Nyt hohtaa kuudan kesän taivahalla
ja yöhön kukkain lemut leviää.
Don Juan ikkunan on uuden alla
ja kitaransa kielet heläjää.
Mut miksi nimellä nyt vierahalla
hän täällä Veronassa lymyää?
-- Vois miehen maine immet säikyttää
ja köysiportaat pitää loitommalla!
Ei auta olla turhan pikkumainen:
on liian kaunis taivaan tähtivyö
ja Capuletin tytär hurmaavainen!
Tuo tuskin liekkään suuri synnintyö
on valhe lemmen vanha liittolainen,
kuin myöskin kitara ja kuudanyö.
La comtesse.
Muistanetko, muistanetko
ylpeä comtesse:
kerran siellä etelässä
alla kukkivien kastanjain
kevätillan hämärässä
sulta suudelman ma sain.
Muistanetko, muistanetko
ylpeä comtesse?
-- Sait kuin saitkin -- entä sitten?
Niin, ei juuri muuta mitään:
sinä länteen, minä itään
taakse virtain, kunnahitten...
Siinä kaikki, siinä kaikki,
ylpeä comtesse!
Mutta toisinaan kun kuljen
illansuussa toukokuun,
sattuu että silmät suljen,
sattuu että siirryn sinne
alle kauniin kukkapuun.
Siellä nuori nurmirinne
vehreänä vihannoi;
siell' on lauhkeet, tummat illat,
satakielen virret soi,
yli lammen kultasillat
kutoo kummat kevään kuu.
Siellä vaivat vaimentuu:
sydän sykkii nopeammin,
veret laulaa kiihkoisammin...
Siellä hairahtua saattaa
yksin ylpeä comtesse!
Sinä yksi ainut...
Sinä yksi ainut vailla vertaa,
nuoruuteni rakastettu,
usein, usein unohdettu,
syrjään jäänyt monta kertaa!
Varhain vaihtui onnenunes armaat
pettymyksen katkeruuteen:
turha uskos eloon uuteen --
osaksesi jäivät aret harmaat.
Itkit kai jo kuiviin kyyneleesi,
mutta salaa maailmalta.
Kenpä huomas hymyn alta
tuskan, jonka kätkit sydämeesi?
Liian köyhä kiitos laulunsäkeen.
Liian paljon anteeks annoit.
Pystypäisnä yksin kannoit
elontaakkaa vastamäkeen.
Antaisin, jos voisin...
Sulle onnenöitä,
sulle helmivöitä
antaisin, jos voisin.
Itselleni soisin
kaikki murheet mustat,
kaikki elon tuskat.
Sulle hymyt hyvät,
sulle riemut syvät --
mulle ivanaurut,
mulle pilkkalaulut.
Sulle päivän kullat --
mulle mustat mullat,
sulle unten tarhat --
mulle elon harhat.
Antaisin, jos voisin...