Kuuletteko, kuinka kevät laulaa
maassa, puissa, ilmass' avaruuden,
kaikkialla, kantain säveleitä
syksynlasten synkkiin sydämihin.
Kuuletteko, kuinka virret kaikuu,
kasvain kasvamistaan valtavaksi
riemusoitoks' elon kunniaksi.
Kevät laulaa; sanat soivat: Kuolo
itse kuolkohon ja elon voima
tiensä raivatkohon tilaa tehden
luonnon luomuksille maassa olla.
Rikkautta täynn' on suuri luonto,
aartehia kohdussaan se kantaa
iloks inehmoisen, luonnon herran.
Esiin siis ne vainen kätköistänsä,
helmet kalliit päivän päilyville,
erä kunkin kuolevaisen käteen!
Ota osas, osaton jos olet,
ota onnes, onneton jos olet;
elä, elä, ellet kuolla mieli!
Siin' on elämäsi ainut ohja.
Jos on tielläs kanto taikka kivi,
vuori suuri taikka syvä uoma,
niin ne poista: kannot irti kisko,
kivet särje, vuoret maahan murra,
pitkospuita syvänteihin laita.
Ja jos hiipii luokses luihu varas,
eräs viejä, elos turman tuoja,
ole valvehilla, kädess' ase
(ellet yksin nyrkkihis sa luota)
ota vastaan tuo, vaikk' ois se veljes,
ja se tieltäs lyö ja -- empimättä,
tinkimättä elä elämäsi,
nauti onnes, joka sulle suotiin.
Paljon laulaa kevään kaunis virsi,
paljon kevään kannel suuri soittaa,
yli maiden vierii sävel-aallot
joka korvan kuulla, joka rinnan
elonriemun rikkaan syttäjänä.
Kuule vain sa kevään ylhä laulu,
kuule, kansa, kahlehissa käypä,
kuule, kansa, viime vereen piesty,
tallattu ja porraspuuksi pantu.
Kuule kevätlaulua, mi soipi;
_sodan sorja laula on se meille!_