M----n seurakunnassa tapahtui se harwinainen kumma, että yhtaikaa
saatiin kirkkoon saarnatuoli ja uusi isokello. Jopa olikin aika
molemmat saada, sillä siitä asti kun Ruotsista tuotu isokello oli halki
mennyt, ei ollut tapulissa ollut muuta kelloa kuin tuo kimeä=ääninen
pienikello, ja siitä oli kauwan, hywin kauwan, liki neljäkymmentä
wuotta, kun tuo isokello särkyi. Siitä saakka sitä sitten
kimeä=äänisellä pikkukellolla yksistänsä soittaa nalkutettiin kaikki
sielukellot, kiitoskellot, papinkellot, ensimäiset ja toiset soitot
pyhäaamuina, yhteensoitot ja kaikki muut soitot, mitä kirkollisissa
toimissa tarwittiin. Hywin ikäwältä tuntui seurakuntalaisista, kun ei
ollut kuin tuo ainoa kimeä=ääninen, kauwaskuulumaton pikkukello, sillä
waikeapa oli tietää, mikä merkitys sen nalkutuksella milloinkin oli.
Tosin koetettiin soitoista selwää tehdä sillä tawalla että soiton
jälkeen läpättiin, jolla oli eri tapauksessa eri merkityksensä; niinpä
esimerkiksi pyhäsoitoissa läpättiin toisen soiton perästä kerran,
papinkellolle kahdesti, yhteensoitolle kolmasti, miehen=puolen
sielukellolle kahdesti, waimonpuolen yhdesti j.n.e.
Mutta waikeaksi käwi noista läppäyksistä tolkulleen selwää saada, sillä
olihan asiat niin monenlaisia ja monesta merkityksestä, että muisti
petti ja järki seisahtui niitä kaikkia muistellessa ja aprikoidessa.
Wanhat muisteliwat kuinka toista oli silloin kun isokello oli wielä
terwennä. Silloin ei tarwinnut mitään lukua pitää noista ainaisista
läppäämisistä ja niiden merkityksestä, sillä aiwan helpostihan huomasi
asian oikean laidan, kunhan waan kuunteli, alotettiinko isolla tai
pienellä kellolla, soitettiinko molemmilla yhtaikaa, wai toisella waan
ja kummalla.--Niin, olihan silloin toki toista.--Kyllähän asia niin
oli, että tuota tukalaa ja epämääräistä kellonsoitto=puutetta oli monta
erityistä kertaa koetettu poistaa, ostamalla uusi isokello, mutta aina
sillä oli ollut paha onni. Kolme kelloa oli tuolla yhden kellon
aikakaudella ostettu, milloin Pietarista, kulloin kotimaasta, mutta
aina niille tuli joku onnettomuus eikä yksikään niistä pysynyt terwennä
täyttä wuottakaan. Mikä niistä halkesi laidasta kannanjuureen saakka,
minkä laidasta lohkeili suuria kimpaleita.--Huono onni tosiaankin.
Saarnatuoli oli Ruotsista tuotu ja se oli palwellut seurakunnan
ensimäisen kirkon yli=ikäiseksi. Kun uusi kirkko rakennettiin ja wanha
häwitettiin, muutettiin saarnatuoli uuteen kirkkoon, koska ei luultu
nykyaikana woitawan niin runsaasti koristettua saarnatuolia saada. Se
oli kahdeksankulmainen, suorakylkinen töselö. Joka kulmauksessa oli
runsaasti koristellut, nakerrellut ja kowerrellut patsaat; olipa niihin
laitettu pieniä pulleanaamaisia enkelin kuwiakin siipineen, joiden
posket oliwat niin punaiset, että luuli weren niistä tipahtawan.
Patsasten wäliin oli maalattu apostolien kuwia wirkamerkkeineen, ja
mihin waan oli sopinut, oli leikattu anturakengänpohjan muotoisia
sywennyksiä. Aikoinaan oli saarnatuolissa ollut runsaasti kultauksia,
mutta nyt näkyi siitä waan enään joitakuita keltaisen näköisiä likaisia
pilkkuja, joista tarkasti katsoen kiilsi joitakuita pronssinnäköisiä
jytysiä. Yleensä oli siitä muutkin maalaukset kuluneet ja lohkeilleet,
niin että kittaukset ja pohjustamiset oliwat yleisenä wärinä, jonka
tähden se kaukaa katsoen näytti likaiselta liitumöhkäleeltä.
Semmoinen oli se saarnatuoli, joka oli jo yhden kirkon wanhentanut ja
joka oli uuttakin palwellut jo lähemmäs sata wuotta.
Tällä pitkällä ajalla oli se käynyt hywin wanhanaikuiseksi ja
ränstyneeksi. Eipä siinä kyllä, että se oli alkuperäisen wärinsä ja
merkityksensä kadottanut, mutta se oli myös käynyt liitoksistaankin
hataraksi. Sillä kun pappi oikein innostui saarnassaan, riuhtoen ja
rytkien saarnatuolin laidasta, ritisi ja ratisi tuo pyhä sija kaikista
liitoksistaan ja saumoistaan, niinkuin pärekori. Tämän tähden oliwat
seurakuntalaiset jo kauwan ääneensä lausuneet sen mielipiteen, että
uusi ajanmukaisempi ja lujempi saarnatuoli olisi entisen sijalle
hankittawa.
Käwipä sitten niin, että ulkopitäjäläisetkin oliwat tuon puutteen
huomanneet, osaksi omasta näkemästään, osaksi kuultuaan
seurakuntalaisien tyytymättömyyden wanhaan saarnatuoliinsa.
Tämän kaiken oli ottanut waariin eräs toisessa pitäjässä asuwa
puuseppä. Hänellä oli jo se hywä ominaisuus, että hän oli saanut
kunnian tehdä pariin seurakuntaan waiwaisukon, ja ne oliwat niin
onnistuneet, että ne kauwan aikaa oliwat menossa ympäristön pitäjissä
alin=omaisena puheenaineena. Ei woitu kylläksi ihmetellä, kuinka tuo
Parliini oli woinut niin asianmukaisesti kowerrella ja wuoleskella nuo
hengettömät almunpyytäjät. Katkenneine sormineen ja kämppäjalkoineen
seisoiwat he siinä niin hurskaan ja wiattoman näköisinä, odotellen,
milloin joku hywä ihminen jonkun hywän lupauksen johdosta tulisi heille
almua antamaan; moni kirkossakäwijä ja wieläpä siwurientäjäkin käwi
ihmeellisille waiwaisukoille penninsä panemaan.
Tämmöinen oli se mies, joka tuli M----n seurakuntaan ja laittoi niin,
että seurakunta kutsuttiin kokoon, keskustelemaan ja päättämään, eikö
olisi jo aika hankkia uusi saarnatuoli. Kun entisen epäkelwollisuus oli
jo ennestään tietty, niin arwattawahan oli, että ehdotus otettiin
ilolla wastaan ja päätettiin kun päätettiinkin, että uusi saarnatuoli
on hankittawa ja että tuo ennestään tuttu Parliini saisi sen walmistaa.
Semmoiset oliwat M----n seurakunnan kellolliset ja saarnatuolilliset
olot ja tarpeet, ja semmoisiksi ne nyt muodostuiwat, että uudet piti
entisten sijaan laittaa. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä olihan tuo
tukaluus käynyt niin sietämättömäksi ja hankalaksi, että oli aiwan
mahdoton enään tietää mistään seurakunnallisista säntillisistä oloista,
oliwatko ne oikein wai wäärin, wai meniwätkö ne päin männikköön.
Niin se oli. Puutteita oli monenlaisia ja puutehan on aina puute.
Kuinka olisikaan ollut mahdollista ilman noita pyhiä wälikappaleita
kauemmin elää ja toimeen tulla, sillä olihan niin moni heistä sekä
kellon soitoista että saarnatuoleista saarnatuista saarnoista niin
paljon elämän ojennusta saanut ja olihan sitten sydän ollut niin
kummallisesti hywä kirkosta tultua ja wielä sitten koko wiikonkin,
siihen asti, kun pääsi taasenkin uutta elämänsanaa kuulemaan. Eihän se
ollut wäärin, waikkapa noita wälttämättömiä wälikappaleita ikäwällä
ikäwöitiinkin uudistuwiksi.
Oli joulukuun puoliwälissä, kun tuo merkillinen päiwä M----n pitäjälle
sattui tulemaan. Suntio Kolisen asunto oli lähellä kirkkoa, jonka
wuoksi siihen jo lauwantai=iltana alkoi wäkeä kerääntyä yösijaa
saamaan.
Kolinen oli weisuumies, jopa siihen määrään asti, että hän oli kerran
ollut lukkarin waalissakin, pääsemättä kuitenkaan leiwälle, usein oli
hän myös lukkarin poissa ollessa hänen sijassansa kirkossa wirkaa
toimittamassa ja muutoin oli hän lukkarilla apuna joka pyhä. Tämän
tähden oli Kolinen kuwin nuotillinen mies. Melkein aina hän hyräili,
kun waan ei puhumista ollut, kulkea kässytellen, molemmat kädet seljän
takana.
