Suvinen saari.
Paras muistoni silmihin nousee
sinisiinnosta välkkyvän veen:
punaruskeat kalliorannat
tuhanharmaine mökkeineen,
talo pohjassa tyynen lahden
pihapihlaja vartianaan,
kedot kaartuvat rantaan asti
kesän kukkia tulvillaan.
Olet morsian seppelepäinen
meren aavojen ulappain,
sinä viehkeä suvinen saari,
koti onneni unelmain!
Emäsalo 1915.
Huomenhetki.
Sees on taivas, tyynnä meri,
kiiltää ilmain avaruudet --
niinkuin veri
hohtaa tuvan seinät uudet.
Päivännousun tulipalo
liekehtiipi ikkunoissa --
koko talo
kylpee kultakipunoissa.
Kaiutar.
Olet, Kaiutar, kaunihin kehtolainen
sinisiintoisten metsien siimeksen,
olet lehdossa leikkivä keijukainen,
ilo illan ja hohtavan huomenen.
Sua nähnyt ei konsana kuolevainen:
sinä vältäthän ilmoja ihmisten --
lymyluolasi kohdussa korpien
tupa Tapion tumma on tuonnimmainen.
Minä kiertelen polkuja, porraspuita
sinun seuraten ääntäsi sointuvaa --
koko metsä on täynnänsä huhuiluita.
Tahi soutelen saareni salmensuita --
joka suunnalta kuulen ma ilkuntaa:
kuva kaunein on se, jot' ei nähdä saa.
Korkein hetki.
Käy laskuun kultainen kirkas päivä
ja tyyntyy tuulinen illansuu,
jo kukkii ruusuina lännen häivä
ja järveen päilyen kuvastuu.
On pilven päärmeet kuin sadun unta
vain kultaa, kultaa ja purppuraa,
kuin alppihuippujen ikilunta,
kun huomenhohtein se kangastaa.
Tää kaikkein korkein on hetki ehtoon,
ei laula laine, ei liiku puu,
ja sydän viihtyy kuin lapsi kehtoon
ja huoli haikeinkin huojentuu...
Mut mieleen syttyy niin kumma kaipuu
kuin tahtois kauas, ah kauas pois
Sen sävel kiehtoo, se nousee, vaipuu,
ja on kuin kaukaa se viestit tois...
Valmarinniemellä 1915.
Heinäkuu.
Käy yli vainioiden viikatteet,
soi kovasinten kalke kaikkialle.
Ja korret kätkee kirkkaan terän alle,
vastikään juuri kukkaan puhjenneet.
Ah, häipyvän vain hetken eläneet,
he hymyilevät vielä kuolemalle,
mut auringolle, kedot kultaavalle,
he teriltänsä suovat kyyneleet.
Ma soisin samoin täältä lähteväni,
kun kerran ylläni nään viikatteen:
vain auringolle kyynel silmissäni
ja hymy huulillani viimeiseen.
-- Oi ettei suru särkis sydäntäni
ja etten riutuisi ma verkalleen!
Elokuu.
Jo täytelyyttään tähkät väräjää,
jo ensimäinen tähtitaivas hohti.
Nyt käymme taasen syksyä me kohti
ja pitkäin iltain pitkää pimeää.
Mik' ennen synkkää, nyt vain viihtyisää.
Ja aatos, joka äsken tuskin tohti
mun viedä teille, mitkä syksyyn johti,
nyt niillä mieluisimmin viivähtää.
Niin muuttuu mieli meidän ihmisten:
mi vielä eilen kaameinta ol' unta,
on tänään viihdykettä sydämen.
Ah väleen palaa tulet nuoruuden!
Ei edes viel' oo hiuksissani lunta,
ja kuitenkin jo lepoon halunnen...
Soutajaneito.
Syys on tullut ja myrskyää,
pitkä on pimee ilta.
Huoleni muistot hälventää
päiviltä paisteisilta...
Kerran helteessä heinäkuun
saareni sivutse sousit,
vastarannalle salmensuun
niemen nenähän nousit.
Tummaa silmää näin minä kaks
hulmuvain hiusten alta --
venhosi liukui jo loitommaks
katsehen kantamalta.
Ken sa olit, sit' tiedä en.
Näky, mi häivähän haihtui!
Vaan sua muistelin kaihoten,
päivä kun iltahan vaihtui.
Muistin silmies säihkyn tuon,
siin' oli kummaa tulta...
Iltani iloksi laulun luon
tuosta, ah tyttö kulta!
Kuutamolauluja.
1.
Helskyvät Kuuttaren kangaspuut --
sukkulat suikkaa ja piukuvat pirrat,
juoksevat kuteitten, loimien langat,
välkkyvät vilisten vyyhtien virrat.
Säihkyvät säikeet toisiinsa tarttuu,
kangasta karttuu...
Kutovat Kuuttaren kangaspuut
hohtoa hopean, kiiltoa kullan,
tuiketta tuhanten timanttien
hunnuksi huolten ja mustan mullan,
peitoksi peikon ja ankean aaveen
harsoa haaveen...
2.
Oi kumma kuulakkuus! Kuin kaunis satu
kuun hohtaa hopehissa kylän katu.
Nyt aukee unten valtakunnat aavat
ja ajatukset runon siivet saavat...
Yön kirkkautehen kaikki huolet hukkuu
ja tunnon tuskat tummat nukkuu...