Heleästi ja juhlallisen woimakkaasti weisasi seurakunta aamuwirttä
Heikin kirkkoon astuessa. Juhlallinen tunne waltasi hänet ja hiljaa
hiipien meni hän ensimäiseen penkkiin, missä sijaa oli. Tuntui siltä
että kaikkitietäwä Jumala on läsnä ja tämän tunnon waikuttamana painoi
hän päänsä penkkiin ja waipui hiljaiseen rukoukseen. Synnintunnustuksen
aikana tunsi hän itsensä kaikkein wiheliäisimmäksi syntiseksi mitä maa
koskaan on päällänsä kantanut, ja tämän tähden laskeentui hän
mielessään tomuun ja tuhkaan, rukoillen anteeksi saamista. Saarnan
aikana näytti hän ahmiwan joka sanan, mitä pappi Jumalan sanan walossa
sanoi ja siitä sai hän sydämelleen suuren lohdutuksen.
Kirkonmenojen jälkeen seisoi Heikki kirkkomäellä ja esitteli suurelle
wäkijoukolle innokkaasti asiatansa. Pontewasti selitti hän, kuinka
hyödyllinen laitos lainakirjasto on, jota ei heidän syrjäisessä
kylässään wielä ollut, wedoten siihen, että tämän hyödyn isokyläläiset
parhaiten tietäwät, jotka owat jo monta wuotta saaneet nauttia
lainakirjastoa. Hän kehoitti jokaista asianharrastajaa uhraamaan
rahansa hywällä mielellä lainakirjaston perustamista warten heidän
syrjäiseen kyläänsä, sillä he eiwät woi käyttää hywäksensä isolla
kylällä olewaa kirjastoa etäisyytensä wuoksi ja kuitenkin owat he
kansalaisia ja wieläpä omanpitäjäläisiäkin.
Usea antoi Heikille siinä roponsa, mutta wielä useampi kehoitti häntä
käymään kotonansa, koska eiwät tie nyt olleet tilaisuudessa ropoansa
antamaan.
Juuri kuin wäkijoukko oli hajaantumaisillansa, astui Heikin eteen
wäkijoukon takaa eräs mies.
"Etkö sinä ole sama mies, joka wiime perjantai=iltana makasit
juowuksissa?" sanoi mies iwallisesti Heikille.
Se oli Rommander, joka siten, iwahymy huulilla, tahtoi tehdä pilkkaa
Heikistä. Oliko hän ollut kirkossa? Ei, siellä hän ei ollut, eikä
yksikään noista hänen siwistyneistä ystäwistään, waan Rommander oli
tullut kirkkowäen sekaan, irwistelläkseen noilla raa'oilla
talonpojilla.
"Olen kyllä, mutta minulla on lupa parantua ... silloin käytin itseni
sopimattomasti, mutta kukaan ei ole näkewä sitä toista kertaa
tapahtuwan", sanoi Heikki wakawasti.
Tyytymättömyyden murinaa kuului wäkijoukosta. "Wielä se tuo Rommander
riepukin...! Koko pitäjässä ei ole kurjempaa ratkua kuin hän ... ja
yhtäkaikki kehtaa ... Heikkiä ei ole nähty koskaan ennen..." sanoi joku
joukosta----
Miehestä mieheen, talosta taloon kulki Heikki rahoja keräillen ja
innolla ihmiset suosiwat hänen hankettansa. Muutamassa paikassa tuli
nimismies, Longman ja Rommander Heikkiä wastaan.
"Kuinka sinä niin raakamaisesti ja sikamaisesti itsesi näytät, kun
wiime perjantai=iltana olit niin juowuksissa, ettet päässyt seljältäsi
ylös?" sanoi nimismies Heikille tuimasti.
"Niinhän tuota tuli...", sanoi Heikki nolosti.
"Niinhän tuota tuli", matki nimismies oikein järjestysmiehen tawalla.
"Pitäisi sitä toki tietää huutia ... sinä saat siitä wastata
oikeudessa, johon nyt sinun haastan", jatkoi hän sitten.