Jo lauwantai=iltana tuli pitkämatkaisia kirkkomiehiä ja waimoja
kirkolle ja pian oliwat kirkon likimmäiset talot täynnä ihmisiä ja
kartanot hewosia. Pian kuhahtiwat suntionkin pienenpuoleiset huoneet
wäkeä täyteen. Toisia tuli ja toisia meni, ja selwästi näki, että
kansaa tuli oikein tulwimalla kirkolle. Olipa siihen syytäkin, sillä
uusi isokello oli taasenkin ostettu. Se oli wiime wiikolla
juhlallisesti tuotu kirkolle ja ripustettu tapuliin. Sillä ei oltu
wielä kertaakaan soitettu, mutta pyhä=aamuna aiottiin antaa sen äänen
kuulua kaikelle kansalle ja siten se uudistaa. Sitä kuulemaan ja
näkemään oli kansa miehissä rientänyt.
Olipa muutakin uutta kirkolla nähtäwänä, joka myös ihmisissä herätti
uteliaisuutta ja lienee monen saanut kirkolle tulemaan. Uusi
saarnatuoli oli, näette, tuotu kirkolle. Sitä ei oltu wielä pantu
paikoilleen, waan se oli wiety tapulin ullakkoon, jossa se oli
halullisien nähtäwänä, Niin, eikö ollut syytä tulla kirkolle?
Noissa olisi jo kylläksi ollut kuulemista ja katsomista, mutta
suntiosta se wasta ihmeitten ihme oli. Hän oli ostanut aiwan ihka uuden
kellon, ei kirkon kelloa, waan tuommoisen ajan jakajan. Se ei ollut
mikään arwoton neljällä kiwellä käypä silinteri, waan oikein tuommoinen
kahdeksankulmainen kailetti=kello, joka oli warustettu tiima=,
minuutti= ja sekuntiwiisareilla, ja oli wielä päälliseksi lyöpä. Kellon
päällä oli lyhyt nuoran palanen, jonka ulkopäässä oli pieni rengas;
siitä nykäsemällä sai kellon lyömään milloin waan halutti.
Semmoisen kellon oli Kolinen ostanut juuri hiljakkoin. Montakin
kehottawaa syytä oli tuon kellon ostamiseen. Wanha kaapillinen,
painoilla käypä lyömäkello oli jo kauwan sitten laannut kaikenni
käymästä, waikka painoihin oli leiwisköittäin lisätty kiwiä. Eikäpähän
siitä paljon apua ollut sinäkään aikana kun se käwi, sillä hakkuri
mennä räplätti noin waan omia aikojaan, huolimatta wähääkään
pitkäwartisen heiluin harwoista heilahduksista. Siitä oli seurauksena
se että kello oli aina joko edellä tahi jälessä tai seisomassa.
Tuommoinen kello käwi wiimein suntion mielestä wirkaansa
kelpaamattomaksi, sillä kun se ei tiennyt aikaa, hiljastui useinkin
hänen soittonsa, josta hän sai nuhteita kirkkoherralta. Kyllähän suntio
oli kokenut laittaa apua tuolle epatolle seinäkellolle, nimittäin
laittamalla aurinkokellon tai tiimapölkyn, mutta eipä siitäkään ollut
mitään hywää pilwisillä säillä ja jouluaamuna. Monta kertaa oli
kelloseppä ollut tuon seinäkellon kimpussa ja laittanut sen käymään,
mutta tuskin hän oli talosta poistunut, niin suntio jo huomasi, ettei
kello ollut niinkuin sen olla olisi pitänyt, ja yks, kaks, oli kello
hänen käsissään, jota hän tirkisteli tietomiehen tawalla joka puolelta,
samassa puukon kärjellä wäännellen, rapaten ja kynsien sitä mihin waan
puukonkären sai mahtumaan. Semmoisesta menettelystä oli seurauksena,
että kello joko lakkasi kaikenni käymästä tahi meni se räplättämällä
niinkuin edellä on mainittu.
Suntio oli joku aika takaperin saanut taasenkin nuhteita kirkkoherralta
myöhästyneen soiton wuoksi. Pahoilla mielin tuli hän kotiin ja rupesi
ripustamaan kiwiä nyt kaikenni seisowan seinäkellon painon lisäksi.
Kello lähtikin laillaan liikkeelle ja suntio oli mielissään hywästä
onnestaan. Mutta kun hän oli seuraawana yönä makeimmassa unessaan
muorinsa kanssa, tapahtui se onnettomuus, että kellon nuora katkesi ja
tuo kiwipaljous tuli hirmuisella jyrinällä alas. Unen läpi kuului se
niin hirmuiselta räjähdykseltä kuin kauhein ukkosen jyrähdys.
Säikähdyksestä meni suntio aiwan turraksi, mutta yhtäkaikki tormasi hän
wuoteesta ylös tietämättä mihin sitä mennään, mutta mennä sitä waan
piti niinkuin nuoli. Mutta pimeän päässä oli sillä kiireellä niin huono
seuraus, että hän löi otsansa owenkamanaan ja sai suuren haawan
otsaansa. Reeta, suntion waimo, säikähti niin kowin, ettei hän kyennyt
ensinkään nousemaan ylös. Hän wapisi kuin haawan lehti, uihkuili ja
woiwotteli senkin seitsemänlaisella äänellä ja sanoi monenwärisiä
tulisäkeniä lentelewän silmissään. Hän sai siitä pahan rewäsimen
ilmoiseksi ijäkseen. Kauwan sai suntio toinnutella itseään, ennenkuin
hän kykeni ottamaan walkean. Oitis huomasi hän tuon hirmun oikean
laidan, kun huomasi ison kiwiröykkiön lattialla. Tämän hän heti
ilmoitti waimollensa, mutta mitäpä se enään auttoi, sillä rewäsin oli
tullut, ja se pysyi.
Tämmöisien syiden tähden päätti suntio lujasti mielessään poistaa tuon
ikäwän kellottomuuden. Kuitenkin piti hän aikeensa salassa, iloiten
siitä ja itseksensä ehtimiseen hyräillen. Hänellä oli kaupunkimatka
tiedossa, kun piti lähteä kirkonkelloa noutamaan, ja sieltä hän aikoi
ajanjakajankin tuoda, mutta niin salaa, ettei kellään olisi siitä
pienintäkään aawistusta. Kun hän sitten meni kaupungissa ollessaan
kellosepälle, mielistyi hän tuohon kailetti=kelloon, kun se niin
juhlallisesti käydä laklatti. Sen hän sitte arwelematta osti ja hän
iloitsi mielessään kuinka hän kellollaan hämmästyttää maailmaa.
Semmoinen oli se ihmeellinen kello, joka juhlallisesti riippui suntion
tuwan peräseinällä. Siihen oli se asetettu muutamia päiwiä ennen.
Paikkakunnassa ei oltu ennen nähty semmoista kelloa. Tieto tuosta
kummallisesta kellosta oli lewinnyt rewontulien tawalla ympäri pitäjää
ja jokaisen teki mieli saada nähdä ja kuulla tuota kummallista
taidekalua muiden uusien kummien ohessa. Sen wuoksihan se oli, kun
suntion huoneet jo lauwantai=iltana kuhisiwat niin täynnä wäkeä.
Ja kylläpä ei suntio pannutkaan sytytettyä kynttiläänsä wakan alle.
Wakawana ja arwokkaan näköisenä kuljeskeli hän uteliaan wäkijoukon
keskellä, itsekseen hyräillen sanatonta, mutta nuotillista hyräilyä,
molemmat kädet seljän takana. Kun hän noin hyräillen liikkeelle lähti,
tiettiin silloin aina saatawan kuulla jotakin hywää tuosta
ihmeellisestä kellosta, sillä wakawin askelin läheni hän juhlallisesti
kelloa, tarttui kiinni tuohon kellon päällä olewaan lyhyeen,
rengaspäiseen lyömänuoraan ja wetää hurautti siitä. Ja woi ihmettä,
mikä seuraus tuolla näennäisesti yksinkertaisella tempulla oli, sillä
kello rupesi heti lyödä hamisemaan niin paljon kuin kerkesi. Tämän
tempun uudisti suntio aina silloin kuin uteliasten joukko uudistui ja
kun heidän keskinäiset puheensa käwiwät kowin tiedonhaluisiksi, jotka
suntio kyllä kuuli, waikkei hän ollut niitä kuulewinaan.
Kun ei hän ollut tuolla hyräily=, käwely= ja hurauttamistuulella, istui
hän huoneen peräpuolella harwasanaisena ja miettiwän näköisenä,
wedellen sawuja uudesta, wasta kaupungista tuodusta piipustansa,
molemmat kädet ristissä rinnan päällä. Siinä hän sitten
korwakuuluksissa kuunteli ja waarinotti jokikisen sanan mitä milloinkin
kellosta puhuttiin. Jos joku yksityinen oli niin utelias ja kärkäs,
että hän tuli suorastaan suntion luo, tekemään jotakin kellollisia
kysymyksiä, sai hän wastaukseksi harwoja, mutta asiallisia ja useinkin
niin tylyjä ja pistelewäisiä wastauksia, että ne monen liiaksi uteliaan
tiedonhalun jäähdyttiwät kauwaksi aikaa.
