Oli Pohjanlahden rannikkoseutua. Wuosisatojen kuluessa oli meri
jättänyt jälkeensä silmän kantamattomia aloja kuiwaa maata. Sywät meren
lahdelmat siellä täällä tunkeusiwat sywälle noihin entisiin
heittomaihinsa, ikäänkuin suojellaksensa ja syleilläksensä wielä noita
siitä poisluopuneita maita, joiden ylitse se ennen niin wallattomasti
hyrskyen lainehti. Tämän tähden oli seutu täynnä lahdekkeita, salmia,
poukamia, niemiä ja saaria. Entiset wuolaat mereen juoksewat wirrat
oliwat merestä kuiwuneella maalla jakaantuneet moneksi pienemmäksi
puroksi ja wirraksi, leikellen sen siten moniin osiin ja palstoihin.
Hitaasti, mutta warmasti juoksi wirta noita itselleen kulkutieksi
anastamiaan uomia myöden meri=emon syliin, sillä lakeat oliwat
merenpohjasta liettyneet ja kokoontuneet maat.
Tämmöiset merenjättömaat owat wuosisatoja olleet oiwallisia ja rehewiä
heinämaita. Mutta ajan kuluessa sammaltuu, pensastuu ja metsittyy
kuiwimmat ja yläwimmät paikat, sentähden syntyy noihin lakeisiin ja
aawoihin seutuihin ihanoita metsäsaaria, jotka kaukaa katsoen näyttäwät
kauniilta puutarhoilta. Suuret alat noiden metsäsaarten wälilläkin on,
milloin tiheämpänä, kulloin harwempana pensaikkona, ollen nekin paikat
jo alulla metsää kaswamaan. Silmäsiintoja on taas aiwan puuttomia ja
pensaittomia aawoja, joissa ei ole muuta silmään ottawaa kuin
niittylatoja ja talwisina aikoina tiheässä olewia heinäpieleksiä. Kun
noihin aawoihin wielä yhtyy meren lahdelmat ja poukamat, niin luulisi
niitä äkkinäinen meren seljiksi.
Enimmän aikaa maatuneille ja enimmän kohoontuneille paikoille on wahwat
ja tiheät kylät ja pitäjät taloineen ja kirkkoineen sijoittuneet, jotka
noilta aukeilta katsoen näyttäwät wähäisiltä kaupungeilta tahi
kauppaloilta. Noista kylistä owat niiden asukkaat lewittäneet
wiljelyksiänsä laajoille aloille, ja mehewästi rehoittawat
wiljelyskaswit wahwamultaisessa, kiwettömässä, meren jättämässä ja
hywästi wiljellyssä maassa. Weroituksen perustuksella omistawat kylien
asukkaat kaikki nuo wähemmän kohonneet lakeat maat niittymaineen,
metsäsaarineen ja pensaikkoineen.
Noilla warakkailla yhteiskunnilla on tilaton kansansa, kuten
muuallakin. Usea heistä perheelliseksi tultuansa, pyrkii tilallisten
mökkyreiksi ja torppareiksi noille sammaltuneille, pensastuneille ja
metsittyneille niittymaan osille. Tällä tawalla on mökki tahi torppa
ilmestynyt sinne tänne johonkin pensastoon ja metsäsaaren laitaan.
Heillä on siellä erityiset aitaukset, joissa he kesäisinä aikoina
syöttelewät wähälukuista karjaansa; eipä se muutoin käwisi laatuunkaan,
sillä penikulmittain on niiltä tienoilta niittyjä yhteisille
laitumille. Usea heistä tulee warsin hywästi toimeen; sillä meren
jättämä lieju on aikojen kuluessa tekeytynyt wäkimultaiseksi
peltomaaksi, joka wiljelykseen muokattuna antaa heille jokapäiwäisen
leipänsä. Kuitenkin on kurjuus ja puutokset tännekin löytäneet tiensä,
sillä moni heistä kärsii suurta puutetta ja wiettää perheinensä sangen
kituwaa elämää.
Noita aukeita maita pitkin kulkee talwisina aikoina wahwa talwitie,
sillä sitä myöten on paljo lyhempi matka toisiin kyliin ja pitäjiin,
wieläpä joihinkin kaupunkeihinkin kuin yleistä maantietä myöten, joka
wältellen sywälle pistäwiä merenlahtia tekee pitkän kaarroksen. Mennen
usean merenlahdekkeen ja kaitaisen salmen poikki, kulkee tuo talwitie
usean mökin ja torpan siwuitse. Täten oli talwisina aikoina noilla,
ikäänkuin muista erotetuilla asukkailla tie, jota he pääsiwät kulkemaan
minne waan haluttiwat, mutta kesällä ei heillä ollut minkäänlaista
tietä, waan heidän täytyi pyrkiä, kuten parhaiten taisiwat, kaukana
olewalle maantielle, ja niin tehdä hirmuisen iso mutka.
No niin. Olihan talwitiestä paljonkin hyötyä, mutta kun pahoilleen
pani, oli se hywin oikullinen. Sillä kun sattui sakea lumipyry
tulemaan, oli tiellä kulkija pahemmassa kuin pulassa. Noilla aukeilla
ja suojattomilla seuduilla oli silloin semmoinen pölläkkä, ettei sylen
päähän nähnyt eteensä, ja tiellä pysymisen laita oli niin ja näin.
Semmoisilla ilmoilla eksyiwätkin matkustajat usein tieltä pois, ja
silloin ei ollut leikki edessä, semminkään öisin ja pimeinä ilta= ja
aamupuhteina, jolloin ei ollut walostakaan mitään apua. Ken semmoisissa
tilaisuuksissa tielle sattui, hän sai kiittää onneansa, jos waan osui
tapaamaan umpuroidessaan jonkun mökin, jossa hän woi saada itsellensä
ja hewosellensa jotakin suojaa.
Minäkin olin tilaisuudessa usein matkustamaan tuota aawaa oijostietä.
Usein oli minulla matkakumppaneita ja silloin tawallisesti juostiin
toisiensa rekiin haastelemaan sitä ja tätä, ratoksi tuolla ikäwällä
taipaleella. Eräänä kertana oli minulla matkatowereina sen paikkakunnan
miehiä. Silloin tuli puheeksi kahden mökin asukasten riitainen wäli. He
kertoiwat heidän elämästänsä monta juttua, muun muassa senkin, kuinka
toisen mökin asukas oli toisen mökin lehmän tawannut suistuneena isoon
ojaan, josta se ei woinut päästä pois. Mutta sen sijaan, että hän olisi
auttanut lehmän ojasta ylös, käwi hän waan tawasta katsomassa, milloin
lehmä on kuollut. Kun hän oli hawainnut sen tapahtuneeksi, meni hän
koston iwalla sitä toiseen mökkiin ilmoittamaan, ja samalla oli hän
pilkallisesti antanut tiedoksi, että hän olisi woinut lehmän pelastaa,
waan ei tahtonut.
Tämmöinen riitaisa elämä kahden mökin asukasten wälillä kummastutti
minua suuresti, ja minä utelin yhtä ja toista heihin kuuluwista
seikoista.
Näin jutellessa oli taiwal kulunut hupaisesti melkein huomaamattamme.
"Tuossa nyt juuri on toinen niistä mökeistä", sanoi eräs
matkatowereistani, osoittaen samassa kädellänsä edessämme näkywää tien
wieressä olewaa mökkiä.
"Kumman, senkö lehmän tappajan mökki tuo on?" kysyin minä.
"Eikä ... sen toisen ... hänen mökkinsä on wielä näkymättömissä, täällä
edessäpäin", sanoi towerini.
Pian olimme menneet kummankin mökin ohitse. Minä tarkastelin kumpaakin
mökkiä siwumennessämme ja mieleni tuntui niin kummalliselta. Mieleeni
johtui, näette, noiden matalain majain asukasten riitaisuus, ja minusta
tuntui sangen oudolta, kun ihmiset eiwät woi elää rauhassa, rakkaudessa
ja hywässä sowussa toisiensa kanssa. Katsellessani noita molempia
mökkejä, huomasin minä edellisen mökin akkunasta iloiset lapsen kaswot,
jotka kaikin mokomin näyttiwät haluawan nähdä siwukulkijat. Tämänkin
wuoksi lensi mieleeni ajatus: istutetaankohan tuohonkin wiattomaan
ihmistaimeen jo noin nuorena wihan ja koston myrkyllisiä siemeniä, ja
jos niin käypi, mitä hedelmiä se tulee kantamaan?
