Vierii viesti kummanlainen
nyt jo joka mökkihin,
kuss' on elonorja vainen
surun lyömä yksikin.
Sait jo kyllin tuta iestä
pakon paljon vaativan,
sait jo tarpeeks tyhjää hiestä
yön ja päivän raadannan.
Ethän mieli enää olla
orja, juhta joutavin,
ase toisen, porras, jolla
astuu jalka öykkärin?
Ethän tahdo että suruun
sortuu jälkeläisesi,
Vaikka itse tyydyit muruun,
kun et saanut enempi?
Ethän usko, että vasta,
korvaukseks kärsinnän,
saat sä palkan taivahasta
jälkeen tämän elämän?
Miksi siis sa vielä voihkaat
toivotonta voihkinaa,
yöt ja päivät pitkät oihkaat,
kun et mitään siitä saa?
Etkö tohdi kättä nostaa
kärsimystä vastahan,
ajan toisen oikeutt' ostaa
vaikka lailla marttiiran?
Jos sa tohdit, niinpä lähde
tuskan kanssa taistohon,
itsesi ja lastes tähden,
joilla elo eessä on.
Muutoin yhä vielä huole,
kärsi, kärsi katkeraan,
päättyessä päiväs kuole
niinkuin pienin mato maan.
Oma harras halu ynnä
oma voima käytä siis,
onnes sarka itse kynnä,
usko uusiin unelmiis.
Etsi elon tieltä toinen
sinunlaises orja myös,
elononnen kurja loinen,
jonk' on mieli myöskin yöss'.
Kolmas, neljäs -- kymmeninkin
oot sa heitä tapaava;
etsi, etsi, mistä minkin;
noit on oiva armeija.
Eihän ole tarvis yksin
käydäkään sun taisteluun,
Vaan sa kulje käsityksin
kanssa kurjan monen muun.
Noin sa voit kuin leikilläsi
käydä sotaa sorjimpaa;
noin vaan loppuu kärsintäsi,
Valhe kuoliniskun saa.
Nouse vaan ja työhön ryhdy
miehen mielin luottavin,
valonarmeijahan yhdy
sotilaana kertakin.
Taisto tää on suurin, josta
tietää aika kertoa,
pyhin myös, kun taistelosta
täss' on hyöty kaikilla!
* * *
Näinpä kertoo viesti. Kohta
jokainen sen kuullut on;
kunpa vaan vois sanat johtaa
kunkin tähän taistohon.
Kunpa siemen, jonka kylvää
aika rintoin ihmisten,
toisi sadon suuren, ylvään,
kasvun tuhatkertaisen.