Monta eri joukkoa oli näin tullut ja mennyt ja kaikki oliwat saaneet
nähdä kellon ja kuulla sen lyöwän. Mutta nämä oliwat waan tuommoista
nuorta hälyjoukkoa, joilla ei ole wielä mitään perinpohjaista
tutkimuskykyä, tyytyiwät waan tuommoiseen pintapuoliseen näkemiseen ja
kuulemiseen.
Oli kappaleen aikaa jonkummoista rauhaa, sillä uusia uteliaita ryhmiä
ei tullut; oli waan oma kortteeriwäki ja sitähän woi jo semmoisissa
tiloissa rauhaksi sanoa. Suntio oli erinomaisen hywällä tuulella ja sen
useammasti nyt kuultiin kellon hanisewaa lyöntiä ja suntion hyräilyä.
Samassa alkoi kartanolta kuulua iloista naurun rähinää ja puheen
pälinää.
"Jokohan taas...?" sanoi suntio ja istui jo waralta tuohon wakawaan
asemaansa.
Rähinä läheni ja jo tuliwat he porstuaan, jossa he kopisteliwat lunta
pois kengistään. Aristelematta astui tuo iloinen ja suruton joukko
huoneeseen. Huolimatta yhtään mitään kenestäkään huoneessa olijasta,
alkoiwat he wilkuilla ympäri huonetta, lasketellen samassa kello=asiaan
kuuluwia sanoja ja lauseita; tuntuipa siltä kuin he olisiwat otaksuneet
koko kellon ja talon yksinomaisesti kuuluwan heille.
Nämä oliwat täydessä naimaijässä olewaa nuorta wäkeä ja olipa heidän
joukossaan pari morsiuspariakin. Saattajana tahi johtajana oli heillä
Tuiweroisen Tiitus, lyhyt, mustanwihakka miehen paaru. Hän oli
naimaikäänsä katsoen mennyt jo yli onnensa, mutta siitä huoli Tiitus
wiisi. Hän tahtoi waan olla siellä, missä muutkin nuoret oliwat, eikä
yksiäkään kysyjäisiä, kuulijaisia ja häitä ollut, joissa Tiitus poika
ei olisi ollut parhaana miehenä, eikäpä mitään muutakaan, joka waan oli
jotakin uutta. Yleensä häntä pidettiin asiantuntewana miehenä, sillä
hän oli kulkenut enemmän maailmaa kuin muut paikkakuntalaiset. Hän oli
kerran käynyt Jywäskylän kaupungissakin ja siitä oli hän jotenkin
ylpeä, sillä kun hän kertoi noita matkahawainnoitansa, alkoi hän
tawallisesti kertomuksensa näillä sanoilla: "Kun minä etelässä käwin".
Niin, semmoista joukkoa se oli, joka nyt tuli suntion uutta kelloa
katsomaan. Jo ensi ottosista huomattiin, etteiwät nuo ohwakkaat wieraat
olleet suntiolle oikein mieluisia, sillä heti heidän tultuansa tuli hän
tawallista tarkkaawammaksi, miettiwämmäksi ja wähäpuheisemmaksi;
hyräileminen lakkasi heti niinkuin tulpan olisi suuhun lyönyt.
"No, missä se on? Eihän tuota näy koko kelloa", sanoi eräs suulas
tyttö, seinille katsella tirkistellen.
"No woi! Etkö tuota nyt näe...? Tuollahan se on kellokaapin wieressä
peräseinällä... Minä näin sen heti kun huoneeseen tulin", sanoi
Tuiweroisen Tiitus, ihmetellen tytön näkemättömyyttä.
"Woi herranen aika, tuommoinenko se waan onkin? Noin pieni ... ei
seulankaan kokoinen", sanoi joku joukosta ja koko joukko meni perälle
huonetta ja kaikkein silmät oliwat tähdätyt kelloon.
"Minkälainen se sitten sinun mielestäsi pitäisi olla?" kysyi suntio
jotenkin äreästi.
"En minä häntä oikein tiedä, mutta minä luulin, että se on tuommoinen
kaapillinen..." sanoi puhuja hämmästyksissään.
"Kaapillisten kellojen aika on ollut ja mennyt", murahti suntio.
Tätä wiimeistä suntion tyytymätöntä lausetta eiwät kellon tarkastajat
näyttäneet ensinkään huomaawan; he eliwät waan omaa elämäänsä ja
pitiwät omaa menoansa.
"Onpa se sentään soma kello ... noin pikkunen ja kiiltäwä ja--ja noin
paljon wiisareita", sanoi joku joukosta.
"Sepä minusta onkin paha, että niitä niin paljon... Eihän tiedä montako
kellokaan on", sanoi Sydänmaan Jussi.
"Niin, mutta 'siprut' minusta owat huonot... Eihän noissa ole kuin
suoria piiruja rinnan ja ristissä ... mikä noista selwän...?" säesti
eräs tyttö siihen.
"Mutta uskokaapa jos tahdotte, niin minä olen ennenkin nähnyt semmoisen
kellon--lautamiehellä se on--jossa oli samanlaiset siprut kuin
tuossakin ja minä opin ne aiwan pian ymmärtämään", sanoi eräs tyttö.
"No mitenkä?"
"Minä lähdin ykkösestä lukemaan ja luin: yks, kaks, niin kauwan kun
tulin sille kohdalle missä wiisari oli", selitti tyttö.
"No, mutta woisihan tuossakin samoin tehdä", sanoi se tyttö, joka oli
kelloa ihannellut.
"Mikäpä olisi, ettei saattaisi."
"Kyllä se on siewä kello. Katsokaapa tuota pikku wiisaria tuossa pikku
taulussa ... tuossa alhaalla ... näettekö...?"
"Menee niin että näkee."
"Näkeehän tuon ... hywin näkeekin."
"Lyöpiköhän tuo?"
"Mitäs hän toki tuommoinen ... toisenlaisen sen kellon pitää olla,
jonka mieli on lyödä", sanoi Tiitus, joka tähän asti oli ollut kelloa
arwostelematta ikäänkuin kadehtien, kun muut ihanteliwat ja
ihmetteliwät tuota uutta ja kummaa, josta hän ei ollut tiennyt
edeltäpäin kertoa.
"Mitäs se toki... Eihän tuossa ole painojakaan ... painothan toki
lyömäkellossa olla pitää", selitti Sydänmaan Jussi.
"Niin, eikä heilaria."
"Ettäkö se ei lyö?" kuuliwat kellon arwostelijat aiwan selkänsä takana
sanottawan.
He eiwät ollenkaan huomanneet, että suntio oli hiljalleen noussut ylös,
kun kuuli että kellolle alettiin hakea olemattomia wikoja ja siten
syyttä tarpeetta poljettiin sen arwoa. Sen tahtoi hän nyt kaikin
mokomin poistaa ja sitäwasten oli hän nyt liikkeellä.
"Woi, woi lyöpikö se...? Sanokaa, hywä Kolinen, sanokaa", pyyteli eräs
tyttö helkewästi, hän, joka oli niin mestari numeroiden tuntemisessa.
"Lyöpipä tietenkin ja lyöden lyöpikin, eikä siinä tarwita painoja eikä
heilareita", sanoi suntio ja katsoa wilautti Tiitusta silmiin.
"Wai lyöpikin se...! Woi kun kuulisi sen lyöwän."
"Odota niin kauwan, kun wiisari tulee tiiman päälle ... kohtahan tuo
tulee", kehoitti joku tuota malttamatonta.
"Niin, wain se tulee wasta puolen tiiman päälle, koska on pitkäwiisari
alaspäin ... näethän tuon nyt", hopitti tyttö.
"Lyöhän se puolen tiimankin päästä, mutta eihän se silloin lyö kuin
yhden kerran, waan kyllä siihen keino tiedetään", sanoi suntio ja alkoi
astuskella kelloa kohden.
"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy", kuului nyt ja samassa wetää hurautti hän
lyömänuorasta.
Kello alkoikin lyödä suhuuttaa minkä kerkesi. Heti herkesiwät kaikki
hälisemästä ja suurella uteliaisuudella kuunteli jokainen kellon
lyöntiä. Sydänmaan Jussikin otti niin wakawan aseman, ettei tohtinut
hengittääkään; hän oli niin pinnistyksissä, että hänen takkinsa hihan
suut tärisiwät kuin haawan lehti. Ehdottomasti oli hän kääntynyt kellon
puoltajain puolelle.
"Jopa oli kumma", sanoi hän ja huokasi raskaasti.
"Kumma se oli ja woi, woi kuinka siewästi se suhisi ja kuinka kauniisti
se lyödä ynisi", hälysi useampi yhteen ääneen.
"Niinhän tuo kalkahti raudalta", sanoi Tiitus nyreissään.
