Juuri samoihin aikoihin, jolloin vanhemmat Annista puhelivat, tapahtui

hänen tilassaan huomattava muutos. Hän oli laitokseen tulonsa jälkeen

pitkän aikaa ollut vuoroin lapsimainen ja tyyni, vuoroin kokonaan

raivo. Äidin toisen kerran käydessä oli häntä kohdannut tällainen

raivopuuska, mutta kun hän siitä rupesi asettumaan, oli kuin entisyys

olisi siirtynyt häntä lähemmäksi. Ollessaan lapsellisen tyyni ja

hiljainen oli hän ennen aivan kokonaan unohtanut ajan yhteyden,

sotkien nykyisyyttä ja menneisyyttä, miten vaan milloinkin päähän

pisti. Nyt tuntui kuin se raivo, johon muisto entisistä ajoista oli

hänet saattanut, olisi selvittänyt hänen ajankäsitteitään. Hän rupesi

vähitellen tajuamaan, mikä suuri juopa erotti entisyyden nykyisyydestä,

ja haparoiden hän etsi ajatuksissaan kummankin eri ajanjakson päätä,

jotta saisi sen langan yhteen solmituksi, joka kerran -- milloin ja

mistä syystä, sitä hän ei muistanut -- oli häneltä katkennut.

Tässä tilassa hän oli juuri niihin aikoihin, jolloin isä rupesi häntä

taas kaipaamaan. Kevät, joka oli ollut hyvällä alulla jo aikaisemmin,

oli kehkeytymisessään kesken jäänyt ja hidastunut pitkällisten

kevätkylmien takia. Vasta kesäkuun keskipalkoilla pääsi lämmin oikein

voitolle ja rupesi kuin taikavoimalla esiin loihtimaan umpussaan

uinuvaa luonnon kukoistusta. Juhannukseksi kerkesi se paraiksi

puhkeamaan. Tuomet kukkivat aivan valkoisenaan, täyttäen ilman

huumaavalla tuoksullaan. Pihlajat kiirehtivät terttujansa terälle.

Metsissä olivat mättäät kieloja, mesimarjankukkasia ja juhannuskukkia

täynnä, ja siellä täällä yritti joku vanamo päätään nostaa sammalten ja

puolukanvarsien keskeltä.

Anni oli raivokohtauksensa jälkeen kauan pysytellyt sisällä,

aluksi pakosta, myöhemmin siitä syystä, että häntä pidätti joku

eriskummallinen pelko ulos lähtemästä. Kun hän pitkän sisälläolon

perästä vihdoin uskalsihe kävelemään laitoksen pihalle, oli hän ensin

ovessa säikähtyneenä peräytyä. Päivän säteet hyppelivät hietikolla

ja nurmi loisti mehevänä ja kirkkaan vihertävänä. Kesän kukoistus

oli tuoreimmillaan, sen hän tunsi. Mutta missä ja milloin ennen oli

hän tätä samaa kokenut? Hän oli kerran ennenkin iloinnut tällaisesta

kukoistusajasta, kerran ennenkin sykähtelevin sydämin kuunnellut käen

keväistä ja kaihokasta kukuntaa, kerran ennenkin iloinnut siitä, että

päivä paistoi ja luonto vihannoi. -- Missä? Niin, missä ja milloin? --

Siitä mahtoi olla hyvin pitkä aika, sillä hän tunsi, että ajatus uupui,

ennenkuin perille ehti.

Muutaman päivän kuluessa tottui Anni pihalla kävelemiseen. Hän vältti

silloin seuraa eikä näkynyt mielellään puhuvankaan muiden kanssa.

Hän kierteli vain ympäri pihaa ajatellen ja etsien sitä, mitä oli

kadottanut. Mutta viimein hän kyllästyi siihen.

"Minun täytyy lähteä eteenpäin", sanoi hän äkkiä ja hän tunsi, että

ehkä se, jota hän etsii, löytyy etempää, kun ei sitä pihasta löydy,

jossa puhutaan, huudetaan ja pidetään monenlaista ääntä.

Hoitajatar oli kohta valmis lähtemään hänen kanssaan. Hän tiesi kuten

toisetkin, että Anni oli parantumaisillaan, ja hän odotti pelon ja ilon

vaiheilla päivää, jolloin ehkä saisi antaa yhden holhokeistaan -- ja

vielä rakkaimmistaan -- terveenä takaisin elämälle.

"Mennään tästä", sanoi Anni ja kulki edellä. "Täällä on niin kaunista",

lisäsi hän ja hymyili.

Toisella puolen laitosta oli valtamaantie, sen takana korkea

männikkömetsä, toisella taas vesiväylä saarineen, salmineen ja

niemekkeineen. Suoraan eteenpäin laitoksesta metsän reunustaman tien ja

järvenrantojen välillä oli pitkä jono niittyjä ja peltoja, varsinkin

niittyjä. Näille niityille päin, metsän rinteestä järven rannalle

päin vievälle pienelle polulle kääntyi Anni kulkemaan, astuessaan

tuontuostakin kumartuen poimimaan kukkasia tien varrelta.

"Minä muistan erästä kertaa", sanoi hän äkkiä, "mutta siitä on hyvin

pitkä aika. En jaksa oikein muistaa milloin."

"Ehkä me vähän istumme tähän mättäälle", ehdotti hoitajatar. "Kesäkuuma

väsyttää."

He istuutuivat, ja Annin silmä sattui hoitajattaren siniseen pukuun,

joka kirkkaana paistoi vihertävällä mättäällä. Sekin muistutti jotain,

mutta mitä?

Samassa rupesi kuulumaan laulua. Alempana, lähellä järven rantaa

kapealla niityn kaistaleella, kulki lehmikarja laitumella. Nuori

paimentyttö istui mättäällä lähellä aitoviertä. Hän se lauleli. Hän

ei ollut enää pieni eikä kasvava tyttö, näytti pikemmin olevan noin

kahdenkymmenen vaiheilla. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja

lauleli hitaasti ja surunvoittoisesti katseen seuratessa karjaa, joka

hiljakseen maleksi ympäri ja jonka joukosta kello tuon tuostakin

kilahti. Sävel, jota hän lauloi, oli tunnettu valssi, mutta se ei

tuntunut tanssilta tytön sitä laulaessa.

"Hänellä on kaunis ja sointuva ääni", huomautti hoitajatar, katsoen

Anniin. Tämä ei vastannut. Hänen katseensa oli kuin kiinni kytkeytynyt

laulavaan tyttöön ja joka hermo oli jännittynyt. Sanat kuuluivat nyt

selvään:

"Hiljaa, juurikuin lammen laine,

Syntyi lempeni ainoinen,

Syntyi lämmössä kevätpäivän

Kera kaunisten kukkien.

Sitten versoen vienoisesti

Loi se syömmehen kukkiaan:

Sulotoiveita, unelmoita,

Ikionnea ihanaa.

Sinisilmät ne loistavaiset

Sydänkukille päivää soi --

Sielun aattehet jalot, suuret

Lemmenliekin mun poveen loi.

-- -- --

-- -- --

Hiljaa, juurikuin lammen laine

Kuolee rantahan iltaisin,

Kuoli syömmeni kukat kauniit,

Iki-onneni ihanin."

Hoitajatar katsoi nopeasti ja tutkivasti Anniin, jonka sinisilmiin

kyyneleet hitaasti nousivat. Hän ei ollut itkenyt sitten ensimmäisen

vuoden, jolloin laitokseen tuli. Kyynelten lähde oli kuivunut muiston

sametessa. Nyt elpyi kaikki hänessä taas uuteen eloon, elpyi kuin

luonto, joka talven unesta oli noussut.

"Nyt hän muistaa", ajatteli hoitajatar ja samassa käänsi Anni päätään.

"Se oli suuri suru", sanoi hän. "Mutta minä olen iloinen, että jaksan

muistaa."

"Surullisetkin muistot voivat olla meille iloksi."

"Niin, kun ne ovat rakkaita ja hyvin kauniita."

"Vieläkö istutaan tässä?"

"En tiedä. Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä Teittoa ja äitiä

kanssa."

"Kirjoitetaan heille, että tulevat hakemaan", ehdotti hoitajatar. Ja he

nousivat, ruvetakseen astumaan takaisin kartanolle päin.

Kun tieto Annin parantumisesta saapui Teittoon, oli isäntä juuri

ruvennut liikuskelemaan huoneissa. Enimmäkseen hän kyllä makaili, mutta

oli kuitenkin vaatteissaan ja pääsi omin neuvoin astumaan.

Uutinen Annin parantumisesta vaikutti häneen edullisesti. Oliko se

sitten ilo tyttären tervehtymisestä, joka häntä vahvisti, vai oliko se

sitä, että se rauhoitti hänen omaatuntoansa, joka hänen näennäisestä

välinpitämättömyydestään huolimatta sittenkin oli sairastanut sekä

Annin että Antin kohtaloa, siitä ei edes emäntä selville päässyt.

Isännän puheista päättäen saattoi uskoa sekä toista että toista.

Mutta hyvillään hän oli joka tapauksessa siitä, mitä olivat Annista

kirjoittaneet.

Kirjeessä sanottiin, että Annin hoitajatar, joka itse oli loma-ajalleen

lähdössä, oli luvannut saattaa Annia osan matkasta, kunhan sitten äiti,

jota Anni tuntui eniten kaipaavan, tulisi häntä vastaan. Kirjoitettiin

vastaus ja suostuttiin siitä, missä ja milloin tavata. Sitten

laittautui äiti matkaan.

Hiljainen hän oli ja vähän hermostunut kun läksi. Nähdessään Annin

pääsi häneltä itku. Anni itse oli aivan tyyni ja hyvin hiljainen. Hän

ei paljon uskaltanut ajatellakaan niitä erilaisia tunteita, jotka tänä

hetkenä kuin tulvavesi olivat yllättää hänen sielunsa. Vielä vähemmin

hän uskalsi yrittää pukea ajatuksiaan sanoiksi.

Annin hoitajatar seurasi syrjästä tapaamista, ja hän ajatteli

itsekseen, että nähtyään perheen eri jäsenet, isän, äidin ja tyttären,

ei hän voinut ihmetellä, että ristiriitaa ja sielun taisteluja saattoi

syntyä heidän kodissaan.

"Hän on varmaan hyvä ihminen", sanoi äiti heidän erottuaan

hoitajattaresta.

"Hän on ollut ainoa ystäväni ja oikea ystävä", sanoi Anni kiitollisena.

Sitten hän rupesi kyselemään isästä, Antista ja kaikesta, mikä koski

kotia ja tuttavia. Entisyyttä, mikäli se koski häntä itseään, hän

karttoi puheessaan.

Äiti pelkäsi sitä, miten käynee kotona, jos isä ei ymmärrä vaieta

silloin, kun vaieta pitäisi, vaan jos repäisemällä koskettelee

arpeutumassa olevia haavoja. Mutta se pelko oli turha. Tauti oli häntä

taltuttanut taikka se onnettomuus, johon hän tunsi osaksi olleensa

syynä. -- -- Hän sekä liikkui että puhui hiljaisemmin, ja koko olento

oli tavallista tasaisempaa. Anniin vaikutti tämä hyvää, ja hän liittyi

isään jonkinmoisella hellyydellä, kuten ennen lapsuuden päivinä.

Isänkin mieltä se liikutti, elvyttäen hänessäkin eloon samantapaisia

tunteita, joita hän muisti tunteneensa siihen aikaan, jolloin Anni oli

pieni ja isä alkoi ylpeillä hänen ymmärryksestään ja kauneudestaan.

Silmiin pistävän suuri oli kuitenkin se muutos, joka vuosien varrella

tyttäressä oli tapahtunut. Isä ei voinut olla sitä huomaamatta, ja

se antoi hänelle paljon ajattelemista. Hän muisti, miten Anni kerran

pikkutyttönä oli puhaltanut saippuakuplia, miten hän oli riemuinnut,

hypännyt korkealle ja taputtanut käsiään suurten, auringon säteiden

kirjaamien pallojen lentäessä ilmassa. Isä oli silloin leikillään

ojentanut kätensä ja särkenyt yhden kauneimmista. Ja miten haikeasti

se lapsi oli itkenyt! Hän oli ollut niin ylpeä pallostaan, oli

niin lujasti uskonut sen kuvastamaan kauneuteen, että isä ihan oli

nauranut. -- -- Mutta nyt oli isä itsekin uskonut kuplaan, joka särkyi,

oli vahvasti luottanut siihen, ettei hänelle voi koitua muuta kuin

kunniaa ja iloa lapsesta, joka oli niin kaunis kasvoiltaan ja niin

hyvälahjainen kuin Anni.

Mutta miten oli käynyt? Mitä oli kaikesta jäljellä? Eikö se näyttänyt

yhtä hauraalta ja pian tyhjiin haihtuvalta kuin saippuakuplan siruset?

"Ei hän kauan elä, jos ei hän täällä kotona virkisty", päätti isä

mielessään. Äiti ajatteli samaa, mutta hän sekä salasi että vastusti

tätä ajatusta. Hän tahtoi uskoa, että pitkien ja kovien vuosien perästä

ehkä onni vielä heille kaikille sarastaisi. Hän ei siitä uskostaan

voinut eikä tahtonut luopua. Hänen täytyi siihen toivoonsa turvautua

kuin hukkuva pelastushihnaan.

Heti Annin kotiin tultua kirjoitti äiti Antille, kertoi, että koti taas

on onnellisempi kuin ennen, ja tiedusteli, eikö Antti jo ollut matkalla

kotiinpäin.

Kauan kesti, ennenkuin vastaus saapui, eikä se, sitten kun tuli, oikein

tyydyttänyt. Antti oli kyllä iloissaan Annin kotiintulosta ja kirjoitti

kyllä, että mieli Annia nähdä, "minkälainen hän nyt on, kun minä jo

olen aika mies", mutta kotiin ei Antti silti luvannut tulla. "Rakas

sisar", oli hän kirjoittanut kirjeen loppuun erityisesti Annille. "Älä

ole pahoillasi siitä, että en tule. Kaikki, mitä minä sinusta muistan,

on hyvää ja kaunista. Minäkin tahtoisin palata hyvänä veljenä. Älä

siksi pitkästy, jos minä viivyn."

"Kuinka kauniisti hän kirjoittaa. Eikö hän ole kovin hyvä poika?" Anni

kääri hellävaroin kirjeen kokoon.

"Kyllä hän on", sanoi äiti, mutta ääni oli vähän epäröivä. Silloin Anni

alkoi ahdistella äitiä kysymyksillään eikä hellittänyt, ennenkuin sai

tiedon kaikesta. Mutta Marttaa äiti kuitenkin huolellisesti karttoi

sekoittamasta puheisiinsa.

Kun Anni jonkun aikaa oli ollut kotona, rupesi äiti kysymään, eikö hän

tahtoisi käydä tuttavissa. Se ehkä virkistäisi. Mutta Anni ei sitä

tahtonut. Minnepä menisikään muuta kuin Alman luo, eikä hän sinnekään

tahtonut, olisi paremmin suonut Alman tulevan hänen luokseen Teittoon.

Äiti kertoi silloin, että Alma oli ani harvoin enää kotona pappilassa.