"Kummankoan mökin asukkaissa suurempi syy on tuohon pitkälliseen
riitaisuuteen?" kysyin minä ajatuksistani hawahtuneena.
"Kuka hänen tietää ... eiköpä niissä liene wikaa molemmissa", arweli
puhekumppanini.
"On kai ... eiköpä se niin liene", säesti toinen.
Näin haastellessa kului taiwal mitään erinomaisia tapahtumatta.
Minä kuljin usein yksinkin tuota taiwalta. Silloin tarkastelin aina
noita mökkejä, joiden asukkaat oliwat niin riitaisat keskenänsä. Usein
näin nuo lapsen kaswot tähystelemässä tielle; näyttipä wälistä siltä,
kuin hän olisi hymyillyt. Tämän tähden tuli hän minulle melkein
tutunomaiseksi, ja minä en woinut siwukulkiessani olla katsomatta,
olisiko hän taasen akkunassa; harwa kertapa se olikin, jolloin ei niin
ollut.
Eräänä kertana olin minä taasen kulkemassa samaa tietä. Oli ankaran
kylmä ja wireä wiima. Lumi juoksi yhtenä suihkuna hankea myöten, tehden
pensaisilla seuduilla monimutkaisia pyörteitä ja kiemuroita,
leiskahdellen jonkun eteen kohdattuansa, pyöriwänä torwena ylös ilmaan,
ja sieltä taasen laskeutuen hangelle, iloisesti pyörteitä tehden
juosta wirisemään. Waikkei taiwaalta tullut lunta, meni tie kuitenkin
umpeen, jonka wuoksi kulkeminen käwi hankalaksi.
Tultuani sen mökin kohdalle, jonka akkunassa olin tottunut nuo lapsen
kaswot näkemään, oitis loin katseeni akkunaan, katsoakseni, olisiko hän
taaskin siinä, mutta häntä ei näkynyt.
Ajatuksiini waipuneena ajelin minä eteenpäin minkä pääsin, katsellen
lumen iloista tanssia. Olin jo siwuuttanut tuon toisenkin mökin
riitaisine asukkaineen, kun huomasin, että edelläni meni pikku
tyttönen. Minä kiirehdin hewostani, saawuttaakseni hänet pikemmin. Kun
pääsin hänen luokseen, meni hän tiepuoleen ja päästi minut edelle. Minä
pysäytin hewosen käymään ja rupesin tyttöä puhuttelemaan.
"Kenenkäs lapsi sinä olet?" kysyin minä.
"Mökin Antin ja Tiinan."
"Missä sinun kotisi on?"
"Tuossa mökissähän me asumme ... tulittehan sen siwu", sanoi hän.
"Tässäkö wiimeisessä?"
"Ei kun siinä toisessa... Ettekö te tunne minua?" sanoi hän, ja katsoi
minua hymyillen silmiin.
"Sinä olet se, joka akkunasta aina katselet."
"Niinpä olenkin ... jopahan tunsitte ... heti minä tunsin teidät ...
minä olenkin nähnyt monta kertaa..." sanoi hän ja nauroi niin että
hänen werewät poskensa meniwät punaisen ja walkoisen kirjawiksi.
"Mihin sinä olet menossa?"
"Täällä minä käyn kirkonkylässä."
"No sittenhän sinun sopii tulla minun rekeeni; sinne minäkin menen."
"En minä tule."
"No miksei."
"Siksei, etten minä tule."
"Tästähän on puoli penikulmaa kirkolle ja tie on ummessa.
"Waikka."
"Ilma on kylmä; palellut wielä tälle taipaleelle."
"Enkä palellu."
"Mutta sanoppas nyt, minkä wuoksi et tahdo tulla kyydilleni?"
"Sen wuoksi kun pääsen tämän taipaleen itsekin ... kyllä minä tämän
niin monasti..." sanoi hän itseensä luottawasti.
Minä luulettelin tuon tytön itsepintaisuuden olewan pelkkää
teeskentelemistä. Sentähden seisotin minä hewosen, kohutin rekipeittoja
ja sanoin:
"Tule nyt waan tänne rekeen peittoihin istumaan, muutoinhan sinä
palellut!"
"En minä tule, en, en, en ... ajakaa waan pois ... kyllä minä tämän
pääsen ... menkää waan pois", sanoi tyttö hywin hätäisellä äänellä,
takaantuen taapäin, ja huitoen molemmilla käsillään, ikäänkuin hän
olisi peljännyt, että minä wäkisin nostaisin hänet rekeen.
"Tulehan sitte kannaksillekaan", kehoitin häntä.
"En."
"No sinä olet kummallinen lapsi!" sanoin minä.
Tyttö ei wastannut mitään.
Kun minä en saanut häntä rekeen tulemaan, turwasin minä toiseen
keinoon, sillä minä todellakin pelkäsin hänen jääwän tielle. Minä en
ajanut parhaillakaan paikoilla yhtään juosten, että tyttö olisi pysynyt
muassa, woidakseni hänen uupuessaan olla hänelle turwana. Säälin
tunteella katselin minä häntä, kuinka hän huonoissa ketineissä ja
suuret aika=ihmisen kengät jaloissa, koki käydä telskittää woimainsa
perästä hewosen jälessä. Onni oli kuitenkin se, kun lumi oli tuulen
pieksämänä juurtunut tien paikalla niin kowaksi, että se isojen kenkien
turwin melkein kannatti hänet.
Lunta alkoi wähän tulla taiwaaltakin, jonka tähden ilma tuli
hämärämmäksi. Aawan merenlahdelman takaa näkyi yläwämmällä maalla olewa
kylä kirkkoineen; ne näyttiwät olewan kuin palawan ja sawuawan meren
keskellä. Ajatuksiini waipuneena ajattelin minä kylää kirkkoineen,
siellä asuwia ihmisiä, noita riitaisia mökin asukkaita ja reen perässä
tepsuttelewaa, itsepintaista tyttöä.
"Ettehän te aja ollenkaan", sanoa heläytti tyttö, ja minä hawahduin.
"Etkö nyt jo tule rekeen?"
"En ... kohtapa tuo kyläkin..."
"Mitä asiaa sinulla kylään on?"
"Minä olen menossa aapista ostamaan ... minä opettelen lukemaan."
"Joko olet wanha?"
"Kohta seitsemän wuoden."
"Mikä sinun on nimesi?"
"Tiina, äidin kaima."
"Wieläkö isäsi ja äitisi riitelewät tuon toisen torpan wäen kanssa?"
"Häh ... eihän ne koskaan", sanoi hän, melkein niin, kuin hän olisi
jotakin säikähtänyt.
Pitkänlainen äänettömyys seurasi, ja minä melkein kaduin, kun päästin
niin waromattoman sanan.
"Mistä te tuommoisia tiedätte arwella?" sanoi tyttö towin ajan päästä,
ikäänkuin hän olisi tullut selwille tuosta odottamattomasta
kysymyksestä.
"Ihmiset owat sitä puhuneet", sanoin minä.
Tyttö näytti tulewan yhä enemmän alakuloiseksi. Hän ei puhunut mitään,
eikä katsonut minua silmiin, kuten hän tawallisesti teki. Surkumielellä
katselin minä, kuinka hän suuriin kenkiensä nokkiin katsellen, käwellä
telskitti reen perässä.
"Ihmiset puhuwat usein liikojakin ... tästä minä käännyn----hywästi!"
sanoi tyttö, ja samassa hän kääntyi eräälle syrjätielle, joka näytti
wiewän erääsen taloryhmään kylässä.
