"Ja jos sinä uskallat, lapsi." Äiti kumartui Martan puoleen. Silloin
Martta painoi päänsä äidin polvelle niinkuin ennen pienenä ollessaan ja
sanoi hiljaa: "Uskallan, kun sinä neuvot ja rukoilet."
Antin puhe Teitossa päättyi lyhempään. Isä rupesi nauramaan ja kysyi,
eikö Antti sitä tiennyt, että piikatytön varalta oli isä hänet
kasvattanutkin. Äiti ei sanonut mitään, kuunteli vain ja nousi sitten
poistuakseen. Mutta Antti pysäytti hänet. "Ette saa mennä, äiti. Minä
olen puhunut asiani, eikä se minun puolestani muutu. Jos tahdotte
miniän, otan Martan. Jos ette siihen suostu, ette ainakaan mieltäni saa
muuttumaan enemmän kuin Anninkaan mieli muuttui."
Äiti kalpeni. Osasipa poika armottomasti iskeä, tähdätä juuri
kipeimpään kohtaan ja niin kylmäverisesti, niin uhmaavasti kuin ei
hänellä tunnetta olisi ollutkaan.
Niin oli kuin äiti oli ajatellut. Kun tulee oma tahto ja omat toiveet
mieleen, silloin ei se mitään maksa, vaikka äiti olisikin sydänverensä
lapsen tähden vuodattanut.
Antti nousi ja lähti huoneesta. Hän oli sanonut sanottavansa eikä enää
tahtonut puhetta jatkaa. Isä ja äitikään eivät siitä sen pitemmälle
puhuneet, mutta painostavaksi kävi siitä puoleen taas elämä Teitossa.
Työt tehtiin, askareet toimitettiin niinkuin ennen, mutta iloista sanaa
ei usein kuultu. Isäntä käydä kompuroi sauvansa nojassa, tarkasteli
kaikkea, moitti ja riiteli, kun vaan aihetta sai vaikka neulan
silmästä, ja asettui vasta, kun Antti ehti selittämään, miksi nyt oli
tehty toisinpäin kuin isän ollessa käskijänä.
Kykenevä ja rivakka se oli tuo Antti. Välistä ihan isää harmitti,
että poika aina oli oikeassa. Ei se ihme sitten, että hän oli niin
itsetietoinen. Koko hänen olentonsa toisti sitä yhtä ja samaa: "Tämä
on oikein, näin se on tehtävä, ja näin minä sen teen." -- Mutta toisen
kerran taas, kun isäntä olisi suonut pojan osoittavan mahtiaan, oli hän
kuin ei sitä olisi ollutkaan. Annas vaan, kun tupaan tuli työn hakija
tahi avunkerjääjä, silloin istui nuori isäntä penkillä ja puhutteli
kuin parasta ystäväänsä, katsoi silmiin, kuin puhki nähdäkseen ja
voidakseen päättää, mitä miehiä tuo avunpyytäjä oli, oliko tosi
tarpeessa vai ei, ja miten olisi autettava. Ja sitten sitä pantiin
keitot ja puurot pöydälle ja autettiin ruualla, jos ei muulla sopinut
auttaa.
"Hunningolle se vie tällainen komento", vakuutteli isäntä kymmeniä
kertoja, mutta Antti vain sanoi, että kun hän tekee työt ja pitää
huolen kaikesta, tahtoo hän oikeuden menetelläkin niinkuin hyväksi
näkee.
"Se on kuin äksy hevonen, ei siihen mitkään ohjakset pysty", murisi
isä. Mutta sitten taas täytyi tyytyä ja leppyä, kun kaikki näytti
menevän hyvin.
Syyskiireitä yhä jatkui Teitossa. Vainiot korjattiin puhtaiksi, riihet
puitiin ja hinkalot täyttyivät. Kaikilla oli työtä ja touhua ja joutua
piti. Mutta emäntä laski itsekseen, miten lähellä Annin kuolin- ja
hautauspäivä jo oli.
Raskasta oli elämä hänelle. Suru kalvoi mieltä ja sitten vielä tuo
kolottava, kolkuttava kysymys: Joko taas tuhoat oman ja lapsesi onnen,
joko työnnät luotasi sen, mistä viimeinkin ilosi valmistuisi?
Jospa hän vaan olisi ymmärtänyt, mitä tehdä? Mutta se oli aina ollut
sellaista, että se hänelle selveni vasta jäljestäpäin, silloin kun jo
oli myöhä korvata ja parantaa. Silloin tuli kohtalo ilkkuen vastaan,
vilkutellen kadonnutta onnea kuin sanoakseen: "Tämä, katso tämä olisi
nyt sinun, jos ajallaan olisit ymmärtänyt omaksesi ottaa."
Jos olisi nyt kuitenkin pitänyt puhua Antin puolesta isälle? Jos olisi
pitänyt koettaa taivuttaa ja sovittaa, ettei vaan kävisi kuin Annille
tai vielä huonommasti. Jos pitäisi edes Annin muiston tähden?
"Ethän sinä äiti voi vastaan olla, jos he rakastavat toisiaan" oli
Anni sanonut, hän, tuo lempeä, rakastava lapsi! Häneltä oli rakkautta
riittänyt äidille silloinkin, kun äiti oli ollut kova hänelle ja
katkeruudessa sitä miestä kohtaan, jota tytär rakasti, kuolettanut
pyhimmät ja paraimmat tunteensa. Hän ei koskaan olisi käynyt vieraaksi
äidille. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut heitä erottaa. Mutta
miten kävisi Antin? Eikö toinen tullessaan työntäisi äitiä aivan
syrjään? Eihän äiti ollutkaan koskaan saanut yhtä suurta sijaa pojan
sydämessä kuin Annin. Eikö sitä vähääkin häneltä riistettäisi nyt? -- --
Ja kuitenkin, jos se oli oikein, jos Annin tähden -- --?
Annin kuolinpäivänä kävi äiti haudalla vieden muassaan seppeleen,
jonka oli itse sitonut puolukan varsista ja myrtin oksista. Antti
tahtoi lähteä kyytiin, mutta äiti kielsi. Hän tahtoi olla yksin, yksin
suruineen ja sydäntaisteluineen.
Kun hän palasi haudalta, meni hän suoraan peräkamariin, jossa isäntä
makasi. "Vuosi sitten näihin aikoihin hän oli juuri jättänyt meidät",
sanoi hän siirtäen myrttiä ikkunalla ja katsoen ulos lammelle päin.
"Niinhän se taisi olla."
"Oletko sinä ajatellut Anttia?" kysyi emäntä äkkiä.
"Mitä minä tuosta?"
"Hän on ainoa lapsemme. Jos pitäisi suostua?"
"Sen piikatytön ottamiseenko?"
"Niin, Martan."
Isäntä nousi istumaan ja sylkeä roiskautti pitkään. "Siinäpä se.
Milloinka vaimoväki olisi mieltään muuttamatta. Ensin pannaan vastaan,
niin ettei tinkimisen varaa hiuskarvan vertaa, ja sitten yks kaks
käännetään kelkka."
"Ei se niin yks kaks ole tullut käännetyksi. Monen yön unet ja päivän
voimat siihen on mennyt."
"No, mitä sitä sitten ajattelee?" "Täytyyhän sitä, jos se hyväksi
olisi. Ei äiti voi olla ajattelematta lastaan. Tämä asia ei ole minulle
rauhaa suonut."
"Ja sentähden et sinäkään sitä minulle soisi", sanoa tokaisi isäntä ja
kääntyi kyljelleen seinään päin.
Puhe päättyi siilien, mutta se jäi kuitenkin kytemään isännän
mieleen. Se heräsi eloon joka kerta, kun sattui asioita, jotka olivat
välillisessä tai välittömässä yhteydessä Antin naima-aikeiden kanssa.
Kun uudet palvelijat tulivat taloon, muisti isäntä, ettei niitä
tarvittaisi enemmän vaan pikemmin vähemmän, jos emäntä olisi ihminen,
joka itse on oppinut käymään käsiksi kaikkeen. Kun hän sanomalehdestä
luki ilmoituksen talon tyttärestä, joka oli joutunut kihloihin
maisterimiehen kanssa, pani sekin häntä ajattelemaan, ja joka kerta kun
luuvalo ahdisti ja hän turhaan vaikeroi vaivojaan emännälle, ajatteli
hän, että joutaisi jo lauhkeampiluontoinen tulemaan taloon, jota saisi
käskeä ja hyppyyttää ilman, että se nenästäisi ja kiukkuilisi. -- --
Varmasti, niinkuin toinen toistaan seuraava vesipisara vähitellen
uurtautuu kallionkin halki, uurtivat nämä ajatukset jälkensä isännän
mieleen. Sopisihan hänen vaikka mukautuakin. Eihän siitä tosin kunniaa
talolle koitunut, mutta Antti oli jo siksi arvossapidetty ja talo siksi
hyvässä kunnossa, että pysyisi sen kunnia pystyssä, vaikka miniäksi
tulisi köyhä mökkiläisen tytär. Itsehän isäntä oli häntä eteenpäin
auttanut ja luonaan pitänyt, niin että tyttö oli koulut käynyt ja opit
oppinut rinnan Annin ja Antin kanssa. Kiitollisuudenvelassahan tyttö
oli joka suhteessa. Ei hänen sopisi vaatia eikä määräillä, kun taloon
tulisi. Tuntisi heti alussa, että armosta hän tänne on otettu, ja
koettaisi nöyrällä palvelevaisuudellaan sovittaa köyhyyttään. Sellainen
jumalisten vanhempien lapsi tässä olisikin hyvä olemassa. Ei toisi
turhaa koreilemista eikä kaikkia uudenaikaisia tapoja, vaatimuksia ja
hullutuksia tullessaan. Ehkäpä Antti oli huomannut senkin asian laidan
ja siitäkin syystä pysyi niin lujana. Kyllä vaan se poika tiesi, mitä
teki. Ei se suotta ollut isänsä poika.