Se lapseton täti Helsingissä, jonka luokse hän Annin kotona ollessa oli

lähtenyt, oli ottanut hänet melkein omakseen. Hän oli koulut ja muut

siellä Helsingissä kustantanut Almalle, ja nyt taisi Almalla olla jokin

virka siellä, jota hoiti asuessaan tätinsä luona. Käymätieltä hän vain

oli viime vuosina kotona pistäytynyt.

"Jos ei oikein viihtyne, kun vanhemmat ovat niin ankaria", arveli äiti.

"Tai jos muuten tahtoo olla Helsingissä. Alma oli siellä-oloonsa kovin

ihastunut, kun viimein tavattiin." Anni huokasi. Hän muisti, miten

innoissaan Alma oli ollut kuvaillessaan Helsingin elämää ja miten

hauskaa heillä yhdessä oli ollut. Silloin oli heillä ilon päivät. Sen

jälkeen kuin suru oli tullut, olivat he tavanneet ainoastaan muutaman

kerran: sinä päivänä pappilassa, jolloin Anni ja Vilho viimeisen kerran

tapasivat, ja sitten silloin, kun Alma toi Vilhon kirjoittamat kirjeet

Annille.

"Olisiko sinulla asiata Almalle?" kysyi äiti, jonka mielessä heti

heräsi aavistus, että Anni ehkä Alman kautta tahtoisi tietoja Vilhosta.

"Tahtoisin minä saada hänen osoitteensa", vastasi Anni kaartaen.

"Etkö vieläkään uskalla minulle sanoa, miksi", ajatteli äiti. Anni

taas ei tiennyt, mitä sanoa, sillä hän ei oikein itsekään ymmärtänyt,

miksi uskoi Almalta saavansa tietoja Vilhosta. Eiväthän he olleet

tuttuja entisistä ajoista. Vasta Annin kautta ja Annin tähden olivat he

tutuiksi tulleet.

Myöhemmin otti Anni asian puheeksi isän läsnäollessa. Hän kysyi,

tiesikö isä Alman osoitetta tai ottiko pappilasta hankkiakseen kirkolla

käydessään. Ja isä lupasi.

Heti kun Anni sen sai, kirjoitti hän. Vastaus tuli pian, mutta siitä

ei Anni paljon paremmaksi tullut. Siinä Alma vain lyhyesti ilmoitti

maaliskuun ensi päivänä tulevansa kotiin pappilaan. Hänen vanhempansa

aikoivat muuttaa sinä keväänä, ja hän tuli heitä muutossa auttamaan.

Annin täytyi tyytyä ja odottaa, mutta sille, joka kauan on odottanut,

ovat hetket kallisarvoisia ja pieninkin odotuksenlisä tuskaa täynnä.

Anni ikävöi enemmän, kuin hän itse uskoikaan. Voimiltaan oli hän

muutenkin heikko, ja ikävä vielä hivutti. Hän oli saanut pahan yskän,

joka yltyi yltymistään. Helmikuussa, vähän ennen Alman kotiintuloa,

joutui hän vuoteeseen.

"Niin kauan hän viipyy, ettei Anni enää jaksa hänen tulostaan iloita",

ajatteli äiti katkerana. "Annilla on samat läksyt opittavana kuin

minulla. Onni tulee silloin, kun meissä ei enää ole sen ottajata."

Vihdoinkin pysähtyi pappilan reki portaiden eteen, ja Alma kiiruhti

sisään. Emäntä meni eteiseen vastaan ja kertoi kuiskaillen, että Anni

on hyvin heikko ja vuoteessa. Ei pitäisi paljon puhua eikä rasittaa.

Sitten hän saattoi Alman Annin luo, sulki kamarin oven ja vetäytyi itse

pois. Mitä ystävykset siellä puhuivat, ei hän tiennyt, mutta Alman

lähdettyä kutsui Anni äidin luokseen.

"Istu tähän vuoteen laidalle", pyysi hän, "lähelle oikein, että saan

sinua katsella." -- "Äiti, Alma on välistä kirjoittanut Vilholle. Hän

läksi Ameriikkaan puoli vuotta sen jälkeen kuin olin sairastunut. Hän

sanoi tahtovansa tehdä työtä ja rikastua."

Ensi kertaa näki äiti Annin suun vetäytyvän nauruun. Häntä näytti

niin huvittavan ajatus, että Vilho tahtoi rikastua, Vilho, joka Annin

mielestä omisti kaiken, jolla arvoa oli. Mutta olihan pyrkimys tavaran

kokoamiseen pyrkimystä tulla sellaiseksi, että olisi ainakin osa

esteistä Annin omistamiseen tieltä raivattu, sen Anni ymmärsi ja siksi

se häntä ilahdutti.

"Ja Alma on välistä kirjoittanut Vilholle voinnistani", jatkoi Anni,

"mutta hän ei vielä tiedä, että nyt olen terve." Anni siveli yhä äidin

kättä. "Mitä Alma nyt saa kirjoittaa?"

"Eiköhän, että olet kotona. Kai hän itse sitten tiennee tulla

lähemmäksi, jos tahtoo. Et sinä Ameriikkaan asti jaksa matkustaa." Äiti

vähän naurahti pyyhkäistessään pienen keltakutrin Annin otsalta.

"Miten hyvä sinä olet, rakas, rakas äiti." Anni otti äitiä kaulasta ja

halaili. Sen jälkeen he eivät enää asiasta puhuneet, mutta äiti kertoi

sen illalla isälle.

"Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän lopuksi.

"Mitäkö sanon? Että minun puolestani on yhdentekevää, mitä tässä

tehdään. Näkeehän sen joka ihminen, ettei tyttö enää kauan elä."

"Jos me suostumme, täytyy siitä jotain sanoa, ehkä se hänet vielä

terveeksi tekee."

"Hyvä jos sulhanen Ameriikasta ehtii tänne hautajaisiin, sen sanon

minä, uskotpa tai et."

"Älä nyt tuollaisia! Mitenkä siihen on sydäntäkään. Suostumus tässä on

pääasia."

"Suostutaan sitten", sanoi isäntä. Mutta itsekseen hän mutisi, että

sanansa syöjä ei hänestä tule sittenkään.

Äiti oli hyvillään asian onnellisesta ratkaisusta. Hän oli puolestaan

valmis vaikka mihin, kunhan saisi Annin jälleen voimiin palautetuksi.

Jokin omituinen arkuus häntä kuitenkin esti ottamasta asiaa puheeksi.

Anni näytti olevan täysin iloinen ja tyytyväinen sen johdosta, mitä

äidiltä oli kuullut, ja sehän oli pääasia, ettei tytär surua kantanut.

Joskus, kun hän itse panisi puheen alkuun, sopisi äidin lähemmin

selittää, millä kannalla asiat olivat nyt ja mitä isä ajatteli.

Mutta Anni ei näkynyt tätä selitystä kaipaavan. Ainoa, mitä hän ikävöi,

oli Alman käyntiä.

"Tiedätkö, mitä kylässä kerrotaan?" sanoi äiti kerran kotiin

palattuaan, kun Anni taas kysyi Almaa. "Sanovat että pappilan Alma

on aivan muuttunut. Liekö tullut vanhempiensa laiseksi vai mitä,

mutta niin puhutaan. Sanotaan, että hän on ollut kihloissa ja se on

purkautunut."

"Alma ei kertonut itsestään vielä mitään", sanoi Anni totisena ja

arvellen. "Sanoi tuonnempana puhuvansa."

"Tokkopa tuo enää tänne tullee. Sillä lailla ne tekevät, kun sanovat

mielen muuttuneen jumaliseksi."

Anni vavahti ja katseli pitkään äitiin. Tämä huomasi sen ja katui

samassa sanojaan; mutta mitä tehdä, kun katkeruus aivan kuin itsestään

taas oli sydämestä purkautunut ja sanat olivat tulleet sanotuiksi,

ennenkuin hän muisti, että ne nyt koskivat Anniinkin, joka tiesi ja

tunsi, mistä ja kenestä se katkeruus johtui.

"Kyllä Alma tulee", sanoi Anni hiljaa. Ja hän tulikin.

"Sinun täytyy nyt kertoa itsestäsi", sanoi Anni, pitäen ystävän kättä

omassaan.

Alma kumartui lähemmä Annia. "Minä en voi", sanoi hän, "haava on kovin

tuore. Viimein, kun olin luonasi, en vielä itsekään tiennyt, miten

asia päättyisi. Nyt on kaikki selvillä, mutta minä en jaksa siitä

paljoa puhua. Sen vaan sanon, että sinä Anni olet onnellinen. Sinulla

on _puhdas_ kuva siitä, jota olet rakastanut, ja se kuva on kaiken

maailman kultia kallisarvoisempi. Tuhat kertaa onnellisempi olen

yksin kuin toverin kanssa, jota en voisi kunnioittaa yhtä paljon kuin

rakastaa, johon en voisi katsoa kuin siihen, joka on minua parempi, on

itseäni ylempänä -- -- tai ainakin hätätilassa tasallani."

"Vilho on minua parempi kaikessa." Annin katse loisti kirkkaana.

"Niin, ja siksi sinä olet onnellinen. -- -- Mutta on minullakin nyt

onnea, jota en ennen ole omistanut. Jaksatko sitä kuulla?"

Anni nyykäytti päätään ja Alma jatkoi. "Luin näinä vaikeina aikoina

erään runon, jonka pääsäveleenä on selitys surujen tarkoituksesta. Sen

totuus on tuottanut minulle paljon lohdutusta ja ennen kaikkea se, että

olen saanut _kokea_ mitä siinä sanotaan."

Anni katseli Almaa herkeämättä kuin koettaen huomata ja ymmärtää, mitä

liikkuu ystävän sielun syvyydessä hänen puhuessaan. "Kerro enemmän",

pyysi hän hiljaa.

"Opin ymmärtämään, että taisteluilla on tarkoituksensa, surulla

siunauksensa", jatkoi Alma, "ja kun sen on oppinut, saa ihminen

rohkeutta elää, voimaa rakastaa. Minusta oli elämä yhteen aikaan

mitätöntä ja arvotonta taistelua. Nyt se on minusta suurta, sillä

näen heijastuksen Jumalan suuresta tarkoituksesta, kun hän loi meidät

kuvakseen, pyhäksi ja puhtaaksi sukukunnaksi, joka hänen tahtoaan

täyttäisi maan päällä. Olen surussani löytänyt iäisen onnen ja

autuuden, löytänyt hänet, joka on tie, totuus ja elämä."

Anni ei vastannut mitään, ääni salpautui mielenliikutuksesta. Käsi vain

tavoitti ystävän kättä.

"Etkö sinä käy enää?" kysyi hän, kun Alma teki lähtöä.

"Käyn toki. Enhän minä paljon ehdi muuttopuuhissa, mutta hyvästille

tulen ainakin, ehkä jo ennenkin."

Äiti näki, että ero Almasta koski Anniin enemmän kuin tämä voimiensa

puolesta olisi sietänyt. Hän koetti sentähden tehdä, minkä taisi,

kääntääkseen Annin ajatukset toisaalle. "Piankohan pitkän matkan vieras

tullee", arveli hän Alman viime kerran lähdettyä Teitosta.

"En tiedä", sanoi Anni alakuloisesti. "Alma kyllä kirjoitti, mutta hän

pelkää, että kirje on joutunut teille tietymättömille. Vastausta ei

kuulunut."

"Kyllä se tulee", lohdutti äiti. Mutta itsekin ajatteli hän huolissaan,

miten pitää Annia hengen ja ruumiin puolesta voimissa, jos ei mitään

vastausta tulisi.

Kun ei puhe Vilhon tulosta Annia huvittanut, rupesi äiti koettamaan

virkistyttää häntä kertomalla Antista. Tässä hän sai avukseen

kirjeen, joka kesän keskipaikoilla saapui Antilta. Siinä lupasi hän

syksypuolella palata kotiin. Hän kertoi muuten matkoistaan entiseen

hauskaan tapaansa. Monenlaisissa paikoissa hän oli ollut, monenlaista

työtä tehnyt. "Ei ollut rikastunut, ei rakastunut", mutta hyvin

toimeentullut, paljon oli nähnyt ja paljon oppinut. Niin hän kirjoitti.

Annia huvitti kirje kovasti, ja hän rupesi sen jälkeen usein puhumaan

Antin kotiintulosta.

"Sinä näyt siitä enemmän iloitsevan kuin Ameriikasta tulijasta", sanoi

äiti kerran piloillaan.

Anni katsoi äitiin, puhuiko tämä tosissaan. "Jonka rakkaampi tulija,

sen vaikeampi odotus", sanoi hän ja käänsi puheen taas Anttiin.

"Minä luulen, että Martan täytyy muuttaa meiltä elokuun lopulla", sanoi

emäntä illemmalla, kun he kahden Annin kanssa olivat kamarissa.

"Miksi niin?" Anni katsoi ihmeissään äitiin. "Anna hänen olla, hän on

aina ollut minulle niin rakas."

"Sehän se ikävää on, jos sinä rupeat kaipaamaan. Mutta minä en ymmärrä,

miten muuten asettaa."

"Ja miksi niin?"

Emäntä vähän epäröi, mutta sitten hän ajatteli, että paras kun sanoo

niinkuin on. "Enhän minä tiedä, mutta Antti ja hän tuntuivat olevan

kovin hyvissä väleissä. Siitä voisi pahempaakin tulla. Parempi vara

kuin vahinko."

Mutta Anni katsoi pitkään. "Äiti, jos Antista on tullut kunnon poika,

niin eihän sinun tarvitse pelätä. Ja jos pitävät toisistaan -- --"

"Kyllä sinä tiedät, ettei isä siihen kuitenkaan suostu."

Anni nousi istualleen vuoteessa. Helakka kuumeinen puna hehkui

poskilla. "Isä vastustaa, sinä et sano mitään, suostut vain sydämessäsi

isän tahtoon. -- Niin se on ollut ennenkin. -- Kuinka teillä on

sydäntä?"

"Lapsi, lapsi!"

"Eikö ollut niin sitten? Isän kielto ei ollut sinulle vastenmielinen?"

"Minä en silloin ymmärtänyt, en tiennyt, mutta nythän sekä isä että

minä ajattelemme toisin." "Isäkin?" "Niin isäkin."

Anni vaipui takaisin vuoteeseen. "Jospa hän vaan joutuisi pian, oikein

pian! Olenhan jo odottanut niin kauan."

"Hän ehkä odottaa, kunnes tulet terveeksi." "Niin." Anni taas ilostui

niin, että leimahti puna poskille. "Minun täytyy joutua, ettei hänen

vuorostaan tarvitse minua odottaa."

Emäntä toivoi, että Anni unohtaisi Martan, kun puhe kääntyi Annin omiin

asioihin. Mutta se toivo petti. Anni oli päättänyt, ettei hän sitä

asiaa hevillä heittäisi, ja kohta kun tilaisuus tarjoutui, otti hän sen

taas puheeksi.

"Miksi isä sitten vastaan olisi?" "Etkö sinä kysymättä arvanne?" "Arvo

ja varallisuusko sitten kaiken määrää?" "Niinhän se enimmäkseen on."

"Ja sinäkin hennoisit olla vastaan?" "Se on aina ollut vikojani, että

minäkin olen teistä lapsista liikoja toivonut."

"Toivonut onneamme, eikö niin?"

