Kuule, mikä melske, melu
niinkuin vuorenvyöryn pauhu,
käskysanain kajahteiu,
hämmennys ja hurja kauhu
täyttää ilman kaupungissa,
jossa vielä äsken aivan
toimiss' oltiin rauhaisissa
arkihuolen, arkivaivan.
Liikkeell' ovat lakkolaiset;
ryysyissä ja repaleissa
nälistyneet miehet, naiset
ajelehtaa kulkueissa,
joiss' on joka ainoassa
tuhat määrät inehmoista
sama verta saattamassa
muuta elononnen loista.
Peloittavat voimat liikkuu
kaikkialla katuloilla;
niinkuin merten laineet liikkuu
hirmumyrskyn soiden noilla;
niinkuin pedot tuhatpäiset
mustat ihmismassat matkaa;
niinkuin sadun jättiläiset
taivaltansa joukot jatkaa.
Mutta vaikka eri tietä
kulkee ihmismetsät tummat,
johtaa samaan määrään heitä
salavoimat varmat, kummat.
Keskeen monimiljoonaisen
kaupungin käy kulku vakaa,
työntäin joukon etumaisen
tieltään aina toinen takaa.
Torill' aavall', avaralla
seisahtavat laumat vasta
punalippujensa alla
virstamääräin poljennasta;
seisoo satatuhat miestä,
naista kuolon kalpeata,
jotk' ei siedä orjan iestä
mielivaltaa ruoskivata.
Äkin jotkut siellä täällä
sanatäydet suunsa avaa
seisten hartioiden päällä,
kansan kuullen haasteltavaa:
-- Orjasisaret ja veljet,
tulisimman tuskan tutut,
katki kahleet, poikki teljet,
palasiksi pakkonutut!
Orjaveljet, orjasiskot,
uuvutetut työllä hoki:
emmehän kuin madot, liskot
madell' enää mieli toki.
Pysähtyköön kulku kurja
kuolonvaelluksen vinhan,
tauotkoon jo tanssi hurja
kanssa epätoivon inhan.
Kosk' on kerta noussut kansa
ottamahan osaa siitä,
min vei korskat kokonansa,
niin ei sille rahdut riitä,
ei, vaan vaivaan vaipumatta
vihan vimmoin taistelkaamme,
kunis viimein taipumatta
hyvinvoinnin-voiton saamme.
Soikoot sotatorvet meidän
luokkavihan säveleitä
avoin korvin kuulla heidän,
jotka jaloin tallaa meitä;
soikoon ukkosäänin kerran
sävel uudenajan kuoron:
aik' on laata valta herran,
olkoon nyt jo orjan vuoro! --
Sanoivat Mut amen kumma
päätti puheet sananiekkain,
kun näät sotaväen summa
saapui ratsain kanssa miekkain,
joiden terät tulikielin
putoaisi päitä kohti,
ellei poistu kansa mielin,
jos se vastustella tohti.
Mut ei pakoon kansa suori
lailla rikollisten halpain,
vaan se seisoo niinkui vuori
eessä kimmeltäväin kalpain,
Ja kun viime kehoitusta
eivät joukot varteen ota,
alkaa toimi mustan musta,
veljenverin ilmi sota.
Kannustavat ratsujansa
asemiehet lakkolaumaan,
sala-asein, nyrkein kansa
käypi kiukuin puolustaumaan,
vainon villi virsi raikaa,
kuolonparahdukset soivat,
kylmät kiroukset kaikaa,
hurmevirrat huppeloivat.
Kaatuu alle kavioiden
moni valju vaimoraukka,
miekanteräin ankaroiden
jäljiss' asuu miesten hukka.
Mutta yhä iskut kiihtyy
monen kertaisina karttuin,
turmatyössä joukot viihtyy
verenvuodannasta varttuin.
Vaan kun vielä saapuu kiirein
tuhat sotamiestä jalan
kaartain kalmanputkipiirein
lakkolaisten taisto-alan,
niin ei enää rahvas saata
asett' eikä kättä nostaa,
Vaan sen täytyy viimein laata,
päättäin toki toisten kostaa.
Yli ruumisröykkiöiden,
kahakassa kaatuneiden,
jälkeen päivän hirmutöiden,
kautta suorimpien teiden
lakkolaiset verta valuin
pakenevat kiirehellä,
sotaväki surmakaluin
jalka jalan kinterellä.