"Vieläkö sinä sitä piikatyttöä ajattelet?" kysäisi isä äkkiä Antilta
eräänä iltana vähää ennen joulua. Antille nousi tumma puna kasvoihin ja
levisi hiusrajaan asti.
"Jos isä aiotte puhua Martasta, niin puhukaa oikein; ei pilkalla eikä
ivalla."
"Enhän minä, kysyin vaan, että vieläkö ottaisit?"
"Turha on sitä kysyä. Ei minun mieleni muutu."
"Kah, pitänee se sitten ottaa tänne", sanoi isäntä ja koetti nauraa.
"Aika käy niin pitkäksi, kun sinäkin vaan olla jurotat kuin mikäkin
erakko."
Antti kääntyi ovelle päin. Hän oli avauksesta kuullut, että äiti oli
tullut sisään. Hän kääntyi äitiin päin. "Mitä äiti sanoo?"
"Eipä minulla tässä sanomista." Ääni oli kolea. Mutta samassa se
murtui ja rupesi värisemään. "Kun vain olisi sinulle onneksi", sai hän
sanotuksi niin hiljaa, että Antti sen yksin kuuli.
"Kiitoksia, isä, kiitoksia, äiti! Nyt vasta hyvän teitte." Hän ponnahti
pystyyn kuin ilonsa nostamana. "Uudesta vuodesta alkaen uusi elämä
täällä, eikös niin?"
Isä ja poika rupesivat puhumaan ulkonaisista asioista ja niiden
järjestämisestä. Äiti pujahti yksin pirttiin, heitti siellä ison huivin
hartioilleen ja hiipi ulos.
Kuu kumotti pilvettömällä taivaalla ja ulkona oli valoisaa kuin
päivällä. Mutta se oli sellaista jäytävän kylmää, kuollutta kaikki.
Lumipeite paistoi valkoisena kuin käärinliina ja kuu kumotti kelmeänä
kuin kuolleen kasvot.
Emäntä kääräisi huivin paremmin ympärilleen. Kuinka sydän velloi verta
hänen suonissaan, kuinka se tykytti ja löi, takoi ja jyskytti! -- --
Nyt se oli tehty, nyt päätetty ja sanottu. Se kevensi mieltä, että
hän oli saanut sanotuksi, minkä sanoi, että pojan onni sittenkin oli
hänelle rakas. Hän tunsi, että niin se kuitenkin oli, ja hän tahtoi,
että Anttikin sen tuntisi. Mutta katkeralta se tuntui samalla. Se oli
kuin viimeisen toivon hituisen poisantamista toiselle. Se tuntui siltä
kuin olisi hän poveltaan ottanut murusen, jota nälissäänkin vielä oli
säästänyt, ottanut ja antanut toiselle ja sanonut: "Syö, se antaa
voimaa ja elämää, minä tiedän sen, mutta se ei ole minua varten. Minä
olen monta sellaista säästänyt, mutta ne ovat kaikki minulta riistetyt.
Ota, ota, minä voin kuolla ilman sitä, niinkuin olen ilman elänytkin."
Emäntä oli kulkenut kiivaasti eteenpäin katsomatta minne kulki. Hän
pysähtyi vasta, kun näki Rajalan. Silloin hän jäi tielle seisomaan
kuin siihen paikkaan naulittuna. Näin oli hän kerran ennenkin
kulkenut, hän muisti sen samassa kun pysähtyi, näin tuskansa ajamana
kulkenut tietämättä minne, kunnes joutui Rajalaan. Siitä oli vuosia
jo kolmattakymmentä, ja kuitenkin astui se nyt eteen selvempänä kuin
muisto eilisestä päivästä. Silloinkin oli häneltä toivo kuollut. Hän
oli hetken aikaa uneksinut onnesta, joskaan ei keväisestä ja kauniista,
niin kuitenkin tyydyttävästä arkionnesta, jota kannatti muillekin
näytellä ja jolla voisi mieltänsä rauhoittaa muistojen kalvaessa.
Tuohon arkionneen oli hän toivonsa kiinnittänyt, ja kun se särkyi, näki
hän tulevaisuutensa paareille pantuna, kuolleena ja hengettömällä,
niinkuin se menneisyys, jota hän ei jaksanut muistella. Hän oli silloin
luullut haudanneensa kaiken, mikä elämälle arvoa antaa, kuolettaneensa
viimeisenkin sydämensä toiveen. -- Mutta toivo, mikä ihmeellinen
elinvoima sillä olikaan, aivan kuin keväälläkin! Kun talvi on saanut
kaiken elämän surmatuksi, kas jo alkaa kuolinkääreen alla uusi elämä
sykkiä. Uudet voimat luovat uuden elämän, uuden kevään, uuden toivon
ihmisrintaan. Niin se oli Annankin elämä ollut taistelua, tuskallista,
näännyttävää taistelua elämästä ja kuolemasta. Joka versovan toiveen
oli talvi tappanut, mutta joka lämmin valon tuike hänen tiellään oli
herättänyt uuden eloon. Nytkö hän kerrankin hautasi viimeisensä, riisti
sen juurineen rinnasta, luopui kerta kaikkiaan siitä, mitä hän elämältä
oli toivonut ja tahtonut.
Hän muisti, miten luisun kätkyen vieressä hänen sielussaan oli herännyt
aavistus siitä, että lapsi voisi tuoda uuden toivon ja uuden elämän
sillekin, jonka oma onni oli mennyttä. Ja kun se lapsi sitten tuli
-- -- Hän värisi -- vilustako vai sieluntuskasta?
Ei hän sitten Annin kuoleman ollut luullut enää toivovansa eikä
tahtovansa mitään. Mutta oliko siellä sittenkin taas uuden toivon elämä
salassa versonut, koska nyt tuntui siltä, että viimeinen taas viedään?
Hän oli sentään ollut niin hyvä poika äidilleen, tuo Antti! Monta
lauhkeaa sanaa hän oli sanonut, monta pientä palvelusta tehnyt, joiden
arvoa yksin äiti ymmärsi. Mutta kun Martasta tuli puhe, silloin hän
sanoa sinkautti kovia sanoja vasten silmiä. Ja mitä hyvää oli Martta
tehnyt Antille siihen verraten mitä äiti! Oliko hän valvonut yöt
ja uhrannut päiviensä voiman! Oliko hän askel askeleelta rinnalla
kulkenut, hoivannut, hoitanut, kasvattanut? Ja sitten hän tulee
ottamaan kuin oikeutettua osaansa, ottaa vaan, vaikka äiti olisikin
pojalle osannut paremmin valita. -- Ja sitten, kun hän on ottanut
pojan, sitten ottaa hän tietysti emännyyden, ottaa sijan kaikkien
sydämissä, ottaa kaiken, turhimmasta tärkeimpään.
Ja tuossa pienessä mökissä, tuossa metsän rajassa oli hän kasvanut,
hän, joka tuon kaiken tekisi! Häntä oli siellä elätetty ja kasvatettu
Teiton varoilla kuin kyytä povella. Ja tämä se oli kaiken palkka!
Vielä kerran katsoi emäntä Rajalaan päin. Sitten hän rupesi kiivaasti
astumaan kotiin. Miten hän kadehti noita mökin ihmisiä, kadehti ja
miltei vihasi. Sielläkin oli kuolema käynyt eloa korjaamassa, siellä
oli puute ja köyhyys kynnyksellä vaaninut, mutta ne eivät olleet
saaneet rauhaa sieltä pois häädetyksi eikä kasvojen kirkkautta
sumennetuksi. Siellä eivät sydämet nääntyneet onnennälkäänsä,
siellä oli puutteenkin päivinä sopusointua ja rauhaa. Heiltä heidän
köyhyydessään riitti antaa hänellekin, antaa hänen ainoalle pojalleen
sellaista, jolle poika enemmän arvoa antoi kuin äidin rakkaudelle.
Joku kulki Teiton pihan poikki. Anna painautui nurkan taakse piiloon.
Hänestä se oli kuin Antti, eikä hän tahtonut Anttia tavata. Vasta kun
hän näki, että pihalla ei enää liikkunut ketään, hiipi hän huomaamatta
sisään. Mutta päästyään kamariin, jossa rupesi tilaa tekemään, katui
hän. Kun olisikin Antti nähnyt! -- Hän olisi varmaan tullut luo,
ottanut kädestä ja puhunut lempeitä, lauhkeita sanoja. Sillä olisi
kaikki ollut hyvin. Äiti olisi nähnyt, että sama on Antti hänelle kuin
ennenkin, ja Antti olisi ymmärtänyt, ettei äiti ole niin kova kuin
miltä näyttää, hän vaan on kiusaantunut siitä, että hänellä aina on
ollut jäytävä sielun nälkä eikä hän siihen nälkäänsä ole saanut kuin
pienen vaivaisen murusen.
Kauan heittelihe Anna iltayöstä vuoteellaan. Aamupuoleen hän nukahti,
herätäkseen väsyneenä päänsärkyyn ja huoliin. Hän toimitti askareensa
tavalliseen tapaansa, mutta oli tavallistakin harvasanaisempi. Ja kun
hän jotain sanoi, oli ääni kylmän kalsea. Mutta Antilla oli niin paljon
ajattelemista, ettei hän sitä huomannut. Hän valjasti heti aamiaisen
jälkeen hevosensa ja ajoi kartanoon, jossa Martta palveli. "Kynnys on
alennettu, tie tasoitettu", sanoi hän. "Tule."
"Milloin?"
"Uuden vuoden ensimmäisenä pyhänä haetaan kuulutukset, jos tahdot."
"Tahdon." Äänessä ei ollut epäröimisen värettäkään, ja sillä oli asia
ratkaistu.
Teiton isännällä oli paljon huolta hääpidoista. Millaiset ne olla
piti, se pulma oli pahin. Nämä nyt olivat ensimmäiset häät Teitossa
ja viimeiset samalla, jotka tämän isännän puolesta toimeen pantiin.