Minä ajelin eteenpäin, mutta tuota lapsimaista tyttöä en saanut pois
mielestäni. Olinhan kuullut hänen wanhempiensa riitaisesta elämästä
toisen mökin perheen kanssa. Olinhan nähnyt hänen niin usein katselewan
uteliaasti mökin akkunasta siwuitsekulkewaisia, ikäänkuin hän olisi
kyllästynyt tuohon ahtaaseen piiriinsä, ja haluttanut itsekin
ryöpsähtää noiden ohikulkijain joukkoon. Olinhan tawannut nyt hänet
wähäwäkisenä kulkemassa samaa tietä, ja yhtäkaikki niin itsepintaisena
ja omaan kykyynsä luottawana, ettei hän millään ehdolla ottanut wastaan
tarjottua apuani----niin, oliko sitten kumma, jos mielessäni
edelleenkin pysyi tuo tyttö ja nuo sanat: "ihmiset puhuwat usein
liikojakin" ja jos minä en ymmärtänyt hitustakaan koko tyttöä, enkä
noita sanoja.
Oli iltapimeä, kun minä taasenkin jouduin tuota taiwalta kulkemaan.
Ilma oli tyyni ja kaunis taipaleelle lähtiessäni, mutta sangen pimeä,
sillä kuu ei ollut wielä noussut. Jonkunlainen pelon tunne waiwasi
minua, lähtiessäni ypö yksinäni pimeällä tuolle epäwarmalle matkalle,
mutta luottaen hewosen osaawaisuuteen ja kauniiseen ilmaan, lähdin kuin
lähdinkin, sillä minulla oli kiire.
Alkupäästä käwi matka warsin hywin. Hewonen juoksi pikku hölkkää aiwan
waatimatta, sillä se oli siihen tottunut, ja minä istuin reessä niin
ajatuksiini waipuneena, etten huomannut taipaleella olewanikaan. Näin
eteenpäin kulkiessani hawahduin siitä, kun äkkinäisiä ja tuimia tuulen
ryöpsähdyksiä alkoi huhahdella aawalla seudulla. Ensimmältä nuo puuskat
tuliwat harwakseen, mutta ne oliwat jo niin woimakkaat, että koko
aawikko tuntui lakahtelewan jo ensimäisillä yrityksillä; tuntuipa siltä
kuin koko seutu olisi säikähdellyt tuon tutun tulijan ensimäisistä
terwehdyksistä. Pian kuitenkin tiheniwät nuo tuulenpuuskat, ja tuokion
kuluttua se oli yhtämittaisena myrskynä. Ankara wihuri wakaantui
puhaltamaan aawalta mereltä ja lunta alkoi tulla taiwaan täydeltä. Kun
kowa myrsky wielä tämän lisäksi kiskoi irti kaiken maassa olewan lumen,
niin syntyi siitä semmoinen möräkkä, etten woi sitä sanoilla selittää.
Heti kun huomasin, minkälainen ilma oli tulossa, kiirehdin hewostani,
kerjetäkseni johonkin mökkiin yötä wiettämään, sillä oitis ymmärsin,
että taipaleen poikki oli mahdoton päästä. Kuitenkaan ei tämä keino
pitkälle auttanut, sillä tie meni aiwan pian umpeen, ja tämän tähden
käwi nopeampi kulku mahdottomaksi. Lunta tuli niin sakeasti, että
hewosen pääkin aiwan pian ryytyi lumesta yhdeksi turppaaksi;
luultawasti ei se woinut katsoa eteensä. Mahdoton oli sitä ihmisenkään
tehdä, sillä maassa kauwemman aikaa olleen korkeamman lumen oli ankara
wihuri kiskonut irti ja nostanut ilmaan, josta se kowan tuulen ajamana
tuli semmoisella woimalla kaswoihin, että tuntui puolittain siltä, kuin
olisi pulmushauleilla myötäänsä ammuttu wasten silmiä.
Hewonen eksyi aiwan pian pois tieltä. Sinne tänne haparoiden koetin
minä jälleen löytää tietä, mutta se oli peräti mahdoton, koska tien
paikalla oli lunta niin paljon kuin aamullakin. Hewonen kahlasi mahaa
myöten, ja kun eteen tuli jotakin pensaista seutua, ei hewonen päässyt
eteenpäin muutoin kuin hyppimällä, sillä lunta oli pensasten latwoja
myöten.
Tuulen suunnasta ohjetta ottamalla koetin suunnata kulkuani sinne,
jossa luulin jonkun mökin tapaawani. Kauwan aikaa sinne tänne
waiwaloisesti ursattuani, rupesi wihdoin myrskyn läpi pilkottamaan
walkea. Aiwan summa=kaupalla rupesin ponnistelemaan walkeaa kohden,
joka mielestäni näkyi siltä suunnalta, jossa ei olisi pitänyt olla
yhtään mökkiä. Towin ponnisteltuani walkeaa kohden, tuli poikinpuolin
eteeni wankka pystyaita. Waikka lunta oli aidan seljän tasalle, en
kuitenkaan uskaltanut yrittääkään siitä ylitse ajamaan, sillä hewonen
olisi woinut saada wahingon. Aidan toisella puolella olikin iso oja, ja
kauwan sain minä aseettomana telmätä, ennenkuin sain aidan auki ja
jonkunmoista siltaa aidaksista ja lumesta tuohon pahaan ojaan.
Monen ponnistuksen perästä pääsin wihdoin uupuneena sen mökin
kartanolle, josta walkea näkyi. Uuwuksissapa oli hewonenkin, sillä ei
se wiimeiseltä jaksanut monta syltä kerrallaan hyppiä paksussa lumessa,
waikkei ollut mitään kuormaakaan.
Nyt olin ihmisten ilmoissa, mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin
olewani sen mökin kartanolla, jonka akkunasta pikku Tiinan olin
niin monta kertaa nähnyt katselewan. Heti johtui mieleeni mökin
riidanhaluiset ihmiset, ja sangen wastenmieliseltä tuntui
turwaantuminen heidän apuunsa. Mutta kun tässä ei ollut walitsemisen
waraa, tunkeennuin minä lumineni huoneeseen. He näyttiwät ensinnä hywin
hämmästywän, kun näkiwät lumisen oudon miehen tämmöisellä ilmalla
tunkeutuwan heidän huoneeseensa. Mutta kun minä muutamalla sanalla
selitin omani ja hewosen nykyisen tilan, pyytäen samassa heidän
apuansa, muuttui heidän hämmästyksensä ihmettelemiseksi.
Asian kuultuansa pani mökin isäntä waatetta päällensä, sytytti
kynttilän lyhdyssä ja niin lähdettiin hewosta korjuusen laittamaan.
Hewonen saatiinkin hywään suojaan, sillä mökkiläisillä oli jonkunmoinen
talli, johon hewonen pantiin; heillä oli wälistä ollut hewonen, waan
nyt sitä ei ollut.
Kun huoneeseen oli tultu ja enin lumi saatu kopistetuksi pois, riisuin
minä päällyswaatteeni. Lumesta ryytyneenä oli se niin jäässä, että se
pystyyn pantuna seisoi yhtä tanakkana kuin miehenkin päällä ollessa.
Nyt wasta woin ruweta silmäilemään mökin sisällistä elämää. Huone oli
waan neliseinäinen, mutta jotenkin kookas mökin tuwaksi; ulko=owen
eteen oli laudoista laitettu jonkummoinen porstuan tapainen.--Huone oli
lämmin ja warustettu kaksinkertaisilla, pienillä akkunoilla. Iloinen
walkea paloi rätisten liedellä, lewittäen huoneeseen waloa ja lämpöä;
silloisiin oloihin katsoen, teki tämä minuun sangen hywän waikutuksen,
sillä hywältä tuntui, kun sai lämmitellä wilusta kohmettuneita ja
kangistuneita jäseniänsä.
Huoneessa wallitsi hywä järjestys ja puhtaus, mutta pintapuolisellakin
silmäyksellä huomasi, etteiwät asukkaat suinkaan olleet warallisia.
Heidän neljän lapsensa waatteus oli hywin wajanainen, mutta puhtaat ja
eheäksi paikatut ne kuitenkin oliwat; eiwätpä wanhempienkaan waatteet
kowan pätewiltä näyttäneet.
Pikku Tiina oli wanhin lapsista; nuorin näkyi juuri hiljakkoin nähneen
ensimäisen päiwänwalon. Heti kun sain päällyswaatteeni pois päältäni,
huomasin minä pikku Tiinan katselewan hywin weitikkamaisesti itseäni.