"Eihän minulla entisiä senlaatuisia rikoksia olekaan; sopisihan teidän
tällä kerralla olla asiaan kajoamatta, toista kertaa ette, luullakseni,
siihen tilaisuutta saakaan", sanoi Heikki alakuloisesti.
"Ei puhettakaan ... wai siihen jättää...! Semmoinen raakuus joutaa
saada ansaitun rangaistuksen, waroitukseksi ja hywäksi esimerkiksi
muille... Wai asiaan kajoomatta...! Odotahan", sanoi nimismies
tuimasti.
Heikin kunniantunto heräsi. "Jos niin on, niin kahdellatoista
markallahan tuosta pääsee", sanoi hän ja katsoi rohkeasti nimismiestä
silmiin.
Tämä oli enemmän kuin nimismies wirkainnossaan kärsi. Sananlausumatta
löi hän Heikkiä poskelle niin paljon kuin jaksoi; se käwikin täydestä,
sillä nimismies oli iso ja rotewa mies.
"Wai wielä sinä tässä suutasi pieksät ... siitä minä annan. Oletkin
joka paikassa suuna ja päänä, ja sanomalehtiin rääkkymässä, mutta nyt
laskeentuikin onnesi aurinko", sanoi nimismies tulistuneena.
"Se oli teiltä wäärä teko. Sillä ei tullut rikokseni sowitetuksi, eikä
teillä ole lupaa minua tutkimatta omin käsin rangaista", sanoi Heikki
wakawasti.
Näiden tapausten ajan oliwat Rommander ja Longman, ilwehymy huulilla,
katselleet asiain menoa. Rommander ei woinut olla puhkeematta puhumaan
näin edullisissa oloissa, jolloin raakuus sai siwistykseltä niin
asiallisen, tuntuwan ja näkywän muistutuksen.
"Kyllä sinä nyt taisit saada ja taidat wastakin saada... Mutta kyllä
se olikin raa'an ihmisen teko ... olla niin sikana juowuksissa, se on
paljon se", sanoi hän.
"Enpä minä ymmärrä mikä siwistyksen keskipiste te mahdatte olla.
Olettehan suuri juoppo ja epäsiweellinen ihminen ... kyllä teidän
tapanne tunnetaan. Wai siinäkö teidän siwistyksenne on, kun olette
nimenne jälkipäätteesen pistäneet latinaa?--Minä luulen, että teidän
ilonne minun wahingostani tulee olemaan hywin lyhyt", sanoi Heikki
loukatulla tunnolla.
Rommander kiristeli hampaitaan ja oikoi nyrkkejänsä, mutta nimismies
kielteli häntä ja Heikki lähti käwelemään pois.
Nimismiehen isku oli ollut niin nawakka, että Heikin poski ajettui
kelpolailla ja joka sormensija näkyi paksuna wanteena hänen
kaswoissaan. Siitä huolimatta kulki Heikki waan rahankeruullaan iltaan
saakka. Nimismiehen Heikille antamasta iskusta oli lewinnyt tieto joka
paikkaan ja kaikki ihmiset pitiwät sen wääränä ja sopimattomana tekona.
Kun ilta tuli, teki Heikki tiliä kerääntyneistä rahoista. Ilokseen
huomasi hän niitä olewan wähän yli kolmensadan markan. Karttusa oli
ollut kansan käsi. Nousewa kansallissiwistys oli jo walaissut
paikkakuntaa ja sen walossa oliwat ihmiset käsittäneet tehtäwänsä ja
rientäneet roponsa uhraamaan kanssaihmistensä eduksi.
Iloisella ja keweällä sydämellä lähti Heikki ajelemaan kotiinsa. Sinne
päästyänsä oli lempeä waimonsa häntä wastaan ottamassa, waikka oli jo
jotenkin myöhäinen, sillä waimo oli walwoskellut ja odotellut miestänsä
kotiin tulewaksi.
"No, mitenkä nyt olet onnistunut, onko tullut rahoja?" kysyi waimo
huoneesen tultua.
"Paremmin kuin osasimme aawistaakaan; minulla on koossa jo yli
kolmensadan markan", sanoi Heikki.
