III.

Kuule, mikä melske, melu

niinkuin vuorenvyöryn pauhu,

käskysanain kajahteiu,

hämmennys ja hurja kauhu

täyttää ilman kaupungissa,

jossa vielä äsken aivan

toimiss' oltiin rauhaisissa

arkihuolen, arkivaivan.

Liikkeell' ovat lakkolaiset;

ryysyissä ja repaleissa

nälistyneet miehet, naiset

ajelehtaa kulkueissa,

joiss' on joka ainoassa

tuhat määrät inehmoista

sama verta saattamassa

muuta elononnen loista.

Peloittavat voimat liikkuu

kaikkialla katuloilla;

niinkuin merten laineet liikkuu

hirmumyrskyn soiden noilla;

niinkuin pedot tuhatpäiset

mustat ihmismassat matkaa;

niinkuin sadun jättiläiset

taivaltansa joukot jatkaa.

Mutta vaikka eri tietä

kulkee ihmismetsät tummat,

johtaa samaan määrään heitä

salavoimat varmat, kummat.

Keskeen monimiljoonaisen

kaupungin käy kulku vakaa,

työntäin joukon etumaisen

tieltään aina toinen takaa.

Torill' aavall', avaralla

seisahtavat laumat vasta

punalippujensa alla

virstamääräin poljennasta;

seisoo satatuhat miestä,

naista kuolon kalpeata,

jotk' ei siedä orjan iestä

mielivaltaa ruoskivata.

Äkin jotkut siellä täällä

sanatäydet suunsa avaa

seisten hartioiden päällä,

kansan kuullen haasteltavaa:

-- Orjasisaret ja veljet,

tulisimman tuskan tutut,

katki kahleet, poikki teljet,

palasiksi pakkonutut!

Orjaveljet, orjasiskot,

uuvutetut työllä hoki:

emmehän kuin madot, liskot

madell' enää mieli toki.

Pysähtyköön kulku kurja

kuolonvaelluksen vinhan,

tauotkoon jo tanssi hurja

kanssa epätoivon inhan.

Kosk' on kerta noussut kansa

ottamahan osaa siitä,

min vei korskat kokonansa,

niin ei sille rahdut riitä,

ei, vaan vaivaan vaipumatta

vihan vimmoin taistelkaamme,

kunis viimein taipumatta

hyvinvoinnin-voiton saamme.

Soikoot sotatorvet meidän

luokkavihan säveleitä

avoin korvin kuulla heidän,

jotka jaloin tallaa meitä;

soikoon ukkosäänin kerran

sävel uudenajan kuoron:

aik' on laata valta herran,

olkoon nyt jo orjan vuoro! --

Sanoivat Mut amen kumma

päätti puheet sananiekkain,

kun näät sotaväen summa

saapui ratsain kanssa miekkain,

joiden terät tulikielin

putoaisi päitä kohti,

ellei poistu kansa mielin,

jos se vastustella tohti.

Mut ei pakoon kansa suori

lailla rikollisten halpain,

vaan se seisoo niinkui vuori

eessä kimmeltäväin kalpain,

Ja kun viime kehoitusta

eivät joukot varteen ota,

alkaa toimi mustan musta,

veljenverin ilmi sota.

Kannustavat ratsujansa

asemiehet lakkolaumaan,

sala-asein, nyrkein kansa

käypi kiukuin puolustaumaan,

vainon villi virsi raikaa,

kuolonparahdukset soivat,

kylmät kiroukset kaikaa,

hurmevirrat huppeloivat.

Kaatuu alle kavioiden

moni valju vaimoraukka,

miekanteräin ankaroiden

jäljiss' asuu miesten hukka.

Mutta yhä iskut kiihtyy

monen kertaisina karttuin,

turmatyössä joukot viihtyy

verenvuodannasta varttuin.

Vaan kun vielä saapuu kiirein

tuhat sotamiestä jalan

kaartain kalmanputkipiirein

lakkolaisten taisto-alan,

niin ei enää rahvas saata

asett' eikä kättä nostaa,

Vaan sen täytyy viimein laata,

päättäin toki toisten kostaa.

Yli ruumisröykkiöiden,

kahakassa kaatuneiden,

jälkeen päivän hirmutöiden,

kautta suorimpien teiden

lakkolaiset verta valuin

pakenevat kiirehellä,

sotaväki surmakaluin

jalka jalan kinterellä.

"Suurlakkokuvia" y.m. työväenlauluja · 第 7 / 54 题