"Niin, mutta arvokkaampaa kuin muilla."

"Ja kuitenkin -- --." Lause jäi Annilta kesken.

Hän ei voinut jatkaa, ei voinut sanoa, että äiti oli heidän onnensa

tielle asettunut, kun ei onni tullut aivan siinä muodossa, jota äiti

toivoi. Mutta äiti ymmärsi, mitkä sanat olivat kesken katkenneet, ja se

pisti kuin puukko hänen sydämeensä.

"Jos he nyt rakastavat toisiaan", alkoi Anni hetken vaitiolon perästä.

"Eihän nyt sitäkään tiedä. He olivat kumpikin niin lapsia vielä

silloin. Puolessa kolmatta vuodessa voi paljon muuttua. Toimittaisin

nyt vain varalta Martan jonnekin edemmä, ettei tästä taas uusi

onnettomuus alkuansa saisi."

"Entä Leena, mitä hän sanoo?"

"Hän kiittää, jos toimitan Martalle hyvän paikan. Eihän köyhän lapsi

jouda työttömänä olemaan."

"Ja siksi täytyy tyytyä vaikka mihin?" "Kyllä minä hänelle hyvän paikan

toimittaisin. Tiedät sinä, että aina olen hänestä pitänyt."

"Minä olen häntä rakastanut kuin sisarta. Mutta en sittenkään saa

pitää." Anni sanoi sen melkein kuiskaamalla, mutta äiti kuuli kuitenkin.

"Et sinä tuollaista puhuisi, jos tietäisit, miten raskas minun on olla.

Kaikkihan minä sinulle antaisin -- -- mutta voitko tunnollesi ottaa

toisten onnettomuuden."

Silloin Anni kohousi kyynäspäilleen ja katsoi kirkkaasti äitiin: "Äiti,

minä olen omaa onneani niin kauan saanut odottaa. Kyllä nyt voin

heidänkin onneaan odottaa. Minä tiedän että se tulee -- --."

"Joll'eivät tulle molemmat liian myöhään"; sanoi äiti itsekseen.

15.

Syksyllä, kun koivut olivat käyneet kellahtaviksi ja pihlajat

punoittivat metsän rinteessä, tuli Antti. Hän oli lähtenyt keväällä,

palasi syksyllä. Hän oli lähtenyt poikana, josta ei tiennyt, mikä

hänestä muodostuisi. Hän palasi miehenä, joka tiesi mitä teki ja

tahtoi, tiesi mikä hänellä määränä oli ja miten siihen pyrkiä. Hän

oli harteva ja kookas. Kasvonpiirteet olivat entistä säännöllisemmät,

kasvot päivettyneet ja ruskeat, tukka tuuhea ja kihara. Tummat silmät

säkenöivät voimaa ja elämänhalua. Hänen uhkea olentonsa oli täydellinen

vastakohta Annille, joka makasi vuoteellaan taudin kuihduttamana, hipiä

hienona ja läpikuultavana kuin vahakuvalla, kuopilleen painuneet silmät

suurina ja yliluonnollisen kirkkaina. Ei olisi kukaan uskonut sisareksi

ja veljeksi, kun yhdessä näki. Vaihdokkaaksi oli Annia pienenä sanottu,

ja vaihdokkaana hän pysyi, vieraana, joka vain käymä tieltä oli kylään

poikennut.

Yhtä erilaisia kuin sisar ja veli olivat, yhtä hyvin sopivat he yhteen.

Annia oli aina uutuus viehättänyt, ja veljen reippaat kuvaukset

vieraista maista ja vieraiden kansojen tavoista toivat raittiin

tuulahduksen hänen tautivuoteelleen. Ne lyhensivät odotuksen ikävää ja

vaikuttivat hänen riutuvan ruumiinsa voimiin kuin puhallus sammuvaan

hiillokseen.

"Olisit tuonut Vilhon mukanasi", sanoi hän kerran veljelle.

"Jos vaan olisi tuotavissa ollut, niin totta olisin kantanut ihan

rinnallesi."

"Minä soisin, että teistä tulisi tuttavat. Minusta oli aina kuin olisin

oppinut ja tullut paremmaksi hänen seurassaan."

He olivat molemmat ääneti. "Ja sellaisen sen aina olla pitääkin, jota

rakastamme enemmän kuin muita." Anni sanoi sen hiljaa, uneksiva katse

silmissään.

"Onko tämä olevinaan resepti?" Antti katsoi veitikkamaisesti sisareen.

"On."

"Lääke on annettava ajoissa, muuten se ei vaikuta."

"Eihän sinun niin pahasti liene?"

"Pahasti on", sanoi hän nauraen.

"Älä nyt lähde pakoon luikertamaan. Puhuthan minulle, ainoalle

sisarellesi?"

"Että saisit antaa neuvoja, niinkö?"

"Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee." Anni hymyili

surunvoittoisesti.

Silloin kävi Anttikin totiseksi. "Eihän tuosta paljon puhumista ole.

Minä olen tainnut sinun askeleissasi astua enemmän kuin hyvä onkaan."

Anni oli jo melkein jäljillä, mutta hän tahtoi varmuutta. "Ethän ole

matkoillasi -- --?"

"Mitäpä niistä -- suomalaiselle. Se, jonka kanssa leikit on lyöty ja

kiistat kiistelty, on ainakin tuttu. Siitä tietää minkä saa, tietää

paheneeko vai paraneeko hänen rinnallaan. Mutta mökin tytär on, näet

sä, halpa rikkaan talon tulevalle isännälle, vaikka olisi isäntää

kymmentä kertaa parempi."

"Kyllä rakkaus voittaa, jos se vaan oikeata on. Me tulemme molemmat

onnellisiksi yht'aikaa, sen uskon." Anni puhui nopeaan ja vaivalla.

Antti katsoi häneen ja tunsi sydäntä kouristavan. Jos tulisi hänen

onnensa samanlaiseksi kuin Annin, eipä sitä silloin kannattanut

odottaa. Mutta kenellä olisi sydäntä kuolevalta riistää ainoata

ajallista iloa, joka hänellä oli, hänen toivoansa. -- --

"Et sinä minua ehkä ymmärtänyt", jatkoi Anni, "mutta katso, ajattelin

että, kun Vilho tulee, niin kaikki tulee hyväksi. Kun isä ja äiti

näkevät, miten onnellisia me olemme, taipuu heidän mielensä ja sitten

-- -- tekin -- -- Niin minä tiedän, että Vilho tekee kaiken hyväksi,

mutta kun hän vaan joutuisi!"

Annia rupesi yskänkohtaus puistattamaan, niin että koko ruumis vapisi

ja kylmä hiki kohosi kuumeiselle otsalle. Äiti kiiruhti sisään sairasta

auttamaan, ja Antti hiipi hiljaa ulos. Hän ei jaksanut kuulla enempää.

Se vihloi sydäntä.

Paitsi suurta toivomustaan pian saada nähdä Vilho oli Annilla muutamia

pienempiäkin. Eräs niistä oli saada tavata Martta, eikä äiti uskaltanut

tätä toivomusta vastustaa. Martalle lähetettiin sana, että Anni ikävöi

häntä, ja hän lupasi käydä heti kun palveluspaikastaan saisi sen verran

lomaa, että pääsisi kotona pistäytymään.

Kun Martta tuli, tapasivat hän ja Anttikin ensi kerran toisensa --

kahden he eivät hetkeäkään olleet, mutta näkeminen oli silti suuri

ilo. Martta tiesi hyvin, miksi hänet oli toiseen palveluspaikkaan

toimitettu, eikä hän hetkeäkään ajatellut sitä, että olisi luvatta

tahtonut Anttia tavata. "Jos hänestä on tullut mies, ei hän sitä

itsekään tahdo", ajatteli hän iloisena astuessaan Teittoon.

Mutta samassa tuli mieleen, että entä jos ei Antti enää muistakaan,

jos ei välitä, ei muista muuksi kuin lapsuuden ystäväksi? Eihän heidän

välillään koskaan ollut mitään puhetta ollut ja kuitenkin -- -- miksi

tuntui aivan siltä kuin olisi Antti pettänyt, jos hänen mielensä

vaan oli muuttunut. "Ei hän mitään ole luvannut eikä sanonut, ei

mitään", vakuutti Martta itselleen ja koetti astua rohkeasti Teiton

pihaan, vaikka sydän niin povessa pamppaili, että oikein henkeä rupesi

ahdistamaan.

Emäntä tuli portailla vastaan ja saattoi suoraan Annin luo. "Kah,

Antti", sanoi hän ja hätkähti ovea avatessaan, "luulin, että vielä olit

metsässä."

"Kerkesin juuri metsästä kotiin ja tulin tietysti tänne suoraa päätä."

Martan täytyi moneen kertaan silmiään rävähyttää. Niitä samensi ja

häikäisi niin kummasti. -- Miten Antti oli pitkä ja päivettynyt ja

pulska!

Martta tervehti ja asettui sitten Annin sängyn laidalle puhelemaan.

Antti istui äidin rinnalla katsellen näitä molempia, joita hän

ajatuksissaan oli toisiinsa verrannut ja jotka nyt istuivat tuossa

vastatusten. Sitten tuli äidille jotain asiata ulos, ja silloin käytti

Antti tilaisuutta hyväkseen.

"Muistatko, Martta, että lupasin tulla miehenä kotiin?" kysyi hän.

"Muistan." Hän ponnisti voimiaan, ettei vaan ääni värisisi.

"Olenkohan tullut?"

"Olet." Sitä riemua äänessä! Martta itsekin sen huomasi. Hän uskalsi

ensi kertaa katsoa Anttia suoraan silmiin, ja kuinka ne säteilivät!

"Mieheksihän sinä jo pienenä lupasit tulla, kun kehuit siksi pääseväsi,

vaikkei minusta siihen olisi", sanoi Anni hymyillen heikosti.

"Jumalalle kiitos, ettei lapsen toivo turhaan mennyt." Antti nousi,

nyökkäsi päätään ja läksi huoneesta.

Jumalan kiitos! Martan sydän sykähti. Olisipa äiti ne sanat kuullut!

Emäntä huomasi vilkaistessaan ulos tuvan ikkunasta, että Antti läksi.

Eipä välittänyt kovin Martan seurasta. Olivatkin siis kaikki äidin

huolet turhaa mielikuvitusta vain -- -- Olkoot tytöt nyt kahden kesken.

Eihän Annikaan puhune Martalle mitään erityisempää, kun näkee, ettei

Antti semmoisia ajattele.

Emäntä rauhoittui ja tuli yht'äkkiä iloisemmalle mielelle. Marttakin

oli hänestä niin hyvä, että jo rupesi ajattelemaan, uskaltaisiko vielä

joskus takaisin pyytää, kunhan nyt ensin näkisi, että Antin mieli oli

vakaantunut ja jos mahdollista muuanne kääntynyt.

"Joko nyt lähdet? Mitä sinä semmoista kiirettä pidät", sanoi emäntä,

kun Martta tuli tupaan hyvästille.

"Täytyy lähteä", sanoi Martta ja hyvästeli.

Emäntä huomasi, että hänen silmistään välähti kostea kiilto, mutta

kukapa ei itkisi oltuaan Annin luona? Niinhän hän oli kuin taittunut

kukka, joka kesken kukoistuksensa on maasta nyhtäisty ja sitten kuihtuu

kuihtumistaan, vaikka kuinka koetettaisiin vaalia ja säilytellä.

"Kunpa se ilopäivä, jota hän odottaa, tulisi pikemmin", ajatteli äiti.

"Ehkä sitten vielä olisi toivon sijaa. Iloistaanhan ihmiset kuuluvat

elävän. Monen kuolemantaudinkin on ilo parantanut; eipä tiedä, vaikka

se Anninkin vielä pelastaisi." Kuinka se ajatus ja toivo äidin sydäntä

hiveli! Hän sai kuin uutta voimaa antaessaan sille valtaa. Hän oli

murheen päiviä saanut kukkurapäisellä mitalla. Entä jos nyt oli onnen

vuoro hänenkin ovelleen kolkuttaa? Jos eksyisi se surun tyyssijaan

kerran. -- Nythän kaikki näyttikin entistä lupaavammalta. Lapset olivat

suuria, ja suuria surujakin olivat jo äidille tuottaneet, mutta nyt

oli iloa heillä odotettavissa. Antti oli miehistynyt ja kehittynyt

paremmin kuin äiti oli uskaltanut toivoakaan. Anni oli jälleen täydessä

ymmärryksessään. Isäkin oli suostumuksensa antanut Annin rakkaudelle ja

-- -- ja -- -- kun nyt Vilho vain joutuisi!

Oli kuin aurinko taas olisi Teittoon paistanut, pilkistänyt sisään

iloisemmin ja ystävällisemmin kuin vuosikausiin. Epäsoinnut alkoivat

haihtua. Jokaisen sydän oli vireeseen saanut. Oltiin kuin juhlaa

odottamassa, niin hiljaista ja rauhallista oli kaikki. Mutta

aurinko, joka akkunoista sisään pilkisti, olikin ainoastaan syksyn

vienovaloinen, voimaton ja pian mailleen menevä päivä -- -- --

Eräs Annin muutamista toiveista kohdistui kirjeeseen, jota hän Almalta

odotti. Kun se vihdoin tuli, oli Rajalan Leena juuri käymässä. Anni

ahmi kirjeensä ja kertoi sitten äidille, että nyt vihdoinkin oli Vilho

tulossa. Alman ensimmäinen kirje oli jäänyt jonnekin matkan varrella ja

toinen oli harhaillut ties missä, ennenkuin viimein osui oikeaan. Heti

sen saatuaan oli Vilho valmistautunut matkaan. Hän oli siitä Almalle

kirjoittanut sanasen ja Alma luuli melkein, että hän olisi joutunut

perille yhtä pian kuin kirje Annille.

"Eiköhän olisi paras vaan nyt toista ylkää odottaa", sanoi Leena ja

hänen silmänsä vettyivät.

"Kuolemaako?" Anni vavahti. "En minä sitä enää pelkää."

"Se on ottaja, joka ainakaan ei jätä tulematta."

"Kyllä minä olen sitä ajatellut." Annin ääni aleni kuiskaukseksi.

"Almakin on siitä puhunut ja kirjoittanut minulle. En minä ole ollut

hyvä niinkuin tahtoisin, mutta kyllä minä tiedän, että Jumala pitää

minua lapsenaan."

"Onnellista on lapsen uskolla mennä taivaaseen. Harva sitä voi. Mutta

lapselle ovat kodin portit avoinna." Leena pyyhki silmiään esiliinan

nurkkaan.

"En minä kuitenkaan luule, että se vieras tulee ennen Vilhoa." Anni

hymyili onnellisena. "Ette usko Leena, miten paljon terveempi olen jo

tiedosta, että hän on matkalla."

Leena ei voinut olla hymähtämättä. Semmoinen se oli nuori mieli, toivoa

jaksoi vielä kuoleman kynnyksellä. -- --

Emäntä huomasi Leenan ajatuksen ja tunsi suuttumuksen tapaista

mielipahaa. Hyvä oli sellaisen kuin Leenan, joka aina alistui ja

nöyrtyi ja sanoi, että kaikki tuli Jumalalta hänelle ja kaikille

parhaaksi. Hätäkö hänen nytkin oli sanoa. Lapsia oli hänellä ollut

monta, terve oli elossa oleva ja hyvä oli hänellä mies. Se, jolle

elämän onnea ja rauhaa kerrankin oli eheänä suotu, se jaksoi sitten

surutkin vastaan ottaa. Mutta joka aina oli saanut otella henkensä

edestä, jota pettymykset ja taistelut ovat ahdistelleet nuoruuden

ajoilta asti, sille ei lopulta jäänyt vastustusvoimaa rahtustakaan.

