sanoi waimo waaleten.

"Olisihan sitä wähän tuolla kauppamiehessä."

"Niin, käykää siellä ensin; minä luulen että wallesmanni tulee siksi

kotia kuin sieltä palaatte", kehoitteli waimo jo wähän keweämmällä

sydämellä.

Mies lähti.

Kiireesti palasi waimo saliin.

"Sen kollot, kun ei niiltä saa yötänsäkään rauhassa nukkua, eikä he

osaa häwetäkään yhtään wähää", murisi nimismies ylös kömpiessään.

Rommander oli jo noussut. Hän istui runnellun sohwan laidalla,

tuskanpunaisena ja pulleana kuin paksuin limpunmöykky; siinä hän ähki

ja puhki, ja näytti wiettäwän sangen tukalaa elämää.

Lewenius yritti nousemaan, mutta häneltä pääsi surkea parahdus;

katkenneet kylkiluut tekiwät pahaa wastusta ja hän ei päässyt paikalta

päkähtämään.

"No miten sinun asiasi owat, weli Lewenius?" kysyi Longman, sillä hän

rupesi hämärästi muistamaan yöllisiä tapahtumia.

"Huonosti, huonosti, welikulta. En woi nousta ylös ... tuo kirottu

kylki... Kyllä se oli kowa huimaus sinulta, weli", sanoi Lewenius

ähkien.

"Minä muistelen jotakin riitaa tapahtuneen wälillämme, siltä tuntuu

minunkin ruumiissani, sitä luulenpa saaneenikin, jos antanutkin lienen

... ethän waan weli, wihaa pidä?" sanoi Longman.

"Eikö hitossa ... se ei saa tulla kysymykseenkään ... olisinhan silloin

oikein siwistymätön kollo----eei, semmoinen en toki ole... Kun waan

pääsisin tästä ylös", sanoi Lewenius ja koetti hymyillä, mutta se käwi

kowin irwistelemällä.

"Tuohon käteen, weikkonen", sanoi Longman ja kiirehti ojennetuin käsin

Leweniukselle makuullaan kättänsä tarjoamaan.

Suutansa wäyristellen ojensi Lewenius hänelle kätensä.

Nimismies ja Rommander istua mörröttiwät mykkinä.

"No mitenkä se meidän kanssamme on?" sanoi wiimein Rommander.

"Tuo poskeni ... sinä sen roisto..." ärähti nimismies.

"Ettäkö minä roisto...? Älä semmoisia puhu... Yhtäläisiä roistojahan

olemme kaikin", ärähti Rommander ja pöyhistyi kuin limpputaikina.

"Eikö jo yöllinen yritys piisaa, kun wielä hankitte riitaa? Heittäkää

jo hitolle kaikki ja ollaan ystäwykset kuten ennenkin", sowitteli

Longman.

"Samaa minäkin toiwoisin", säesti Lewenius seljältään.

"Antakaa kättä toisillenne ja sopikaa pois", kiilasi Longman.

"Menetetyt rahani", sanoi Rommander.

"Mitäpä niillä rahoilla wäliä on; ne woitamme toisella kerralla

takaisin ... sopikaa pois", toimitti Lewenius wuorostaan.

"Noh!" sanoi Rommander.

"Noh!" wirkkoi nimismieskin.

He ojensiwat toisilleen kättä.

Tätä kaikkea oli heikko waimo kuunnellut ja katsellut.

"Minä pyytäisin, että wieraat toimittaisiwat itsensä lähtemään; kohta

on tuo mies taasenkin kimpussa ja tämmöinen siiwo", rohkeni waimo

sanoa.

"Ole sinä siinä", ärähti talon isäntä.

"Älkää nyt, mamma kulta, meihin suuttuko; kyllä me menemme pian",

sanoiwat wieraat melkein yhteen ääneen.

Ja he hankkiwat lähtöä.

Sitä ennen täytyi heidän kuitenkin miehissä nostaa Lewenius kamarin

sänkyyn, sillä hän ei kyennyt liikkumaan. He toimittiwat lääkärin

sitomaan hänen katkenneita kylkiluitansa.--Hywäpä oli, että kunnassa

oli lääkäri.

"Nyt ei tekisi pikkanen pahaa", sanoi Longman, kun he oliwat saaneet

Leweniuksen wuoteesen.

"Sitä ei nyt tule; wiimeinen oli karahwiinissa pöydän kaatuissa", sanoi

rouwa.