Olisihan ainoan pojan häitä kannattanut pitää niin, että niistä olisi
pitäjiä pitkin puhuttu, ja olisihan siihen varaakin ollut, mutta kun
morsian ei ollut mitään arvoltaan, oli se ihmisten tähden ilkeätä. He
olivat ehkä useat nähneet hänen vasta palveluspaikassaan toimittavan
askareitaan, ja nyt hän seisoi morsiamena Antin rinnalla.
Isäntää tuppasi suututtamaan, kun hän rupesi tätä mielessään hautomaan,
ja äreänä hän päätti, että jääkööt pitämättä kutsut. Hän itse on
sairastanut ja mamma vanhenee. Menkööt sen höykällä. Säästyyhän sitten
nekin sataset.
Antin mieltä ei näissä asioissa kysytty eikä hän sitä kaivannutkaan.
Yhdentekevää oli hänelle, oliko vieraita paljon, vähän tai ei
ollenkaan. Juhla oli sama juhla kuitenkin. Mutta vaikka hän ei
puuttunut häähommiin, ei hän siltä ollut toimeton. Hän oli kuin
kiihkossa saada kaikki hyvään kuntoon siksi kuin Martta tulisi. Hän
osti salaa lisäkaluja keittiön puolelle, tarkasti kaikki vanhat ja
uudisti, mitä oli uudistuksen tarpeessa. Ja samaa komentoa hän piti
navetan ja tallinkin puolella. Oli kuin hän olisi tuntenut, että koti
ei ole uusi eikä kaunis, ei sellainen, johon nuori emäntä ilolla ja
kepein askelin astuu. Ja kun olot eivät olleet hänen korjattavissaan,
korjasi hän sen, mikä hänen huostaansa oli uskottu.
Rengit ja piiat oikein nauroivat nuorelle isännälle, mutta itse hän
vain työssään vihelteli ja pisti lauluksi, milloin vaan jouti.
"Ilona käki metsässä, hyvä vaimo kartanossa", sanoi hän kerran kuin
selitykseksi äidille, joka syrjästä häneen vilkaisi.
"Monen toivo on tyhjäksi käynyt." Äiti katsoi terävästi häneen.
"Ei tämä käy", vastasi Antti tyynesti. "Minä tunnen sen!"
Sitten ei kumpikaan puhetta jatkanut, mutta Antti ajatteli, että vähät
niistä pikku korjauksista, jos ei korjaudu ihmisten mielet. Tukalaksi
käy silloin elämä, vaikka olisi kultaa joka kapine ja helmistä joka
huone.
Tammikuun loppupuolella pidettiin häät. Kutsuttuja ei siellä ollut
muita kuin herrasväki, jonka luona Martta oli palvellut ja pappilan
sekä Rajalan väki. Heti kun kahvit oli juotu, valmistihe rovasti
vihkimään. Silloin vasta tuli Leena miehineen saliin, renkien ja
piikojen järjestyessä oven suuhun.
Kun morsian sulhasen rinnalla astui huoneeseen, katsoivat vieraat
hämmästyneinä toisiinsa. Sulhasen olivat he heti tullessaan nähneet
ja hän oli sama kuin ennenkin, ainoastaan tavallista vakavampi ilme
kasvoillaan. Mutta morsian hänen rinnallaan oli valkoinen kuin vaate,
ja ennen niin pyöreä poski oli miltei kuopalla. Hän ei katsonut
ympärilleen eikä vieraisiin, ei edes äitiinsä, joka vettynein silmin
nojasi ovipieleen. Vasta kun hänen oli vastattava papin kysymykseen,
kiinnitti hän katseensa häneen, ja silmiin tuli silloin nöyrä,
rukoileva ilme, kuin olisi hän pyytänyt anteeksi sitä, että seisoi
siinä sen miehen rinnalla, jota hän rakasti.
Pappi hätkähti kesken toimitusta. Miten ihmeellisen puhuvat nuo silmät,
kun ne häneen kiintyivät kimmeltäen kirkkaina läpi kyynelten!
"Minä kysyn sinulta -- -- tahdotko ottaa -- --?"
Vastaus tuli selvään ja painolla, vaikka käsi, joka piteli sormusta,
vapisi tuntuvasti. Samassa kuului parahdus, jota seurasi rytinä ja
lopulta särkyvän astian kilahdus. Vielä toinen parahdus.
Antti hätkähti, kun kuuli sen. Hän tunsi äänen. Mutta toiset eivät
parahdusta huomanneet. Heistä oli toiset nostamassa kaatunutta kukkaa,
toiset häätämässä pois kissaa, joka hypätessään ikkunalle oli aikaan
saanut tämän häiriön.
"Huono enne", kuiskasi karjakko renki-Matille, ajettuaan kissan pois.
"Vaiti", vastasi Matti tyynesti.
Pappi, joka levottomuuden aikana oli keskeyttänyt lukunsa, jatkoi
taas. Mutta kaikkien mieli oli käynyt rauhattomaksi. Vasta kun pappi,
joka oli hyvä laulaja, alkoi messuta, virtaili sävelistä tyynnyttävä,
leppoinen henkäys yli kokoontuneiden.
Vihkimisen päätyttyä kätteli vihkijä morsiusparia ja toivotti heille
onnea ja siunausta Jumalalta. Sitten tulivat vanhemmat kättelemään.
Mutta tuskin oli Leena, joka tuli viimeisenä, saanut puristetuksi
Martan kättä, kun huoneen perältä kuului liikettä, joka sai kaikki
katseet kääntymään sinnepäin. Antti leimahti punaiseksi. Hän oli
jo kukan kaatuessa erottanut vaarin äänen muista. Hoippuen, harvat
hiushaivenet pystyssä päälaella, astua kyykytteli vanhus lattian
poikki. Silmät pyörivät päässä ja katse leimusi kuumasti. Mutta
säikkyvä, pelokas ilme oli silmistä poissa. Hän kohotti laihan
vapisevan kätensä suoraan Marttaa kohden ja huudahti äänellä, jonka
soinnussa oli ennustajan juhlallisuutta: "Hän sen teki. Ettekö te
kuulleet, kun se kaatui, se suuri, raskas vuori, joka oli kasvanut
kauan!" Vaari painoi käden sydämelleen ja päästi taas haikean
valituksen.
Isäntä riensi luo ja koetti vetää vaaria syrjään. "Sinä senkin -- --",
hänen silmänsä kipinöivät.
"Vaari", sanoi Martta hiljaa.
Silloin kirkastuivat taas vanhuksen kasvot. Hän ojensi molemmat kätensä
suoraan morsianta kohden, kohotti katseen ylöspäin ja huusi äänellä,
jossa purkautui tuskasta vapautetun koko kiitollisuus: "Siunattu,
siunattu sinä, joka sen teit!"
"Oudot häät", sanoivat vieraat, kun olivat päässeet vähän matkaa
Teitosta.
"Jumala häntä varjelkoon ja auttakoon", nyyhkytti Leena painautuen
penkille Rajalassa. Mutta Antti otti Martan käden ja sanoi vakavasti,
vaikka ääni pyrki vapisemaan: "Tästä puoleen kuljemme kaksin."
Vihkiäisiä seuraavina päivinä nähtiin vaari tavallista useammin
talon puolella. Hän tulla hiipi hiljaa kenenkään huomaamatta sisään,
painautui johonkin nurkkaan ja istui siinä, sopottaen itsekseen, siksi
kun hänet huomattiin tai siksi kun hän näki Martan. Silloin hän heti
tyyntyi, hykersi käsiään, naurahti puoliääneen ja siirtyi ovelle päin,
josta sitten livahti pihalle.
Mutta kolmantena päivänä ei vaaria enää näkynyt. Tyttö, joka vei ruokaa
hänelle, kertoi, että ukko oli vuoteessa eikä sanonut jaksavansa
nousta, oli vain sopottaen kertonut, että pappi on hänelle kovat sanat
sanonut eikä tule niitä pyörtämään, vaikka vaari pyytää ja rukoilee.
"Mitähän tuo sillä tarkoittanee?" Emäntä heitti huivin hartioilleen
ja läksi katsomaan. Vaari makasi nahkasten peitossa tutisten ja
ymähdellen. Hampaaton suu liikkui lakkaamatta ja rinta korahteli joka
hengenvedolla.
Kim emäntä aukaisi oven, raotti vaari silmiään, mutta tunnettuaan
tulijan kääntyi hän tyytymättömänä poispäin vetäen nahkaset korvilleen.
Emäntä koetti kysyä ja puhutella, mutta vaari ei ollut kuullakseen.
Vasta kun emäntä mainitsi pappia, vetäisi hän nahkaset korvaltaan,
maiskautti kuivaa suutaan kuin saadakseen sanat paremmin syntymään ja
tapaili sanaa "pappi, pappi."
"Haetaanko teille pappi?"
Vaari huokasi taas niin, että rinta, rytisi alas painuessaan. "Se sanoi
kovat sanat", sopotti hän.
"Eihän täällä ole pappia käytetty. Vaari on nyt erehdyksessä."
Mutta vaari naurahti halveksivasti. "Ettepä muista muut, mutta minä
tunsin, vaikka oli harmaata sarkaa kauhtana."
Silloin heräsi Annan mielessä muisto Martti Lehdon käynnistä vaarin
luona. "Haetaan nyt parempi", sanoi hän jotain sanoakseen. Sitten hän
läksi toimittamaan isännälle, että vaari tahtoi pappia. Mutta isäntä ei
tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan. Mielipuoli ei pappia tarvinnut.
Ei se siitä voi selvetä eikä sen parempaan ymmärryksen alkuun päästä.
Oli hänen hevosillaan muutakin tehtävää. Ei niitä tarvinnut turhan
päiten pappilassa juoksuttaa.
Martta sattui kuulemaan puheen keittiöön. Että isäntä sentään uskalsi!