"Enpä minä kuitenkaan tullut teidän kyydillenne", sanoi hän, pitäen
päätänsä kallellaan, hypistellen kulunutta huiwinsa nurkkaa ja katsoen
minua silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut täten muistuttaa, että hän
suoriutui woittajana silloisessa kyytikiistassamme.
"Miksikäs et tullut? Olisithan saanut kyytiä", sanoin minä,
lämmitellessäni takkawalkealla.
"Pääsinpä minä itsekin", sanoi tyttö.
"Oletko siinä taas ... ainainen hälppä...", tokasi äiti.
"Tuo häntä nyt on ainahinen..." murahti isä.
"Antakaa lapsen puhua--me olemmekin wanhat tuttawat", puolustelin minä
tyttöä.
"Sen me jo tiedämmekin, pikku Tiina on puhunut kaikki", sanoiwat isä ja
äiti yhteen ääneen.
"En minä ole kaikkia puhunut ... en, en, en", sanoi tyttö, kiekkuen
toisen jalkansa nojassa kahtaanne päin.
"Mitä sinä et ole wielä puhunut?" utasin minä hajamielisyydessäni,
sillä tunnustaa täytyy, että häpesin itseäni, kun olin tytölle sanonut
hänen wanhempiaan riitaisiksi, ja mitä he nyt minusta ajattelewatkaan.
"Ihi--ihi..." nauraa ihisi tyttö, kaiwellen sormellansa suupieltänsä--
"saako sanoa?"
"Sano waan!" sanoin minä hämilläni, sillä enhän woinut lasta
kieltääkään.
"Sitä en ole isälle ja äidille sanonut, kun te----tuota--tuota--
sanoitte silloin, että, että isä ja äiti owat--owat ri-ri-riitaisat",
sanoi pikku Tiina aristellen.
"Herra siunatkoon tuota hupakkoa, minkälainen se on... Jos et sinä
siinä mokoma...", hätäili äiti, ja samassa sieppasi hän tytön
kainaloista kohoksi ja wiedä riepoitti hänet aika kyytiä toiselle
puolelle huonetta.
"Tuon toisen mökin asukasten kanssa", sanoi tyttö äitinsä häntä
wiedessä, ikäänkuin tähdentääksensä äsköistä ilmoitustansa.
"Pidätkö siinä ... lörppä ... tuo häntä nyt on..." sanoi isä, ja
siirteli hädissään joitakin kaluja toiseen paikkaan ikäänkuin
hakeakseen jotakin muuta asiaa.
"Ei se kait niin waarallista ole ... antakaa olla ... minä lorisin tuon
lapsen kanssa yhtä ja toista, enkä muista, jos lienen jotakin semmoista
sanonut", koin minä hätäyksissäni sanoa.
"Wieras ei puhu totta ... muistaa hän ... sanoittehan ihmisten niin
sanoneen... Isä ja äiti eiwät ole pahoja ... ihmiset puhuwat liikoja
... mutta toisten Matti on paha ... waan wielä hänkin kerran tulee
hywäksi..." puhua helisti pikku Tiina, istuen äitinsä wieressä
lawitsalla, heilutellen molempia jalkojansa ja katsoen wiattomasti
minua silmiin.
Nämä wiimeiset sanat laski tyttö niin sukkelasti, ettei wieressä olewa
äiti hämmästyksissään kerinnyt häntä keskeyttää, ennenkuin wiime
sanassa.
En ikänä muista olleeni tukalammassa tilassa kuin tässä olin. Minä olin
ajattelemattomasti kertonut huhupuheita lapselle, ja nyt oli hän
edessäni kantajanani ja tuomarinani. Hän oli pannut minut semmoiseen
hymälään, että minun oli täytynyt turwaantua pieneen hätäwalheesen,
mutta lapsen wiattomalla totuuden tunnolla rankaisi hän kowasti minua
ja minun täytyi häwetä silmäni täyteen. Luultawasti lapsi ei ollutkaan
sanonut tuota hänen mielestänsä niin wastahakoista asiaa
wanhemmillensa, estääksensä siten heidän saamasta pahaa mieltä, mutta
minulle tahtoi hän sen wanhempiensa kuullen wiskata takaisin. Eipä
siinä wielä kyllä, että itse olin joutunut hankalaan asemaan, mutta
wanhemmat oliwat samanlaisessa, elleiwät wielä pahemmassa, häwetessään
lapsensa suulautta, jopa kohtakin oikeutettua.
"No tuon kanssa häntä nyt tuli ... etkö sinä siinä, mokoma jo..." sanoi
äiti ja hän tukistaa nutuutti pikkusen tyttöä.
"Tuon kanssa ei tule aikaan ... mikä tuon tuommoiseksi----pitäisi tehdä
wieraan hewoselle appeet ... kyllä siellä nyt semmoinen ilma, ettei..."
sanoi isä, ikäänkuin johtaaksensa aatteita pois tuosta ikäwästä
jutusta.
Pikku Tiina tuli nyt hywin totiseksi, ja rupesi mussottamaan. Pikku
jalat lakkasiwat heilumasta, katse käwi pitkin nokkaa ja huulet
wenyiwät entistä pitemmiksi. Siinä hän sitten istua nuijotti, kenties
tyytymättömänä siitä, kun moitittiin, waikka tunsi oikein tehneensä.
Isäntä ja minä lähdimme toimittamaan hewoselle kauroja, wettä ja
heiniä. Ilma ei ollut yhtään asettunut, ja waikkemme olleet sen enempää
aikaa ulkona kuin menimme ja tulimme kartanon poikki, olimme jo niin
lumittuneet, että olimme kuin lumipurku.
Huoneeseen palattuamme näytti asiat olewan entisellään. Pikku Tiinakin
oli laannut mussottamasta ja oli yhtä iloinen hälppä kuin ennenkin.
"Kyllä siellä on niin ankara ilma, ettei mies monasti eläissään
semmoista näe", otti isäntä puheeksi, kaiketi wäistääkseen, ettei pikku
Tiina taas alkaisi tuota ikäwää juttua.
"Kyllä se on ... en minäkään ole tämmöistä ennen nähnyt ... onhan se
niinkuin Raappasen pyry, josta wanhat ennen niin paljon kertoiwat",
sanoi emäntä.
"Raappasen...! Minkälainen se oli?" kysäsin minä.
"Wanhat kertoiwat, kuinka kerran oli ollut ankara pyry, jolloin
Raappana niminen mies oli kuollut tuolle taipaleelle ... kunhan waan ei
taas jonkun onnettoman käwisi samoin", selitti emäntä.
"Oli warsin hywä, kun osaannuitte meidän mökkiimme--siellä ulkona ei
olisi nyt mikään hauska olla", sanoi isäntä.
"Tunnen suurta tyytywäisyyttä ja kiitollisuutta, kun niin on käynyt.
Hewonenkaan ei olisi kauwan enään jaksanut ja itsellänikin oli tosi
edessä", sanoin wastaukseksi.
Pikku Tiina oli tullut likemmäksi minua. Hän hypisteli takkini liewettä
ja katseli suurilla sinisillä silmillänsä wiehkeästi minua silmiin.
"En minä ole paha teille", sanoi hän.
"Senhän minä tiedänkin, ettei pikku Tiina ole paha", sanoin, ja nostin
tytön polwelleni.
"Minä osaan jo lukeakin", sanoi hän towin päästä.
"Oletkos siinä taas..." murahti isä.
"Antakaa meidän nyt haastella", pyytelin minä.
"Sehän on warsin hywä, kun osaa lukea; mihinkä asti osaat?"
"Aapisen ja käskyt katekismuksesta ulkoa, tawata ja koko sanalta lukea
sisältä."
"Onpa sitä siinäkin niin pikku tytölle kuin sinäkin olet."
"Onko se tosi, että aapisen kukko tuopi makiaista, kun lukee
ahkerasti?" sanoi tyttö ja katsoi weitikkamaisesti minua taas silmiin.
"On se tosi ... kyllä se tuopi."
"Mistä te sen tiedätte?"
