Pitkät, pitkät päivätyöt,
väsymyksen unta yöt.
Arkivaatteet, arkiaatteet...
Puute tuttava on paras,
halla vainioiden varas.
Tuskaa monta, armotonta...
Yhtä samaa loppuun saakka,
konsa kevenny ei taakka.
Voimat raukee, hauta aukee...
Kansanlaululle.
Kirjoitettu Viipurin Lauluveikkojen 15-vuotisjuhiaan.
Sitä laulua, joka ol' isiemme,
mik' on meidän ja jälkeemmekin jää,
sitä laulua, laulua sydämemme
minä tänään tahtoisin ylistää.
Sepä laulu on laulua Karjalamme,
tämän korpien kauniin kannelmaan,
monet kerrat sen kaiku on rinnoissamme
pyhät liekit loihtinut leimuamaan.
Sen on kauneus suurta ja verratonta
kuni talvisen taivaan tähtivyön;
sen on vauluhun viihtynyt murhetta monta,
tuhat tuskaa tummaa valvotun yön...
Se on syntynyt surujen hettehillä,
se on kasvanut kehdossa vaivojen,
sit' on kasteltu kuumilla kyynelillä,
ikikaipuulla kauniitten kaihojen.
Se on surusta luotu, vaan riemuks' suotu,
tulipatsaaksi korven ja erämaan;
se on pirttien piilosta saleihin tuotu,
se on saatettu loistoon ja kunniaan.
Tätä laulua, laulua isiemme,
mik' on meidän ja jälkeemmekin jää,
tätä laulua, laulua sydämemme,
sitä tänään saanenhan ylistää!
Nukkuva kaupunki.
Nukkuva kaupunki! Kadut
tyhjät ja autiot aivan. --
Ikkunaverhojen taaksi
tahtoisin tirkistää hiukan,
tahtoisin tietää ne ladut,
joita käy unien haaksi...
Tiedänhän: huolen ja vaivan,
kenties onnenkin niukan,
tuulientupien harhat,
elämä lahjaksi antaa.
Riemuja harvoin, murhetta monta.
Konsa ei puhdasta, koiruohotonta
viiniä maljasta läiky.
Pelkäänpä, ettei väiky
puhdasta, kultaista mettä
kukissa niissäkään, joita
unenpuu öinen kantaa.
Oi, teitä angervoita!
Mutta tietäkää, että
samoja unia isät
näki ja isien-isät --
mikä niitä muutteleisi,
mikä niistä mitään veisi,
mikäpä tois niihin lisät?
Näyttelijät.
Me loihdimme tarujen uhkeat taikalinnat,
ja satujen sulka on talttana meillä,
kun veikaten veistämme kauniiksi kalliopinnat.
Me luojina kuljemme jumalten teillä!
Me hehkumme liekkinä, tunnemme riemun tenhon,
kun annamme elämän kuolleille kirjaimille,
me laulaen laskemme laineille ylpeän venhon
ja nauraen käymme me karkelotanhuville!
Me mittaamme mailmat ja ilmojen avaruudet,
kun teemme me untemme uljaimmat sankarretket.
Ah ylpeät, ylpeät meillä on voitonhetket:
me elämme illassa vuodet ja ikuisuudet.
Mut mustempi murheemme myöskin on murheita muitten
ja synkempi kohtalo taiteemme taikatyöllä:
vain elämme ehtoon, jo kuolemme keskiyöllä,
ja harvoin on hautamme varjossa laakeripuitten.
Don Juan.