Paljonko oli vaarin tähden hevosia juoksutettu, ja jos nyt kerran
tahtoi -- viimeisen ehkä -- ennenkuin laudoilla lepäsi, niin oma poika
ei tahdo antaa. -- Hänelle tuli oikein hätä. Missä se Anttikin oli, kun
ei näkynyt. Martta juoksi ulos, haki ja huusi, vaikka peloitti, että
jos kuulevat, isäntä ja emäntä jo suuttuvat siitä.
"Kyllä pappi on pian täällä", sanoi Antti kohta kuultuaan asian, meni
talliin, otti parhaan juoksijan ja lähti ajamaan.
Isäntä ällistyi, kun reki pyörähti pihaan ja pappi kirja kädessä astui
portaille.
"Mamma hoi, keitätkös hyvät kahvit!" Isäntä vetäisi kamarin oven
lukkoon ja kiiruhti vierasta vastaan saliin. Mennessään hän vielä
ajatteli, että kun hyvänä pidetään ja puhutetaan, niin ehkä ei tulekaan
ilmi, että vaari sairastaa. Mitä se sillä tiedolla tekeekään, pappi. Ei
se kuitenkaan vaaria tunne entuudesta eikä heikkopäisen puheita ymmärrä.
Mutta pappipa tiesikin jo koko asian. Ei hän kahvistakaan huolinut,
ennenkuin sai sairasta puhutella. Isäntä läksi saattamaan vaarin luo ja
aikoi jäädäkin, mutta rovasti sanoi tahtovansa aina olla kahden sairaan
kanssa. Ei siinä auttanut vastaansanomiset, vaikka oikein sapetti. Ja
sitten oli vielä levoton mieli siitäkin, että mitä vaariukko papille
höpisee.
Isännän teki mieli edes ikkunasta kurkistaa, mutta luo hiipiessään tuli
hänelle mieleen, että pappi varmaan istuu vuoteen laidalla kasvot aivan
ikkunaan päin. Saisi siitä vielä mitä epäilyksiä, jos näkisi, että
isäntä salassa väijyy ja vakoilee.
Kauan rovasti viipyi sairaan luona. Isäntä odotti, tuskaili ja hyppäsi
vuoroon ikkunasta salin ovelle ja taas ovelta keittiön puolelle.
Kunpa ne vaan osaisivat pitää sen kahvin lämpimänä! Ja kai niillä vielä
oli vihkiäisvehnäsiäkin tarjota. Kumma, miten vaimoväki oli rauhassa
ihan kuin pappi ei olisikaan mikään harvinainen vieras Teitossa. Ja
niin hitaasti ja välinpitämättömästi se mammakin liikkui. Oikein
kiusoitti!
Vihdoin näkyi rovasti astuvan pihan poikki. Isäntä kiepsahti
kohteliaasti ovelle. "Paljon rovastilla nyt on ollut vaivaa, isä parka
kun jo on niin pois järjiltään."
"Pääsee sitä usein järjettömänkin puheiden perille."
"Niin, kun Jumalan sanalla on oppinut henkiä koettelemaan", liukasteli
isäntä. "Sellaista se on elämä. Vasta rovasti kävi meillä vihkimässä.
Nyt kolkuttaa jo kuolema."
"Niin, ei sitä ihminen koskaan tulevaa päivää tunne. Valmiina pitäisi
olla, ettei tilinteonpäivä yllättäisi kuin varas yöllä."
"Jaa, jaa, niin oikein rovasti puhuu. -- -- No, tyttö, etkö ymmärrä
tulla lähemmäksi? Rovasti on nyt hyvä ja ottaa kahvia. Onhan tässä
näitä hääleivoksiakin vielä, ihan kuin rovastin varalle säästyneitä."
Rovasti otti, joi kahvinsa ja kiitteli. Sitten teki hän lähtöä,
vaikka isäntä pyysi jäämään, että vielä olisi ehditty puhua ja sanaa
yhdessä tutkia. Mutta rovasti sanoi olevan kiireen eikä nyt joutavansa
keskustelemaan. Käski pappilaan, jos isännällä oli puhuttavia.
Isäntä saattoi rekeen liehakoiden viimeiseen asti, minkä ehti. Mutta
kun reki oli näkyvistä kadonnut, livahti hän vaarin luo. Tämä makasi
liikkumattomana, huokuen raskaasti ja tasaisesti. Siinä maatessaan
hän näytti väsyneeltä matkalaiselta, joka on kulkenut pitkät matkat
levähtämättä, harhaillut sinne tänne, samonnut eksyksissä tiettömässä
korvessa ja voimansa kuluttanut etsien polkua, joka sokkeloista pois
johtaisi -- matkalaiselta, joka sitten, kun sen kerrankin on löytänyt,
ensi kertaa on uskaltanut painua levolle, nukkumaan tyyntä, tasaista
unta, jota ei enää häiritse muisto entisestä harhailusta eikä pelko
jäljellä olevasta taipaleesta.
"Isä", Teittolainen pudisti nukkuvaa hartioista, "isä, ettekö herää?"
Vanhus ynähti unissaan, nosti väsyneesti silmäluomiaan, samassa
painaakseen ne taas kiinni.
"Isä, te olette viekas, vanha kettu, mutta te ette minua petä. Antakaa
pois nyt ne rahat, ennenkuin menette hautaan."
Ei mitään vastausta. Ainoastaan raskas kuorsauksen tapainen hengenveto.
Silloin otti isäntä kaksin käsin ukkoa hartioista ja pudisti niin,
että pää retkahti sängyn laitaan ja silmät rävähtivät auki. Mutta ne
painuivat kiinni melkein samassa.
Isäntä katsoi levottomasti ympärilleen. Yksin oli hän huoneessa ja ukko
taisi tehdä lähtöä. Silmätkin kun auetessaan olivat niin sameat, ja
katse murtunut. Taisi olla paras hakea vaimoihmisiä saapuville, nehän
ne osaisivat sairasta hoitaa ja kuolettaa. Ei se mieheltä käynyt, ei
ainakaan tällaiselta huonovoimaiselta kuin hän.
Kaikki säikähtivät, kun kuulivat, että vaari niin äkkiä rupesi
lähtöä tekemään. He kerääntyivät hänen vuoteensa ympärille, ja
siinä sitten odotettiin, että sammuisi elämän liekki. Mutta eipä
ottanutkaan sammuakseen nyt, kun sitä odotettiin. Vaari oli aina ollut
itsepintainen, ja aina hän oli kiusallakin tehnyt päinvastoin kuin
hänen olisi pitänyt tehdä. Sen tavan piti hän kuollessaankin. Hän
meni puhumattomaksi silloin, kun hänen olisi pitänyt puhua, ja kun
odotettiin hengenlähtöä, ei se lähtenytkään.
Kun koko päivä ja vielä yökin oli kulutettu turhaan kuolemaa
odoteltaessa, rupesi vaari ihan kuin kiusalla taas virkoamaan. Senkin
hän ymmärsi tehdä juuri silloin, kun ei olisi pitänyt, silloin kun
ei muut sattuneet luona olemaan kuin Antti ja Martta, joita isäntä
monet kerrat oli ukon luota häätänyt pois, mutta jotka silloin juuri
sattuivat olemaan saapuvilla.
Ukko oli maannut puhumattomana kaiken aikaa, ja isäntä, joka oli yön
valvonut, oli väsynyt odotukseen. Häntä rupesi raukaisemaan niin,
että täytyi lähteä vähän jaloittelemaan ja jättää vaari Antin kanssa
kahden. Mutta eikö osannut Martta heti pujahtaa sinne! Vuoteen vieressä
seisoessaan näki hän vaarin kasvojen vääntyvän kuin tuskasta ja huomasi
hänen kielellään tavoittelevan kuivia käpristyneitä huuliansa. Silloin
Martta laski kätensä vanhuksen pään alle ja nosti vesiastian hänen
huulilleen. Samassa aukaisi vaari silmänsä. Vaivaantunut ilme hävisi,
kuolemankelmeät kasvot kirkastuivat kuin hymyyn ja huulet sopersivat
hitaasti: "Siunattu, siunattu." Ne olivat vaarin viimeiset sanat. Yöllä
hän sitten läksi, puhumatta ja hyvästiä heittämättä, vaikka isäntä
ja emäntä valvoivat koko yön hänen vuoteensa vieressä. Ja kuin viime
kiusaksi hän lähti niin hiljaa, etteivät edes huomanneet, ennenkuin jo
olivat valvoneet pari tuntia hengettömän ruumiin ääressä. He olivat
häntä tarkastaneet, olivat kuulleet hänen huokuvan vaikka hiljakseen ja
olivat jännityksellä odottaneet, että jos vielä virkoaisi ja puhuisi.
Mutta sen sijaan sammui elämän lekottava liekki hiljaa ja huomaamatta.
"Hän on kuollut", sanoi isäntä kumartuessaan vaaria katsomaan. Anna
läheni ja kosketti vanhuksen kättä. Se oli kylmä. Silloin hän kirkaisi
kuin tuskasta, ja siinä huudossa purkautui se pelko, jota vaarin
onneton olemassaolo hänessä aina oli herättänyt, alkaen illasta,
jolloin hän Teittoon tuotiin.
Vasta kun vaari laudoille laskettiin, tuntui siltä, että nyt ei
tarvitse pelätä. Nyt kai on loppunut ainakin kaikki ne huolet, joihin
hän on ollut syypää, kammo, jota ihmiset ovat tunteneet heikkomielisen
kotia kohtaan, ja ne säikäykset, joita aina kotiväkikin sai kärsiä.
Martta oli ainoa, joka itki vaaria. Hän itki vaarin elämän ilottomuutta
ja sen äkillistä loppua, itki sen ihmisen poislähtöä, joka, paitsi
Anttia, oli ollut ainoa talon asukkaista, joka hänen juhlapäivänään
oli hänelle hyvän sanan sanonut. Ja vaikka se sana olikin mielipuolen
houreita, oli se kuitenkin suuriarvoinen sille, jolle se sanottiin.