"Kalkahtiko se raudalta?" kysyi suntio niin tuimasti, että kaikki
läsnäolewat hämmästyiwät. Samassa kääntyi hän äkkiä Tiitukseen päin.
"No enhän minä nyt sitä niin todesta..." koki Tiitus hämillään sanoa.
"Niinäpä se on... Tulee puhumaan, waikkei ymmärrä yhtään kellon
päälle", sanoi suntio.
"Woi kuinka se on kaunis kello ... woi kun minullakin olisi tuommoinen
kello", sanoi joku poika.
"Ja miten kauniisti se käydä laklattaa."
"Entä nuo wiisarit sitten ... katsokaa tuota pientäkin, kuinka se
sikeltää."
"Ja niin kiiltäwä ja pieni."
"Saattaisipa melkein waikka lakkariinsa pistää."
"Menisitpä häntä liikuttelemaan, niin näkisit kuinka siinä käwisi ...
kellon pitää olla suorassa, jos mieli sen käydä on", sanoi Tiitus.
"Ettäkö tämän pitää olla suorassa, ennenkuin se käypi, wai?" kysyi
suntio tuimasti.
"Niin kaiketi tuon ennen on pitänyt olla."
"Siinäpä laskit aika walheen", sanoi suntio. Samassa hän siwalsi kellon
naulasta ja pisti sen ylösalasin alimmaisesta hankista riippumaan. "Nyt
näette, minkälaisissa kengissä tuo mies kulkee", lisäsi hän sitten
woitollisesti.
Ihmettelemästäkin päästyä ihmetteli koko seura, kun kello käweli yhtä
raikkaasti, waikka oli käännetty ylösalasin. Semmoista ei oltu ennen
nähty. Jokainen heitätä kyllä oli nähnyt, minkälaisessa pulassa kylän
kellosepät oliwat olleet heidän mustatauluisten ja raskaspainoisten
seinäkellojensa kanssa, kun he niitä ensin siiwottuansa, käymään
asetteliwat. Kuinka monta päreentikkua ja suudetta he tarwitsiwat
silloin kelloa suoraan asettaessaan, sen ties taiwas ja päiwäkaudet
saiwat he korwiansa kallistella, kuullaksensa, milloin kello tasaisesti
astuskeli. Mutta nyt, nythän kääntynee maailmakin ylösalasin, koska
kellotkin woidaan päälleen kääntää, eiwätkä ole siitä tapo
taallaankaan, käydä raksuttelewat waan, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.--Niin, eikö ollut syytä ihmetellä? ja kaikki muut niin
tekiwätkin, mutta Tiitus oli waan tyytymättömän näköinen.
"Eihän tuo lyönyt oikeaa tuntiakaan ... löi kymmentä ja kello ei ole
wielä kahdeksan", sanoi hän.
"Se on kumma, minkälaisessa wääryyden solmussa ja katkeruuden sapessa
tuo mies on minun kelloani wastaan, ikäänkuin se olisi hänelle mitään
pahaa tehnyt. Mutta minä tahdon näyttää, kuinka perättömiä hänen
parjauksensa owat", sanoi suntio kiiwastuneena.
Näin sanoen nykäsi hän taasen lyömänuorasta ja antoi kellon lyödä,
nykäsi wieläkin ja nykäsi niin kauwan, että lyönti tuli oikeaan.
"Wieläkö sinulla on nyt mitä sanomista?" sanoi sitten suntio, kääntyen
Tiituksen puoleen.
"Woi, woi kuinka kauwan ja kauniisti se löi, waikka oli alaspäin
käännettynä... Eipä se tarwinnut painoja eikä heilareita, mutta löipä
yhtäkaikki", hälisiwät kaikki, mutta Tiitus katseli pitkin nokkaansa.
"Kuinka te woitte sitä noin mielinmäärin lyöttää ... noin waan miten
itse tahdotte?" kysyi joku.
"Miksei ... helppo tehtäwä se on sille, joka kellon perinpohjin
tuntee", sanoi suntio oikein kellosepän tawalla.
"Woi kun minulla olisi teidän kätenne", sanoi Sydänmaan Jussi,
ihmetellen suntion taitoa.
"Mitäpä siitä olisi, poika parka, hywää, kun sinulla ei kuitenkaan olisi
minun päätäni", arweli suntio.
"Mikä tuon kellon nimi on...? Onhan kelloillakin useinkin nimet", kysyi
joku.
"Mitä sinä, Tiina, joutawia ... eihän sitä kelloilla nimeä..." sanoi
Sydänmaan Jussi arasti.
"On kun onkin ... Meidän renki=Matillakin on lakkarikello, jota hän
sanoo Lonton=kupulaksi", wäitti tyttö.
"On tälläkin kellolla nimi", sanoi suntio totisesti.
"Wai on... Tiesinhän minä, että on kelloillakin nimi. Sanokaa, hywä
Kolinen, mikä tuon teidän uuden kellonne nimi on--sanokaa", kärtteli
utelias Tiina.
"Kaaleppikello tämä on", sanoi suntio tohtuneena.
"Wai kaaleppikello... Wiwahtaapa se wähän ihmisen nimeen, mutta eihän
se mitään haittaa... Paljonkohan tuo on maksanut?"
"Wiisikolmatta markkaa."
"Kylläpä on hintaa, mutta eihän sitä tuommoista helpolla...", arweli
joku.
Tuiweroisen Tiitus oli kauwan aikaa ollut waiti ja neuwotonna. Selwästi
huomasi hän joutuneensa kelloasiassa häwiölle suntion kanssa, sillä
kaikki oliwat kääntyneet hänen puolelleen, yksin Sydänmaan Jussikin,
josta hänelle oli alussa niin hywä apu ollut. Waikea oli hänen kärsiä
tappiotaan, sillä sittehän hän olisi menettänyt kaiken arwonsa.
"Kun minä etelässä käwin, niin..."
"Käy sinä siellä, käy sinä täällä."
"No antakaahan nyt toki puhua."
"Puhu nyt sitten."
"Kun minä etelässä käwin, niin siellä minä kummallisen kellon näin ...
tuo ei ole sen rinnalla wielä mikään", sanoi Tiitus.
"No annapa paukkua, minkälaisen kellon sinä siellä näit."
"Se oli semmoinen, semmoinen----se löi kuuteen kulkuseen yhtaikaa ja se
löi kaikki tiimat ja minuutit. Siinä oli taulu ammeenpohjan ja heilarin
lantti saawinpohjan kokoinen. Se tiesi wuodet, kuukaudet, tunnit,
minuutit ja sekulit. Sitä ei tarwinnut wetää kuin kerran wuodessa
ja ... ja sehän nyt wasta koreasti löi ... mitäs tuo tuommoinen."
"Mikä se sekuli on?" kysyi joku.
"Etkö sinä sitä wielä tiedä...? Se on tuo sukkela wiisari tuossa pikku
taulussa ... alhaalla tuossa ... ymmärrätkö?--tuo joka tuossakin on
olewinaan."
"Missä näit semmoisen kellon?" kysyi suntio.
"Jywäskylässä; siellä näkee jos mitä."
"Missä siellä?"
"Erään herran kamarin seinällä."
"Sekulit ... kuuteen kulkuseen...? Mahdoit panna heti seitsemään...
Hm!" murahti suntio.
"Minä pelkään, että tuo Tiitus walehtelee", arweli eräs tyttö.
"Mitäpäs se tekee ... hän walehtelee niin että nokka päässä heiluu.
Missä sitä semmoista kelloa ... ammeenpohjan kokoinen...? Kummaa kun se
kehtaakin.----Kuulihan sen tuosta lyönnistäkin. Siitä sitä tulisi kun
kaikki minuutitkin ... aiwanhan se olisi yhtenä sälinänä ja kuka siitä
selwän ottaisi...? Eiwäthän ihmiset hulluja ole.----Kuulittehan jo
siitäkin, kun sanoi tuossakin pitäwän painot olla, ennenkuin se löisi
... eipähän tiennyt sitäkään", puhkesi suntio puhumaan.
"Nyt minä tiedän warmasti että Tiitus walehtelee", sanoi joku joukosta.
"Me uskomme sen ja tiedämme kaikin", sanoi toinen.
"Hywä on kun tiedätte", wakuutti suntio.
"Hywästi nyt waan, Kolinen!--olipa se soma kello", sanoiwat nuo kellon
katselijat ja lähtiwät pois, wielä mennessäänkin wäittäen, että Tiitus
walehteli.--Nurpalla nokin seurasi hän heitä.
"Saipas hän kerrankin, wanha walehtelija...! Tuleekin syyttä tarpeetta
tärwäämään ja parjaamaan toisen kelloa", sanoi suntio wierastensa
mentyä.