"Meidänkö panemaimme rahain kanssa?"
"Ilman niitä. Meidän lupaamamme rahat tulewat siihen lisäksi", sanoi
Heikki.
"Jopa nyt oli kumma! semmoisen tapauksen perästä niin paljon rahaa...
Sillähän saa jo melkoisen kirjaston", sanoi waimo.
Heikki kawahti waimonsa kaulaan. "Ihmiset näkywät jo suurimmalta osalta
minulle anteeksi antaneen", kuiskasi Heikki siinä ollessaan waimollensa
ja kyyneleet herahtiwat hänen silmiinsä.
Ennen joulua oli Heikin lainakirjaston rahastoon kerääntynyt niin
paljon lisiä, että siinä oli nyt ummelleen neljäsataa markkaa. Hän
lähti nytkin kaupunkiin, ostamaan kirjoja kirjakaupasta puuhaamaansa
lainakirjastoon, sekä toimittamaan muitakin asioitansa. Hän meni saman
kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli ennenkin kauppaa käynyt, ja siinä
hän sai majapaikan nytkin niin kauwaksi kuin hän kaupungissa wiipyi.
Mutta nyt ei Heikki ottanutkaan kauppamiehen tarjoamia maja= ja
kaupantekiäs=ryyppyjä, eikä tarjottua matkapulloakaan, ja sitäkös
muutosta kauppamies suuresti ihmetteli. Awosydämisesti kertoi Heikki
silloin, minkä wahingon tuo wiimein saatu matkapullo hänelle teki ja
että hän täst'edes aikoo wälttää semmoisia tapauksia. Kauppamies,
kuultuansa Heikin päätöksen, ei pitänytkään sitä pahana, kehoitti waan
häntä pysymään päätöksessään ja antoi hänelle runsaasti muita
kaupantekiäisiä.
Heikin tarkoitus oli saada lainakirjasto woimaan joulunpyhiksi, jolloin
olisi niin paljon aikaa lueskelemaan. Hän oli kuullut, että isolle
kylälle oli ilmestynyt eräs kuljeskelewa kirjansitoja ja sentähden oli
hän kiirehtinyt kaupungissa käymistään, saadaksensa hänellä kirjat
sidotetuksi ennen joulua. Kirjansitoja oli saanut kuulla, että tuolla
syrjäkylällä oli tukulta sitomistyötä, sentähden tuli hän Heikin luo,
ennenkuin tämä osasi aawistaakaan.
"Hywää päiwää! Onko tämä Keron talo?" kysyi hän huoneesen tultuaan.
"On. Istukaa!" sanoi Heikki, tulijaa sen tarkemmin katsomatta.
"Olen kuullut, että teillä on lainakirjasto sidotettawana ja minä
olisin halukas ottamaan sen työn tehdäkseni", sanoi wieras.
"Oletteko sama kirjansitoja, jonka olen kirkonkylällä kuullut tekewän
sitä työtä?" kysyi Heikki, nousten suoraksi jonkun työnsä äärestä, jota
hän oli kumarassa tehnyt, ja katsoi wierasta silmiin.
Sekä wieras että Heikki näyttiwät hämmästywän, kun tarkemmin näkiwät
toisensa.
"Te olette sama mies, joka minua yrititte ryöwäämään tuolla maantiellä
syksyllä", sanoi Heikki, käwellen miehen luo ja laskien kätensä hänen
olkapäälleen.
"En minä ... johan nyt isäntä joutawia..." sanoi mies hätäillen.
"Ellei teillä waan ole kirjoja, panen minä teidät kiinni ja lähetän
sidottuna nimismiehelle, sillä te olette juuri sama mies, semmoista ei
tee kunniallinen mies", sanoi Heikki lujasti.
Miehellä ei ollut minkäänlaisia kirjoja ja hän rupesi kowasti
hätäilemään.
"Minä sidon kaikki kirjat ilmaiseksi, kun annatte minun olla rauhassa",
sanoi mies.
"Minä en huoli semmoista miestä työhöni millään ehdolla", sanoi Heikki
ja alkoi katsella nuoria.
