Puoliyö. On talven taivaan
alla pilvipeite harmaa.
Väsyneenä päivän vaivaan
nukkuu kaikki kansa varmaan;
jälkeen kaiken kauhun tuovan
sekasorron, tuskan, turman
tuta saa se rauhan suovan,
huojentavan unen hurman.
Missä äsken sota soitti
kamalinta kanneltansa,
koska kansa seistä koitti
vaikeassa vaivassansa,
siinä lepää satakunta
lakkolaista jäätyneenä
ikipitkän yönsä unta
kuolon helmaan häätyneenä.
Lepää lumi-untuvilla
uhrit työn ja orjaikeen
kiteisillä katsehilla
unen raskaan, kuolonsikeen;
uudenajan sankareina
jälkeen uljaan urhotyönsä
kunnialla kaatuneina
nukkuvat he hangell' yönsä.
Mutta minne sodanhenki
punasiivin päivin liitää,
sinne halki yöhyenkin
haaskalintuparvi kiitää;
miss' on jälkeen taiston hetken
vainajain ja veren lemu,
siellä jälkeen lentoretken
korpeill' on myös aimo kemu:
Hiipii taistotanterelle
patrulleja parvi hiljaa
työlle salakähmäiselle:
korjatakseen kuolon viljaa
ilman ruumissiunausta,
ilman ainutt' arkkulautaa,
ilman kelloin kilkahdusta
vihkimättömähän hautaan.
Peitoss' yön ja tehden pilkkaa
kymmenkunta halvint' orjaa,
kunnotonta, kiirevilkkaa
kaatunehet kaikki korjaa,
ettei enää huomenella,
saapuessa surijoiden
mielin ottaa omaisensa,
jälkeäkään löydy noiden.