"Miksen minä tiedä--toipa tuo minullekin, kun olin ahkera poikasena
lukemaan."
"Nyt narraatte ... minä luulen, että kaikki aika=ihmiset wähän
walehtelewat ... ei kun narraawat ... isä ja äitikin narraawat."
"Kuka sinulle niin on sanonut?"
"Tiedänhän minä sen kenenkään sanomattakin. Isä ja äiti owat aina
sanoneet kukon tuowan makiaista, kun waan luen ahkerasti, mutta eipä
hän ole tuonut."
"Mutta entä, jos sinä et ole ollut kylläksi ahkera."
"Olen minä ollut ... olen, olen, mutta minua waan narrataan."
"Mutta saatpa nähdä, että kukko wielä kerran tuopi sinulle paljon
makeisia; woisipa se tuoda rahaakin."
"En usko ... en, en--minua waan narrataan."
"No, mutta eihän sinulla taida olla aapistakaan, sitä wähemmin kukkoa,
joka sinulle makeisia hankkisi", sanoin minä.
"On minulla, minä sen silloin ostin ... se maksoi kaksikymmentä
penniä."
"Näytäpäs minulle se!"
Huoneen perinurkassa oli pieni wuode, sen yläpuolella oli pieni
nurkkahylly. Ketterästi juoksi tyttö sinne, nousi wuoteeseen, sieppasi
punakantisen aapisen hyllyltä ja toi sen minulle.
"Noin koreat kannetkin siinä on, ja kukko se wasta komea on", sanoi hän
aapista minulle ojentaessaan.
Minä tarkastelin aapista ja wakuutin, että se oli kukkoineen päiwineen
sangen hywä ja moitteeton; sitten wiedä kiidätti tyttö aapisen
nurkkahyllylle.
Ilta oli jo kulunut ja perhe söi niukan illallisensa. Sen jälkeen
ruwettiin hankkimaan maata=panoa. Pikku Tiina sijoitettiin toisen
pienemmän sisarensa kanssa tuohon pikku wuoteeseen, nurkkahyllyn alle;
nuorimmasta wanhin sai sijansa isän ja äidin wieressä ja nuorin
kätkyessä. Mökissä ei suinkaan ollut liikoja wuoteita wieraita warten,
sentähden tehtiin minulle makuusija lattialle.
Kun maata oli asetuttu, luki pikku Tiina muististaan aapisesta
ehtoorukouksen. Hän ei erehtynyt yhtäkään kirjainta. Kun rukous oli
loppuun tullut luetuksi, sanoi äiti:
"Muistosta toistelaisiakin!"
"Sinun enkelisi warjelkoot ja suojelkoot toistelaisetkin kaikesta
waarasta ja wahingosta, ja kääntäkööt toisten Matin mielen, ettei hän
olisi meille wihainen!" lisäsi pikku Tiina.
Ilma ei ollut wieläkään asettunut. Tuuli winkui, pärisi ja törisi
senkin seitsemällä äänellä, aina sen mukaan, minkälaiseen rakoon,
winkaloon ja komeroon sen mahtawa woima kulloinkin sattui parhaiten
soweltumaan. Tuulen muassa kulkewa lumi rapisi ja suhisi huoneen
seinissä, kihisten ja ryöpsähdellen juuri kuin ääretön parwi karkeaa
hiekkaa olisi kauhealla woimalla wiskattu huonetta wastaan.
Minä en woinut nukkua, waikka kuinka olisin koettanut, sillä mielessäni
pyöri tawaton ilma, nuo satunnaiset pienet kohtaukset talonwäen kanssa,
ja erittäinkin pikku Tiina monine temppuineen ja iltarukouksineen.
Kuitenkin koetin olla hiljaa, etten muiden unta häiritseisi, mutta
minusta tuntui, etteiwät wanhuksetkaan nukkuneet; pikku Tiinasta ei
woinut myös mitään arwella, sillä hänen hengitystänsä ei ensinkään
kuulunut.
Arwiolta oli maatapanosta kulunut aikaa noin pari tuntia. Silloin
kuulin minä miehen kysywän waimoltansa: "Nukutko sinä?"
"En. En woi nukkua ... jokohan wieras nukkunee?"
"En woi warmaan sanoa, mutta luulenpa hänen nukkuwan, koska hän on niin
hiljaisesti jo kauwan hengittänyt", sanoi mies hywin hiljaisella
kuiskaawalla äänellä.
"Oli toki onni, kun hän osaantui mökkiimme, sillä ei tiedä mitenkä
muussa tapauksessa olisi käynyt", sanoi waimo.
"Hywähän se oli ... warsin hywä ... mutta tuo tyttöhän tuo ... mitähän
wieraskin meistä ajattelee...?"
"Onhan Tiina wielä lapsi, joka ei ymmärrä wielä totuutta salata eikä
teeskennellä ... onhan se hänelle nuoruutensa tähden anteeksi
annettawa--eikähän wieraskaan näytä tyhmältä", puolusteli äiti.
Minä olin kuulewinani, että pikku Tiina kähni tuon puheen aikana.
"Se huolettaa minua kowasti, kun ihmiset luulewat meidän wihaawan
toistelaisia, waikkemme ole heille neulan edestä tehneet mitään
wääryyttä", sanoi mies.
"Jumala sen tietää, että me emme suo heille mitään pahaa, emmekä ole
koskaan pyrkineet heille wielä kostamaan, waikka he owat meille niin
paljon wahinkoa tehneet. Ihmisien wäärille luuloille emme woi mitään,
mutta meidän pitää nöyrällä sydämellä kärsiä wäärä sorto ja
wihamiehemme waino, niin kyllä kerran wielä asiat hywäksi tulewat, ja
silloin ihmiset käsittäwät asiat oikeassa walossaan. Tämmöinen on minun
mielipiteeni asiassa, wai mitä sinä ajattelet, Antti?" puheli waimo.
"Sinulla, ystäwäiseni, on niin hywä sydän ... sinä jaksat kärsiä ja
toiwoa niin paljon ... usein saan minäkin sinusta lohdutusta
murheissani ... toiwokaamme nytkin parasta", sanoi mies lohdutettuna.
"Mutta kuulepas, Antti! Emmekö woisi saada pikku Tiinalle millään
tawalla kenkiä? Paha on nähdä hänen wetää laahustawan noita aikaisen
ihmisen kenkärajoja. Huonot owat hänen muutkin waatteensa, mutta
minulla on liika, ehyt hame; sen särjen minä ja teen siitä hänelle
waatteet", sanoi äiti towin waitiolon perästä.
"Kylläpä tässä on kilin neuwot elämisen tarpeiden kanssa. Hiuki hywän
henkensä sai panna, jos mieli oli saada toista lehmää sen sijaan, jonka
naapurin Matti ojaan tappoi. Kun nahka joutuu karwarista, teetetään
sitte pikku Tiinalle oikein komeat kengät, mutta siihen asti täytyy
hänen odottaa", selitti mies.
"Woi, woi kuinka se on paha----kuulithan sen illalla pikku Tiinalta ...
olemme uskotelleet hänelle, että kukko tuopi makiaista, kun hän waan
lukee ahkerasti ja hän on lukenut, mutta makeisia ei ole kukko
tuonutkaan... Hän pitää meitä ja kaikkia muitakin epärehellisinä, ja
ehkäpä hän itsekin oppii semmoiseksi ... ei käy laatuun ... me emme saa
näyttää epärehellisiltä lapsen silmissä ... meidän pitää hankkia
makiaista", puheli emäntä, jota kaikenlaiset taloudelliset huolet
tuntuiwat huolettawan.
"Kyllähän niinkin, mutta millä?"
"Minä olen saanut naulan woita kokoon ... sen panen jonkun
kaupunkimiehen mukaan ja tuotan sillä makiaista, waikka itse söisimme
suoloja sillä ajalla", selitti waimo.
"Tee niin", sanoi mies, samassa alkoi hän nukkua tohottaa.
Pian nukkui waimokin.
Pilwet oliwat taiwaalla ohenneet ja kämärtyneet suuriksi paakuiksi.
Kiiwaan tuulen muassa kiitiwät ne hirmuista wauhtia, peittäen wäliinsä
sekeitä paikkoja, joista nyt noussut kuu wälistä pilkisteli esiin.