"Kuunnelkaahan toki mitä minä sanon", sanoi mies hädissään.
"No."
"Minua kehoitettiin ... neuwottiin..."
"Kehoitettiin, neuwottiin. Mihin?"
"Teitä ryöstämään."
"Minua ryöstämään--! Se on walhe--puhukaa--sanokaa totta; tässä ei
mutkat auta."
"Se ei ole walhe."
"No kuka sitten?"
"Rommander."
"Tunnetteko hänet?"
"Aiwan hywin ... hänhän on wanhoja kisälli=kumppaneitani."
"No, mutta eihän Rommander ole kirjansitoja."
"Enpä minäkään oikeastaan ... sitä olen wasta sitten harjoittanut, kun
toinen ammatti petti tahi oikeimmin sanoen: kun minä petin ammattini."
"Missä hän olisi ollut tilaisuudessa teitä rikokseen kehoittamaan."
"Puutteet ja nälkä pakoittiwat minun lähtemään liikkeelle, sillä
waimollani ja lapsillani ei ollut mitään syömistä. Päätin tulla tähän
teidän warakkaasen pitäjääsen, saadakseni kirjain sitomisella
ansaitakseni jotakin, täällä kun wiljellään paljon kirjallisuutta.--
Kotoa lähteissä ei ollut minulla rahaa eikä ewästä, ja nälkä kuroi
suoliani. Tultuani kirkonkylän edelliseen kylään pitäjäässänne,
huomasin erään liki tietä olewan talon ulkohuonetten takana
Rommanderin. Hywilläni riensin minä hänen luokseen ja pyysin lainaksi
jotakuta markkaa, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa yhtäkään
penniä. Silloin selitti hän minulle, että tästä meni juuri siwuitse
eräs kaupungista palaawa, joka oli niin juowuksissa, ettei tiennyt
mitään tästä maailmasta; hewonen mennä lotosteli waan omia aikojaan.
Jos minä kiireesti lähtisin hänen jälkeensä, saisin minä muka aiwan
helposti anastetuksi hänen rahansa, ennenkuin hewonen weisi miehen
kylään, eikä kukaan tietäisi asiasta niin mitään. Minä sitten woisin
antaa hänellekin osan niin helposti saaduista rahoista.
'Oh! Sehän olisi kowin kauhea asia', sanoin minä kauhistuksissani.
'Entäpä ja ... ottaisiwathan jotkut muut kuitenkin hänen rahansa ja
mitä parempi se heillä olisi', sanoi Rommander kylmästi. Silloin
huomasin minä, että hän oli hywässä pöhnässä.
Näljän ja epätoiwon pakottamana, ja omantuntoni ahdistamana lähdin minä
suuressa tuskassa kannikoimaan teidän jälkeenne. Sydäntäni helpoitti
paljon, kun näin hewosenne seisowan ja teidän makaawan, niinkuin
luulin, tiedotonna tien wieressä, sillä rahojen anastuksen luulin
käywän nyt aiwan helposti."
Tässä wieras keskeytti kertomuksensa.
"Mitä te sillä tarkoititte, kun piditte sitä kekälettä minun nokkani
alla?" kysyi Heikki.
"Minä tahdoin siten koetella, oliko teillä tuntoa ja taitoa ensinkään",
sanoi mies.
"Sanoitte omantuntonne teitä ahdistaneen, mutta olittehan
ryöwäys=yrityksessänne suulas ja kekseliäs puheissanne kuin paatunein
konna; kuinka nämät sanat sopiwat yhteen?"
"Kyllä minulla paha omatunto oli, mutta minun täytyi koettaa tukauttaa
sitä kaikilla kisälli=ajoilta saaduilla koukuilla ja sanarikkauksilla."
"No, entä sitten?"
