"Ne lukevat ja laulavat siellä sisällä." Martta tuskin sai sanat
suustaan, hänellä oli sellainen hätä. -- "Mutta minä en voi olla
siellä. Minun täytyy päästä äidin luo. Asetatko sinä niin, ettei siitä
tule pahennusta?"
"Kyllä pidän huolta, mene sinä vaan." Hän nosti kädet silmilleen, kun
Martta oli lähtenyt, ja pyyhkäisi pois jotain.
Että sen piti olla niin vaikeata ja ettei hän mitään sille voinut!
Kovasti oli Martta laihtunutkin. Se oli viime aikoina pistänyt hänen
silmäänsä, ja hän oli sanonut kuin lapsena: "minä olen mies, minä sanon
heille, että hän on vaimoni ja että vaadin hänelle parempaa kohtelua".
Mutta silloin oli Martta tarttunut käteen ja rukoillut, ettei hän
mitään sanoisi, ettei kovilla sanoilla särkisi sitä, mikä vielä oli
eheää. "Anna minun taistella taisteluni. Vielä Jumala meille parempia
päiviä suo." Niin oli hän sanonut.
Antti ripusti valjaat tallin naulaan ja meni sisään siistiytymään,
mennäkseen sitten vieraiden luo. Mutta itsekseen hän ajatteli, että
Jumala oli suonut hänelle hyvän ja rohkean vaimon.
Sillä välin istui Martta kotona Rajalassa äidin luona. Hän oli matkalla
ajatellut, että kun tulee perille, niin itkee, itkee kerrankin
sydämensä sulaksi, itkee kaiken edestä, jota ei ole uskaltanut --
eikä Antin tähden tahtonutkaan -- Teitossa itkeä. Mutta hänen perille
päästyään ei enää itkettänytkään. Tuli vain niin levollinen ja hyvä
olla heti, kun näki äidin.
Äiti istui villoja karttaamassa ja Marttakin asettui heti työhön.
"Äiti", kysyi hän vähän ajan perästä, "etkö sinä koskaan meidän lasten
pienenä ollessa surrut sitä, että me olimme köyhyyteen ja puutteeseen
syntyneet?"
"Kyllähän se monet kerrat raskaalta tuntui." Leena teki kauniin pehmeän
leppeen ja pudotti sen koppaan toisten päälle. Sitten vilkaisi hän
nopeasti Marttaan. Mitähän sillä oli mielessä, kun ajatukset sinnepäin
kääntyivät?
"Köyhyyspä sittenkin taitaa olla helpompaa, mutta kun ei ole rauhaa
eikä sopua." Hän kiihtyi niin, ettei itsekään huomannut. Posket
hehkuivat ja silmät paloivat. "Ei siellä lasta tarvita eikä saakaan
olla. Epäsovun ja elämän kirouksen ei pitäisi koskaan lasta painaa.
Tuollaisen pienen viattoman olennon pitäisi syntyä onneen."
"Ei niitä sitten paljon syntyisi." Äiti hymyili, vaikka se oli
surunvoittoista. "Sinä olet vielä aika lapsi, vaikka olet kolmatta
vuotta naimisissa."
Mutta silloin hyrähti Martta itkuun. "Äiti, sinä et saa sanoa niin. Jos
sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin, ja kuitenkin minä olen taistellut
ja rukoillut, ettei Jumala antaisi, ennenkuin elämä meillä muuttuu.
Minä en jaksaisi sitä ajatella, että se vielä saisi siitä kärsiä."
Mutta äiti pyöräytti leppeen koppaan. "Niin se on kuin virressä
veisataan: 'Kaikk' Herra parhain toimittaa'. Mutta kun ihminen väsyy,
niin sitä ajattelee paljon, jota ei muuten ajattelisi." Äiti käänsi
puheen toisaalle, ja kun Martta läksi, tunsi hän virkistyneensä.
Antti oli häntä portailla vastassa, ja hän oli sen illan jälkeen
Martalle vielä entistäkin hellempi. Hän koetti pysytellä Martan
läheisyydessä silloin, kun oli sisällä, ja keksi milloin mitäkin
toimittamista, että näkisi, missä Martta oli ja mitä teki. Yhtenä
iltana tekaisi hän itselleen asiaa asemallekin, ja kun sinne oli niin
mukava kävelymatka, tahtoi hän Martan mukaansa.
Martta vähän esteli, mutta ei se auttanut. Antti kun oli saanut jotain
päähänsä, ei hän siitä peräytynyt, jos ei vaan järkisyillä saatu
toiseen vakaumukseen.
Oli se sitten Martasta hauskaakin, kun kerran oli tullut lähdetyksi.