Tämän uskoi Martta Antille, mutta hän ei lisännyt, mikä ajatus myöskin
oli saanut hänet kyyneliin. Hän ei tahtonut kertoa tunteneensa, että
niin kauan kuin vaari elää, on heitä kaksi, jotka ovat liikaa talossa,
kaksi vanhuksille vastenmielistä, kaksi armoleivän syöjää. -- --
Heti, kun vaari oli aittaan kannettu, käytiin hänen huonettaan
raivaamaan ja siivoamaan. Isäntä tahtoi kaikkein ensimmäiseksi ottaa
vaarin jättämät tavarat huostaansa, ja sittenkun oli valikoinut,
tarkastanut ja erotellut kaikki ne vähät, mitä vaarin luota löytyi,
oli hän siivouksessa mukana, koko ajan seuraten palvelustytön työtä.
Joka vaatekappale purettiin, pudisteltiin ja pestiin. Makuuvaatteet
ratkottiin ja tutkittiin sauma saumalta ja olki oljelta. Yksin vaarin
pieni kirstu otettiin irti liitteistään ja tutkittiin pala palalta.
Kun kaikki täten oli tutkittu eikä sittenkään mitään löytynyt, puki
isäntä mustat vaatteet ylleen, valjasti pitkästä ajasta itse hevosensa
ja ajoi pappilaan. Hän tunsi, että hänellä oli voimaa, ja sen voimansa
näyttäisi hän vaikka kenelle.
Vasta monen tunnin kuluttua palasi isäntä. Hän heitti hevosen
riisumatta pihalle, huusi rengille, että korjatkoot talliin, ja meni
itse suoraa päätä kamariin, jossa paiskautui sängylle.
Senkin papin ketale, joka siihen oli hänen kiusakseen ennättänyt!
Kyllä hän vielä sitä kurittaisi ja näyttäisi, että kenellä on laki
ja oikeus puolellaan! Vie häneltä ihan nenän edestä rahat, joita
hän on koko ikänsä odottanut, ja sitten kehtaa sanoa, että vaari on
ne rahat hänelle antanut, on tunnustanut, että ne ovat vääryydellä
hankitut ja ettei hän rauhaa saa, ennenkuin ne papille antaa ja tämä
kunniasanallaan muka lupaa, että hän ne rahat antaa Martalle ja hänen
jälkeläisilleen, käyttää ne heidän hyväkseen ja sovittaa sillä vaarin
tekemän vääryyden.
Semmoisiin sekaantuu, vaikka on pappi ja sielunpaimeneksi pantu
ja vaikka pitäisi pappina sen verran ymmärtää, että niitä niistä
mielettömän puheista! Mutta sellaiseen petkutukseen ei Teiton isäntä
suostu. Ei häntä saa papit eikä paimenet nenästä vetää! Kyllä hän ne
toisille tavoille opettaa, kyllä näyttää, että osaa Teittolainen vielä
käräjiäkin käydä ja osaa voittaa niin kuin ennenkin.
Ja entä Martta sitten! Mokoma miniä! Isäntä oikein ponnahti pystyyn
sängystä, kun rupesi ajattelemaan. Mökkiläisen lapsi, köyhä kuin
kirkonrotta. Häntä on elätetty ja kasvatettu Teitossa, ja armosta sinne
vielä otettu paikalle, jota olisi kelvannut tarjota mahtavillekin.
Ja sitten, minkä tekee heti työkseen? Panee vanhan heikkopäisen
ukkoretvanan ihan mielettömäksi, pälyää ympärilleen otusta pyydystäen
ja saa kaunein, lempein katsahduksin ukon pauloihinsa. -- Hurskas,
tekopyhä tai taikuri mikä liekään, kun saa tuollaista tehdyksi heti
taloon tultuaan!
Isäntä nousi ylös, potkaisi oven keittiöön auki ja huusi emäntää. Kun
ei se mammakaan osannut olla saapuvilla silloin, kun sitä tarvittiin.
Niin oli elämä koetuksia täynnä, että sitä siihen harmiinsa ihan oli
pakahtua.
Vihdoin tuli emäntä.
"Kun et sinä edes ymmärrä tulla, että saisin sydäntäni keventää."
"Mikä minulle aina korvaan huutaa, milloin sinä sydäntäsi keventää
tahdot?"
"So, so, mamma, pitäähän sitä aviorakkautta olla sen verran."
"Rakkautta." Emäntä nauroi niin, että säikähti omaa ääntänsä.
Rakkautta! Paljonkohan sitä hänen osakseen oli tullut elämässä?
"Älä nyt!" Isäntä rupesi taas kiivastumaan. "Ei tässä nyt loruilla
rakkaudesta. Rahoista on puhe, kuuletko, rahoista!"
Ivan ilme katosi Annan kasvoilta, ja ne kävivät taas tavallisen
tunteettoman kylmiksi ja kalseiksi. Hän otti sukankutimensa pöydältä,
istuutui keinutuoliin ja rupesi siinä kuuntelemaan miehensä selityksiä.
"Riita-asia siitä tulee." Isäntä potkaisi sängynlaitaa.
"Vai riita-asia." Emäntä puhui kuin asia ei olisi koskenut häntä
ensinkään.
"Niin mikäs muu. Enkö minä sitten ole oikeassa?"
"Ainahan sinä olet oikeassa."
Isäntä vilkaisi salavihkaa vaimoonsa. Mitähän tuo nyt oli? Puhuiko hän
tosissaan vai tekikö pilkkaa? Mutta emäntä ei huomannut katsetta. Hän
vain kutoi.
"Mikä hiton kiire sillä nyt on tuolla sukalla?"
"Kudonpahan kuunnellessani."
"Jos tuota kuunteletkaan!"
"Kyllähän minä."
Emäntä laski pois kutimen ja meni keittiöön.
Kyllä hän oli kuullut koko jutun. Hän tiesi tarkalleen, mitä mikin oli
sanonut, mitä vaari, mitä rovasti ja mitä isäntä itse. Mutta mitä se
sittenkään koko juttu maksoi? Mitä niistä rahoista, kun ei muutakaan
elämässä ollut! Rahat olivat kyllä hyvät olemassa ja oli hänkin
osannut niitä säästää ja kartuttaa ja niistä ajatella, mutta kun oli
kaikki muu mennyttä, mitä niistäkään sitten enää? Miksei niitäkin
Martalle annettaisi, olihan hän vienyt muunkin. Hän oli ensi iltana
saanut siunauksen siltä, jonka koko olemassaolo oli ollut Annalle
kuin kirouksen julistamista. Hän oli voittanut vanhan mielipuolen
rakkauden, joka sama vanhus koko elämänsä ajan oli peloittanut ja
vihannut poikansa vaimoa. Hän, tuo tyttö, jonka silmä oli kirkas ja
otsa pilvetön, jonka koko olento uhkui nuoruuden toivoa ja voimaa, oli
voittanut sellaisen miehen rakkauden, josta olisi kannattanut vaikka
kenen ylpeillä. Hän oli sen omistanut luonnollisena hänelle tulevana
osana ja sen onnensa vahvistamana hän astui tyynenä ja tasaisena
tietään eteenpäin. Hän ei ajatellut äitiä. Hän tuli vain kuin katetun
pöydän ääreen kotiin, jossa äiti oli ollut nälkään kuolemaisillaan,
tuli elämään ja iloitsemaan jalon ja uskollisen miehen rakkaudesta
työntäen tieltään äidin, joka raa'an miehen rinnalla oli kärsinyt ja
taistellut lastensa tähden ja jonka ainoana ilona ja toivona lapset
olivat olleet. -- -- Eikö se, joka vuosikymmeniä oli onnen nälkää
nähnyt, ollut oikeutettu vihaamaan jokaista tällaista onnensuosikkia,
joka anasti itselleen nekin viime murut, jotka nälkäiselle olivat
säästyneet.
Kaikki nämä ajatukset ne heräsivät emännän mielessä, kun hän näki,
miten Antti rakasti Marttaa. Joka kerran, kun Antin silmä sanoi
Martalle: "älä ole huolissasi, minä olen tässä rinnallasi", kirkuivat
ne hänen korvaansa kuin mustat, hänen päänsä päällä vaakkuvat linnut.
Joka kerran, kun Antti puolusti Marttaa, jota isäntä vaarin rahain
tähden oli ruvennut vihaamaan, humautti musta kateen lintu siipiään
ja kalkutti korvaan: "Kaikki on unohdettu, ei muista oma poikasi, ei
muista mökin lapsi, jota elätit, ja kasvatit, että heidän on sinua
kiittäminen kaikesta. Toisilleen he vain elävät. Sinulta on kaikki
riistetty. Sinä heidän puolestaan puhuit, sinä sovitit. Kiitokseksi
syrjäyttivät sinut sydämistään."
Jota useammin nämä ajatukset saivat valtaa, sitä kireämmiksi kävivät
välit Teitossa. Annin muisto oli ainoa, joka vaikutti sovinnollisesti
äidin mieleen, mutta sekin pikemmin vieroitti häntä Martasta kuin
lähensi. Martta oli ollut Annin erityinen suosikki, ja että Martta
senkin hyvän maksoi tuottamalla surua Annin äidille, se oli paras
todistus siitä, ettei hänellä ollut kiitollisuudesta tietoakaan.
Isäntä oli heti ryhtynyt puuhiin oikeuden kautta saadakseen vaarin
papille antamat rahat käsiinsä, mutta juuri paraassa puuhassa ollessaan
hän sairastui taas. Se oli kova kolaus hänelle, varsinkin kun vielä
olisi ollut muitakin tärkeitä asioita ajettavana. Antti, joka aina oli
pysynyt erillään isän asioista ja yksinomaan pitänyt huolta talosta ja
sen töistä, ei tällä kertaa päässyt eroon, ennenkuin lupasi ajaa isän
kauppa-asiat toisessa pitäjässä. Hänestä oli ikävää luvata, varsinkin
kun ei olisi koti-olojen ollessa niin ikäviä tahtonut jättää Marttaa
yksin vanhempien kanssa. Mutta Martta itse pyysi lähtemään, pyysi,
ettei Antti hänen tähtensä olisi lähtemättä, vaan pikemmin näyttäisi,
ettei Martta ainakaan estä häntä vanhempien mieltä noudattamasta.