"Kuinka sen yrityksen käwi, sen tiedätte itse. Kun lähdin teidän
tyköänne, tuntui siltä kuin murhamies olisi ajanut minua takaa. Oli
niinkuin itse teossa olisin todellakin tehnyt ryöwäyksen ja
omaatuntoani poltti niin kowin. Minä en uskaltanut pysähtyä tähän
pitäjääsen, sillä joka ihminen näytti kuiskaawan toisille; tuossa on se
mies, joka on tehnyt ryöwäyksen! Kappaleen aikaa toisessa pitäjässä
oltuani, rupesi enin pelkoani haihtumaan. Minä ajattelin: ehkäpä se
mies ei ollutkaan teidän pitäjästä, jota yritin ryöwäämään, waan
jostakin ulompaa, ja niin muodoin ei ehkä tieto tuosta rumasta
yrityksestäni ole lewinnytkään tänne; paitsi sitä tunsin siitäkin
jotakin helpoitusta tunnossani, kun kuitenkin en tehnyt ryöstöä, waikka
kyllä yritin. Näillä ajatuksilla ja toiwoilla elähytettynä, rohkenin
minä jonkun ajan päästä palata tähän pitäjääsen, toiwossa saadakseni
runsaampaa työnansiota. Täällä ollessani kuulin yhtä ja toista
puhuttawan eräästä ryöstönyrityksestä, mutta en kertaakaan kuullut
mainittawan ryöstettäwän nimeä, enkä arweluita kuka ryöstäjä olisi.
Milloin waan kuulin wähänkään siihen suuntaan wiwahtawia puheita, oli
niinkuin kylmää wettä olisi walettu päälleni. Pian kuitenkin huomasin,
ettei kenelläkään ollut wähintäkään tietoa oikeasta ryöstön yrityksen
tekijästä.
Jonkun aikaa kirkonkylässä sideltyäni kirjoja, kuulin sattumalta, että
teidän hallussanne on sidottawa lainakirjasto, jonka haluaisitte saada
jouluksi sidotuksi. Tiettyhän se, että sen kuultuani riensin heti
teidän luoksenne, missä kuulin kosolta työtä löytywän. Niin tawoin olen
joutunut teidän käsiinne ja siihen paikkaan, johon en olisi ikänä
tahtonut tulla ja josta en olisi suonut kuulewani koskaan
puhuttawankaan.--Jos minä nyt joudun kiinni, niin waimoni ja lapseni
nääntywät kauhusta, kun saawat asian kuulla."
"Miksi ette ottanut mainetodistusta mukaanne, lähtiessänne outoihin
paikkakuntiin?"
"Enhän sitä luullut tarwitsewani, kun en senkään kauemmaksi aikonut
matkustaa; sitäpaitsi en aikonut kauwan olla pois kotoa."
"Teidän selityksenne kuulostaa hywin todenmukaiselta, mutta suurin
konnakin woipi pahoja tekojaan peitellä rehellisyyden warjolla.
Wastatkaa minulle rehellisesti: onko teitä koskaan ennen tuomittu
häpeällisestä rikoksesta tahi oletteko nykyään syytöksen alaisena
jostakin semmoisesta?" sanoi Heikki ja katsoi kiinteästi miestä silmiin.
"Mikään muu rikos ei paina omaatuntoani, paitsi se, minkä olen tehnyt
teitä wastaan, enkä ole ennen enkä nyt ollut syytettynäkään mistään
semmoisesta, sen woin wakuuttaa; kuitenkaan en tahdo sitä salata, että
olen kerran sakoitettu juopumisesta."
"Minä panen teille ainoan ehdon: tahdotteko hankkia papinkirjanne
tänne? Jos sen teette ja jos se on yhtä=pitäwä puheenne kanssa, niin
meistä tulee hywät ystäwät. Kun tämän olette myöntänyt, saatte heti
ryhtyä työhön; sillä wälin pidän minä teitä silmällä", sanoi Heikki.
"Siihen suostun mielelläni", sanoi mies, hengittäen helpommasti.
"Nythän tosi ei waimoni ja lasteni tarwitse kuulla sitä hirweää
sanomaa, että minä olen joutunut kiinni ja että minua syytetään
ryöwäämisen yrityksestä", lisäsi hän sitten ja kyyneleet pyöriwät hänen
silmissään.