Minä olin huomaawinani, että pikku Tiina walwoi. Kuu pilkisti nyt juuri
huoneeseen ja minä näin kuinka tytön pää oli pystyssä. "Warmaan hän
kuuntelee, joko kaikki nukkuwat", ajattelin minä. Samassa huomasin
minä, kuinka pikkunen jalka pistäisi peiton alta esiin ja kuun
paisteessa näytti se niin waljulta ja walkealta. Pian pistäysi esiin
toinenkin jalka ja tyttö kapsahti ylös. Hän kipasi wuoteeseen seisomaan
ja kurotti nurkkahyllylle. Sieltä sieppasi hän kiireesti punakantisen
aapisensa ja tarkasti suurella huolella sitä awausta, jossa kukko oli.
Tyytymättömän näköisenä ja hitaasti painoi hän aapisen kiinni, ja pisti
sen jälleen nurkkahyllylle.
"Ei se tuo makiaista, jos kuinkakin lukisin ... he waan kaikin minua
narraawat", kuulin hänen itsekseen sipisewän.
Sitten pani hän jälleen maata, ja pian hänkin nukkui.
Nyt nukkuiwat kaikki huoneessa olijat, mutta minä en. Kuinka paljon
olinkaan selwille saanut elämän todellisuutta tuossa köyhässä, pienessä
perheessä. Minä olin kuullut sanottawan heitä riitaisiksi ihmisiksi,
minä uskoin niin olewan ja kammoksuin jo ennakolta heitä, ja samoin
taisi moni muukin tehdä. Minä olin saanut kurkistaa heidän sielunsa
sisimpiin soppiin, ja sen johdosta olin tullut toisenlaisiin
päätöksiin. Mikä sowinnollinen mielenlaatu olikaan heillä
sortajaansakin kohtaan--niin, mikä jumalisuus, mikä luottawaisuus ja
tyytywäisyys heissä wallitsi kaiken yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä
ohessa, ja kuitenkin oli heitä wäärin ymmärretty ja arwosteltu. Näitä
ajatellessani käsitin pikku Tiinan tuonoin lausumat sanat täydelleen:
"Ihmiset puhuwat wälistä liikojakin".
Kun huomasin kaikki muut nukkuneeksi, nousin minä warowasti ylös. Tulin
kaupungista ja sieltä olin ottanut makeisia, jakaakseni kotiin tultuani
niitä lapsilleni tulijaiiksi. Minä hiiwin matkalaukulleni ja kaiwoin
makeiset esille. Niitä panin pikku Tiinan punakantisen aapisen
kukko=wäliin niin paljon kuin sain pysymään; muiden muassa panin sinne
myös markan rahan.
Aamupuolella yötä olin mennyt unen horroksiin. Isäntä ja emäntä oliwat
jo askareissaan, kun minä hawahduin; kaikki lapset wielä nukkuiwat.
Heti hyppäsin minä ylös ja menin hewostani ruokkimaan, mutta mielessäni
oli se ajatus, etten tahtoisi olla näkemättä sitä hetkeä, jolloin pikku
Tiina tarkastaa punakantista aapistansa, huomatakseni, minkä
waikutuksen hänen hawaintonsa häneen tekisi.
Kun minä palasin hewoseni luota, oli hän jo hereillänsä ja luki
aamurukoustansa. Kauwan ei wiipynyt, ennenkun hän ketterästi hyppäsi
ylös ja puki waatteet ylleen. Sen tehtyään silmäsi hän nurkkahyllylle,
missä tuo punakantinen aapinen oli; minun henkeäni ahdisti. Kuitenkin
witkasteli pikku Tiina; oli niinkuin olisi hän ajatellut: "He narraawat
minua kaikin", mutta kuitenkin näytti hänen haluttawan saada tietoonsa,
olisiko ehkä kukko jotakin nyt tuonut. Hän rupesi itseksensä muka
jotakin hyräilemään, ikäänkuin wieroittaakseen muiden huomioita pois
itsestänsä. Sitten wetäysi hän salawihkaa wuoteensa luo, nousi
wuoteeseen ja kurotti kätensä ottaaksensa nurkkahyllyltä punakantisen
aapisensa.
"Kah...! kansi on auki ... mitä ... onkohan...?" äännähteli hän,
ottaessaan warowaisesti aapistansa. "Woi, woi ... eikö ole ... on, on,
on ... ja niin, niin paljon ja noin korea rahakin..." höpötti pikku
Tiina wielä, kun hän wuoteessa seisoessaan raotti täysinäistä
aapistansa ja huomasi todellisuuden.
Pikku Tiina oli nyt pahemmassa kuin pulassa. Makeiset eiwät pysyneet
kaikki yhdellä haawaa hänen käsissänsä, ja kuitenkin olisi hän ne
kaikki tahtonut hallita. Wihdoin keksi hän sen keinon, että pani liiat
makeiset aapisensa kanssa nurkkahyllylle, ja jäännösten kanssa hyppäsi
hän lattialle, puristaen toisessa kädessään rahaa.
"Katsokaa, katsokaa, kuinka paljon...! ja wielä nurkkahyllylläkin... Ei
isä eikä äiti narraa ... eikä wieras narraa ... eikä--eikä kukaan
ihminen narraa ... toipa se kukko, kun olin oikein ahkera..." lörpätti
tyttö saaliitansa näytellessään wanhemmilleen ja minulle.
Sitten rupesi hän jakelemaan makeisia toisille sisaruksilleen ja
minulle, mutta tietystihän me aikaiset emme raskineet lapsen lahjoja
wastaan ottaa.
"Tällä rahalla ostan itselleni kengät", sanoi hän sitten, heiluttaen
sitä kättä, jossa hän rahaa piti.
"Kowin paljonhan se ... eihän niin paljoa..." sanoiwat wanhemmat,
täydellisesti käsittäen asian oikean laidan.
"Älkää niin sanoko, isä ja äiti ... antaa kukon waan tuoda ... mutta
minäkin tahdon lukea paljon, oikein paljon", sanoi pikku Tiina.
Päiwä alkoi tulla, ja minä aloin hommata itseäni matkalle. Tämän
nähtyään tuli pikku Tiina hywin lewottomaksi. Kaikenlaisilla keinoilla
koki hän saada minut jäämään wielä heille; jopa lupasi kaikki
makeisensakin, jos waan sen tekisin.
"Kun wasta kuljette, niin silloin minä tulen kyydillenne", sanoi pikku
Tiina, kun näki, ettei hän woinut minun lähtöäni estää.
Sydämelliset kiitokset sanottuani talon wäelle ja lämpymät hywästit
heiltä otettuani, lähdin minä tuota waiwaloista taiwalta kulkemaan
eteenpäin. Minä en huoli ruweta kertomaan kaikkia niitä waiwoja ja
wastuksia mitä sillä taipaleella korkean weden wuoksi sain kokea, mutta
sitä en woi olla mainitsematta, etteiwät sittenkään nuo mökin asukkaat
woineet mielestäni pois haihtua.
* * * * *
Oli jo hywin kewättalwi, kun minä taasenkin olin pakotettu tuota
taiwalta kulkemaan. Oli jo ollut monta isoa suwi=ilmaa, jonka wuoksi
jälellä olewa lumi oli tullut niin kowaksi, ettei sitä minkäänlainen
tuulen wihuri woinut enään irti saada.
Oli jo jotenkin myöhäinen ilta, kun minä lähdin tuolle taipaleelle.
Kiiwas lounastuuli oli puhaltanut kaiken päiwää. Tämä seikka peljätti
minua ensin kowasti, mutta kun ei taiwaalta tullut yhtään lunta, eikä
entinenkään woinut irtaantua, lähdin pitemmittä arweluitta taipaleelle,
jopa niin rohkeentuneena, etten edes edeltäpäin keneltäkään
tiedustellutkaan, minkälainen kulku tuolla waapperalla taipaleella
nykyään on.