Sen täytyi joko sortua -- antautua taistelutta ja sortua -- tai pitää

kiinni toivon viime kipinästä, uskoa siihen ja siitä voimaa ammentaa,

muuten oli mennyttä kaikki.

Mistä sen Leena tiesi, ettei Anni voinut parantua? Ihme se tosin olisi,

mutta ilo oli ennenkin ihmeitä tehnyt, ja jos koskaan oli sellaiseen

aihetta ja syytä, niin eikö nyt?

Leenan puhe ehkä kuitenkin vaikutti Anniin tai oli se sitä, että hän

tunsi voimiensa vähenevän -- vai olikohan varokeino ainoastaan -- mutta

seuraavana iltana, ollessaan kahden Antin kanssa, otti hän esille

pienen paperiliuskan ja jätti sen veljelleen. "Säästä se Vilholle, jos

sinä hänet tapaisit ennen minua", pyysi hän. Muuta ei sanonut.

"Etkö sinä enää muista omaisuuttasi takaisin vaatia?" kysyi samassa

äiti leikillisesti, astuen huoneeseen.

Anni ei muistanut, mitä omaisuutta hänellä oli kaivattavana, mutta

kun äiti näytti pienen kirstun lukkoa avaimineen, muisti hän pitkän

ajatusharhailun perästä vihdoin äidille jättämänsä tavarat. Äiti

kertoi silloin ensi aikoina kyllä muistaneensa noita tavaroita, mutta

sitten unohtaneensa ne vallan, kun ei heti ollut uskaltanut niitä

Annille näyttää. Vasta eilispäivänä oli hän sattumalta löytänyt avaimen

ja siitä muistanut pienen kirstun, joka oli ullakolla niin hyvässä

tallessa, ettei sitä kukaan muu kuin äiti sieltä löytänyt.

Heti muistettuaan tavaransa muisti Anni punatulkunkin. Sitä ja kirjeitä

hän kaipasi, muuta ei. Äiti haki taulun ja toi sen Annille.

Miten se näytti muuttuneen! Vai oliko muutos ehkä tapahtunut

katsojassa? Niin oli kuin päivän kirkas kimmellys hankien harjalla

olisi himmentynyt. Huurteiset metsät hohtivat kuin kaukaa, näkymättömän

harson läpi, ja pieni punatulkku lauloi lepän oksalla hillittyä, vienoa

virttänsä, kuin talttuneena vuosikausia kestäneestä vankeudesta.

"Ennen lauloi lintuni raikkaammin", sanoi Anni ja ääni värähti vähän.

"Eihän sitä aina jaksa olla yhtä innostunut", lohdutteli äiti. "Jos lie

lintusikin vähän väsähtänyt."

Anni ei vastannut mitään. Hän vain katseli tauluansa ja ajatteli, että

vaikka hanki peitti maan ja kuolema näytti kahlehtineen kaiken, lauloi

sittenkin lintunen toivon laulua keväästä ja ylösnousemuksesta.

"Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä tauluni siellä, missä se ennen

riippui", sanoi Anni seuraavana päivänä.

"Voinhan sen viedä sinne", sanoi äiti, "mutta mitenkä sinä sitä sitten

näet?"

"Jos te minutkin viitsisitte muuttaa. Kyllä Antti ehkä kantaisi?"

Äiti kääntyi äkkiä ikkunaan päin ja tuska tukahdutti sanat. Nytkö se

siis oli tulossa, tuo vieras, joka ei kutsua kaivannut eikä käskystä

takaisin kääntynyt, joka armottomasti ojensi kätensä nuortakin

ottamaan, muuttamaan kodin ilon, siirtämään pois sijoiltansa, toisille

tuntemattomille, jonne ei ystävä voinut ystävää seurata, ei omainen

omaista!

"Mitä sinä muuttamaan rupeaisit?" Äiti koetti kaartaa ja väistyä. "Me

teimme tilasi tänne juuri siksi, ettei entiset ajat mieleesi muistuisi

ja ikävä yllättäisi. Se on nyt Antin tuo toinen huone." "Kyllä hän

vaihtaisi. Ethän äiti kieltäne?" "En, en, jahka nyt ennätämme." Äiti

aikoi vieläkin viivytellä kuin estääkseen sen tuloa, jota hän pelkäsi

huoneen muuton ennustavan. Mutta Anni ei hellittänyt. Heti kun Antti

tuli huoneeseen, puhui hän asiansa. Äidin täytyi tehdä tila valmiiksi,

ja Antti nosti sisarensa tukeville käsivarsilleen.

"Kyllähän minäkin", sanoi isä, joka oli tullut huoneeseen tytärtään

katsomaan.

"Kiitoksia isä, mutta Antti on niin voimakas!" Anni sanoi sen melkein

ylpeillen.

Kun hän sitten makasi huoneessaan, naulattiin taulu entiselle

paikalleen. Mutta se ei kauan saanut siinä olla, ennenkuin se taas oli

tuotava lähemmä, aivan Annin viereen.

"Pian se laulaa minulle viimeisiä kertoja", sanoi hän, salaa

pyyhkäisten kyyneleen silmästään. "Miksi ei Vilho tule?"

Äiti, isä ja Antti istuivat vuoteen ympärillä, mutta ei kukaan voinut

vastata. Isä yritti, mutta kun hän näki miten vaivalla Anni huokui

ja miten lähellä loppu näytti olevan, kuoleutuivat sanat hänenkin

huulillaan.

"Ehkä hän tulee silloin kun kevätkin", lisäsi Anni itse. "Ja se tulee

varmasti kerran, iankaikkinen kevät, joka ei muuksi muutu."

"Se tulee, kun Jumala sen suo", sanoi Antti tarttuen sisarensa

kuihtuneeseen käteen.

Anni makasi silmät ummessa kuin uneen vaipumaisillaan, huokuen

epätasaisesti ja tuskallisesti. Äkkiä hän avasi silmänsä, katsoen

kirkkaasti heihin kaikkiin, ja toisti kuuluvasti: "kun Jumala sen suo".

Sitten lisäsi hän hiljaa: "kiitoksia". Silmät painuivat sitten umpeen,

ja elämän lehottava liekki heikkeni heikkenemistään, kunnes se sammui

hiljaiseen huokaukseen.

* * * * *

Päivä, jolloin Annia haudattiin, oli kuulakas ja kirkas. Lumi oli jo

enimmäkseen maassa ja metsä näytti kolkon riisutulta. Mutta siellä

täällä oli vielä kellastuneita koivuja, jotka kirkkaina paistoivat

mäntymetsän keskellä punamarjaisien pihlajaterttujen rinnalla.

Kutsuttuja oli pitäjätä pitkin saapunut, ja Teiton piha, jonne niin

harvoin muuten vieraita eksyi, oli nyt ajokaluja ja hevosia täynnä. Ei

ollut muuta tyhjää sijaa siellä kuin portaiden kupeella pieni neliön

muotoinen, kuusten ympäröimä puistikko, johon ruumisarkku oli nostettu.

Mustapukuisia vieraita oli sisällä huoneet täynnä. Niitä ei ennen

koskaan siellä ollut sellainen joukko ollut koolla, ei edes Annin eikä

Antin ristiäisissä, ainoat kerrat, jolloin Teitossa oli kutsuja ollut.

Kaikki puhuivat hiljaisella ja hillityllä äänellä, niinkuin

hautajaisvieraat ainakin, ja useat näyttivät surullisiltakin, sillä

Annin elämäntarina oli siksi tunnettu, että se oli herättänyt osanottoa

sekä tuttujen että tuntemattomain keskuudessa.

Kaikista läsnäolevista puhui itse talon isäntä eniten. Hän istui

salin nurkassa pitäjän uuden rovastin vieressä, joka oli asettunut

keinutuoliin, "pappien tavalliseen paikkaan", kuten isäntä istumaan

käskiessään huomautti.

Rovasti kun äsken oli paikkakunnalle muuttanut, ei paljon puhunut,

ja kun ei rovastilla ollut sanottavaa, puhui isäntä. Hän kuvaili

monisanaisesti ja juurta jaksain, millainen lapsi Anni oli ollut,

miten kaunis, miten lahjakas ja hyväntapainen. "Se oli kuin toista

rotua", vakuutti hän, voimakkaasti niistäen nenäänsä siniraitaiseen

nenäliinaan, "aivan, herrasrotua, hienompaa kun äitinsäkin, vaikka

meidän mamma on pappilassa syntynyt ja kasvanut."

Isäntä levitti nenäliinan polvelleen, hieroi silmiään kädellä ja

kuivasi ne sitten nenäliinan nurkkaan. Mutta rovasti loi pikaisen,

tutkivan katseen emäntään, joka kalpeana liikkui paikasta toiseen

valvoen tarjoilua ja katsoen, ettei kukaan jäänyt osattomaksi

hautajaisherkuista. Jos hän näki ja kuuli miehensä sanat, oli se

hänelle ehkä okaana, joka haavoitti jo verillä olevaa jälkeä, särki jo

särjettyä sydäntä. Mutta kenties oli jo sydän turtana surusta, kenties

säästyi se pieniltä pistoilta, saatuaan suuren veristävän haavan. Siltä

melkein näytti.

Rovasti kohautti silmälasiaan ja katsoi taas tarkemmasti. Emäntä kulki

kuin unissaan kävijä. Joskus vain, kun Annin nimeä mainittiin, värähti

hän kuin haavoittunut ja arka metsäeläin, joka säikkyy joka risahdusta,

värisee ja vapisee jokaista hiljaisintakin haavankosketusta.

Kun viiniä tarjottiin konvehtien kanssa, katosi emäntä hetkeksi,

ja rovasti päätti, että hän oli käynyt kuollutta katsomassa, sillä

kun hän palasi, oli hän väsyneen näköinen kuin pitkältä matkalta

tullut ja näytti jos mahdollista entistäkin kalpeammalta. Kun sitten

viinin jälkeen oli kolmas kerta kahvia tarjottu, syntyi jonkun verran

levottomuutta ja liikettä hautajaisvieraiden joukossa. Rovasti katsoi

kelloaan ja kysyi eikö jo alettaisi lähteä hautausmaalle. Olihan matka

Teitosta kirkolle pitkä. Isäntä myönsi, että parasta kai se on, ja kävi

kysymässä jotain emännältä, kuiskasi sanan Antille ja palasi sitten

rovastin luo ilmoittamaan, että kaikki on kunnossa. Sitten rykäisi

hän ja pyysi vieraita, kaikkia yhteisesti, että vielä hautausmaalta

palaisivat takaisin Teittoon syömään yksinkertaisen päivällisaterian

vainajan muistoksi.

Väki lappautui sitten pihalle, järjestyen kuusikon ympärille

ruumisarkun viereen.

"Mä pääsen tyyneen rantahan, myrskyistä jotka pauhaa", alkoi lukkari,

ja kansanjoukko yhtyi veisuuseen, joka voimakkaana kaikui kirkkaassa

syysilmassa kauas ympäristöön, yli lammen riittyneen pinnan aina

kaukaiseen äänettömään metsään asti.

Kun virsi oli veisattu, nostettiin ruumisarkku lava-aisoille. Sen

jälkeen rupesivat vieraat järjestymään. Isännät irroittivat hevosensa

ja ajoivat lähemmä, vaimoväki nousi rattaille ja suojahuivit otettiin

esille.

Maa oli pinnalta roudassa. Keli oli kova ja rämisten läksi rattaiden

jono liikkeelle. Antti ajoi ruumisarkkua eellimmäisenä. Häntä lähinnä

tulivat isäntä ja emäntä. Pitkän jonon viimeisinä ajoi Leena miehineen

talon hevosella, jonka olivat lainaksi saaneet.

Vasta kirkolla yhtyi Martta hiljaa ja huomaamatta heihin. Ainoastaan

Antin silmä hänet myöhemmin löysi haudan partaalle kokoontuneiden

joukosta.

Hitaasti läheni saattue kirkonkylää. Käyden oli ajettu koko matka yksin

myötämäessäkin, ja matkaa kun oli seitsemän virstaa, oli päivä jo

painumaan päin, kun seurue pysähtyi kirkon juurelle. Kaikki jättivät

hevosensa, kirstu nostettiin hautaushihnojen varassa nuorten miesten

voimakkaille hartioille, ja niin jatkettiin matkaa jalan.

Juuri kun oltiin haudan partaalle järjestymässä, syntyi äkkiä tungos

lujasti toisiinsa ahdettujen joukossa. Joku vieras pyrki takimmaisten

joukosta esiin. Kaikki katsoivat toisiinsa. Ei kukaan tuntenut

vierasta, mutta he näkivät hänen kasvojensa ilmeestä, ettei hän ollut

uteloiva katsoja, vaan joku, joka tahtoi ja jolla oli oikeutta seisoa

ensimmäisenä avatun haudan partaalla. Kaikki väistyivät kunnioittavasti

syrjään. Vieras lähestyi ja pysähtyi vastapäätä Annin vanhempia ja

Anttia suuren koivun juurelle, joka varjosti hautaa.

Ei kukaan omaisista huomannut vierasta. Virsi loppui ja rovasti alkoi

puheensa. Hän kuvasi ajallisen elämän lyhyyttä ja sen vaivoja, jotka

eivät säästä edes nuorta ja toivoa tihkuvaakaan. Hän kertoi, miten

äkkiä oli keskeytynyt se kehitys, josta äiti, isä, omaiset ja ystävät

paljon olivat toivoneet. Kysyen ja surren seisoivat kaikki tämän haudan

äyräillä.

"Me emme ymmärrä, miksi näin kävi. Mutta elämänlanka katkesi Jumalan

tahdosta, ja se tahto katsoo meidän korkeinta ja iäistä onneamme."

Useimmat haudalla olevista itkivät. Teittolainen pyyhki ahkeraan

silmiään. Martan kyyneleet vuotivat virtana. Emäntä vain seisoi

jäykkänä, kangistuneena, silmän kyyneltymättä miehensä vieressä. Ei

itkenyt äiti, ei koivun juurella seisova vieras.

"Maasta olet sinä tullut. Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" -- -- --

"Jeesus Kristus Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä."

-- --

Mailleen painuvan päivän säteet tunkeutuivat juuri lehdettömien

koivujen lomitse suoraan kummulle, jossa kansajoukko seisoi. Antti

kohotti katseensa. Hän muisti Annin viime sanat, ja kyynel herahti

silmiin.

Toimituksen päätyttyä rupesivat vieraat toinen toisensa perästä

lähestymään hautaa, vielä kerran silmätäkseen sinne ja heittääkseen

kourallisen multaa hautaan viime rakkaudenpalveluksena vainajalle. Kun

se oli tehty, heilautti suntio lakkiaan antaen soittajille tapulissa

merkin. Kellot helähtivät soimaan, mutta yhä vielä viipyi väkijoukko

kummulla. Silloin tarttui suntio ja Antti lapioihin luodakseen haudan

umpeen.