Hän tuli erinomaisen hywälle tuulelle tuon wiimeisen kelloa
tarkastelewan ryhmän lähdettyä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä
olihan hän saanut täydellisen woiton tuosta nenäkkäästä Tiituksesta ja
kello oli jäänyt siihen arwoon, mikä sillä hänen ja muiden mielestä
harwinaisena kaluna paikkakunnassa oli.--Kaikki äreys ja kärtyisyys
lähti hänestä niinkuin wesillä pesten ja yhtenään kuului nyt waan tuo
tutunomainen "hyhhyhy, hyh, hyh, hyy". Talon majamiehet saiwat nyt niin
paljon kuulla kellon lyöntiä, ettei suinkaan kenenkään liene tehnyt
mieli enempää, sillä yhtenään käydä kässehti suntio hyräillen kellon
luo ja wetää hurautti kellon lyömänuorasta; menikö lyönti oikeaan tai
wäärään, siitä huoli hän wiisi.
Ilta oli jotenkin kulunut, sentähden alettiin jo asetella maata.
Walkeat oliwat jo sammutetut, ja yksi ja toinen majamies weteli makeata
unta. Joku wieras oli hywän aikaa walwoskellut, sillä Nukku=Matti ei
osannut hänen luokseen. "Mitenkä, kellohan löi wast'ikään ja nyt se
taaskin lyöpi?" ajatteli hän, kun se taasenkin rupesi lyödä
suhuuttamaan. Mitäpä siinä oli, kello löi waan lyömisensä, mutta kun se
oli tehtäwänsä tehnyt, hurahtiwat taasen lyöntineuwot ja kello waan yhä
lyödä hanitti.
"No, eiköhän, kiesawita, se pöllö ole yölläkin wielä tuon rämpän
kimpussa...! Ei saa yötänsäkään rauhassa nukkua. Kyllä kaiketi se sen
kauniisti särkee, niinkuin muutkin on tehnyt... Huomenna saat myydä
pois koko honikan ... äläpäs nyt toki ... minä en kärsi sitä ...
ihmisetkinhän tuolla nauraa", kuului samassa suntion waimon äreä ääni,
joka luuli jo kaikki nukkuwan.
* * * * *
Aamulla kun ihmiset heräsiwät, ihmetteliwät he suuresti, kun kelloa ei
seinällä ollutkaan. Suntio oli wähäpuheisempi ja synkeämmän näköinen
kuin koskaan ennen. Hänen muorinsa oli hywin ruppatuulella. Äänetönnä
kulki hän muun wäkijoukon keskitse asioitaan toimitellen ja jos hän
jonkun sanan sanoi, oli se joko pistelewä tai tyytymättömyyttä
osoittawa. Kortteeriwäki huomasi tuon emännän pahantuulen ja se
synnytti jonkunmoista alakuloisuutta kaikkiin.
Kaikki huomasiwat aiwan selwästi, että suntio wartioi sitä tilaisuutta,
että hän woisi jollekin majamiehelle jotakin sanoa muiden huomaamatta;
semmoinen hetki ilmestyikin.
"Paljonko kello on?" kysyi hän melkein kuiskaamalla eräältä ja hänen
käytöksensä oli niin arkamainen, että oikein sääliksi käwi.
"No missäs teidän kellonne on?"
"Se täytyi wiedä pois."
"Ja minkä wuoksi?"
"Se pahuus oli seisonut yöllä... Liiaksi minä kaiketi sitä kääntelin ja
lyötin ... täytyy wiedä se kellosepälle.----Olipa hywä kun kirkkoherra
antoi minulle semmoisen ohjeen, että saisin silloin alkaa soittamisen,
kun hän lähtee kotoaan, sillä pappilaan oli jotenkin pitkä matka."
"Mihinkä nyt olette kellonne wieneet?"
"Tuonne perikamariin, arkkuun waan... Kunhan ei waan tuo nero Tiitus
saisi sitä tietää----ehkä siitä wielä kello tulee."
Kun hän sai tietää, mitä aika oli kulunut, lähti hän pois, itsekseen
mutisten: "Eipä nyt toki wielä niin kiirettä ole".
* * * * *
Nyt alkoi tulla toiset tuumat. Aika oli jo siksi kulunut, että
yökirkolla olijat alkoiwat kaikin olla liikkeellä ja toisia tuli
ehtimiseen. Yhtenä paminana oli kartano, kun ihmiset pälisiwät, luokat
kolahteliwat, aisat rämähteliwät ja hewoset hirnahteliwat, miesten
hewosia waljaista riisuessa ja sijotellessa rekiä, joihin he sitoiwat
hewosensa kiinni ja joille he laitteliwat loimia ja syömistä.
Kylmettyneine kenkineen ja kylmine turkkineen työntäysi wäki
huoneisiin, jotka niin täyttyiwät, ettei siinä ollut käden eikä jalan
sijaa. Jokainen koetti pyrkiä walkean luo, lämmittämään kohmettuneita
kynsiään; lapsiwäkeä oli paljon mukana ja ne oliwat kaikkein
halukkaimmat siihen toimeen. Kylmä oli tosin ilma, mutta eihän sopinut
poissa olla, sillä soitettiinhan tänään ensi kerran uudella isolla
kellolla ja se piti heidän kuulla ja jos mahdollista nähdäkin, wieläpä
saarnatuolikin.
Suntiolle koitti iloisempi aika. Kaikki häntä tahtoiwat hywitellä ja
mielitellä, ja päästä hänen kanssaan niin likeiseen ystäwyyteen kuin
suinkin mahdollista, sillä hänhän se isoa kelloa soitti ja hänenhän
awullaan sitä tapuliin pääsi, jos pääsi. Suurin osa kirkkomiehistä ei
tiennyt wielä mitään tuosta suntion kummallisesta "kaaleppi"=kellosta
ja jos joku tiesikin ei hän sitä nyt muistanutkaan, sillä olihan nyt
kohta kuultawissa isompi kello, joka löi paljon isommasti kuin mikään
kaaleppi.--Niin unohtui suntiolta koko tuon oman kellonsa yöllinen,
surullinen juttu ja hän alkoi taas iloisesti hyräilemään.
Yksi ja toinen pyyteli häneltä lupaa päästäksensä hänen kanssaan
tapuliin. Enimmiten ei hän ollut noita pyyntöjä kuulewinaankaan, kulkea
kyssytteli waan ja hyräili; joskus istui hän arwokkaan näköisenä,
molemmat kädet ristissä rinnan päällä. Kun tuo kärttäjäjoukko häntä
kowin ahdisti, sanoi hän waan: "Ei sinne kaikki mahdu". Mutta waikka
hän niinkin sanoi, wilkutti hän toisille ystäwällisesti silmää jossakin
lomassa, milloin eiwät muut sitä nähneet ja se merkitsi hywää. Näille
hän jossakin sopiwassa tilaisuudessa kuiskasi jotakin korwaan ja siitä
tuliwat nämä oikein iloisiksi.
Nyt juuri tuli Tuiweroisen Tiitus huoneeseen. Hän wilkuili ympäri
huonetta, nähtäwästi etsi hän jotakin ihmistä; tuota illallista
kello=juttua ei hän näyttänyt muistawankaan.
Hänet nähtyänsä istui suntio johonkin huoneen nurkkaan, ikäänkuin
piiloon häneltä, mutta Tiitus huomasi kuitenkin hänet ja asteli suoraan
suntion luokse.
"Hywää huomenta, Kolinen! Saanhan minäkin tulla tapuliin", sanoi hän
iloisesti.
"Etkä saa."
"No miksen...? Minä soittaisin teille awuksi", sanoi Tiitus
ällistyksissään.
"Waikka mitä tekisit, niin et saa."
"No miten? Sanokaapas."
"Eihän sinne kaikki ... ja mitäpä sinulla siellä tehtäisiin--
walehtelijalla", sanoi suntio totisesti.
"Kah, kun on kärtynen!" sanoi Tiitus ja heitti koko tapuliin pääsemisen
hitolle. Hän kääntyi aiwan wälinpitämättömän näköisenä pois ja alkoi
muiden kanssa iloisesti hölistä muita asioita.
Paljon oli tapuliin luwatuita, mutta paljon enemmän luwan saamattomia.
Toiwon ja ilon hohde loisti luwansaaneiden kaswoilla; oikein he käsiään
hykerteliwät pelkästä ilosta ja malttamattomuudesta.
"Woi, woi kun tulisi aika!" sanoi eräs poika käsiään hieroen ja hymyssä
suin.
"Niin aika'... Mitäs kello nyt onkaan?" sanoi Tiitus ja silmäili heti
sitä paikkaa, missä tuo kiistanalainen kaaleppikello oli illalla
oikein= ja wäärinpäin riippunut. "Eihän sitä ole enään koko kelloa ...
eihän se waan ole lakannut käymästä?" lisäsi hän sitten ja kääntyi
kysywästi suntioon päin.
"Eikä ole."
"Mutta tosiaankin. Minäkin olen kuullut, että Kolisella on uusi ja
kummallinen kello, missä se nyt on?" sanoi joku kirkkomies.
"Kyllä kaiketi se on niin koreasti herennyt käymästä", ehätti Tiitus
sanomaan, nauraa wirnistellen.
"Kuulithan sen, ettei se ole ... mutta eihän sitä toki kaikille--
luuletko tapuliin pääsewäsi?" sanoi suntio ja hän oikein wapisi
hätäymisensä tähden.