Antti myöntyi viimein ja lähti. Mutta raskas oli hänen mielensä, eikä
Marttakaan jaksanut paljon leikkiä laskea, vaikka muuten olikin siihen
sukkela. Pitkät olivat hänellä päivät Antin mentyä, mutta työ auttoi.
Jumalalle kiitos, että sitä työtä riitti ja että oli ihmisille se
siunattu työpakko annettu. Nyt vasta Martta mielestään oikein senkin
lahjan arvon ymmärsi, nyt, kun se tuli niin hyvään tarpeeseen.
Tekemistä oli Martalla paljon. Isäntä sairasti ja emännältä meni aika
hänen hoitamiseensa. Martalle jäi kaikki muu, ja olihan sitä siksi
suuressa talossa sekä katsomista että tehtävää. Mutta miksi sittenkin
hiipi mieleen ajatus, että kun olisi ollut velvollisuuksia vielä
enemmän, kun olisi saanut vähän sairasta katsoa ja vähän keventää
emännän kuormaa, tehdä toiselle tai toiselle pienintä, vähäisintä
palvelusta. Hehän olivat Antin isä ja äiti. Miksi ei kummaltakaan
liiennyt hänelle ystävällistä sanaa, ei edes täytettävää velvollisuutta
eikä vaatimusta.
"Hyvä Jumala, jos sinä kuitenkin antaisit sen ilon minulle!" Hän painoi
käden sydämelleen. Sitä kivisti niin. Surua oli hänellä Teitossa, kun
ei ollut rakkautta Antin vanhempain ja hänen välillään, surua isänkin
tähden, joka sairasti kotona Rajalassa. Mutta pimeäkin päivä päättyy
kerran. Martta laski, ettei muuta kuin kaksi päivää, niin tulee jo
Antti kotiin. Hän tuli sitä ajatellessaan niin iloiseksi, että rupesi
hiljaa hyräilemään pirtissä. Mutta samassa hän muisti, että jos
kuuluu kamariin sairaan luo. Hän lakkasi laulamasta ja otti ikkunalta
verenpisaran, joka oli paraillaan kukkaa tekemässä. Kovinpa sen olivat
lehdet tomussa. Nyt kun päivä paistoi ikkunaan, pisti se oikein silmään.
Hän otti märän rievun ja rupesi pyyhkimään.
"Mitä tuo on olevinaan." Emäntä tuli tupaan.
"Puhdistan vain vähän, että paremmin jaksaisi kukkia."
Emäntä ei vastannut mitään.
Samassa paistoi päivä kirkkaasti tuvan ikkunasta. Se vaikutti aivan
vastustamattoman ilahduttavasti, niin että Marttakin aivan unohti
arkuutensa emännän seurassa. "Meilläkin oli ennen kotona sellainen
kaunis punakukkainen kasvi, joka aina rupesi syksyllä kukkimaan. Äiti
sanoi, että se kukkii isälle Santerin päiväksi, mutta isä vastusti ja
sanoi, että Liisallepa se on puhkeamassa. Isä kun on Santeri ja äiti
Liisakin nimeltään."
"Vai semmoisia teillä puhuttiin." Ääni oli pureva. Emäntä meni kamariin
nykäisten oven mennessään kiinni. Ja ne mustat linnut kalkuttivat
taas hänelle korvaan: "Kuulitko, kuulitko? Semmoista se mökin mies
sanoi vaimolleen, niin rakasti, niin hyvänä piti. Mutta mitä sinä
olet mieheltäsi, mitä lapsiltasi saanut. Kaikki on muille. Sinulta on
riistetty viimeinenkin siru."
"Aioin pyörähtää isää katsomaan", sanoi Martta noustessaan iltaruualta.
"Eikö hän jaksane odottaa huomiseen." Emännän ääni oli tyly.
"Kyllä kai." -- Vastaus tuli vitkalleen.
"Olisihan se minua parempi." Emäntä ei katsonutkaan Marttaan. "En minä
uskalla luottaa näihin tyttöihin, jos tarvitsisin apua. -- Ja onhan jo
pimeäkin."
Martan apua ei koskaan oltu kysytty, tuskin kysyttäisiin nytkään.
Kiusamieli pikemmin kuin turvattomuuden tunne oli ehkä ne sanat
sepittänyt, mutta se oli sittenkin ensimmäinen kerta, jolloin emäntä
viittaili siihen, että voisi Marttaa käyttää apunaan, ja sitähän Martta
vast'ikään oli rukoillutkin. Nytkö, kun rukouksen kuulemus oli tullut,
hän väistyisi ja työntäisi sen luotaan vain siitä syystä, että hänen
mielensä niin kovin teki isän luo?
"Ehdinhän minä huomennakin", sanoi hän ruveten korjaamaan astioita
pöydältä. Mutta sydäntä kirveli.
Emäntä sanoi samassa hyvää yötä ja vetäytyi isännän kamariin. Martta
joutui oikein kiusaukseen. Hänen teki niin kovin mieli pujahtaa kotiin,
mutta nyt varsinkin, kun hän jo oli sanonut jättävänsä menon sinne,
olisi se ollut väärin.
Kuinka tuo sydän sentään oli pahanilkinen ja kumma kappale! Ensin
hartaasti toivoo ja rukoilee jotain, mutta annas olla, kun sen sitten
saa, ja kysytään, että mitä maksat väliä, millä lunastat, silloin ei
antaisi mitään. Semmoista se nyt oli emännänkin puhe auttamisesta, ja
Martan meno isän luo. Martta oikein häpesi omaa huonouttaan. Olisi isä
ja äiti vaan tienneet, eivät nekään olisi kiittäneet. Tai ehkä ne vain
olisivat sanoneet: "se on vielä lapsi, se meidän Martta, ja se rakastaa
meitä niin."
Näihin ajatuksiinsa nukkui Martta, mutta kun hän heräsi, oli isä heti
mielessä. Hän puki hiljaa ja kiireisesti päälleen ja hiipi ulos.
Keittiössä hän näki, että kello vasta oli kolme, ja tuvassa nukkuivat
vielä kaikki. Mutta hänen täytyi vaan lähteä. Ehkä isä, joka sairasti,
valvoi ja odotti häntä. Siltä se hänestä tuntui.
Aamu oli raitis ja kylmähkö. Hanki kantoi. Martta kulki kepeästi ja
kiireisesti kotiin päin. Kun läheni, kuuli hän, että tuvan ovi narahti,
ja äiti astui samassa portaille. Hän rupesi juoksemaan ja juoksi vähän
matkaa, mutta pysähtyi sitten. Rupesi äkkiä peloittamaan, sillä hän
näki, että äiti oli juhlallisen ja hartaan näköinen.
"Äiti", pääsi häneltä hätäisesti. "Mitenkä isä voi?"
"Se tuli niin äkkiä", vastasi äiti hiljaa. Samassa otti hän Marttaa
kaulasta ja hyrähti itkuun. Silloin Martta ymmärsi, että isä oli
kuollut.
18.
Siitä ajasta alkaen, jolloin Antti palasi matkoiltaan kotiin ja rupesi
Teittoa asumaan, alkoi muuallakin pitäjässä edistys ja vaurastuminen,
joka vuosi vuodelta pääsi yhä suurempaan vauhtiin. Kotajärvi oli
syrjäisen asemansa vuoksi jäänyt monessa suhteessa takapajulle.
Mutta kun uuden ajan aallot kerkesivät senkin rannoille, toivat ne
tullessaan sitä nopeamman edistyksen kaikille eri aloille. Kansakouluja
rakennettiin. Pitäjän vanha ja köyhänpuoleinen kirjasto uudistettiin,
ja eri kulmakunnille perustettiin pieniä haaraosastoja. Postinkulku
vilkastui. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja sekä tilattiin että
luettiin, ja vanhoissa taloissa, joissa ohjakset annettiin nuorten
käsiin, ruvettiin uusia periaatteita noudattamaan ja uuden ajan
rientoja edistämään.
Kaiken uutuuden ja edistyksen huippuna oli kuitenkin se, kun pitäjään
saatiin rautatie. Kun se jyskyttäen ja jymisten vyöryi läpi metsän,
höristelivät sydänmaan hevoset säikähtyneinä korviaan, ja ajajakin
katsoi melkein yhtä ihmeissään tuota puhkuvaa höyryhevosta. Kaikki
pitivät sitä kummana, ja monet pelkäsivät sitä. Mutta kun se aikansa
oli kummana kulkenut, oppivat yhä useammat sen arvoa ymmärtämään. Liike
vilkastui. Tavaroita ostettiin helpommalla, ja maatalouden tuotteet
saatiin mukavammin rahaksi muuttumaan. Isäntämiehet ja kauppiaat ne
tämän ensiksi oivalsivat, mutta vähitellen oppi köyhempikin kansa
hyötymään uudesta kulkuneuvosta. Monella oli yksi tie ja kaksi
asiaa, kun he ensi kertoja läksivät Kotajärven asemalle. Rautatie
höyryhevosineen oli nähtävä, ja sitten sopi sitäkin koetella, saiko
siellä tavaransa kaupaksi yhtä mukavasti kuin toiset olivat sen saaneet.
Pitkin ensimmäistä vuotta siitä, kun rautatie tuli Kotajärvelle,
kesti lakkaamatonta vaellusta asemalle. Katsojia ja kaupustelijoita
kulki sinne kaksi sen vertaa kuin matkustavia, niin että varsinkin
sunnuntaisin eivät tahtoneet päästä junasta tulevat liikkeelle kaikkien
niiden ohi, jotka olivat tulleet heitä ja junaa ihmettelemään:
Vilkastunut liike ja liikkuvaisuus oli vaikuttanut paljon pitäjän
henkisiinkin rientoihin. Seuroja oli perustettu, ja kokouksia oli
ruvettu pitämään muunkinlaisia kuin hengellisiä. Isännät olivat
perustaneet maamiesseuran, ja uuden papin rouva, joka oli hommaihmisiä,
oli ryhtynyt käsityöseuraa johtamaan.