Vieras koivun juurella liikahti: "Antakaa minulle". Hän läheni

suntiota. Antti herkesi luomasta. Hän katsoi vieraaseen. He eivät

puhuneet sanaakaan, mutta heidän katseensa kohtasivat toisiaan ja he

tunsivat toinen toisensa.

Hitaasti ja hiljaa luotiin hauta umpeen. Kun viimeiset lapiolliset

multaa olivat kummulle painuneet ja vieras, lapio kädessään, pysähtyi

Antin rinnalle, alkoi joku kansanjoukosta virren. Koko kansan paljous

yhtyi hartaana siihen.

"Mun kuolo viepi iäiseen elohon autuaalliseen."

Auringon säteet vielä välkähtivät koivun rungolla kertoen elämästä ja

ylösnousemuksesta. Silloin katsoi Antti vieraaseen ja heidän katseensa

sumeni kyyneliin.

16.

Antti kulki auran perässä Teiton pellolla. Hän painoi auran kärkeä

syvemmälle multaan, nosti, kun este tapasi, ja painoi sitten taas

takaisin syvälle kosteaan, saviperäiseen maahan, josta multa hienona

levynä irtautui ja painui kynnetyn kupeelle. Aamupuolesta oli sadetta

vihmonut, sitten se lakkasi. Päivä oli nyt päässyt esiin pilvien takaa

ja korkealla, sinne tänne hajaantuneiden hattarain alapuolella, kieppui

leivonen, laulaen ja livertäen niin, että säveleet kirkkaina kuin

helmet pudota helähtelivät pilvistä päin.

Antti nosti auraa, käski hevosta, käänsi ja alkoi uuden vaon. Siinä

astuessaan hän tuli ajatelleeksi, että hän tänä keväänä ensi kertaa oli

alkanut ymmärtää, miksi kotipellot olivat paremmat perata kuin muut,

miksi isänmaa parempi muita maita, kotikylä muita kyliä. Ensi kertaa

hän tunsi iloa siitä, että nämä pellot olivat hänen omansa, olivat

esi-isäin raatamia, hänen huostaansa uskottuja ja hänen lapsilleen

kerran joutuvia.

Mutta tuo viimeinen ajatus toi huoletkin mieleen. Ei pitäisi ajatusten

päästä niille aloille kevätpäivinä, kun kaikki uhkuu elämää ja voimaa,

kun pensaikossa ja räystäiden alla alkaa pesänrakentamiset ja maa

työntää povestaan mehevää, nuorta nurmea. Ei pitäisi silloin ajatella,

ei muutenkaan, mutta etenkään ei, jos tietää kenen omakseen ottaisi,

kenen kuljettaisi kukkana kotiin, kenen istuttaisi kunniasijalle

rinnallensa, -- -- jos vaan saisi.

Antti koetti kääntää ajatukset mielestään ja palata siihen, mitä

vast'ikään oli ajatellut.

Vasta kun sitä on vieraissa ollut ja tuntenut, miten sitä siellä on

kuin juureton, vasta silloin oppii kodin arvon tuntemaan.

Niin oli Antinkin käynyt. Kun hän kotoaan salaa karkasi, tunsi hän,

että muusta ei apua. Hänen voimassaan ei ollut kotiolojen muuttaminen.

Ei hän voinut omaa mieltänsäkään muuttaa, mitä sitten muita. Monen

monet kerrat hän oli tehnyt hyviä päätöksiä ja yhtä usein hän taas oli

ne rikkonut. Hän oli halveksinut itseään, kun tuli päihtyneenä kotiin

tai kun oli pelaamisen takia velkaan joutunut. Hän oli karttanut äidin

tutkivaa katsetta ja arkaillut Marttaa tavata. Mutta mitä siitä? Kun

rupesi taas ikävä tuntumaan eikä kotona sille viihdytystä saanut,

silloin veti se häntä toveripiiriin, veti kuin virta, joka kuljettaa

tahdotonta veneessä istujaa. Hänellä ei ollut voimaa tarttua airoon ja

soutaa vastavirtaa, takaisin kohden lakeaa, ikävänharmaata kotirantaa.

Olihan pyörteissä keikkumisella edes hetkellinen viehätyksensä, eikä

hän siitä voinut luopua, kun ei ollut mitään vastaisella puolella,

joka olisi vetänyt ja houkutellut parempaan päin. Sellainen vastapäin;

pahalle olisi voinut hänet pelastaa, mutta sitä ei kotoa löytynyt,

siksi hän sitä hakemaan läksi.

Hän tunsi, ettei hän siinä tehnyt väärin, vaikka se olikin kotoa

karkaamista. Se oli tosin pakkomatka, mutta se pakko pelasti hänen

paremman minänsä, pelasti kaiken, mikä hänessä oli hyvää, voimakasta ja

elämää varten aiottua.

"Enkä minä sitä matkaa kadu, en ikänä", ajatteli hän painaessaan auran

syvemmälle vakoon. Mutta monenlaista ja usein räikeän kirjavaa oli se

elämä, jota hän oli matkallaan nähnyt. Ei siellä suinkaan tarjottu

yksin sitä houkutusta hyvään, jota hän sisimmässään ikävöi. Mutta

siellä tarjottiin kuitenkin _runsaasti_ mitä annettiin, pahaa yhtä

hyvin kuin hyvää, ja enemmänkin, ja juuri tuo runsaus ja voima häntä

viehätti. Toista se oli kuin elämä ummehtuneessa kotikylässä. Sanomaton

ja voimakas elämänhalu huumasi hänet, ja hän heittäytyi rentonaan sen

valtaan, tuntien samaa käsittämätöntä tyydytystä kuin kotka, joka

vihdoinkin pääsee vankilasta vapaaksi nauttimaan sitä vapautta, jota

varten hän on luotukin.

Tätä ensimmäistä huumausta seurasi pian heräämisen aika. Se vaati häntä

arvostelemaan sitä uutta elämää, johon hän oli joutunut, ja valitsemaan

sen tarjoaman hyvän ja pahan välillä. Ja tuossa valitsemisen

kiirastulessa hän kasvoi mieheksi. -- --

Näistä sisäisistä kokemuksistaan ei Antti koskaan ollut kirjoittanut

kotiin. Mutta kun hän palasi, huomasi jokainen, ettei hän suotta ollut

tehnyt matkaansa. Äidille hän joskus mainitsi, miten toiselta elämä nyt

tuntui kuin ennen, mutta yksin Anni sai tietää, mitä kaikkea hän oli

kokenut, miten kovaa koulua oli käynyt, ennenkuin mieheksi oli tullut,

ja mitä hän nyt aikoi ja toivoi tulevaisuuden varalta.

"Sinä teet Teitosta onnen ja ilon pesäpaikan", oli Anni kerran sanonut.

"Sitä minä en koskaan olisi voinut."

Silloin pudisti Antti päätään. "Sitä en uskalla ajatella vielä

ainakaan, mutta minä tiedän nyt ainakin, mitä koti ja kotimaa ovat ja

minä tiedän, että minulla juuri täällä on tehtäväni. Sitä tehtävääni

ajattelen minä nyt mieluimmiten."

Sitten hän oli ruvennut kertomaan Annille niiden maiden oloista, joissa

oli käynyt. Hän oli kotoa lähdettyään ensin oleskellut eri paikoissa

Amerikassa, sitten vähän Englannissa ja viimeksi Tanskassa. Olihan

niissä kaikissa ollut paljon nähtävää ja opittavaa, mutta Tanska oli

häntä eniten miellyttänyt. Sen pienet kartanot, joiden pellot ja niityt

olivat hyvin viljellyt kuin puutarha ja joiden asukkaat tuntuivat

turvatuilta ja onnellisilta, olivat ensi kerran hänessä herättäneet

koti-ikävää. Ensi kerran hän oli siellä tyytyväisenä muistanut, että

Teitto on hänen omakseen tuleva. Sen pellot ovat hänen kynnettäviään ja

kylvettäviään, sen niityiltä hän karjalleen heinää korjaa.

Juuri tällaisena kevätaamuna se ajatus oli herännyt ja oli tuonut

sellaisen onnen tunteen tullessaan, että olisi tehnyt mieli puristaa

pellolla kulkevan kyntäjän kättä ja huutamalla huutaa hänelle, että "on

minullakin pellot ja niityt, ja koti on kaukana kotimaassani Suomessa".

Kuinka hän sitten oli ruvennut kotia ajattelemaan ja kaikkea sitä,

mitä tahtoisi tehdä, kun saisi ohjakset omiin käsiinsä! Hän rupesi jo

matkallaan kuulostamaan ja katsomaan, missä vaan voisi kodin hyväksi

jotain oppia. Hän rakensi ajatuksissaan kotitalon uudelleen, maalasi

sen iloisen vaaleaksi ja valkonurkkaiseksi ja istutti puut ympärille.

Ja kun se oli valmis, toisti hän itselleen: "Se on minun, minun omani."

Hän muisti kaikkea tätä kyntäessään vaon toisensa perästä. Kun hän

siitä oli Annille puhunut, oli tämä ihastunut ja kiittänyt häntä hänen

aikeistaan. Se oli Annista ollut hauskaa ajatella, että Teitosta vielä

kerran tulisi kaunis talo. Ja sitten hän oli vielä sitäkin ajatellut,

että kun Antti sitä oikein rupeaa asumaan ja siihen juurtumaan, ei se

häneltä joutuisi vieraille, ei ainakaan Ollille, niinkuin isä joskus

oli uhkaillut.

"Mutta entä jos sittenkin joutuisi", johtui Antille mieleen. -- Hän

käski hevosta. -- Eihän sitä tiennyt, jos vielä niin kävisi, vaikka

Anni olikin hyvin päin ennustanut. Olihan moni muukin asia mennyt

toisin kuin Anni oli ajatellut. Jos menisi tämäkin? Eihän se ollut

mahdotonta.

Antti tuli yht'äkkiä ajatelleeksi, että kummanko hän valitsisi, jos isä

nyt sanoisi: "nai Metsäahon Viivi ja jää Teittoon, tai mene tiehesi ja

ota omasi mistä tahdot". Oikein hän hätkähti sitä kysymystä, vaikka

oli mies. Olisi siinä kova kohta. Luopua Martasta tai Teitosta, saada

omakseen Martta ilman kotitaloa tai kotitalo ilman Marttaa ja lisänä

Viivi, joka puhui nenäänsä ja katsoi kieroon aina kun miellyttää tahtoi

ja joka vielä oli niin naimahaluinen, ettei sitä voinut salata, ei

keinolla millään. Hyi, minkälainen ajatus! Oikein mieltä etoi.

Mutta olihan pitäjässä muitakin. Ei tiedä kuka sopisi?

Anttia rupesi yht'äkkiä naurattamaan, kun ajatteli, keitä kaikkia isä

voisi ehdolle panna. Olihan niitä montakin. Kun tiedettiin Teitossa

olevan rahaa, uskalsi ajatella melkein ketä hyvänsä. Suovaaran

rikas tytär olisi sen puolesta sopinut, että hänen lempityönsä oli

korkojen laskeminen. Hänellä tiedettiin olevan rahaa pankissa kymmeniä

tuhansia, ja itse hän aina säästi ja laski, laski ja säästi, että vaan

koroillekin vielä korkoa kasvaisi. -- Ja olihan Heilalassakin iloinen

tytär, joka osasi kaikki tanssit ja hypyt, mutta ei vaan uskaltanut

navettaan mennä, etteivät hänen vaatteensa rupeaisi haisemaan! Olisi

hänkin ehkä vaaliin sopinut.

Antti nauroi. Kuka ihmeessä osasikaan muuta kuin nauraa sellaista

sieppanaa muistaessa, varsinkin näin kauniina kevätaamuna, jolloin

väkisenkin täytyi ajatella kaikkea iloiselta kannalta.

Antti alkoi ajatuksissaan aivan huomaamattaan hyräillä. Mistä lie

säveleenkin saanut. Niin tuli, ettei tiennyt mitä lauloikaan.

Piirileikissä hän sen oli oppinut ja sitten unohtanut. Mutta nyt se

sukelsi ummesta esiin.

Kun hän pariin kertaan oli laulanut säveltä, tulivat sanatkin. Ne

tulivat nekin aivan itsestänsä, ja kun hän huomasi, että muisti loppuun

asti, raikautti hän laulun, niin että kaikui peltoa pitkin.

Ruuna höristeli korviansa, nykäisi auraa vähän ja rupesi astumaan

rivakammin. Anttikin oikaisihe, katsoi pilviin päin, missä leivonen

näkyi pienenä mustana pisteenä, ja kajautti taas laulun.

Samassa hän näki liikettä kotipihalta. Hän keskeytti laulunsa ja

tähysteli. Hänellä oli hyvät silmät, ja vaikka oli matkaa pihalle,

tunsi hän äidin. Äiti kävi aitassa, pyörähti sitten takaisin tupaan ja

palasi taas aittaan.

Laulu jäi Antilta kesken. Kuinka äiti sentään oli vanhentunut, ajatteli

hän itsekseen. Hän ei ollut sitä ennen niin ajatellut, mutta nyt se

pisti silmään tänä kirkkaana kevätpäivänä, kun kaikki luonnossa oli

niin nuorteaa ja voimakasta ja hänen oma povensa uhkui elämänhalua ja

voimaa. Äiti vain ei ollut nuortunut, sen hän näki siitäkin, että äiti

kävi kumarassa ja astunta oli väsynyttä ja raskasta. Eikö vain lie

tukkakin ihan harmaa jo?

Hän koetti muistella. Kyllä se niin taisi olla, ja ryppyjäkin oli

ruvennut ilmestymään kovin paljon suun ja silmien ympärille. Hän oli

sen kyllä nähnyt, mutta eipä ollut tullut oikein ajatelleeksi ennen

kuin nyt. Miten sitä olikin niin huomaamaton, kun aina näki ja yhdessä

oli. Ei silloin tullut tarkanneeksi, ei ajatelleeksi. Vasta sitten kun

jokin herätti ja pani ajattelemaan, sidoin sitä huomasi ja ymmärsi.

Ja mistäpä äiti olisikaan nuortunut? Eihän hänellä muuta ollut viime

aikoina ollutkaan kuin surua. Annin kuoleman jälkeen se oli häntä

hivuttanut vähitellen, mutta varmasti kuin elon voimaa jäytävä tauti.

Hän oli kuin puu, jonka kylkeen haava on isketty ja jonka neste pisara

pisaralta valuu kuiville. Hän kuihtui ja kangistui sekä sisällisen että

ulkonaisen ihmisensä puolesta, eikä siinä mikään voima voinut sitä

ehkäistä.

Hänellä pitäisi olla onnea, ajatteli Antti. Mutta mistä oli se

onni otettavissa? Ei sitä kai äidin osalle paljon elämässä ollut

riittänytkään. Lapsistaan hän oli enimmin toivonut, ja kun sekin petti,

ainakin Annin suhteen, silloin sammui viimeinenkin ilon kipinä. Hänen

selkänsä köyristyi työtaakan alle. Hänen sydämensä sortui surujen

suuruuteen.