"Nyt minä uskon puheenne todeksi; ollaan ystäwät ja weljet", sanoi
Heikki, puristaen miehen kättä ja hänenkin silmässään pyöri kyynel.
* * * * *
Käräjät tuliwat ja Heikki meni haastettuna lain eteen wastaamaan
ensimäisestä juowuksissa olostaan. Nimismies oli kantajana, ja
Lewenius, Longman ja Rommander oliwat kutsutut wierasmiehiksi--kuinkas
muutoin.
Heikki tunnusti, tuomarin kysyessä, olleensa kowasti juowuksissa;
wieraitamiehiä ei tarwittu ja oikeus tuomitsi syytetyn juopumisen
sakkoon.
"Sen siitä nyt sait ... olisit ollut niinkuin ihmiset", sanoi
Rommander, kun Heikki tuli lakituwasta.
"Hym! Enhän toki kuitenkaan ole ketään yllyttänyt muita ihmisiä
ryöwäämään" sanoi Heikki kylläkin pisteliäästi.
"Mitä?" kysyi Rommander punastellen.
Heikki ei wastannut mitään, käweli waan pois. Sakotettuna miehenä tuli
nyt Heikki kotia. Kuitenkaan ei häntä otettu tylysti wastaan, sillä
hänen waimonsa tiesi miehellänsä olewan sekä tahtoa että woimaa
pitämään lupauksensa, ettei hän koskaan enää ole juowuksissa. Tämä
waimon ystäwällisyys ja luja luottamus antoi Heikille uutta intoa ja
woimaa lupauksensa täyttämisessä.
Silläwälin oli wieraan papinkirja tullut. Se oli yhtäpitäwä omistajansa
kertomuksen kanssa. Sen nähtyänsä sanoi Heikki: "Olette totta puhunut.
Minä huomaan, että teillä on rehellinen luonne, mutta että puute,
kärsimykset ja wiettelykset owat saattaneet teidät harhateille.
Tekisinhän aiwan wäärin, jos rupeaisin teitä, itsekin samanlaisesti
rangaistuna kuin tekin, syyttämään rikoksen yrityksestä. Kun meillä
kerran on ollut woimaa rehelliseen tunnustukseen, niin minä toiwon,
että meillä on myös woimaa elämän parannukseenkin", sanoi Heikki.
Tämän jälkeen syleiliwät nämä kaksi rikoksellista toisiansa. Se ei
ollut mikään ulkokullattu syleileminen, sillä se tapahtui kummankin
tunteen pakosta ja kumpikin heistä tunsi sydämessään halua ruweta
elämään uutta, parempaa ja laittamatonta elämää.
No, niinhän se oli. Molemmat oliwat rehmineet, koettaneet ja
yrittäneet. Toinen oli yksinkertaisena kansan lapsena koettanut täyttää
welwollisuuksiaan, mutta erehtyi pyrinnöissään ja toinen oli saanut
haistaa ammattikunnan monipuolisia hywiä ja huonoja puolia, ja siinä
oli hän oman löyhäperäisyytensä wuoksi ollut joutumaisillansa
hirweimpään rikokseen mitä ajatella woipi. Olihan kummallakin syytä
weljestyä ja pyrkiä nousemaan ylös lankeemuksistaan.
"Kuinka se nyt oikeastaan on? Mikä on teidät estänyt perustamasta omaa
liikettänne, kun kuitenkin olette kyllin kykenewä ammattiinne?" sanoi
eräänä kertana Heikki kirjansitojalle, joka ahkerasti puuhaili työnsä
kanssa.
"Mikäpäs muu kuin wiina. Kaikki ammattini mestarit owat tunnustaneet
minut mitä parhaimmaksi työntekijäksi ja ammattini tuntijaksi, mutta
juoppouteni tähden ei ole yksikään heistä minua woinut kauwan tykönään
pitää, eikä minulle mitään arwoa antaa. Sentähden olen joutunut
kaikkien hylyksi, ja siltä on täytynyt minun yrittää yhtä ja toista
ammattiini kuulumatonta tointa, saadakseni jotakin perheeni elatukseksi
ja toimeen tuloksi", selitti hän.