Eivätpä he usein Antin kanssa käyneetkään kävelemässä. Ja kun he noin
rinnan astuivat tietä pitkin, tuntui taas että he kuuluvat toisilleen,
he kulkevat yhdessä, rinnan ja käsi kädessä silloinkin, kun ei kukaan
sitä näe, ei ajattele eikä itsekään sanoa uskalla.
"Paraiksi me tulimmekin", sanoi Antti, kun juna ehti asemalle juuri
heidänkin sinne tullessaan.
Junalla oli vielä koko uutuuden viehätys, sillä se jyskytteli
ensimmäistä vuottaan Kotajärven poikki.
"Niin laskee kuin orava puuhun." Martta nauroi. "Ei se ole ihme, jos
vanhoja ihmisiä peloittaa."
He seisoivat vähän syrjässä niistä, jotka junaan menivät ja junasta
tulivat, ja tekivät siinä seisoessaan huomioitaan. Antti selitteli
Martalle veturin rakennetta, kertoi ja kuvasi, mutta kesken
selittämisensä nykäisi hän Marttaa käsipuolesta: "Katso tuota kuinka
hän meitä katselee."
Martta katsoi ikkunaan päin, jossa nuori mies ja nainen rinnan
seisoivat.
Samassa, kun Martan katse sattui heihin, nykäisi nainen miehistä
toveriaan, sanoi jotain ja kiiruhti sitten ulos. Ennenkuin Martta
ennätti sanoa mitään, oli hän jo hypännyt junasta ja kiiruhtanut heitä
vastaan. Hänen miehinen toverinsa seurasi jäljempänä.
"Ettekö te tunne minua enää? Minä epäilin ensin, mutta sitten tunsin
Martan silmät. Ne muistuttavat Annia."
"Annia." Antti rupesi hämärästi aavistamaan, kenen kanssa oli puheissa.
Martta oli pikemmin tuntenut vieraan. "Pappilan entinen Alma neiti",
sanoi hän iloisesti.
"Niin, ja tässä on mieheni. Ettekö tunne toisianne?"
Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Väri vaihtui kummankin kasvoilla,
katse kostui.
"Me tapasimme toisemme viimeksi haudalla." Antti ojensi kätensä
vieraalle.
"Niin, minä en ole unohtanut teitä. Te olitte hyvä veli hänelle."
"Ja hän hyvä sisar minulle."
"Älkää luulko, että olen hänet unohtanut." Lehto otti vaimonsa käden.
"Hänen muistonsa on meille molemmille rakas, ja Anni se on, joka meidät
yhteen vei." Alma ojensi kätensä Antille. "Anni ja se surun tie, jolla
Jumala meidät luokseen johti."
"Vieläkö vanhempanne elävät?" kysyi Lehto.
Antti myönsi.
"En minä ole välinpitämättömyydestä pysytellyt poissa, mutta ensin en
jaksanut tulla, sitten ajattelin, että he kai tahtovat olla erossa
minusta." Hänen katseensa oli raskas ja surunvoittoinen. Antti ajatteli
itsekseen, että johtuikohan se siitä, että he puhuivat Annista, vai
oliko Vilho Lehto niitä, joille elämä aina oli surunsekaista, jotka
aina parempaa ikävöivät ja joiden sielussa kaipuu siitä syystä soi
perussäveleenä.
"Olisi niin paljon kysyttävää ja puhuttavaa." Alma piti Martan kättä
omassaan. Se käsi oli laiha ja pieni, vaikka oli ruskea ja työssä
kovettunut, -- Mahtoikohan Martta olla onnellinen, ajatteli Alma. Olisi
tehnyt mieli kysyä, mutta hän ei uskaltanut. Samassa soitettiin kolmas
kerta. Silloin otti hän Marttaa kaulasta ja suuteli. "Surujen tie on
raskas kulkea", sanoi hän hiljaa, "mutta se on siunattu ja hyvä tie.
Kyllä se vie perille."
"Siunattu ja hyvä tie!" Ne sanat kaikuivat monta päivää Martan
korvissa. Ja hän ajatteli, että se oli hyvä ja siunattu se tie
silloinkin, kun eivät elämän suuret kärsimykset kuiluina eteen
avautuneet, vaan jokapäiväiset koettelemukset piikkeinä jalkaa pistivät.
Hän oli vähän aikaa sitten ajatellut, että nyt hän ei kestä enää.