Aamu rupesi walkenemaan ja ikäwä seinäkellon juttu haihtui wähitellen.
Suntio alkoi käydä lewottomaksi ja lupauksen lapset wielä
lewottomammiksi. Rauhattomana käweli suntio paikasta toiseen ja katsoi
tawasta akkunasta ulos, nähdäksensä missä määrin päiwä walkenee ja
tietääksensä, mitä aika on kulunut. Nähtäwästi ei hän uskaltanut tuolta
kellomieheltäkään tulla kysymään, paljonko kello on, sillä hän älysi,
ettei hän woi sitä niiden huomaamatta tehdä.
Ei ollut wielä hetikään selkeä päiwä, kun suntio alkoi tukkia turkkia
päälleen.
"Joko sitä lähdetään?" kysyi joku luwattu.
"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy", hyräili waan suntio ja samassa otti hän
tapulin awaimet naulasta.
Tämä oli merkki lähtöön. Kuumeentapaisella kiireellä hakiwat kaikki
wöitään ja kintaitaan, ja niin sitä lähdettiin. Paljon oli siinä wäkeä,
wanhoja ja nuoria, arwokkaita ja arwottomia, aina sen mukaan,
minkälaisessa yhteydessä mikin oli suntion kanssa; Sydänmaan Jussi oli
myös muiden joukossa--tiettypä se. Paljon oli semmoisiakin, mitkä eiwät
ensinkään olleet saaneet minkäänlaista lupaa, mutta yhtäkaikki oliwat
lyöttäytyneet matkaan, toiwossa, että joku hywä onni toimittaisi heille
tapuliin pääsyn. Niiden joukossa ei waan Tiitusta nähnyt. Juhlallisesti
ja arwokkaan näköisesti asteli suntio hitain askelin edellä ja hälisewä
joukko meluten jäljessä. Hänen oikeassa kädessään heiluiwat renkaista
toisiinsa nahkahankilla yhdistetyt isot tapulin awaimet ja wasemmassa
kainalossa oli hänellä iso kappale wanhaa hamppuwaatetta, luultawasti
jostakin wankasta alustasta.
"Mitä tuolla waatteella teette?" kysyi eräs keski=ikäinen mies, juosta
sipasten suntion siwulle.
"Kylläpähän hänen näet", sanoi suntio, eikä kääntänyt päätänsäkään.
Niin tultiin hälisten tapulin portaille. Tungos oli niin suuri, ettei
suntio woinut saada owea auki, sillä jokainen tahtoi ensiksi päästä
owesta sisälle. Wiimein täytyi suntion koweta ja sitten sai hän sen
werran tilaa, että sai owen auki. Yhdellä pamauksella oli ullakko
täynnä wäkeä. Siellä se körötti nurkassa pystyssä, uusi saarnatuolikin,
mutta eipä sitä nyt jouduttu paljon tutkimaan ja tarkastelemaan, sillä
olihan nyt muuta mielitiettyä. Kaikki siihen kyllä loiwat silmänsä,
mutta pian he käänsiwät katseensa muualle. "Olisihan tuossakin
katsomista, mutta ennättäähän tuon", sanoi ainoastaan eräs mies.
Ullakko oli auki koko kirkonajan, sillä kaikki kansa kulki sen läwitse.
Kelloihin mentiin toisen lukollisen pienen owen kautta; tuo owi oli
jossakin syrjäkomerossa, jonka tähden siinä oli aina puolihämärä,
komeroon kun ei tullut waloa mistään akkunasta.
Suntio awasi owen, meni owenpieleen seisomaan ja pani kätensä owen
eteen poikittain, pidellen toisesta pieluksesta lujasti kiinni. Sen
ikeen alati päästi hän sitten luwatut yksitellen edeltäpäin menemään,
mutta ne, jotka eiwät olleet lupaa saaneet, poisti hän armotta pois.--
Siinäkin tarkastelussa kului aikaa.
"Äläpä sinä siinä ... ole niin wiisas kuin olet", sanoi suntio
yhtäkkiä, kun hän oli loppupuoleen tuota päästämistyötä toimittanut,
samassa työntäen kowasti takaisin puoliwäkisin suntion käden alati
sisälle pyrkiwää miestä.
Ei ainuttakaan niin julkeaa luwansaamatonta miestä oltu nähty ja
kaikkein silmät kääntyiwät tuohon rohkeaan tungettelijaan. Ei ollut
häntä helppo tuntea tuossa puolihämärässä, mutta wiimein hän kuitenkin
keksittiin Tuiweroisen Tiitukseksi. Muiden hitautta hywäksensä
käyttäen, oli hän hätäpikaa waihtanut waatteita jonkun toisen miehen
kanssa, peittänyt puoleksi kaswonsa kaulahuiwillansa ja oudon pukunsa,
wäentungoksen ja hämärän awulla aikoi hän pujahtaa luwattujen mukana
tapuliin. Mutta sepä ei onnistunutkaan, sillä suntion tarkka silmä
keksi hänet kuitenkin. Ei Tiitus näyttänyt nytkään surewan tuota kowaa
onneansa, menihän waan taaemmaksi seisomaan ja nauraa mutristeli.
Kun suntio oli saanut kaikki laskettawansa lasketuksi tuli hän itse
wiimeiseksi, paiskasi owen kiinni ja wäänsi lukkoon.
Suurella jyrinällä kawuttiin nyt ylös. Ken ensin ennätti, mies se.
Suntio aukoi juhlallisesti luukut ja pani hakoihin. Sitten sitä
ruwettiin uutta kelloa tähystelemään.
Kun oli edellä ollut lauha ilma ja nyt tullut kireä pakkanen, oli kello
yltä päältä paksussa kuurassa, niin ettei sorwauksia, kuwioita ja
kirjoituksia näkynyt.
"Onpa se komean näköinen kello, mutta on niin kuurassa, ettei näe
kuwia", sanoi eräs mies ja samalla pyyhkäsi hän turkkinsa hihalla
kuuraa kellon laidasta.
"Älä, älä hemmetissä", hätäili suntio, tuli kiiruusti miehen luo ja
tarttui hänen käteensä kiinni.
"No miksei?" sanoi mies niin hätääntyneenä, että hänen silmänsäkin
remahtiwat suuriksi kuin suitsirenkaat.
"Se on waarallista", sanoi suntio totisena.
"Minkä wuoksi ... mikä on waarallista?"
"Sillä tawalla kellon pyyhkiminen ... se on waarallista."
"En ymmärrä."
"Hiuksia--karwoja ... ymmärrätkö?"
"Hiuksia, karwoja!--Mistä ja mihin?"
"Kellon laitaan turkin hihasta."
"Oliko se sitten niin waarallista?
"Wai oliko..?" Sittenhän kello heti halkeaisi kuin nauris."
"Niinköhän?"
"Etkö tuota wielä tuohon ikään tiedä? Sitenhän monta edellistäkin
kelloa on haljennut."
"Jonkun karwan wuoksiko waan?"
"Juuri niin. Kun joku hius tahi muu karwa sattuu kielen ja kellonlaidan
wäliin, niin raks, ja kello on halki."
"Sillä laillakohan tosiaankin entiset kellotkin owat särkyneet?"
"Aiwan sillä tawalla ... mokomat ajattelemattomat menewätkin turwakko
kädessä kellon laitaa silittelemään, niistä sattuu jäämään joku karwa
laitaan, siihen paikkaan, johon kieli lyöpi, ja heti on wahinko
walmis."
"Jopa se olisi kumma."
"Mikä kumma se on.--Paljon kummempi on se, kun monta syltä isoja
malmimöhkäleitä halotaan siten, että pannaan waan yksi ainoa hiuskarwa
päälle ja siihen lyödä mähistetään isolla moukarilla, ja malmimöhkäle
halkeaa kuin mikäkin lasipelti", selitteli suntio toimessaan.
"Minä arwasin, että kello on tämmöisten ilmojen wallitessa kowasti
kuurassa ja sen wuoksi otin tämän hamppuwaatteen, että saan kuuran
pyyhkiä pois, sillä se kowasti huonontaa kellon ääntä. Joutaahan se
ensi kertaa soidessansa kuulua kaikessa woimassaan", jatkoi hän sitten.
Samassa hän otti esille tuon waarattoman hurstiresunsa, laitteli
telineitä joistakin siellä olewista pölkynpäistä ja laudankappaleista
kellon alle, kiipesi niiden päälle ja alkoi resullansa pyyhkiä kuuraa
kellosta. Sitä teki hän niin suurella tarkkuudella kuin suinkin mikä
muu puhdistaja hywänsä. Hän kallisteli päätänsä ylös ja alas,
kuikisteli kellon sisälle ja päälle, etteihän waan mihinkään olisi
jäänyt tuota kaitahista kuuraa, ja mikä wielä pahempi olisi ollut,
jotakin karwaa tuon ajattelemattoman ja wähätietoisen miehen turkin
hihasta.