"No mutta, ettekö woi nytkään jättää pois tuota turmelewaa juomaa?"
"Usein olen yrittänyt sitä tekemään, mutta aina on yritykseni huonosti
käynyt."
"Mutta jos nyt taasen yrittäisitte; olisihan meitä nyt kaksi
samanlaista yrittäjää ja me woisimme olla toinen toisellemme awuksi",
sanoi Heikki ja katsoi miestä silmiin.
"Minä tahdon taasen koettaa ja yrittää. Jumala sen tietää, että
rakastan waimoani ja lapsiani, mutta woimaa ei minulla ole ollut seisoa
himoani wastaan", sanoi mies ja kyyneleet nousiwat hänen silmiinsä.
"Rukoilkaamme Häneltä woimaa hywiä aikomuksiamme toimeen pannaksemme,
jolla on sekä halua ja tahtoa meitä auttaa synnin loasta; hänen
awullansa woimme me woittaa kaikki kiusaukset", sanoi Heikki wakawasti.
* * * * *
On kulunut aikaa pari wuotta. Lainakirjasto on ollut sen aikaa
käytännössä ja Keron Heikki on sitä hoitanut. Waloisan kynttilän
tawalla on se lewittänyt waloa ympärillensä. Kansalaisensa owat
wähitellen tulleet huomaamaan, että Heikissä on miestä paljon enempi
seisomaan kuin lankeemaan ja he kunnioittawat häntä paikkakunnan
warakkaampana ja ymmärtäwäisempänä miehenä.--Anoppimuorikin on jo
aikoja sitten antanut Heikille anteeksi tuon ensimäisen ja wiimeisen
hairahduksen, sillä hän on huomannut wäwynsä mieheksi, jolla on woimaa
nousta ylös lankeemuksensa jälkeen. Mummo on jo käynyt kowin wanhaksi
ja woimattomaksi itseään hoitamaan, silti on hän wihdoin suostunut
muuttamaan wäwynsä ja tyttärensä luo. Usein hän katsoo Heikkiä kauwan
aikaa silmiin ja silloin sanoo hän tawallisesti: "En minä yhteen aikaan
luullut tuota Heikkiä kelpomieheksi." Tuota sanoessaan wetäysi hänen
kulmikkaat, ryppyiset ja keltaiset kaswonsa wiehkeämmän näköiseksi.
"Tanu Niininen"--hän, joka oli lainakirjaston sitonut ja joka oli ollut
langeta niin suureen rikokseen epätoiwossaan, mihin wäkewät juomat
oliwat hänet syösseet--niin, hänkin on pitänyt lupauksensa, sillä hän
ei ole sittemmin pannut suuhunsa mitään wäkewiä kun hän oli Heikille
luwannut niistä luopuwansa. Suurena apuna oli Heikki hänelle kiusausten
aikoina. Luottamusta saaneena on hän saanut runsaasti työtä ja
säästäwänä miehenä kun nyt on, on hän woinut kutsua waimonsa ja
lapsensa luokseen. Heikin awulla on hän perustanut oman liikkeensä.
Toimella ja tarkkuudella toimittaa hän ammattiinsa kuuluwat työt ja
tämän nojalla on hän niin paljon waurastunut, että hänen perheellänsä
on riittäwä ja murheeton toimeentulo. Heillä ei ole wielä koskaan
semmoista ollut ja Niinisen waimo kiittää sydämestään Jumalaa miehensä
elämän käännöksen tähden.
Nimismies oli juoppoutensa ja wirkawirheittensä wuoksi menettänyt
wirkansa. Hänen waimonsa oli kuollut surusta ja murheesta. Näiden
tapausten perästä pakeni nimismies paikkakunnalta, jättäen paljon
welkoja jälkeensä. Samoin tekiwät Lewenius ja Longman. Rommander koki
wielä jonkun ajan epärehellisesti kitkuttaa ammattiaan, mutta kauan ei
se menestynyt; wiimein hänkin pötki sääriinsä ja kaikki siihen
ammattiin kuuluwa työ lankesi Niiniselle.