Katkeruuden ja kateuden painostama henki hänet tukahdutti; hän nääntyy
siihen paikkaan, ei jaksa nousta, vaan uppoo toivottomuuden suohon
ja kuolee, ei elämän suurten surujen tukahduttamana, vaan pienten
jokapäiväisyyksien kuoliaaksi kiduttamana. Mutta sitten palasi taas
toivo. Kyllä hän sitä tietä jaksoi kulkea, koska se oli hyvä ja
siunattu ja koska sillä perille päästiin. Tuli pienet tai suuret surut,
hän tahtoi ottaa ne vastaan ja ne uskalluksella ja toivolla voittaa.
Niin olivat toisetkin tehneet ja niin voittaneet. Hän tahtoi tehdä
samoin. Anni, Alma, äiti, kaikki olivat he kuormansa kantaneet. Kaikki
kulkivat edellä häntä kehoittaen.
Hänessä heräsi aavistus siitä, ettei hän yksin eikä yksityisenä
käynyt tätä taistelua, vaan että hän kävi sitä myöskin osana koko
taistelevasta ihmiskunnasta. Se tietoisuus vahvisti ja antoi voimaa.
Kauan ei Martan kuitenkaan tarvinnut kestää yksitoikkoista, kiduttavaa
taisteluaan pikkuseikkoja vastaan. Elämän suuret tapahtumat ja suuret
surutkin voivat usein pelastaa tällaisesta kidutuksesta, ja niin kävi
Martankin.
Juhannuksen tienoissa sairastui taas isäntä. Kohtaus oli ankara
ja loppu tuli pikemmin, kuin sitä arvattiin odottaa. Kova oli
kuolemantaistelu. Se ei ollut elämän voiman hiljaista ehtymistä, ei
unta, joka vapautti väsynyttä vaivoista. Pala palalta mursi tauti vielä
vastaan ponnistelevat elinvoimat, ja taistelua kesti viime hetkeen
asti, tuskallista, kammottavaa sielun ja ruumiin taistelua vihollista
vastaan, joka kylmin, rautaisin kourin, kuin ilkkuen uhrinsa toivotonta
ponnistelua, nujersi sen maahan.
Sitten taukosivat tuskan huudot kuulumasta. Rukous- ja kiroussanat
vaikenivat. Taistelu loppui. Syvä, kammottava hiljaisuus seurasi --
Teiton isännän päivät olivat päättyneet.
Hautajaiset pidettiin komeat. Vainaja oli sitä toivonut. Nämä ne
olivat ensimmäiset suuren suuret kutsut Teitossa, ja toiset arvelivat,
että ehkä ne ovat sen merkkinä, että vanha aika pahoine päivineen on
haudattu ja uusi, iloisempi on koittamassa. Mutta toiset taas sanoivat,
että ei kaksi kolmannetta. Annin hautajaiset olivat ensimmäiset
isot pidot Teitossa, isännän olivat niitäkin isommat ja kolmannet
hautajaiset täytyi pitää, ennenkuin tässä talossa muita juhlia toimeen
pantaisiin.
"Eivätpä ne etäällä lienekään uudet hautajaiset", arvelivat jotkut
nähdessään emännän.
Toiset taas arvelivat Marttaan vilkaisten, että nuori korjataan ennen
vanhaa.
Teiton vanha emäntä oli todella käynyt huonoksi. Hänen kasvoissaan oli
vaivaantunut, säikkyvä ilme, ja joka kerralta, kun joku häneen katsoi,
näytti hän tuntevan tuskaa kuin ammuttu eläin, joka haavaansa aristelee.
Ne päivät ja ne yöt, jotka hän oli valvonut miehensä kuolinvuoteen
ääressä, voi minkälaisia ne olivat olleet! Kumma oli, että hän oli
jaksanut ne kestää! -- Ja entä se tilinteko, sitten kun oli täytynyt
pala palalta elää elämä uudelleen ja tehdä tiliä siitä itselleen,
lahjomatonta, rehellistä tiliä, kuin olisi hän itse ollut kuoleman
kynnyksellä. -- -- Hänen sieluaan särki, kun hän sitä ajatteli. Siinä
ei ollut eheää kohtaa, ei paikkaa, jota ei olisi veristänyt, kun hän
sitä kosketti.
Niin kauan kuin ulkonaiset huolet ja tehtävät sitä vaativat, piti
tahdonvoima emäntää kuitenkin pystyssä, mutta hautajaisten jälkeisenä
päivänä hän ei enää tilaltaan noussut. Hän ei valittanut kipua
mitään eikä sanonut apua tarvitsevansa. Hän makasi vain väsyneenä,
puhumattomana, kärsivän arkuus kasvoissaan.
Martta valvoi useat yöt hänen tietämättään viereisessä huoneessa,
ollakseen valmis auttamaan. Hän kuuli silloin raskaita, sydäntä
vihlovia huokauksia ja välistä hiljaista valitustakin. Kerran hän meni
kysymään voisiko auttaa.