Tarkoitukseni oli, näette, ehtiä yöksi tuohon tuttuun mökkiin, sillä
sen sydämelliset ja rehelliset asukkaat tuntuiwat mielestäni
jonkunmoisilta sukulaisilta. Oikein iloitsin sydämessäni, ajatellessani
sitä hauskaa kohtausta, kun saan tawata taas pikku Tiinaa ja puristaa
hänen wanhempiensa ystäwällisiä käsiä. Olipa minulla sekin hieno toiwo,
että saisin jollakin tawalla tietooni, missä suhteessa mökin wäki nyt
oli tuohon toisen mökin riitaisaan ja wahinkoa pyytäwään Mattiin.--Nämä
asiat ne oliwat, jotka minut paniwat uskaltamaan ja kiirehtimään, ja ne
woittiwat kaikki ennakkoluulot ja laskut.
Waikka olin koettanut kaikki matkan esteet ja wastukset tuolla
taipaleella laskuun ottaa, oli kuitenkin eräs semmoinen, josta ei
minulla ollut aawistustakaan. Se oli luodewesi, jota kowat luode= ja
länsituulet ajoiwat meren=lahtiin ja saarien salmiin. Hämmästyksekseni
huomasin tämän jo ensimäisellä lahdella, sillä siinä oli jo niin paljon
wettä, että rekeen kurkotteli. Kuitenkaan ei minun enään sopinut
takasin pyörtää; paitsi sitä toiwoin ettei muillakaan lahdilla ja
salmilla olisi sen enempää wettä. Aiwan pian kuitenkin huomasin tämän
otaksumiseni wääräksi, sillä kuta etemmäksi taipaleella tulin ja kuta
useampi salmi ja lahti eteeni tuli, sitä enemmän oli niissä wettä. Tämä
seikka hidastutti sanomattoman paljon minun kulkuani, sillä eihän
woinut wesipaikoissa muuta kuin hitaasti ja warowasti kahlauttaa
hewosta.
Tämän tähden oli ilta kulunut hywin myöhäiseksi; oli kuuton aika, ja
sentähden oli niin pimeä, ettei juuri paljon eteensä nähnyt.
Päälliseksi oliwat maat melkein lumettomat, ainoastaan tien paikalla
oli läpeensä jäänkaltoa; se seikka lisäsi wielä pimeyttä.
Minulla oli wielä ylimentäwänä eräs kaitainen salmi. Tämä salmi wälitti
yhteyttä erään ison sisälahden ja meren wälillä. Sen kautta purki meri
luodewettä lahteen ja lahti taas takaisin mereen. Sen wuoksi woi tuossa
sywässä salmessa käydä wäkewä wirta, joko lahteen tahi merelle päin,
aina sen mukaan, nousiko luode wai laski.
Niin, ei ollut minulla enään muuta ylimentäwää kuin tuo salmi, mutta
kuitenkin peljätti se minua, sillä tunsin osaksi sen oikut. Mutta
sittenhän olenkin pian mökissä, tuttujen ja ystäwällisten ihmisten
parissa.
Juuri näitä ajatellessani tuli tuo peljätty salmi eteen. Mitäpä siinä
muuta neuwoa oli, kuin täytyi ruweta wuonaamaan sen yli. Heti rannalta
lähdettyä nousi wesi rekeen ja minun täytyi nousta seisomaan. Niin
paljon kuin pimeänpäästä mahdollista oli, koetin hewosta ohjata
kohtisuoraan uoman poikki. Kuta etemmäksi mentiin, sitä sywemmästi oli
wettä. Kaikki keweämmät kapineeni rupesiwat reessä uimaan ja minulla
oli täysi työ pitää niitä koossa, etteiwät ne purjehtineet tiehensä.
Kowa wirta käwi merestä lahteen päin, ja kun kowa tuuli wielä
kiihkeästi puhalsi melkein samalta suunnalta, niin teki se tilani
jotenkin kamalaksi. Siitä olin minä kuitenkin wakuutettu, ettei niin
kaitaisessa salmessa ole jäänhalkeemaa ja mielenmaltilla ohjasin minä
hewosta eteenpäin. Minä seisoin jo polwia myöten wedessä, ja joka
silmänräpäys pelkäsin hewosen ja reen, kowan wirran ja tuulen
sortamana, kaatuwan. Mutta silloinpa juuri rupesi tulemaan matalampaa
ja wihdoin pääsin onnellisesti maalle. Tien löysin pian, jota myöten
aloin ajaa eteenpäin.
Kauwan ei tarwinnut ajaa, ennenkun walkea rupesi pilkottamaan.
"Tuollahan se onkin odotettawa tuttu mökki", ajattelin minä, ja se
tieto tuntui sangen miellyttäwältä, sillä tunnustaa täytyy, että olin
jotenkin kontetuksissa kylmän kylwyn tähden.
Minä ajoin sen mökin kartanolle, josta walkea näkyi. Pian huomasin
minä, ettei tämä ollutkaan se mökki, mihin tarkoitin. Mutta mikä tämä
sitten oli? Katselin ja töllistelin ympärilleni niin paljon kuin
pimeässä woi nähdä. Mitä huomasinkaan minä nyt? Minä olinkin tuon
riitaisan Matin mökin kartanolla, hänen, joka pahaa soi pikku Tiinan
wanhemmille.
Tämä hawainto ei suinkaan ilahduttanut minua, mutta minulla ei ollut
walitsemisen waraa, sillä oli niin kylmä, että hampaat kalisiwat
suussani. Se tunto minua kowin waiwasi, kun en woinut pikku Tiinalle ja
hänen wanhemmillensa tuottaa sitä iloa, jonka olin heille aikonut,
mutta mikäpä oli neuwona, se täytyi jättää toiseksi kerraksi; ehkäpä jo
huomenna woin heitä tawata. Näitä tuumiessani ja miettiessäni, riisuin
hewostani waljaista kerkeämiseen, päästäkseni huoneeseen niin pian kuin
mahdollista, lämmittämään kylmästä kangistuneita jäseniäni.
Minä astuin tupaan; se oli aiwan pimeä, ja nyt wasta huomasin, että se
walkea, minkä olin nähnyt, näkyi jostain toisesta huoneesta. Minä
seisahduin owipieleen ja sanoin umpimähkään hywän=illan, mutta mitään
wastausta ei kuulunut; kuuntelin tarkasti, waan ei kuulunut hengen
huokua; eipä olisi luullut mökissä olewan ainoatakaan asukasta, ellei
tuota walkeaa olisi näkynyt ja jos ei olisi tuossa tuwassa ollut niin
ihana lämmin kuin siinä oli.
Kauwan pimeässä oltuani, selweni näköni senwerran, että erotin tuwan
perällä olewan owen; se kai wei toiseen huoneeseen ja sieltä kai se
walkea näkyi. Kuuntelin taasenkin tarkoin, ja nyt olin sieltä
tawantakaa kuulewinani jotakin hiljaista liikettä. Huoneeseen tultuani
kolahti owi wasten tahtoani niin lujasti, että itsekin säikähdin sitä.
Nyt koetin tawantakaa yskähdellä aina kowemmasti ja kowemmasti, siinä
tarkoituksessa, että se kuuluisi tuohon toiseen huoneeseen, ja sieltä
sitten tulisi joku walkean kanssa tupaan ja huomaisi minut. Kaikki tämä
oli kuitenkin turhaa, sillä ketään ei tullut. Kaikki nämä lukuun
otettuani, tunsin olewani hywin tukalassa tilassa.
Wihdoin tein minä päätökseni, ja aioin mennä tuohon salaperäiseen
kamariin. Minä lähdin käydä kompuroimaan huoneen perällä olewaa owea
kohden. Sen luo päästyäni haparoitsin siitä awainta, mutta mitään
semmoista ei siinä ollut, ainoastaan jonkummoinen ripa waan.
Minä lykkäsin hiljaa owea; se aukeni hiljaisesti; ainoastaan hiljainen
parahdus kuului ja minä astuin huoneeseen. Siellä oli todellakin
walkea, joka paloi talikynttilässä. Sen walossa näin minä ensi
silmäyksellä mitä tuon pienen huoneen sisällä oli, waikken kohta
käsittänytkään kaikkia asianhaaroja. Kamarin perillä oli wuode, johon
oli peitetty jotakin walkoisella lakanalla, mutta mitä, sitä en
tiennyt. Wuoteen wieressä oli pieni pöytä, jolla tuo talikynttilä
paloi.