"Tällä tohtii ... tästä ei lähde mitään waaraa--tästä ei lähde karwoja
... mistäpä lähti, kun siinä ei niitä ole... Senkin ryökäleet owat niin
ajattelemattomia, mutta ette sitä wasta turwakko kädessä..." tuumaili
suntio kelloa pyyhkiessään.
"Jopa se on kaunis kello!" sanoi joku, kun kello tuli pyyhityksi.
"Niinpä minäkin sen luulen", sanoi suntio telinettä purkaessaan.
"Kunpa se nyt tulisi!" sanoi hän sitten ja katsoi luukusta pappilaan
päin.
"Kuka tulisi?"
"No se kirkkoherra."
"Sittenkös wasta soitetaan, kun kirkkoherra tulee?"
"Sittenpä tietenkin."
"Kyllä wielä sitten saadaan odottaa ... kello ei ole wielä kuin puoli
yhdeksän", sanoi eräs mies kelloaan katsoen.
"Kyllä se on jälessä", arweli suntio.
"Eikä ole."
"Kuinka se on?" kysyi suntio kellomieheltä salakähmää.
"Kyllä se ei ole enempää", sanoi hän.
"Tottapahan tulee kun tulee", sanoi hän waan siihen ja heittäysi hywin
huolettoman näköiseksi.
Olihan hywää aikaa kaikellaisiin juttelemisiin.
"Onkohan nykyisillä kirkonkelloilla sitä woimaa kuin ennen wanhaan?"
arweli eräs wanhanpuoleinen mies.
"Minkälainen woima niillä sitten on ollut?"
"Niitä pelkäsiwät hiidetkin."
"Ettäkö pelkäsiwät?"
"Pelkäsiwät kun pelkäsiwätkin."
"Mistä sen tietää?"
"Onhan siihen todistuksia."
"Kertokaapas!"
"Meidän pitäjässä oli ollut paljon ennemmin kirkko kuin K----lla.
Siellä oli Jyly=wuoressa silloin wielä hiidet pitäneet asuntoansa.
Oliwatpas kerran pitäneet keskenänsä juomingin ja heiltä oli loppunut
wiinat kesken. Eräs hiisistä oli muistanut, että meidän kirkossa oli
kirkkowiinaa; eihän muuta kuin lähteä sitä sieltä noutamaan; kaksi
hiittä lähti matkaan. Monta askelta eiwät he ottaneet tuolla
kolmipeninkulmaisella taipaleella, niin pitkään harppasiwat he. Niin he
tuliwat meidän kirkkoon ja ottiwat sieltä pari isoa täysinäistä
wiinapulloa. Kirkko ja kellarikin oliwat kyllä lukossa, mutta mitä,
eihän lukot hiisiä pidätä.
Mutta huonostipa hiidet oliwat osanneet juoma=aikansa ja wiinan
noutamisen walita, siliä nyt oli jouluaamu. Sillä wälin kun he oliwat
kellarissa wiinaa ottamassa, oli suntio noussut tapuliin soittoa
warten, mutta hiidet eiwät tienneet hänestä niin mitään. Juuri kun he
oliwat ensimmäisen harppansa ottaneet ja jalkansa tomauttaneet Hypän
kalliolle, lyödä jymäytti suntio kellon laitaan. Siihen patuseen
paikkaan putosiwat molemmat pullot hiisien käsistä ja meniwät rikki--
arwaahan sen. Molempien hiisien jälet näkywät wielä Hypän kalliossa;
toinen niistä on ollut antura=, toinen pieksukengissä. Samaten näkyy
molempien pudonneiden ja särkyneiden pullojen ojat; toisen pullon
korkki on pudotessaan roiskahtanut auki ja senkin sija näkyy", selitti
mies toimessaan.
"Kuinka ne woiwat kowaan kallioon jälkiä tehdä?"
"Silloin oliwat wielä owet ja kalliot pehmeämpiä kuin nykyään; sitä
paitsi hiisien toimilla oli isompi woima."
"Kyllä sillä kellolla on ollut woimaa", arweli joku.
"On sillä ollut."
"Ehkäpä sitä lienee tällä kellollakin."
"Eiköpä liene."
"Woisihan sitä olla tällä kellollakin."
"Huonommallakin toki."
"Tuo tuntuu minusta joutawalta taikauskolta", sanoi suntio.
"Ei se ole taikauskoa ... silloin oli hiisillä paljon isompi walta ...
ja näkyyhän jälet", wäitteli kertoja.
Kauwan ei jouduttu wäittelemään, sillä alhaalta, tuolta, jossa oli
melkein pilkkosen pimeä, alkoi kuulua ruma ja hätäilewä äänen älinä.
"Hyi! Herra siunatkoon, mikä siellä on? Mene Sydänmaan Jussi katsomaan,
joka olet rappusten reikää lähimpänä", sanoi suntio.
"En minä yksin."
"No, menköön joku kumppaniksi", komensi suntio taas.
He meniwät. Kaikki odottiwat pelolla ja kauhulla mitä siitä tulisi.
Kauwan ei kuitenkaan wiipynyt, ennenkuin tuo ääni lakkasi ja sen sijaan
sieltä alkoi kuulua jonkunlaista kolinaa ja ähkimistä. Sen jälkeen
alettiin tulla jyrytä rappusia myöten kelloihin ylös.
"Hei! täällä sitä minäkin olen", huudahti ensimmäinen tulija iloisesti,
hypähtäen aukosta kellohuoneen lattialle.
Se ei ollut kukaan muu kuin Tuiweroisen Tiitus.
"Hiton laillako sinä tänne pääsit?" kysyi suntio tuimasti.
"Pääsinpä minä waan."
"Owestako?"
"Teidän owistanne minä wiisi", sanoi Tiitus ja wärisi niin että hampaat
suussa kalisiwat, sillä hänellä ei ollut nyt minkäänlaista
päällyswaatetta.
"Oletko sinä kala wai lintu?"
"Wähän molempia ja ihmistä wähän lisäksi."
Tiitukselta ei saatu selwää, mutta Sydänmaan Jussi kertoi koko jutun.--
Kun Tiitus ei päässyt sisälle tuolla ennen kerrotulla pienellä
kepposella, rupesi hän miettimään muita keinoja. Aiwan räystään alla
tapulin seinässä oli pieni aukko, jossa ei ollut lasia eikä mitään.
Luultawasti se oli sentähden laitettu, että wähänkään tulisi waloa
kelloon wiewille rappusille. Tämä oli heti pistänyt Tiituksen silmään.
Lähimmistä taloista oli hän hätäpikaa hankkinut kaksi niin pitkää
kuorittua puuta, että ne ulottuiwat mainittuun reikään. Niitä
myöten oli hän kawunnut ylös, mutta reikä oli niin pieni, ettei
hän mahtunutkaan siitä läpi, waikka hän oli riisunut pois
päällywaatteensakin, puut luiskahtiwat pois jalkojen alta ja hän jäi
siihen keskiä riippumaan, pääsemättä paikalta päkähtämään. Siitä
pälkähästä pelasti hänet Sydänmaan Jussi kumppaninensa, kiskoen hänet
jotenkin armottomasti sisäpuolelle.
"Tuommoinenko se mainio kello nyt on, jota ei saisi katsoakaan?" sanoi
Tiitus, sittenkuin hän oli wälinpitämättömänä kuunnellut tapuliin
pääsemisensä historian.
"Semmoinenpa se on."
"Eihän tuo näytä oikealta malmiltakaan."
"Wai ei. Mutta minä tiedän sanoa, että se on parasta hopeamalmia mitä
olla saattaa", sanoi suntio, ikäänkuin siwumennen, katsellen ahkerasti
luukusta pappilaan päin.
Minkälainen sanakiista tuosta hywästä alusta olisi woinutkaan syntyä,
sillä Tiitus oli huonojen onniensa wuoksi erinomaisen pisteliäällä
tuulella, mutta samassa tuokiossa hypähti suntio kuin käärmeen
pistämänä pois luukun reijältä ja sanoi: "Nyt se tulee." Samassa
syöksähti hän kellon alle, wetäsi ristin etusormellansa kellon
sisäpuolella, sanoen samassa: "Warokoon nyt kukin korwiansa." Sitten
hän tarttui kiireesti kellon kieleen kiinni, hypähti kohoksi ja lyödä
mälisti täyttäwäkeänsä kellon laitaan. Heti kun se oli tehty, tuppasi
hän kummankin kätensä molempien korwiensa päälle.
"Kylläpä se otti korwiin ... koska oliwat haljeta", sanoi hän sitten.
"Niinhän tuo kolahti kuin olisi kirwespohjalla lyönyt kylmettyneeseen
mäntypölkkyyn", ehätti Tiitus sanomaan.
"Niinkö, wai?--kuulitteko, mitä hän sanoi?" sanoi suntio ja mällisti
toisen kerran.
Sama temppu korwille.
"Mitä nuo korwat tukoilla tekewät?"
"Kuulitteko?"
Mälli.
"Ne mahtawat olla aika wesirakot."
Pau.
"Minun korwiini mahtuisi kaksi wertaa ääntä, eiwätkä ne sentään tukkoja
kaipaisi."
"Kyllä sinulla niitä on."