Teitonkin väki, joka ennen oli pysynyt muista erotettuna, joutui uuden
ajan ja uusien pyrintöjen alkaessa lähempään yhteyteen ympäristönsä
kanssa. Antti otti tehokkaasti osaa kaikkiin pitäjän yhteisiin
rientoihin, ja äiti joutui papin rouvan toimesta yhdistykseen, joka
työskenteli merimiesten hyväksi.
Ainoa, joka pysyi erillään näistä yhteisharrastuksista, oli Martta.
Eihän häneltä halua puuttunut, mutta hän tunsi, ettei heidän
kumpaisenkin sopinut niissä olla, hänen ja vanhan emännän. Toisen
heistä täytyi väistyä, jotta toinen saisi sijaa, ja emännän silmä sanoi
hänelle: "Anna minun olla rauhassa edes tällä alalla. Älä tässäkin
tuppaudu tielleni."
Oli, kuin viime aikoina alkanut vilkkaampi seurustelu pitäjäläisten
kanssa jossain määrin olisi korvannut emännälle semminkä hän muissa
suhteissa oli menettänyt. Ison talon emännälle tuleva kunnioitus, jota
hän oli ajatellut jo naimisiin mennessään ja jonka suhteen hän niin
katkerasti oli pettynyt, oli vihdoin viimeinkin tullut hänen osakseen.
Antin kautta oli Teiton arvo kohonnut, ja Antin äidillekin lankesi osa,
eikä suinkaan pieni, siitä arvonannosta -- sillä tiesihän jokainen sen,
etteivät Teiton lapset ainakaan isältään olleet perineet sitä, mikä
heille hankki myötätuntoisuutta ja arvonantoa kaikkien puolelta.
Teiton seurapiiriin kuuluivat nyt papit ja opettajat, säätyläiset ja
mahtavimmat talolliset. Ja kun kylään lähdettiin, lähti vanha emäntä
yhdessä Antin kanssa. Se oli kuin suostuttu asia. Antti kyllä oli
yrittänyt ottaa Marttaa matkaan, mutta tämä pyysi niin hartaasti, ettei
Antti siitä puhuisi. Se vain olisi pahentanut eikä parantanut asiaa.
Ainoastaan joskus, kun Antti yksin lähti iltamaan tai kokoukseen, sai
hän Martan toverikseen. Mutta jo ne muutamat kerratkin vaikuttivat
sen, että emäntä ajatteli, että jos vaan mieli pidättää itselleen
sijaa seurapiirissä ja ihmisten ajatuksissa, oli Martta pidettävä
loitompana. Hän oli niin kummallinen, se Martta, sellainen kaunis
kirkassilmä, jonka ei tarvinnut mitään tehdä eikä sanoa, ennenkuin
kaikki hänestä pitivät. Olisi hän vaan ollut mukana joka paikassa, ei
kohta kukaan olisi muistanut ajatella Antin äitiä. Entistä latua olisi
taas poljettu. Se, joka ei ollut mitään tehnyt eikä uhrannut, joka aina
oli elänyt onnen päivänpaisteessa ja ilojen lellilapsena, syrjäyttäisi
sen, joka tuskan ja taistelun tietä taivallettuaan kerrankin luuli
löytäneensä vaivojensa palkan.
Tämän ehkäisemiseksi taisteli emäntä.
Teittolaisten hyvät välit ympäristöön nähden olivat rikkoutumaisillaan
riidan kautta, jonka isäntä aikoi alkaa vaarin rahojen johdosta.
Pitäjän uusi rovasti oli hyvissä väleissä seurakuntalaistensa kanssa,
ja riitajuttu häntä vastaan olisi tietänyt riitaa heidänkin kanssaan.
Tämä asia emäntää huolestutti eniten koko jutussa. Monet yöt se häntä
valvotti ja monta katkeraa ajatusta se synnytti Marttaa kohtaan,
joka oli tämänkin alkusyynä. Mutta juuri kun asia oli alkuunpantava,
sairastui isäntä, ja siihen se sillä kertaa jäi. Hän ei sairaana
ollessaan jaksanut ajatella muuta, kuin miten päivän päähän päästä.
Ja sitä emäntäkin sai ajatella, hypätessään aamusta iltaan isännän
mielijohteita täyttääkseen.
Isännän parannuttua oli riita-asia häneltä ajaksi unohtunut, kun oli
tullut muita ajateltavia väliin. Sitten se uudestaan johtui mieleen,
mutta ei tullut heti ajetuksi, kun käräjät vielä olivat kaukana, ja kun
ne lähenivät, nujersi tauti taas Teittolaisen vuoteelle.
Se siunattu tauti! Emäntä oli sinä päivänä vallan kuin toinen ihminen.
Kyllä hän niitä taudin puuskia oli saanut pelätä ja surra. Ne olivat
häneltä riistäneet monen yön unet ja monen päivän rauhan, mutta osasipa
kerran tulla oikeaan aikaan, tulla kuin taivaasta siirtämään ikävät
taas tuonnemmaksi. -- --
Huonoksi oli todella Teittolainen käynyt. Paljon oli ennen hänen
sairaudestaan sanottu ja ilveilty. Oli puhuttu, että kun hän on
ihmisiltä nylkenyt määräsummat, ei omatunto kestä sen enempää. Silloin
paneutuu hän kipeäksi, sairastaa aikansa ja luettaa postillaa,
kunnes taas jaksaa entistä ammattiaan jatkaa. Niin olivat ihmiset
arvelleet, mutta minkä verran siinä puheessa perää oli, sitä ei kukaan
tahtonut taata. Varma vaan oli, että isäntä viime vuosina oli ollut
todella sairas. Sen näki jo päältäpäin. Hänellä oli usein sellainen
kolotus ruumiissa, että sitä oli hirveä katsella. Kasvot vääntyivät
ja tuskanhiki helmeili otsalla, kun tauti oikein murjoi ennen niin
voimakasta ja vankkaa miestä. Monet kiroukset hän silloin nielaisi ja
luetti monet luvut raamatusta, että tuska helpottaisi. Mutta kun siitä
kerrakseen oli päässyt, uusi se pian taas.
Lääkäri oli sanonut, että isäntä sairasti pahinta luuvaloa, ja jos se
sydämeen iskisi, lopettaisi se siinä samassa. Isäntä hätkähti. Aikaista
olisi, jos kuolema korjaisi miehen sellaisen kun hänet. Jokainen sen
näki, että vielä hänessä oli sekä työntekijää että -- teettäjää. Ei hän
niinkään joutaisi vielä manalle, ei kiusallakaan.
Mutta emäntä painoi käden sydämelleen. Miten se takoi ja läpätti. --
Loppu -- saattoi tulla milloin tahansa. Se pitkä tie, jota hän kerran
oli alkanut astua sen miehen rinnalla, joka nyt virui tautivuoteellaan,
päättyisi -- kenties pian ja äkkiä. Se huojennuksen ja helpotuksen
päivä, jota hän ei ollut muistanut odottaakaan, tulisi ehkä, ja hänellä
olisi vielä voimaa siitä iloita ja rohkeutta toivoa.
Taas painoi hän käden povelleen. -- Niin syntisiä ajatuksia, että
ne yllättämään pääsivät! Hän, vanha ihminen, saattoi sellaisia
ajatella! Mutta sellaiseksi sitä käy, kun on kärsinyt paljon ja kun
sydän on kauan sairastanut kuolemantautia. Silloin ei enää jaksa olla
varuillaankaan.
Hän otti sukkelaan vesikupin sairaan vierestä ja haki raitista, vasta
lähteestä tuotua juomavettä. Sitten hän siirsi tuolin peittäneen
suojaksi sairaan silmille, ettei auringon paiste tekisi kipeää, ja
rupesi sen tehtyään tomuttamaan muutamia ikkunalla olevia kirjoja.
Kun vaan olisi työtä ja tekemistä, kun sairas edes taas käskisi ja
kiukkuilisi, että palveluksella saisi sovittaa sen syntisen ajatuksen!
Emännästä tuntui, että nyt olisi _se_ helpotukseksi, mikä ennen oli
rasittanut, _se_ rauhoittaisi, mikä ennen oli rauhan häneltä riistänyt.
Mutta se oli hänelle kuin määrätty kerta kaikkiaan, että jos hän
jotakin toivoi, olipa se kuinka pientä tahansa, niin toinen sen vei
häneltä. Se oli hänellä ainoastaan niin kauan, kuin se oli arvotonta
tai rasittavaa hänestä. Sittenkun se kävi toivotuksi, riistettiin se
pois. Ja se, joka sen otti, oli aina sellainen, jolle hän ei sitä
hinnasta mistään olisi suonut.
Martta se nyt oli, joka emännältä vei hänen tähänastisen virkansa
sairaanhoitajana. Isäntä ei hänestä ennen ollut huolinut, mutta
eikös osannut nyt miniä liukastella niin, että siihenkin paikkaan
pyydettiin. Hän tietystikin oli kuullut, että tauti saattoi kääntyä
vaaralliseksi, ja hän näki, mitä emäntä ajatteli, ymmärsi, että nyt
hän tahtoo sovittaa ja parantaa sen, mitä hänkin puolestaan on vuosien
kuluessa laiminlyönyt. Hän tahtoo kovat sanansa peittää lauhkeilla,
katkeran mielensä pehmittää palvelevaisuudella ja koota särkyneen välin
sirpaleet, ettei mikään niistä kanteeksi nousisi eikä syyttäjäksi
syntyisi silloin, kun kaikki sovitus oli myöhäistä. -- --
Silloin juuri Martan aavistaessa, mitä emäntä tunsi, tunkeutui hän
väliin ja vielä niin taidolla, ettei siitä voinut häntä syyttääkään.