"Se oli saakelin häijy asia", sanoi talon isäntä, raapien

korwallistaan.

"Mutta kuulkaapas, weikkoset! Kenen luona nyt ensikerran kokoonnumme?"

kysyi Rommander pyylewänä.

"Jopa noiden kokoontumisien luulisi riittäwän; kowin kauhealta ja

jumalattomaltapa tuo wiimeyöllinenkin jälki näyttää ... saisi

tuommoinen meno jo loppua, sillä minä en jaksa sitä kestää", sanoi

waimo wapisewalla äänellä.

Nimismies loi waimoonsa synkän katseen. Sanaa lausumatta puristiwat

Longman ja Rommander nimismiehen ja Leweniuksen kättä ja sitten he

lähtiwät.

"Kyllä se on onnettomin kaikista onnettomista miehistä, joka naimisiin

menee... Tuommoista niiltä saapi kuulla...Kyllä me, minä, sinä ja

Lewenius, olemme kuitenkin onnettomuudessakin onnellisia, kun emme ole

antaneet itseämme tohwelin alle sitoa.--Luulinpa minä tuota nimismiehen

ämmääkin ensimmältä siwistyneeksi ihmiseksi, mutta nyt ymmärsin, että

hän on raaka kuin nauris", kuultiin Longman'in sanowan Rommanderille

mennessään.

* * * * *

Se oli lauwantai=päiwä, jolloin Heikki omantunnon ahdistamana tuli

kotiinsa tuolta onnettomalta kaupunkimatkaltaan. Pyhäaamuna oli hän

wähäpuheinen, miettiwän ja alakuloisen näköinen, waikka waimonsa oli

kylläkin kokenut häntä lohduttaa. Kun Heikki oli eineen syönyt, pisti

hän piippuunsa, istui penkille ja weteli sawuja waiti ollen. Emäntä

puuhaili talouden toimien kanssa, puetti pienempiä lapsia ja toimitti

heitä syömään.

"Kuinkas nyt luulet lainakirjaston homman käywän, jota niin hartaasti

olet harrastanut?" sanoi waimo ja istui Heikin wiereen, sillä hän oli

saanut lapset laitetuksi eineelle.

"Sitäpä minä tässä juuri mietin ... ajattelen tänään lähteä kirkolle,

aloittelemaan rahan keräystä", sanoi Heikki.

"Semmoisen tapauksen perästä... Oletkos tarkoin miettinyt asiaa ...

mitä luulet ihmisten sanowan?" sanoi waimo waaleten.

"Ole siitä aiwan huoleti. Minä en tahdo hituakaan olla parempi kuin

olen, enkä tahdo hairahdustani salata yhdeltäkään ihmiseltä, sillä

minusta tuntuu siltä kuin silloin warastaisin jotakin semmoista, jota

ei minulla itselläni ennestään ole. Ei, minä tahdon olla semmoinen kuin

olen ja toiwon woiwani wastaisella elämälläni näyttää, että minä olen

itseni herra.--Minä aion alkaa toimeni semmoisena kuin olen, wai mitä

sinä arwelet?" puhkesi Heikki puhumaan.

"Minä en ensinkään epäile sinun hywiä aikomuksiasi; minä tunnen sinut

... sinä olet hywä mies. Se waan minua hämmästytti, että lähtisit juuri

tuon tapauksen kielessä, jolloin ihmisillä on niin paljon puhumista.

Mutta nyt tajuan tarkoituksesi täydellisesti ... mene waan Jumalan

nimeen", sanoi waimo.

"Tottahan me panemme alun matkaan, niinkuin puhe on ollut?" kysyi

Heikki.

"Totta kaiketi."

"Minkä werran panisimme?"

"Onhan sowittu, että panisimme kolmisenkymmentä markkaa, mutta

sydämmeni on nyt niin iloinen ja luottamusta täynnä, että ehdoittelen

wiittäkymmentä", sanoi waimo ja katsoi miestänsä niin lempeästi

silmiin.

"Sinä olet minun hywä enkelini", sanoi Heikki ja kiersi kätensä

waimonsa kaulaan.

"Mutta sinun pitää kiireesti lähteä, että joudut kirkkoon", sanoi

waimo.

"Kuinkas muutoin, kirkossahan sitä toki pitää olla ... kuinkas muutoin

... minun pitää ottaa hewonen", sanoi Heikki.