Antti oli monta kertaa talven kuluessa säälinyt äitiä. Hän oli

nähnyt, miten äiti kärsi, ja oli koettanut lohduttaa. Olihan äidin

suru hänenkin surunsa. Mutta äiti oli aina luotaan työntänyt, milloin

karttavin, milloin katkerin sanoin. "Olenhan minäkin sinun lapsesi",

teki hänen kerran mieli sanoa, mutta sitten hän muisti, että eihän

poika voi olla äidilleen sitä, mitä tytär ja vielä sellainen tytär kuin

Anni. Sanat jäivät sanomatta, ja sen kerran jälkeen Antti lähestyi

äitiä harvemmin.

Nyt, kun hän sen muisti, tunsi hän pistoksen sydämessään. Mikä hänet

panikaan vetäytymään pois? Hän oli äidin ainoa poika ja kai ainoa

toivokin. Miksi hän väistyi ja vetäytyi pois, kun ei heti onnistunut?

Niin oli äiti parka kuin kuihtumassa oleva havupuu, jonka neulat

vihaisesti pistävät, mutta miksikä hänen tarvitsi sitä pelätä? Olisi

vaan koettanut haavaa tukkia, hoitaa ja hoivailla, niin että uuden

elämän nesteet olisivat elpyneet, uusi toivo sydämeen syttynyt. Mutta

hän oli väsynyt kesken ja vetäytynyt pois, ehkä siitäkin syystä, että

tunsi kerran joutuvansa lisäämään äidin surua. Hän tiesi, että jos

hän vaan puhuisi Martasta, särkyisi sekin, mikä nyt oli ehyttä äidin

ja hänen välillään, ja sentähden tuntui niin toivottomalta rakentaa

siltoja, jotka kuitenkin pian joutuisivat purettaviksi.

Äidin tähden olisi hänen kuitenkin pitänyt koettaa. Välttihän hän äidin

tähden Marttaakin pitkin talvea, miksi hän ei sitten voinut aina olla

rakastava ja lempeä äitiä kohtaan. Ehkä se sittenkin olisi äidin mieltä

keventänyt, vaikka hän ei saanut sitä näytetyksi, ja ehkä se myöskin

olisi voinut tasoittaa Martalle tien Teittoon?

Antti katsoi kartanolle päin. Äiti oli jo aitan portailta poissa. Oli

kai mennyt tupaan askaroimaan.

Isä kulki yksin pihamaalla, kulki hitaasti ja horjahdellen sauvan

nojassa ja pysähtyi tuon tuostakin puhaltelemaan. Vanhentunut oli

hänkin, vaikkakaan ei niin paljon kuin äiti. Hän oli taas pitänyt

tautiaan joulusta kevätpuoleen asti, ja kyllä oli jokainen saanut sitä

tuntea, äiti tiettävästi eniten.

Pitkä oli se totisesti ollut Antillekin, tämä ensimmäinen talvi

kodissa matkan jälkeen. Isä oli sairastanut, äiti surrut. Hän oli

koettanut tehdä työtä kuin mies ja työn lomassa ajatella, miten

haihduttaa vanhusten ikävää. Hänellä oli sanomalehtiä ja kirjoja

enemmän kuin koskaan ennen Teitossa niitä oli nähty, ja niitä hän luki

sekä vanhemmille että itsekseen. Isä kyllä murahteli niiden lehtien

paljoudesta ja rahantuhlauksesta, mutta Antti ei siitä välittänyt. Hän

oli ne omilla rahoillaan maksanut eikä enää ollut holhouksenalainen.

Mitä siitä sitten, jos isä sanoikin.

"Pian perintösi menee", sanoi isä kerran, "jos aiot tämmöistä tapaa

pitää."

"Ei se raha ole kaivoon viskattu", sanoi Antti tasaisesti.

Mutta äiti nousi äkkiä. "Se raha, se raha ja se perintö, niitä sinä

aina jaksat ajatella, vaikka ne meidät tappaisivat vielä kaikki tyyni."

"So, so, mamma, mitä sinä nyt vastaanpanet. Kyllä sinäkin rahan arvon

ymmärrät."

"Ja sen kirouksen myöskin."

Mutta silloin kavahti isäntä sängyssä pystyyn. "Oletko sinä

suunniltasi. Mitä se tuo on merkitsevinään. Häh?"

"Onpahan vaan. Kai sinäkin vielä lastasi muistat."

"Kai vähän paremmin kuin sinä, koska sinä luulet, että raha hänet

tappoi."

"Riita rahasta ja rakkaudesta."

"Älä valehtele. Sinä olit ihan samaa mieltä, mutta niinhän se

paratiisista asti on ollut, että te vaimoihmiset aina syydätte syyt

miehen niskaan."

"Ei minun aikani pipliassa sillä lailla seisonut", sanoi emäntä hiljaa,

mutta isäntä ei kuullut hänen sanojaan. Hän oli niin suuttunut, että

silmä iski tulta ja veri oli syöksynyt kasvoihin.

"Kun ette saisi miestä koskaan kidutettavaksenne", ähki hän.

"Hyvä kai se meille." Emäntä huokasi.

Antti oli lukevinaan sanomalehtiä. Mutta vaikka hän olikin mies, olisi

tämä sanakiista tuskin voinut naisen sydäntä sen pahemmin raadella kuin

hänen tällä kertaa.

Äidin mentyä hän rupesi isälle lukemaan, kunnes sai tämän

tyynnytetyksi. Sitten hän meni äitiä etsimään nähdäkseen, eikö voisi

häntä jollain tavoin auttaa.

Illemmalla, kun kaikki taas olivat yhdessä, oli olo entisellään, mutta

Antin mieleen jätti kohtaus kolottavan muiston.

Nytkin se taas heräsi uudelleen, kun hän näki isän keppi kädessä

köpittävän edestakaisin pihalla. "Semmoista siitä sitten taas tulee,

kun minä rupean Martasta puhumaan", ajatteli hän. "Ei tahdo toinen eikä

toinen, mutta syy on sittenkin syydettävä omilta toisen niskoille."

Antti nykäisi ohjasten periä, niin että ruuna pysähtyi tuohon paikkaan.

Se ei ollut tottunut siihen, että nuori isäntä repi sen suupieliä.

Sentähden hämmästyi se nykäystä niin, että oli työnsä kesken jättää.

"So, so, astuhan", kehoitti Antti lauhkeasti. Hän häpesi sitä, että

äkkipikaa oli suuttunut ja antanut ruunankin sitä tuntea. Ruuna arveli

hetken, päätti sitten, että nykäys oli sulaa erehdystä isännältä, ja

läksi sitten tasaisesti ja verkalleen taas astumaan.

Mutta Antin oli äkkiä vallannut ikävä Marttaa. He olivat harvoin

nähneet toisiaan talven kuluessa ja silloinkin aina pikipäin vaan. Se

oli usein tuntunut vaikealta, mutta rauhan vuoksi he pysyivät erillään

ja ulkonaiset olosuhteetkin olivat heitä auttaneet, Martta kun sitten

syksyn oli etäisessä herraskartanossa palveluksessa. Hän ei usein

päässyt kotona käymään, eikä sattunut Antti aina silloinkaan näkemään.

Pitkää oli ero ollut, mutta olihan sitä kuitenkin eteenpäin päästy. --

Mutta nyt oli kevät --: --

"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän päättävästi. "Hän on

ainoa, josta minä välitän, on ollut leikkitoverini lapsesta asti ja

ainoa, jonka seura aina on tehnyt minut hyväksi. Minä olen jo odottanut

kyllin kauan, nyt minun täytyy saada hänet."

Hän painoi auran pontevasti peltoon, mutta se ei liikahtanut. Kivikö

lie vai kanto edessä ollut, mutta väistyä sen piti. Hän ei hellittänyt.

Esteiden täytyi tieltä, hän oli sen vahvasti päättänyt. Ruumis oikein

vapisi, kun hän pani kaikki voimansa liikkeelle.

-- Auttoipas viimeinkin! Hän huoahti ja antoi ruunankin huoahtaa, kun

este vihdoin oli tieltä pois. Sitten hän rupesi miettimään, milloin ja

miten saisi tavata Marttaa.

Jos hän menisi kirkkoon sunnuntaina? Mutta sen tuuman hän hylkäsi. Jos

hän Martan tapaisikin siellä, ei se häntä auttaisi. Martta vietäisiin

isäntäväkensä hevosella takaisin tai jos kotiin lähtisikin käymään, ei

hän kuitenkaan ihmisjoukosta lähtisi Antin kanssa kahden kulkemaan.

Sitä vastoin päätti Antti mennä häntä metsäpolulle vastaan. Jos hän

kirkolta tulisi kotiin, tulisi hän varmasti sitä tietä. Siellä he

saisivat paremmin kahden puhella ja siellä olisi Martan vaikeampi häntä

karttaa, kun ei näkisi, ennenkuin eteen astui.

Antin tuli oikein hyvä olla, kun oli päässyt päätökseen. Nyt hänen ei

siis muuta tarvinnut kuin odottaa sunnuntaipäivää.

Ei kukaan sinä sunnuntaina lähtenyt Teitosta kirkkoon. Isäntä makaili

enimmäkseen sängyssään ja äiti istui väsyneen ja kärsivän näköisenä

pienessä keinutuolissa, joka oli ollut Annin oma. Antti luki saarnaa

heille.

"Tämän jälkeen he varmaan nukkuvat kumpikin" päätti hän itsekseen

kesken saarnan lukua. Ei hänellä ollut paha omatunto, mutta vähän oli

kuitenkin levoton mieli siitä, että mitenkähän koko tuuma onnistuu.

Tapaako hän ensinkään Martan ja jos tapaa, saako puhutuksi -- --

Hän oli jo puolitiessä metsäpolulla, kun kuuli risahduksen. Hän

pysähtyi ja kuulosti. Eiköhän vaan ollut joku tulossa?

Nyt hän saattoi erottaa lähenevät askeleetkin. Hän seisoi aivan hiljaa

ja liikahtamatta, kunnes tien käänteessä näki tulijan. Se oli Martta.

Muutamin harppauksin hän oli luona.

Martta pysähtyi paikalla, nähdessään Antin. Hän seisoi hetken kuin

siihen paikkaan kytkettynä, sitten hän äkkiä kääntyi, aikoen kiiruhtaa

takaisinpäin. Mutta Antti ennätti eteen. "Martta, sinä et saa!"

"Minun täytyy."

"Anna minun ensin puhua. Minä olen jo niin kauan odottanut ja

väistynyt. Nyt täytyy saada puhua."

"Ilman vanhempiesi lupaako?"

"Vielä minä sen luvan hankin."

"Sinä et tunne heitä." Martta kääntyi poispäin.

"Kuules Martta", Antin ääni värähti veitikkamaisuudesta. Hänet valtasi

silmänräpäyksessä sanomaton ilo. Hänestä Martta oli niin kaunis tuossa

seisoessaan, kun aurinko paistoi aivan hänen päälaelleen ja haavan

lehdet värähtivät ja vapisivat hänen takanaan kuin leikkien hänen

kulmillaan.

"Tahdotko sinä jäädä vanhaksipiiaksi?"

Martta kuuli että äänessä oli naurua. Hän käänsi kasvonsa Anttiin, ja

nekin paistoivat ilosta ja veitikkamaisuudesta. "En."

"Et millään ehdolla?"

"Mieluummin kuin otan miehen, josta en pidä." Hän kävi vakavaksi siinä

samassa.

Antti hypisteli haavan lehteä kädessään. Se ei ollut hänelle mieluinen

vastaus. Hän oli jo ajatellut, mitä sanoisi, jos Martta vielä jatkaisi

leikkiä ja sanoisi että "en". Mutta nyt täytyi keksiä jotain muuta.

"Jos et sinä tahdo jäädä naimattomaksi, etkä huoli miehestä, jota et

rakasta, täytyy sinun ottaa minut." Hän koetti hymyillä, vaikka tunsi,

että jo itsekin rupesi käymään totiseksi.

"Ei ilman vanhempiesi suostumusta. Siitä ei koskaan tule hyvää.

Vanhemman siunaus se lapsille kodin rakentaa."

"Siunaus", toisti Antti, ja hän tunsi, että ääneen tuli katkeruutta.

"Entä jos heillä ei olekaan siunausta, vaan kirousta antaa."

"Älä puhu niin kauheita."

"Joka sen on tuntenut, se niin puhuu. Sinä tunnet, minkä arvoinen

vanhempien siunaus on. Minä, miten tavaran kirous painaa."

"Ei tavara ole pahaksi." Martta tunsi vapisevansa, vaikka koetti pysyä

tyynenä. "Sillä voi tehdä niin paljon hyvää."

"Miksi et tule sitten tekemään? Miksi sinä pelkäät?" Antin ääni oli

kova.

"En pelkää minä taloa enkä tavaroita, mutta vanhempiasi. Eikö heillä jo

ole ollut surua tarpeeksi. Ajattele heitä, ajattele Annia."

"Siksi tahdon tuoda heille tyttären taloon."

"Mökin lapsen, piikatyttösen." Martan huulet rupesivat vapisemaan. Hän

tunsi, miten hän Anttia rakasti, ja tunsi, ettei kauan enää voi lujana

pysyä, "Sinun täytyy antaa minun mennä", sanoi hän hätäisesti, "sinä et

tiedä mitä teet."

"Minä tiedän." Antti tarttui kaksin käsin hänen käteensä. "Minä tahdon,

että se mökin lapsi tuo siunauksen minun kotiini ja onnen minun

sydämeeni." Hänen äänensä sointu oli syvä ja lämmin.

Martta tunsi, että hän vapisi kuin haavan lehdet, jotka kohisivat

tuulessa, vapisi voimain ponnistuksesta, jota vastaanpaneminen häneltä

kysyi, vapisi suuresta, pyhästä ilosta, jota nuo Antin sanat hänen

sydämeensä soittivat.

Antti piti yhä hänen käsiään omissaan, mutta ei kumpikaan saanut

puhuttua. Vihdoin katkaisi Antti äänettömyyden. "Minä tunnen, että sinä

voitat. Sinun täytyy saada mennä nyt. Mutta minäkin olen saanut puhua

asiani. Muista sinä, että minä en väisty. Minä tulen takaisin heti, kun

voin." Hän laski Martan kädet irti ja väistyi tieltä. "Nyt olet vapaa",

sanoi hän ja koetti naurahtaa, "vapaa menemään luotani."

Silloin Martta äkkiä kohotti katseensa Anttiin, silmänräpäykseksi

ainoastaan, mutta he tunsivat kumpikin, että he eivät olisi kestäneet

enempää.

"Hyvästi", kuiskasi Martta ja kääntyi juoksujalkaa lähtemään.

Antti jäi tielle katsomaan hänen jälkeensä. "Piikatyttö, mökin

lapsi", toisti hän itsekseen ja tunsi rintansa ylpeydestä ja onnesta

paisuvan, sillä se mökin lapsi oli hänestä kuningattaria korkeampi ja

jalosukuisia jalompi.

Siitä pitäen, kun Antti oli tavannut Martan metsäpolulla, ei tämä enää

Anttia pakoillut. Usein he eivät yhdessä olleet, mutta kun olivat,

olivat he vapaasti, tuntien, että kaikki oli molemmin puolin selvillä.