Huoneessa oli neljä henkeä: keski=ikäiseltä näyttäwä mies ja nainen
sekä kaksi lasta, tyttö ja poika, arwiolta kumpikin alle kahdeksan
wuoden. Kun minä astuin huoneeseen, näytti siltä kuin eiwät huoneessa
olijat olisi ensinkään minua huomanneet. He oliwat kaikki alakuloisen
näköisiä ja kaikin he katsoa tuijottiwat liikahtamatta yhteen ja samaan
paikkaan, tuohon, joka oli peitetty sänkyyn walkoisella lakanalla. Minä
näin, että miehen leweät ja wahwat hartiat jytisiwät ja leweällä
oikealla kädellänsä pyyhkäsi hän tawasta silmiänsä ja nokkaansa; nämä
kaikki kai tuliwat jostakin sisällisestä tuskasta.
Kauwan katselin minä heidän salaperäistä ja murheellisen näköistä
käytöstänsä--woi mitä se oli--oliko se jotakin wihaa tai koston
pyyntöä, sillä olihan heitä sanottu riitaisiksi ja kostonhaluisiksi
ihmisiksi? Niin, sitäpä minä juuri en tiennyt, mutta semmoiselta ei se
ainakaan minun mielestäni näyttänyt. Koko tuolla pitkällä ajalla ei
puhuttu yhtä ainoata sanaa, ja minä unhotin niin oman itseni, etten
muistanut omia wasta nähtyjä waiwojani, enkä nykyistä puutteenalaista
tilaani ja märkiä waatteitani ja jalkineitani.
"Istukaa, wieras!" kehoitti wihdoin mies tukehtuneella äänellä, ja se
tuntui minun korwissani siltä kuin olisi se tullut maan alta.
Minä tottelin kehotusta koneentapaisesti, ja istuin lähellä olewalle
tuolille. Sitten taas alkoi sama äänettömyys ja alakuloisuus. Ei mitään
liikettä, ei mitään toimintaa; ainoastaan mies silloin tällöin
pyyhkäisi oikealla kädellään nokkaansa ja silmiänsä kuten ennenkin.
"Onko mitään onnettomuutta tapahtunut, koska olette niin murheellisen
näköisiä?" sanoin minä wihdoin kuiskaamalla.
"On ... kowa onnettomuus on tapahtunut", sanoi mies päätänsäkään
kääntämättä, pyyhkäisten taas nokkansa.
"Kowa onnettomuus!--no minkälainen, herran tähden?" kysyin minä
hätääntyneenä.
"Tuonne taipaleelle ihminen kuol..." yritti mies sanomaan, mutta sanat
takertuiwat kurkkuun.
"Hywä Jumala, wai ihminen kuollut? Eipä minunkaan matkustamiseni ollut
juuri hääwiä tuolla ulkona ... wai ihminen kuollut! Tekö hänet
löysitte?"
"Minä."
"Oliko hänellä hewosta?"
"E--ei ... mitäs semmoisella..."
"Minkälaisella?"
"Niin nuorella ... sikiö wielä."
"Warmaan uumertui hän noita luodewesiä kahlatessaan?"
"Aiwan niin."
"Kuinka hän oli...? Mitenkä te hänet tapasitte?
"Hän oli wiimeiseksi kahlannut ison luoweden yli, jossa oli wettä hänen
wyötäriinsä saakka. Sen yli oli hän onnellisesti wielä päässyt, mutta
luultawasti oli hän niin kontettunut, ettei woinut enään liikkua, sillä
juuri kuin hänen olisi pitänyt kuiwalle nousta, oli hän kaatunut
suulleen; siinä hän sitten oli, waikkei siinä ollut wettä kuin pari
korttelia; siitä minä hänet tapasin ja otin rekeeni", selitti mies; nyt
jo wähän wapaammin.
"Woi raukkaa!--luultawasti te toitte hänet kotiinne?" sanoin minä.
"Toin ... kuinkas muutoin."
"Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta minun tekee mieleni kysyä teiltä
wielä jotakin: onko hän teille tuttu?
"Hänet tunnen liiaksikin hywin", sanoi mies, ja rupesi ääneensä
nyyhkimään.
"Hän on kai tuossa wuoteessa tuon lakanan alla?"
"Niin on. Me olemme monta tuntia häntä hieroneet, koettaen saaha hänet
wielä henkiin, mutta kaikki on ollut turhaa", sanoi waimo, sillä mies
ei woinut mielenliikutuksensa wuoksi puhua. "Haluttaako wieraan häntä
katsoa?" jatkoi hän sitten, ja samassa nosti hän peitteen pois wainajan
kaswoilta.
"Herra Jumala!" huudahdin minä äkkiä niinkuin salama--"pikku Tiina, tuo
hywä lapsi!..."
Samassa horjahdin minä herwottomana takaperin tuolille, josta juuri
olin noussut seisaalleni, nähdäkseni paremmin wainajaa. Siinä wapisin
minä niinkuin haawan lehti, enkä woinut sanaa suustani päästää, niin
sywän waikutuksen tuo äkkinäinen ja odottamaton hawainto teki minuun.
Samoinpa näkyi muittenkin laita olewan, sillä mies purskahti ääneensä
itkemään, ja kun waimo yritti pitkäksi palanutta kynttilän kartta
hypein niistämään, wapisi hänen kätensä niin, ettei hän woinut sitä
toimeen saada; molemmat lapset myös nyyhkiwät, jota en minä ollut
heidän ennen nähnyt tekewän.
"Hywä Jumala...! oletteko tekin tunteneet tuon lapsiraukan?" sanoi
waimo matalalla wärisewällä äänellä.
"Olen moneenkin kertaan. Tawatakseni häntä ja tuottaakseni hänelle iloa
hetkeksi, ehätin melkein hengen kaupalla hänen luokseen; sattumus
ohjasi minut tänne ja täällä tapasin minä hänet hengettömänä", sain
minä waiwalla sanotuksi.
"Ja mi-minä ... Jumala minua armahtakoon... Minä olen heitä sydämestäni
wihannut ja--ja pyytänyt heille kostoa", änkytti mies.
"Suokaa anteeksi, mutta mieleni tekee kysyä: mikä on ollut syynä
wihaanne ja kostonpyyntöönne, koska warmasti tiedän, etteiwät he ole
koskaan teitä wihanneet?" sanoin.
"Minä en ole wielä kenellekään ... mutta nyt on sydämeni nöyrtynyt ja
awonainen, että woin kaikki ... syytä ei ole heissä ensinkään ... wika
on minussa.--Nuorina ollessamme ra-rakastuin minä hänen waimoonsa,
mutta hän hyljäsi minut ja otti Antin. Siitä saakka on musta ja ilkeä
kostonpyyntö maannut aina mielessäni... Woi minua!" selitti mies
awonaisesti.
"Tietäwätkö wanhemmat, missä heidän lapsensa nyt on?"
"Sitä eiwät he tiedä. Tyttö on kai lähtenyt aamulla kylään, jolloin oli
wielä kaunis ilma, sittemmin nousi tuommoinen ilma ja samassa
luodewesi, ja he luulewat, ettei tyttö ole lähtenyt kylästä ... he
odottawat häntä wasta sitten kun ilma on asettunut ja wesi
laskeentunut.--Kyllä tämän uutisen ilmoittaminen wanhemmille on minulle
raskas tehtäwä, mutta Jumalan awulla tahdon sen kuitenkin tehdä ...
silloin koetan sowittaa rikoksiani, ja pyrkiä sowintoon heidän
kanssaan", selitti mies.
Mieleni oli wakaantunut niin paljon, että woin pysyä seisoallani.
Käwelin wuoteen luo, missä pikku Tiina oli. Siinä makasi hän niin
wiattoman ja murheettoman näköisenä, ja autuaallisen warjon heijastus
lepäsi hänen kauniilla kaswoillansa. Minusta tuntui siltä kuin hän
katselisi minua, ja hymysuin sanoisi minulle: "Ihmiset puhuwat usein
liikojakin", ja: "Toisten Matti on paha ... waan wielä hänkin kerran
tulee hywäksi".