Hän vain pistäikse välikamariin juuri kun emäntä hetkeksi on
pyörähtänyt pois. Silloin tietysti isäntä sattui apua tarvitsemaan, ja
Martta oli heti saapuvilla.
"Sinäkö siellä oletkin?" Isäntä näytti hämmästyvän. "No, olkoon,
paremman puutteessa. Auta nyt."
Martta auttoi, tottuneesti ja tasaisesti kuin olisi hän siihen
hyvinkin oppinut. Isäntä katseli häntä, kun hän äänettömänä liikuskeli
huoneessa. Niin nousi jalka kepeästi kuin lapsen, ja niin hempeä,
viaton oli katse, kuin äsken auennut, kukan umppu.
Oli se Antti osannut ottaakin! Isäntää rupesi ihan naurattamaan. Kyllä
kai hänkin nuorena olisi ymmärtänyt valikoida, mutta hän kun aina oli
ollut niitä järki-ihmisiä, ei ollut tyytynyt vain silmänruokaan. --
Järkiperäisesti hän oli naima-asiaakin harkinnut, eikähän hänen ollut
syytä sitä katuakaan, vaikka ei kotielämä aina ollut niin hauskaa
ollutkaan.
"Joko sinä menet?" kysyi isäntä, kun näki Martan kääntyvän ovelle päin.
"Jos ei minua tarvita."
"Saisit edes lukea minulle vähän."
Martta otti sanomalehden. Hän oli par'aikaa lukemassa, kun emäntä
tuli, pysähtyi kynnykselle ja katsoi pitkään, vuoroon isäntään,
vuoroon Marttaan. Sitten vetäisi hän keinutuolinsa nurkkaan päin ja
asettui siihen katsomaan. Hän katsoi ensin Marttaan, niin että tämä
lukiessaankin tunsi sen, tunsi, miten nuo mustat silmät häneen vihassa
iskeytyivät, painautuen syvälle kuin terävät, haavoittavat kynnet.
Kirjaimet hyppelivät sanomalehdellä sinne tänne, ja Martan käsiä
rupesi painamaan kuin olisivat ne käyneet hervottomiksi. -- -- Silloin
siirsi emäntä katseen mieheensä. Tämä makasi huomaamatta vaimoaan,
silmät Marttaan tähdättyinä. Emäntä katseli läpitunkevasti ja tuikeana
vähän aikaa. Sitten hän oli selvillä asiasta. Nyt se on tehty. Nyt
hän on syrjäytetty tautivuoteenkin äärestä. Parempi on hempeä lapsi
hoitamassa, liukasteleva, nöyräniskainen ja tekopyhä palvelija,
kuin oma vaimo, joka on kantanut päivän kuorman ja helteen ja siinä
raskaassa työssä kulkenut sydämensä sairaaksi ja jalkansa verille.
"Juomista", sanoi sairas ja maiskautti suutaan.
Emäntä nosti kiireisesti vesikupin hänen huulilleen. Käsi ihan vapisi
ja toinen, jolla hän yritti sairaan päätä nostaa, oli kuin hervoton.
Silloin vesi läikähti maahan kastellen sairaan paitaa.
"Siinä se nyt oli. Meidän mamma on jo vanha. Martta, mikset sinä tule?"
Martta meni luo ja auttoi. Hänen katseensa etsi rukoilevasti emäntää,
mutta tämä oli jo kääntynyt selin, ja kun Martta kumartui kaatamaan
vettä kuppiin, paiskattiin ovi kiinni.
Emäntää ei sinä iltana näkynyt ennenkuin illallista syötäessä.
Silmätessään pikimältään Marttaan näki hän, että tämän silmät olivat
itkettyneet. Mikähän sitäkin itkettää, tuli hänelle mieleen. Useinhan
sen silmät viime aikoina olivat olleet punaisina, eikä luulisi
kuitenkaan hänellä hätäpäiviä olevan. Mies on hänellä sellainen, että
kannattaa kadehtia vaikka kenenkä. Ei ole leipähuolet painamassa,
eikä suru siitä, ettei olisi eteenpäin päässyt elämässä. Päinvastoin,
kaikkien kunnioittamana ja rakastamana hän nyt Teitossa asuu, vaikka
arvoltaan sopisi paremmin karjan paimeneksi. Ja sitten vielä itkee.
Mitäpä häneltä puuttuisi, jollei sitä surre, ettei ele lapsia.
Kerrankin tiesi Luoja, minkä teki! Ei toiselle anna kaikkea eikä
toiselta kaikkea riistä. -- Sydäntä oikein hiveli, kun emäntä sitä
ajatteli. Siinä suhteessa ainakin hän vielä oli Martasta edellä, että
hän oli nauttinut äidin iloa ja äidin ylpeyttä, ja sitä Martta ehkä
juuri ikävöikin, -- -- Odottiko ja ikävöiköhän tuo ehkä niinkuin hän
itsekin kerran. Ajatteliko hän joka surun sattuessa ja joka ilosta
nauttiessaan, että kun tulisi se toivottu, silloin olisi elämä toista,
se lepertelevä, viaton lapsi, jonka kädet olivat pienet ja pehmoiset ja
joka on niin heikko ja avuton, ettei tule toimeen ilman äitiä, mutta
joka juuri siksi voi sydämet niin kovasti kahlita ja tehdä elämän niin
rikkaaksi ja onnelliseksi. -- --
Sydän hätkähti, kun emäntä tuli tätä ajatelleeksi. Oliko hän julma,
hirmuinen ihminen, joka ei olisi suonut isän ja äidin iloa omille
lapsilleen? Mikä äiti hän oli? Hirviöhän hän oli kerrassaan! Vai oliko
se ehkä ainoastaan rakkautta siihen, mikä kohtuullista ja oikeaa oli,
ettei hän olisi suonut onnenmittaa kukkurapäisenä toiselle, kun toiset
näkivät ainaista nälkää?
Martan luontainen iloisuus oli hänellä hyvänä apuna siinä
jokapäiväisessä salaisessa taistelussa, jota hän kotonaan sai käydä.
Mutta vähitellen se rupesi ehtymään. Tuntui siltä kuin olisivat voimat
pisara pisaralta vuotaneet kuiviin. Ainainen nalkuttaminen, pisteliäät
sanat ja kateelliset katseet tekivät hänet lopulta niin araksi, ettei
hän tiennyt mitä sanoa ja tehdä. Hän tahtoi olla luonnollinen ja vapaa,
hän tahtoi kantaa kuormaansa kärsivällisesti ja nöyränä ja voittaa
vastahakoisuudet rakkaudella. Mutta taistellessaan niin tehdäkseen
kadotti hän vapautensa ja luonnollisuutensa. Hän oli odottanut
appivanhemmiltaan kovaa kohtelua senvuoksi, että hän oli köyhä tyttö
eikä niin arvokas miniäksi kuin he olisivat suoneet. Mutta salaista
vihaa ja kateutta hän ei olisi arvannut odottaa. Sentähden oli hän
murtua taakan alle, joka päivä päivältä kävi yhä raskaammaksi.
Sen hän tunsi silloinkin, kun neulomaseura merimiesten hyväksi oli
koolla heillä. Hän oli sitä päivää pelännyt jo edeltäkäsin ja sitten,
kun se tuli, oli se raskas.
Emäntä leipoi ja paistoi vieraiden varalta. Martta kysyi tarvittiinko
apua, ja emäntä vastasi, että "kenties ne leivokset vieraille
kelpaavat, vaikkei miniä niitä olekaan laittanut."
Sitten rupesivat vieraat vähitellen kokoontumaan. Emäntä oli
vastaanottamassa portailla ja saatteli sisään. Vasta kun kahvit oli
juotu ja papin rouva ehdotti virren aluksi, tuli Martta sisään.
Hänen täytyi tervehtiä kaikkia kädestä, mutta sitten hän hiipi oven
suuhun. Virsi aloitettiin ja kaikki rupesivat veisaamaan. Emäntäkin
veisasi kuin kirkossa. Hänen ohuet huulensa olivat päättävästi suppuun
kipristetyt ja silmät seurasivat tiukasti sanoja.
Martta ei voinut olla häneen katsomatta, ja jota kauemmin hän katsoi,
sen raskaammaksi kävi mieli. Sydäntä etoi ja tympäsytti. Koko
virrenveisuu tuntui inhoittavalta. Mitä siitä paranivat merimiehet tai
muut? Eikö se vain ollut narripeliä ja pilkkaa niinkuin seurustelukin
usein? Yhdessä oltiin, tarjoiltiin, kestittiin ja oltiin hurskaita
olevinaan siitä syystä, että muka tehtiin työtä lähimmäisten hyväksi.
Mutta anna olla, kun hajaantumaan päästiin, niin sitten kielet käymään
lähimmäisen parjaamiseksi. Niinhän emäntäkin oli aamupäivällä puhellut,
mutta nyt hymyili ja oli kohtelias niille, joista vasta oli kertonut,
että toinen juoruaa eikä pysy totuudessa, toinen kuluttaa kuukaudessa
enemmän kuin vuodessa ansaitsee, ja toiset kiusaavat palvelijoitaan
huonolla ruualla.
Ja sitten se virsi, jota ne hartaina yhdessä veisasivat!
"Äiti, äiti", se purkautui kuin tuskanhuuto Martan povesta. Kun
olisi äiti täällä, silloin hänen sydämensä sulaisi, silloin hän taas
jaksaisi uskoa hyvää ihmisistä ja antaa heille anteeksi, että he olivat
puuttuvaisia niinkuin hän itsekin. -- --
Papin rouva otti kirjan laukustaan ja rupesi lukemaan. Silloin raotti
karjakko ovea ja kysyi nuorta emäntää. Martta pääsi livahtamaan ulos.
Tuvan ikkunasta hän näki Antin takapihalla. Hän ei voinut vastustaa
haluaan, vaan juoksi luo. "Antti", hän oli aivan hengästynyt, "tahdotko
sinä auttaa minua?"