Martta tunsi, ettei Antti kuitenkaan väisty; mitä siitä sitten hyötyä,

että hän panee vastaan. Valhe se olisi ollut, jos hän olisi kieltänyt

rakastavansa Anttia, eikä valheesta apua, vaikka se olisikin hyvässä

tarkoituksessa sanottu. Paras tunnustaa asia niinkuin se oli ja

valmistautua vastaanottamaan, mitä siitä tulisi.

Antti oli kohta tavattuaan Martan metsässä aikonut ilmaista mielensä

vanhemmille, mutta kun hän tuli kotiin, virui isä ähkien vuoteella

ja äiti luki taas postillaa. Antti näki, että äidin silmäluomet

punoittivat ja poskipäillä hehkui helakan punaiset pilkut. Kaiketi oli

vanhempien välillä taas ollut kiivas sananvaihto, sitä ainakin tiesi

se, että isä tautiaan valitteli ja äidin täytyi lukea saarna uudelleen.

Antin mieli muuttui samassa, kun hän näki tämän. Ruveta nyt puhumaan

siitä, mitä hänellä oli sydämellään, uskoa pyhimmät toiveensa ja

parhaat aikeensa äidille, jonka mieli oli epäsointujen katkeroittama,

ja isälle, joka ei ajatellut muuta kuin itseään, omaa sairauttaan ja

omaa suuttumustaan, sitä hän ei voinut. Oli niitä ristiriitaisuuksia

tarpeeksi muutenkin. Miksi uusia tuoda esiin. Olkoot peitossa niin

kauan kuin pysyvät. Tasoitelkoot isä ja äiti välejään, koettakoot

päästä sopusointuisammalle mielelle ja surkoot Annia vielä rauhassa

vähän aikaa. Sittenkun Antti ei enää muuta voi, silloin hän puhuu,

sanoo että "onhan teillä vielä lapsi elossa, ajatelkaa häntäkin.

Antakaa minun ottaa osani, jota jo kauan olen odottanut, niin tuon

teille tyttären, josta tulee vanhuutenne ilo ja turva."

Äidillä ei ollut vähäistäkään aavistusta näistä Antin aikeista. Hän

oli Annin kuoleman jälkeen siksi murtunut, ettei kyennyt nykyisyyttä

eikä tulevaisuutta ajattelemaan. Tulevaisuutta ei ollut hänelle

olemassakaan. Nykyhetken työt ja tehtävät hän täytti konemaisesti.

Menneisyys yksin oli hänelle elävä todellisuus, ja siinä hän eli. Pala

palalta toisteli hän mielessään sekä Annin että oman elämänsä. Hän

poimi erilleen kaikki hyvät ja valoisat muistot ja kokosi yhteen samoin

kuin surullisetkin. Hän hautoi mielessään kaikkea sitä, mikä oli ollut

katkeraa ja vaikeata, koetti löytää syyn ja selityksen siihen, miksi

kaikki onnikin hänen tiellään oli onnettomuudeksi muuttunut, ja se

kevensi samalla kuin katkeroitti, kun hän löysi jonkun, jota syyttää

siitä, mitä oli tapahtunut.

Ja kun katkerat muistot oli läpikäyty, tuli valoisain ja kauniiden

muistojen vuoro. Niitäkin hän hartaasti keräsi kokoon, toisteli

mielessään ja katseli samanlaisella haikealla hellyydellä kuin Annin

jättämiä pieniä muistoja. "Jos vaan silloin olisin ymmärtänyt, jos vaan

silloin olisin tiennyt." Se ajatus tunki väkistenkin mieleen.

Suru Annin tähden teki äidin araksi hänen suhteessaan Anttiin. Miksi

hän lähestyisi, miksi osoittaisi hellyyttä ja kiinnittäisi sydämensä

poikaan? Ei siitä muuta kuitenkaan ollut kuin katkeruutta ja surua

lopuksi. Jos hän jotakin toivoi elämältä tai ihmisiltä, oli tuo toivo

jo takeena pettymyksestä. Niinkuin hyinen halla hiipii juuri sinne,

missä enin vaivaa on uhrattu, enin työtä tehty ja missä satoa enin

toivotaan, niin kajosi surukin siihen, mikä hänestä oli mahdotonta

jättää, iski suoraan ja varmasti kuin olisi hänen rakkautensa ja

toivonsa leimannut juuri sen kohdan, johon olisi iskettävä ----. Hän

oli tätä siksi paljon jo kokenut, ettei enää tarvinnut todistuksia.

Siksi hän sulki sydämensä oven varmasti ja lujasti kuin se, joka tietää

yksin lukkojen takana löytävänsä ainoan turvapaikkansa.

Äiti ei ollut nähnyt Anttia Martan seurassa kertaakaan Annin kuuleman

jälkeen. Sekin vaikutti sen, ettei hän omaa suruaan hauteessaan tullut

ajatelleeksikaan, että Antti ajatteli muuta kuin Teiton viljelyksien

parantamista ja niitä sanomalehtiä, joita hän yhtenään lueskeli.

Jonkun kerran, kun Antti talven kuluessa oli ollut nuorisoseuran

kokouksissa ja kutsuvieraana isommissa perhejuhlissa, oli isä kyllä

hänelle pistellyt, että eikö sieltä emäntää löydy. Mutta Antti oli

aina lyönyt leikiksi. Kerrankin hän rupesi ilvehtien kertomaan, että

"oli niitä kymmenen vaalissa", mutta ei tiennyt kenen ottaa. Hän

esitti kaikki kymmenen isälle höystäen kuvauksensa heistä sellaisilla

sukkeluuksilla, että kaikkien täytyi nauraa.

"Ei Antti kotipuolesta löydä sopivaa", ajatteli äiti silloin. "Kunhan

hän nyt Martan unohtaa kokonaan, hakee hän omakseen paremman ja

kauempaa kuin muut."

Äidin tuli jo hyvä mieli siitä, että oli osannut niin taitavasti

järjestää kaikki. Ei hän ollut Antille koskaan ollut kova. Oli vain

osannut toimittaa Martan pois talosta oikeaan aikaan. Antti oli siksi

hyvä, että kannatti hänen saada hyvä toverikin. Hän oli matkallaan

oppinut paljon ja sitten kotiin tultuaankin lueskellut kaikki maailman

kirjat, niin että keskusteli kuin mikähän lukumies sekä papin että

muiden herrojen kanssa. Ja kuinka hyvä hän pitkin talveakin oli ollut,

tasainen ja auttavainen, vaikka näkihän sen jokainen, ettei hänellä

Teitossa mitään iloa ollut.

Oli kuin koko talon arvo olisi kohonnut sitten, kun Antti tuli kotiin

ja otti asiat ohjatakseen. Vieraitakin kävi enemmän kuin koskaan ennen,

isäntämiehiä, jotka tulivat juttuamaan Antin kanssa, ja emäntiä, jotka

tulivat yksin tai tyttärineen kuulostamaan, miten Teitossa voitiin.

Emäntä otti heidät jäykänlaisesti vastaan. Eihän noita ennen usein

oltu nähty, mikä erinomainen osanotto heitä nyt käytti talossa? Hän

heitä ei ainakaan tarvinnut enemmän kuin ennenkään, mutta täytyi hänen

Antin tähden heitä ottaa vastaan. -- Ja se ajatus hiveli sydäntä, että

täytyipä vieraiden vaan tulla, tekeytyä ystävälliseksi ja köyristää

selkäänsä, vaikka ennen niin olivat halveksineet.

Kun Antti joskus lähti kotoa pois, kysyi äiti harvoin, minne hän oli

menossa. Ellei hän itsestään sitä ilmaissut, sai se jäädä. Mutta kerran

elokuun alkupäivinä nähdessään, että Antti oli lähdössä jonnekin,

sattui äiti kysymään minne matka. Häntä hämmästytti se, että Antti oli

kuin työhön lähdössä, vaikka olikin erityisesti siistiytynyt. Hänellä

oli leveä, suuri vyö päällään, vaalea kotikutoinen puku ja alla kirjava

kaulukseton paita.

"Lähden tuonne Mäntyvaaran talkooseen." Antti vetäisi vyön lujemmalle

ja rupesi etsimään lakkia.

"Mitä ihmettä sinä talkooseen?" Äiti katsoi pitkään.

"Leikkaamaan ruista niinkuin muutkin. Meillä kun on jo korjattu, joudan

kyläntöihinkin."

"Sinä?" Äiti katsoi taas pitkään. "Sopisi sinun paremmin muuta tehdä."

"Ettäkö minä muka en kelpaisi ruista katkomaan Mäntyvaaran pellolta?"

"Sinä olet siihen liiankin hyvä."

"Niin hyväksi minä toivottavasti en koskaan tule, että maatyö olisi

minulle häpeäksi!" Hän oli jo ovella menossa, mutta kääntyi takaisin.

"Sitä mieltä ollaan paljon nykyaikana. Moni pitää työtä huonona ja

itseään hyvänä, mutta semmoista poikaa et minusta saa. Ethän sinä

tahtoisikaan, äiti?" Hänen äänensä kävi helläksi, vaikka samalla

kajastui kuin pelkoa viime sanojen väreessä.

"Sinä olet lukenut niin paljon." Äiti vältti hänen katsettaan.

"Sentähden ymmärrän vähän työn arvoa."

"Voisit ehkä toisellaistakin työtä tehdä. Sinä tiedät, että minä

kasvoin toisissa oloissa, ehkä se teihinkin on vaikuttanut."

"Sinä olet antanut meille halua pyrkiä eteenpäin elämässä ja sinä olet

opettanut meitä rakastamaan hyvyyttä, puhtautta ja sydämen jaloutta.

Se halu ei kuole maatöissä." Taas kävi Antin ääni niin pehmeäksi ja

helläksi.

"Niin, niin, mene vaan." Äiti kääntyi kiireesti poispäin. Mutta kun

Antti oli sulkenut oven, kiiruhti hän ikkunaan nähdäkseen hänet vielä

vilahdukselta. Tuo poika, tuo poika, kuinka hän kolkutti sydämen

ovella, kun näytti tuon lämpimän kauniin puolensa, kuinka silloin toivo

väkisinkin tahtoi herätä ja huutaa että "tuosta, tulee vielä vanhusten

ilo ja turva". Mutta korva oli tukittava ja ovi salvattava kiinni,

sillä toivoa ei ollut elämässä muuta kuin pettymysten edelläkävijänä,

eikä iloa muuta kuin surun sanansaattajana. "Tiedänhän minä sen, kun

oma onni kolkuttaa hänen ovellaan, silloin hän sen ottaa, vaikka se

olisikin minun surmani."

Emäntä vetäytyi hätäisesti pois ikkunasta, ettei Antti ohi ajaessaan

näkisi. Mutta Antti oli jo nähnyt ja nyökkäsi iloisesti päätään.

Silloin toivo taas kolkuttamaan, että jos kuitenkin, jos säästyisi

kerran särkymättä, se mikä oli kaunista ja hyvää --

* * * * *

Mäntyvaaran talo sijaitsi vähän matkaa kirkolta, järven toisella puolen

samanne päin kuin herraskartano, jossa Martta palveli. Ajettuaan

kirkolta vielä vähän matkaa, jätti Antti hevosensa läheiseen taloon,

pyysi venettä lainaksi ja souti selän poikki. Rantaan laskiessaan

juolahti hänelle heti mieleen tarkastaa veneitä, että voisiko niistä

arvata, oliko Martta tullut talkooseen vai ei. Herraskartanon venettä

ei siellä näkynyt, mutta saattoihan olla väkeä lähitienoolta, joiden

kanssa Martta oli tullut.

Antti korjasi airot tuhdon alle, veti veneen maalle ja pisti nutun,

jonka soutaessaan oli riisunut, taas päälleen. Sitten rupesi hän

astumaan ylös pitkin pengertä suoraan pellolle, joka erotti talon

rannasta.

Väkeä näkyi olevan paljon koolla. Kaikesta päättäen oli heillä määränä

saada sinä iltana koko pelto leikatuksi, sillä he tekivät työtä kaikki

kuin kilvan. Miehet olivat lakittomin päin ja paitahihasillaan. Naisten

huivit paistoivat kirjavina kuhilaiden laella. Pellon laitaan, jo

leikatulle sarakkeelle, oli nostettu pöytä ja siihen kannettu kahvit

ja vehnäset, joilla leikkuuväkeä kestittiin. Talon nuoret tyttäret

kulkivat paikasta toiseen tarjoellen työntekijöille voileipiä, pitkiä,

paksuja leipäviipaleita, joille oli voita sivuttu ja joita sitten oli

ladottu toinen toisensa päälle korit kukkuroilleen.

Kun Antti rannastapäin nousi pellolle, erotti isännän silmä hänet

kohta. Ihmeissään hän katseli hetken, oliko oikeassa vai erehtyikö,

mutta sitten hän läksi astua kipittämään vierasta vastaan.

Mäntyvaaran isäntä oli oikein vanhan kansan mies, hidas, harvasanainen

ja yksinkertainen tavoiltaan. Hän oli kooltaan lyhyenläntä,

mutta tanakkatekoinen. Tukka, joka oli keskeltä jakauksella, oli

pitkänpuoleinen ja sileä kuin olisi sileäksi nuoltu. Kun hän tuli Antin

kohdalle, ojensi hän kättä, kohottaen toisen pyyhkäisemään ohimoa, kun

ei ollut lakkia, jota nostaa.

"Kiitoksia. Mitä isännälle kuuluu?"

"Eipä erinäistä. Ei ole vaan meillä ehditty niinkuin Teitossa. Siellä

kai on jo rukiit kuhilailla?"

"Johan ne tuli. Sattui kaunis talkooilma teille. Kyllä nyt kelpaa

leikata."

"Eihän nuori isäntä sentään mahda?" -- Ukko hymähti ja katsoa luimisti

kulmainsa alta.

"No eipähän miten. Kuka kehtaisi talkooseen tulla laiskoittelemaan.

Mennään vaan työhön. Vielä isäntä taitaa jaksaa?"

"Tottakai minä. Minä olen niitä entisajan ihmisiä. Mutta eihän ne

nuoret nykyään, jotka ovat saaneet kirjaa oppia."

"Sittenhän se oppi oikein ojaan kaataisikin, kun ei sirppiä osaisi

heiluttaa se, joka kirjaa on pidellyt."

Ukko katsoi vaan Anttiin ja naureskeli salavihkaa. "Niinhän ne

mainitsevat, että nuori isäntä on vankka työntekijä."

Antti punehtui pikkuisen. Olihan se lapsellista, mutta se tuntui niin

mukavalta, kun isännäksi sanoivat. Tiesihän sen kaikki, että talo

oli isän, mutta kun isännäksi sanoivat, oli se kuitenkin tunnustus

siitä, että hänelläkin oli siinä osaa. Ja onhan hän jo isännyyden

edesvastuutakin saanut tuntea, kun oli kotiin tultuaan hoitanut melkein

kaikki asiat.

Mäntyvaaran isäntä vei vieraansa suoraan kahvipöydän luo, ja vasta kun

kahdet kupit oli juotu, pääsi Antti leikkaamaan.

Jo kahvia juodessaan hän oli vilkaissut ympärilleen peltoa pitkin

erottaakseen oliko Martta joukossa. Hän oli tuntevinaan hänet

etäisimpien parvessa ja huomasi kohta, ettei hän huomiota herättämättä

voisi siirtyä sinne asti.