Näin oli Tiituksella joka lyönnin wäliin jotakin piikkistä
muistuttamista, mutta suntio ei wirkatoimensa wuoksi joutanut häntä
pitkin wastustamaan.
Kun suntio oli läppäämiset läpännyt, alotti hän soittamisen. Se käwikin
hywin laatuun, pitkät ajat kun oli siihen totutellut. Mahtawasti
soittaa helkutteli hän tuota isonmoista kelloa kerran alkuun saatuansa;
oli niinkuin hän olisi tehnyt noin waan pilanpäiten.
"Antakaapas kun minäkin soitan lämpymikseni", sanoi Tiitus, tawoitellen
kellon lämsää.
"Mene tuosta tiehesi ... halkaseisit heti", sanoi suntio äreästi.
"Kyllä sitä ei ole tuommoista kelloa isolle matkaa----ei ainakaan
näissä piirteissä... Aiwan myötäänsä korwat lummessa kihisee", sanoi
suntio soiton loputtua.
"Onpahan kuin tuossa... Ei minun ainakaan tarwitse tuon wuoksi korwiani
tukkia", sanoi Tiitus.
"Kuulitteko? Hän on häwytön ja kiero mies... Parjaa oman pitäjän
kelloa ... onko mokomampaa kuultu?" sanoi suntio.
"Hywä kello--awullinen", sanoi joku joukosta.
Sen jälkeen rupesi suntio taasenkin kelloa pyyhkimään
hurstiriewullansa.
"Pyyhkikää mitä pyyhkikää, mutta särkyy se tuokin kello kuin särkyykin
... eikä siihen ole kauwankaan", pisti taasenkin Tiitus nokkansa
wäliin.
"Mistä sen tiedät?"
"Mönkän muori on nähnyt unta, että se särkyy."
"Joka untansa uskoo, se warjoansa pelkää."
"Woithan, Tiitus, antaa kellon ja Kolisen olla rauhassa", sanoi eräs
wakawan näköinen mies.
"Kun minä etelässä käwin--oikein totta--niin siellä minä näin wasta
paljoa paremman kellon", sanoi Tiitus hämillään, kun pelkäsi, että
yleinen mielipide kääntyisi taasenkin suntion puolelle.
"Kun sinä etelässä käwit... Kyllähän sinun etelässä käymisesi
tietään... Paljoa paremman kellon...!--Kuka tuota uskoo? Walehtelee
niin kauan että itsekin uskoo", sanoi suntio puolelle päästyänsä.
"Minäpä tiedän huonoja uutisia kotoanne", sanoi Tiitus, ilwehymy
suussa.
"Mitä sinä tiedät? Sanopas mies."
"Että se teidän seinäkello=rämppänne on kun onkin herennyt käymästä ...
sen minä tiedän", ilkkui Tiitus.
"Kuka sen on sinulle sanonut?"
"Kukako? Teidän oma muorinne. Kun minä jäin waatteita waihtamaan,
silloin kuin te lähditte tapuliin, niin pitipä hän aika musiikin. Hän
sanoi teidän yökaudetkin lyöttää rämppyyttäneen sitä, niin että kello
wiimein herkesi käymästä. Hän aikoi lyödä seinään koko rämpän; jos
lienee jo lyönytkin...--Kukahan tässä walehtelee?" selitti Tiitus
toimessaan.
"Hym...! Kyllä sinä olet semmoinen", sanoi tähän waan suntio.
Tämä wiimeinen Tiituksen selitys teki suntioon ja kaikkiin muihinkin
sangen ikäwän waikutuksen; lieneekö itse Tiituskaan ollut wapaa siitä.
Sen perästä ei ollut enään suntion ja Tiituksen wälilläkään
pienintäkään sanakiistaa, eikä muutkaan puhuneet juuri paljon mitään.
Kuitenkin kuului silloin tällöin wäkijoukosta äänekkäitä kellon
ylistelemisiä, kuinka kaunis ja hywä=ääninen se on. Umpimielisenä ja
synkkänä soitteli suntio kelloja, eikä ottanut wastataksensa kenenkään
kysymyksiin; sitä wähemmän otti hän osaa kenenkään puheisiin ja
arwosteluihin.
Monen teki mieli yhdistyä ehdottomasti Tiituksen mielipiteesen, mitä
kellon ääneen tulee. Kun niin monta kelloa oli särkenyt, oli tultu
araksi, sen wuoksi oli walittu pehmeä=äänisin kello mitä oli woitu
saada; todellakin kolahteli se jotenkin siihen suuntaan kuin
kylmettyneeseen pölkkyyn olisi pakkasella kirwespohjalla kolistellut.
Niin oli kaikki soitot soitettu ja kun yhteensoittokin oli tapahtunut,
alettiin lappaa tapulista alas. Suntio tuli wiimeisenä ja wäänsi owen
lukkoon.
Ullakko oli niin täynnä ihmisiä kuin yksikin jalka mahtui; olipa ulkona
sisälle mahtumattomia monta wertaa enemmän kuin sisällä. Ullakossa
olijat oliwat uuden saarnatuolin kimpussa.
"No, mutta ei siihen joka paikkaan ole suorat höylät sopineet", arweli
joku.
"Sopipa tuohon tuommoiseen tahi oli sopimatta."
"Minkälaiseen?"
"Tuommoiseen halkolatoon."
"Kowinpa sinä halkolatosi arwaat hywätekoiseksi... Minä luulen, ettei
sinulla ole ensinkään semmoista."
"Eihän tuo ole hääwistä wärkistäkään ... wanhasta riihestä kuuluu
tehneen", sanoi joku toinen mies.
"Olkoonpa tehty mistä tahansa, kunhan waan on hywä."
"Hywäkös tuo on?"
"Parempi toki kuin entinen."
"Eihän tuossa ole yhtään kultaustakaan."
"Kyllä kaiketi sen olisit saanut waikka pelkästä kullasta, kun waan
puterisi olisi piisannut."
"Eikä yhtään apostolin kuwaa."
"Eiköhän niillä liene mielessä häwittää saarnatuolin äijäkin?"
"Eipähän muutoin ... tuossapahan on sorwattu putkula, joka pannaan
äijän sijalle."
"Eikö totta wieköön ... ja niin koreaksi maalattu kuin se oli ...
semmoinen punaposkinen."
"Kuule! Sinä saat tuon punaposkisen äijän kohta rahoilla omaksi ... saat
sitten waikka maata sen wieressä", sanoi eräs joukosta, wiimeisen
puhujan eteen astunut mies.
"No ei sitä nyt sentään maata..." sanoi toinen hämillään.
"Paljon, paljon on tuo wailla, puhukaa mitä tahdotte: ei yhtään enkelin
kuwaa, eikä apostolin askelta, niinkuin entisessä..." sanoi eräs mies
huokaawalla äänellä.
"No eihän se sitte uusi olisikaan, kun se olisi ihan samanlainen kuin
wanhakin.--Pitäisikö tämän wielä kitistä ja narista joka liitoksesta
niinkuin wanha tekee?--Enkelin kuwia ja apostolin askeleita...? Mistä
sinä tiedät että ne apostolin askeleita...? Äläpäs sinun koristuksesi
----eihän noita wiitsi katsoakaan", sanoi siihen eräs mies, ikäänkuin
loukkaantuneena.
"Mutta maali ... entinen on niin monen kirjawa ... tämä ei ole kuin
waan tuommoinen sinertäwän walkoinen."
"Semmoinenpa se juuri onkin hywä maali ... ei sitä enään nälkäisen
koreita pidetä."
"Kyllä waan siitä sopii papin paukutella, kun se kerran paikoilleen
tulee ... parempi entistä--paljonkin parempi", sanoi Tiitus,
tunkeuduttuansa wäentungoksesta esille.
Niin, eihän hänellä ollut nyt suntiota wastustettawana.
"Mitäs Tiitus pitää uudesta kellosta?" kysyi joku joukosta.
"Eipä se ole minun mielestäni mikään erinomainen."
"Ei minunkaan."
"Ja kun tuokin kohta särkyy."
"Mistä sen tietää?"
"Mönkön muori on jo nähnyt unta, että se särkyy."
"Kyllä taitaa muori horista."
"Harwoinpa se muori on horissut ... onpahan tiennyt entisten kellojen
särkymisen tarkalleen", sanoi Tiitus luottawasti.
Kaikkia alkoi kyllästyttää nuo wäittelemiset. Oli moittijoita jos
kiittäjiäkin niin kellolla kuin saarnatuolillakin. Jos joku kiitti tahi
moitti, oli wastapuolueella aina wastawäite walmiina.
Mentiin kirkkoon. Jumalanpalwelus oli hywässä menossa, mutta kirkossa
ei ollut monta henkeä; sen enemmän oli niitä ullakossa ja sen
ympärillä, kuulemassa ja näkemässä jotakin uutta.------
Särkyikö sitten tuo kello, jolle Mönkön muori oli tuhoa uneksinut ja
johon Tiitus niin lujasti luotti?--Särkyihän se; ei kestänyt täyttä
wuottakaan.