Martta kuuli, että ääni oli säikähtynyt, mutta samalla lauhkea. Hän
meni takaisin viereiseen huoneeseen ja pani maata. Mutta nukkua hän ei
voinut. Kaikki oli ensin hiljaista, multa sitten ne taas uudistuivat,
nuo syvät, haikeat huokaukset ja nuo pidätetyt valitukset.
Kaikki katkeruus suli Martan mielestä. Hän tuskin muisti, että sitä oli
ollutkaan. Siitä hän vain kärsi, että Antin äiti kärsi, sitä toivoi,
että olisi saanut häntä auttaa ja lohduttaa.
Mutta vaikka sekä Antti että Martta koettivat parastaan, näytti vaan
siltä kuin se olisi hänelle enemmän vaivaa kuin iloa tuottanut.
Kuudentena päivänä hautajaisista näki Antti ihmeekseen rovastin ajavan
pihaan. Ei häntä oltu haettu eikä hän nyt kyläilemään voinut tulla.
Joku asia hänet tänne toi, sen näki hänen vakavuudestaanko. Mutta mikä?
Rovasti saatettiin sisään, ja kun hän oli saanut tervehdityksi, puhui
hän asiansa. Hän tuli tuomaan ne rahat, jotka vaari kerran oli antanut
pyytäen rovastia valallaan lupaamaan, ettei antaisi niitä muille kuin
Martalle tai hänen lapsilleen. Siinä oli koko se omaisuus, joka kerran
oli ollut Martan iso-isän omaa ja jonka vaari oli löytänyt ja salannut.
Rovasti kertoi, miten, hän vaarin sekavista sanoista oli ymmärtänyt,
että vaari katsoi Jumalan vanhurskauden johtaneen niin, että Martta,
tämän varallisuuden ainoa laillinen perillinen, nyt oli Teiton emäntä.
Siten tuli vääryys sovitetuksi ja Martta käyttäisi monelle siunaukseksi
sen omaisuuden, joka tähän asti oli ollut kirouksen syynä ja sielun
ansana.
Molemmat, Antti ja Martta, seisoivat mykkinä rovastin edessä. Heistä se
oli kuin unta kaikki. He eivät käsittäneet, että rovasti puhui heille.
Mutta vanhalle emännälle tuli hätä, kun hän kuuli, että rovasti oli
salissa. Hän tahtoi hänet luokseen kamariin, sillä hänelläkin oli
tärkeätä puhuttavaa.
Rovasti jätti silloin Antin ja Martan mennäkseen kamariin. Ja kauan hän
siellä viipyikin.
Kun hän vihdoin raotti ovea saliin, teki hän sen kutsuakseen Martan ja
Antin kamariin.
Siellä oli vanha emäntä istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat kyynelissä,
mutta silmistä loisti rauha.
"Lapset, lapset, voitteko antaa anteeksi? Minä olen ollut niin onneton
kateudessani ja katkeruudessani." Ääni murtui, mutta kädet tapailivat
Antin ja Martan käsiä.
"Äiti, älä puhu! Sinä et jaksa." Antti koetti rauhoittaa.
"Minä jaksan ja minun täytyy. Jumala on vihdoinkin murtanut tämän
ylpeän ja itsekkään sydämen. Minulle on laupeus tapahtunut, ja minä
rukoilen teiltäkin laupeutta."
Silloin kiersi Martta kätensä hänen kaulaansa: "Äiti", sanoi hän,
"äiti", ja se nimitys syntyi ensikertaa hänen huuliltaan. "Rakas äiti,
kaikki on unohdettu."
Rovasti hiipi hiljaa ulos huoneesta. Olkoot yksin ja yhdessä tätä
siunattua sovinnon hetkeä viettämässä.
Mutta illalla, kun Martta laski levolle, oli hänen onnensa hänestä niin
suuri, ettei hän surujaan enää nähnytkään, ja hän ajatteli, että nyt
saisi se toivottu pieni vieraskin tulla. Nyt olivat ovet sille avoinna
ja siunaus sitä odottamassa.
* * * * *
Syksyllä istutti Antti ensimmäiset koivut kartanon ympärille ja
maantielle päin molemmin puolin tietä. Vaari ei enää ollut niitä
pelkäämässä eikä emäntäkään sitä vastustanut. Hän oli, oma katkera
kokemus muistossaan, sitä ennen vastustanut, mutta nyt ei tuntunut enää
vaikealta ajatus, että hänen lapsensa olisivat onnellisemmat kuin hän
itse oli ollut, että he onnistuisivat siinä, missä hän oli kärsinyt
tappion.
Keväällä, kun lehti puhkesi puihin ja tuuli ensi kertoja löyhytteli
puhjenneiden lehtien tuoksua sisään Teiton ikkunoista, oli kaivattu
vieraskin tullut taloon. Martta istui kätkyen vieressä ja lauloi vanhaa
kansan säveltä:
"Itse minä lapselleni nukkuvirren laulan,
pane silmät nukkumaan ja nuku Herran rauhaan."
"Että minä tällaisen siunatun päivän sainkaan nähdä", sanoi hän Antille.
Silloin tunsi Antti, miten suuri rakkaus ja suuri onni täyttivät hänen
sydämensä. "Kuka toi sen siunauksen tänne minun kotiini?" sanoi hän.
"Kuka jaksoi toivoa ja rakastaa, kun minä jo väsyin? Kuka rohkaisi ja
sovitti, kuka vaihtoi kirouksen siunaukseksi?"
"Jumala sen teki", sanoi Martta hiljaa.
Silloin heräsi lapsi ja äidistä näytti kuin olisi se hymyillyt.
"Mennään mummon luo", sanoi hän, "ettei mummo ole yksin. Meidän ilomme
on hänenkin ilonsa."