Valkea, värjyvä satujen yö.
Tarujen uinuva taikalinna --
kuutamon loistossa kaunihinna,
yllänsä tuhanten tähtien vyö.
Kuninkaantytär on linnassa vanki;
silmät on kuolleen, poski kuin hanki.
Kauan, ah kauan hän nukkunut on.
Mutta hän herää, kun pelvoton
ritari suo hälle suutelon.
Vahva on portti ja ankarat salvat --
rautaan on katkennut monet jo kalvat.
Eikä ne kirojen lumot laukee,
ennenkuin portit ja ovet aukee...
-- Vieläkin vahvempi vaikk' oli lukko,
hajalle miekkani terä sen vei!
Kuuntelen, kuuntelen... vielä ei
laulanut huomenen valpas kukko.
-- Iskenkö? Oisipa kaunis voitto:
nähdä, kun kultainen päivänkoitto
kuninkaantyttären poskipäihin
nostavi elämän purppurapunan!
-- Miekkasi huotrasta nyt, Don Juan!
Uljaampiin konsa et käynyt sä häihin.