"Tuossa on kappale kesken jätettyä sarkaa, sen minä otan osakseni",

huomautti hän isännälle, ottaessaan sirppinsä. Isäntä läksi matkaan ja

rupesi rinnan leikkaamaan, mutta pian tuli taas toisia vastaanotettavia

ja kahviteltavia, ja siihen se isännän leikkuu jäi. Antin laskuihin

se sopi hyvästi, sillä hän oli heti ajatellut, että kunhan hän saa

sarkansa leikatuksi, menee hän juomaan pellon keskelle asetetun suuren

sahtitynnörin luo, ja sieltä hän, jos vaan saa mennä yksin, helposti

voi liittyä Martan ja hänen lähellänsä leikkaavien joukkoon.

Martta nosti vähän päätään, kun kuuli Antin äänen. Hän lensi punaiseksi

ilosta, ja Antti ilostui sen nähdessään. He leikkasivat rinnan, mutta

paljoa he eivät puhuneet. Jonkun sanan vain sanoivat toisilleen silloin

tällöin tavallisista jokapäiväisistä asioista. Mutta niilläkin sanoilla

oli arvonsa, kun he saivat ne sanoa toinen toisilleen. -- Eihän sitä

heille usein suotu.

Leikkuuväen kiire kasvoi kasvamistaan, jota pitemmälle päästiin. Toivo

siitä, että pelto tulee leikatuksi, vahvistui ja lisäsi vauhtia. Idästä

nouseva musta pilvenlonka taas tihkaili sadetta, ja sekin hätisteli

kuin piiska kintereillä.

"Kunhan ei vain tulisi ukonilma", arveli muuan leikkuumiehistä.

"Hikevätä onkin ollut tänään", säestivät toiset. "Mitenkä minä silloin

pääsen kotiin?" kuiskasi Martta puoliääneen.

"Odotat täällä." Antti katsoi häneen veitikka suupielessä.

"Ei, sitä minä en voi. Lupasin rouvalle olla kotona kello kymmenen."

"Mikä ihmeen hätä heillä tänä iltana?"

"Herrasväki lähti itse kylään ja rouva luottaa minuun. Sanoi, että on

turvallisempi, jos tietää että olen kotona."

Antti avasi huulensa kuin jotakin sanoakseen, mutta samassa nielaisi

hän sen sanottavan ja vastasi vaan: "Kyllä minä siinä tapauksessa siitä

huolen pidän."

"Ei nyt sovi lähteä", esteli isäntä, kun Antti teki lähtöä. "Nythän

paraiksi ovat saaneet ruoan pöytään ja tuolta nousee aika jumalanilma.

Ruoatkin olivat pöytineen päivineen pihalta korjattavat takaisin

tupaan. -- Tottakai isäntä nyt ruoalle jää?"

"Kyllä minun nyt on lähteminen." Antti piteli lakkia toisessa kädessä

ojentaen toisen isännälle. "Vanhukset siellä kotona ehkä ovat

peloissaan tämmöisellä ilmalla, ja sitten voin auttaa tätä naapurinkin

tytärtä, joka palvelee Vik'in kartanossa. Isäntäväki taitaa olla

poissa, ja hän oli luvannut tulla kotiin kymmeneksi."

Isäntä katsoi veräjälle, jonka suulla Martta seisoi. Mutta Martta oli

kääntynyt selin puhujiin eikä isäntä saanut katsotuksi, minkä näköinen

hän oli. Eihän se niin tähdellistä ollutkaan, mutta olisi vain muuten

ollut mukavaa nähdä, ketä nuori isäntä oli niin halukas saattelemaan.

"Voisihan täältä meiltäkin", ehdotteli hän silmiään vilkutellen,

"panisin jonkun miehen tuota tyttöä saattamaan."

"Kiitoksia, no jos isäntä on niin hyvä", Antin ääni oli huoleton.

"Mutta kyllä minun kuitenkin on lähdettävä vanhusten luo."

"Vai on, vai on, ei sitten taida pyytämiset auttaa?"

"Ei auta. Hyvästi vaan. Ja käykää talossa." Antti astui pari syltä

pois päin. Silloin tuli isännälle hätä. Perässä täytyi hypätä. "Isäntä

hoi, kuulkaa! Kyllähän tuo tyttö kai odottaa. Kun ei ne miehet taida

tällaiseen tuuleen ja jumalanilmaan lähteä."

"Tuskinpa voi odottaa, kun lupasi olla kotona kymmeneksi. Kyllähän

täällä saattomiehiä kai on?"

Isäntä raapasi korvallistaan. "Mutta tuolta kun nousee oikein paha

pilvi ja sitten on juuri iltasen aika -- --." Isäntä koetti puhuessaan

turhaan tähystellä Marttaa. Tyttö seisoi itsepintaisesti selin

katsellen järvelle, jossa tuuli jo oli pieksänyt laineita lakkapäiksi.

Hänen vieressään, veräjän suulla seisoi pitkäkarvainen koira, joka

menossaan huiskutteli häntäänsä ja tuon tuostakin levottomasti ulvahti.

"Jos isäntä kuitenkin ottaisi viedäkseen?" Mäntyvaaran isäntä ei

tietänyt, miten luikerrella päästäkseen irti omasta satimestaan.

"Kyllähän se vaivaksi on, mutta jos nyt kuitenkin, kun isäntä kerran jo

taisi luvatakin."

"Miks'en minä", Antti puhui huolettomasti, vaikka kovasti pakkasi

naurattamaan. "Samassahan se menee."

"Mutta kyllä siellä käsivoimia koetellaan." Isäntä pudisti päätään.

"Olen minä suurempia selkiäkin kyntänyt. Hyvästi isäntä vaan."

Ehdittyään veräjän kohdalle pysähtyi Antti ja sanoi kovalla äänellä

niin että isäntäkin sen vielä kuuli: "No kiireesti nyt." Sitten hän

lisäsi nopeaan ja hiljemmin: "Tule jäljessä, minä astun vähän edellä.

Tuo ukko kai pitää meitä silmällä."

Antti kiirehti edellä veneelle päin ja Martta Toverin kanssa tuli

hiljalleen perässä. Rinnettä laskiessaan hän kääntyi kerran taakse päin

ja näki silloin vanhan isännän vielä paikoillaan silmin heitä seuraten.

Häntä nauratti vähän, mutta samalla oli hyvä mieli siitä, että Antti

oli häntä varoittanut. -- Jos muutenkin oli ilkeätä joutua ihmisten

hampaisiin, olisi se Antin vanhempain ja Antin itsensäkin tähden ollut

kovin ikävää nyt juuri, kuin Teiton arvo oli kohoamassa ja Antti

kaikkien mielestä pitäjän paraimpia poikia. Onni se oli, että Teitto

oli siksi syrjässä ja Martta itse tänä viime vuonna kotoa poissa.

Muuten kai sitä ei olisi edes näihin asti saanut olla rauhassa.

Toveri, joka ensin oli haukkuen ja hyppien juossut Martan rinnalla,

jätti hänet samassa, kun näki Antin työntävän veneen vesille. Koira

ymmärsi heti, että se vene oli heitä varten, ja iloisesti haukahdellen

loikkasi se rantaan, hyppäsi suoraan veneeseen ja nousi pystyyn Anttia

vastaan. "Kuules sinä", sanoi Antti, sivellen koiran tuuheata turkkia,

"mitenkähän me tässä toimeen tulemme?" Hän katsoi huolestuneena

järvelle päin. Koira ymmärsi hänen ajatuksensa ja ulvahti haikeasti.

"Jos tämä koira meille vielä tuhon tekee?" Antti katsoi kysyvästi

Marttaan, joka paraiksi rantaan ehti.

"Ei se, se tottelee, kun siihen vain katsoo."

"Mennään sitten Jumalan nimessä." Hän työnsi veneen vesille, käski

Martan perään ja tarttui airoihin. Samassa jyrähti ukkonen ensi kertaa,

ja kun he olivat pari syltä rannasta, valkaisi salama mustuneen taivaan.

"Tästä tulee kova ottelu." Martta ponnisteli voimiaan pitääkseen veneen

suorassa.

"Peloittaako sinua?" kysyi Antti.

"Ei."

"Eikö ensinkään?"

"Vähän vain."

Sade oli yht'äkkiä hienosta pisartelemisesta muuttunut rankaksi

kuuroksi, joka pieksi laineita, niin että vesipisarat veden pinnalla

kimposivat korkealle pystyyn kuin terävät piikit. Taivas oli

mustanpuhuva, tuuli velloi vihastunutta vettä, ja ukkosen kumeat

jyrähdykset säestivät aaltojen ärjyntää.

"Hiljaa, Toveri, hiljaa!" Martta painoi koiran takaisin veneen

pohjalle. Salama toisensa perästä valkaisi taivaan ja joka kerta

ulvahti Toveri.

"Se on ilkeätä tuo!" Antti tunsi, että koiran valitushuudot vihloivat

hänen sydäntään.

"Älä sano, se on niin uskollinen eläin!"

"On tämä vene vaan niin kevyt ja kiipperä kuin herneen palko."

"Silläpä se laineille nouseekin."

He eivät paljon voineet puhua. Kummallakin oli täysi työ

suoritettavana. Vasta, kun olivat tunnin soutaneet, olivat kutakuinkin

lähellä rantaa.

"Tässä se vielä pahin!" Martta nosti melan veneeseen ja puhalteli.

"Juuri tuossa salmessa käy aina ristiaallot."

Anttikin puhalsi hetken, voimaa kootakseen. "Ainahan se satamaan

laskeminen on vaikeata. Sen olen minä kyllä jo oppinut." Hän tunsi,

että kädet jo rupesivat vapisemaan, ja hän mitteli silmillään

välimatkaa, jaksaisiko uida ja voisiko pelastaa Martan, jos vene

sattuisi kaatumaan.

"Nyt tulee tuulen puuska!" Martta pani melan veteen ja Antti tarttui

taas airoihin.

Kuinka se vene kallistui ja keikkui, painui aallon pohjaan

kuin uppoamaisillaan ja heitettiin samassa harjanteelle, jossa

vaahtopäälaineet kahden puolen syöksyivät veneeseen. Ja samassa,

kun sitä oltiin alas painumassa, tuli taas uusi musta, vihainen

jättiläislaine vyöryen.

Martta tunsi hengityksen rinnassa salpautuvan, ja silmissä suli kaikki

yhdeksi ainoaksi mustaksi vihaiseksi laineeksi, joka oli hänet upottaa.

Antista tuntui siltä kuin hän olisi aironsa ilmaan vajottanut. Hän ei

huomannut, miten raskasta oli soutaa, ei että voimainsa takaa painoi

jalkansa veneen pohjaa vastaan tukea saadakseen, ei että puristi airoja

niin, että kynnenalukset kävivät valkoisiksi ja suonet pullistuivat

kuin ratketakseen.

Tuulispää asettui hetkeksi, vielä voimakas aironveto, ja vene kiiti

kuin käden viskaamana niemen kärkeen.

Läpimärkinä hyppäsivät molemmat rannalle. Vene jäi maalle vetämättä.

Laineet pieksivät kiukkuisesti sen laitoja, ja kokka kalkutti kiveä

vasten. Mutta Antti ei sitä huomannut. Hän ei saanut sanaakaan

sanotuksi, seisoi vaan särpien ilmaa keuhkoihinsa kuin olisi hän ollut

läkähtymäisillään.

"Miehellä mela kädessä, Jumala venettä viepi." Viimein sai hän

puhuttua, ja se helpotti.

Martta tunsi, että hän vapisi. "Kiitoksia", sanoi hän hiljaa,

"kiitoksia."

Kun vene viimein oli maihin vedetty ja vesi ajettu veneestä, läksivät

he astumaan yhdessä maantielle päin. Toveri juoksi läpimärkänä, mutta

iloisena heidän edellään haukkuen minkä jaksoi ja tuontuostakin

piehtaroiden tiepuolessa niin että sen musta, märkä turkki kävi

harmaaksi saviperäisestä hietikosta. Sade oli yht'äkkiä asettunut ja

ukkonenkin kuului vain etäisenä jyminänä.

Martta ja Antti ajattelivat molemmat, että tämä matka oli heille kuva

heidän tulevasta elämästään. Rajuilmaa ja tuulta tiesivät he odottaa,

mutta kun saisivat toivoa tällaista onnellista ja hyvää loppuakin,

jaksaisihan sitä silloin.

"Ei sitä tämänkään loppua näin hyväksi kaiken aikaa tiedetty." Antti

huokasi. Hän tunsi, että matka oli kysynyt sekä sielun että ruumiin

ponnistusta.

Martta sulki silmänsä niinkuin veneessäkin keskellä pahinta pyörrettä,

ja hän tunsi, miten kylmä väre karmi selkäpiitä. Jos olisivatkin

uponneet, jos hautautuneet jättiläislaineen alle, jolla jo oli kita

avoinna, vaahtoharjanteet valmiina syleilyyn. Olisihan se vienyt

heidät molemmat samalla. Mutta Martta tunsi, ettei se olisi ollut hyvä

sittenkään, ei nyt juuri, kun Antti odotti ja elämä odotti -- --.

Hänen tuli yht'äkkiä niin sanomattoman hyvä olla. Hän tunsi, että hän

oli kalman kidasta päässyt pakoon rauhan ja onnen satamaan. Antti

oli häntä auttanut, itse oli hän parastaan koettanut ja Jumala oli

venettä vienyt. Kuinka hyvä Jumala oli ja miten hyvä oli uskoa hänen

rakkauteensa niinkuin äitikin uskoi!

"Nyt minä aion puhua isälle ja äidille", sanoi Antti, kun he

tienkäänteessä olivat valmiit eroamaan.

"Mutta pitäisi minun ensin kertoa tästä isälle ja äidille Rajalassa",

huomautti Martta.

"Tule sinä sitten sunnuntaina kotiisi puhumaan."

"Ja sinä puhut sitten vasta myöhemmin, niinkö?"

"Niin, heti sitten, jos vaan uskallat tulla -- -- vaikka aallot

ärjyisivätkin." Antti hymyili, mutta se hymyily oli vakavata.

"Jos sinä uskallat pyytää, vaikka tiedät -- --"

Hän ei saanut viime sanoja sanotuksi.

Silloin täytti suuri ilo Antin sydämen. Tiesihän hän, että he

pääsisivät satamaan: "Jumala venettä viepi", sanoi hän ja tarttui

Martan käteen. Silloin loistivat Martankin silmät, vaikka puna oli

poskilta poissa.

Ja Antti tunsi, että kun myrsky tulee ja taivas jylisee, silloin lankee

hänen osakseen ponnistaa ja taistella, suojatakseen sitä, jota on

rinnalleen pyytänyt. -- Mutta eikö hän sitä tahtoisi?

Hän tunsi onnen ja voiman virtana valuvan jäseniinsä.

"Rakkaus nuorten vaikkapa vuorten ylikin kulkea taitaa", sanoi hän, ja

ne sanat ne raikuivat.

17.

Kun Martta sunnuntaina tuli Rajalaan vanhempiaan katsomaan, oli isä

vuoteessa. Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Pitkin talvea hän

oli kitunut, elpynyt kevään tullessa, mutta taas kääntynyt kipeäksi

vilustuttuaan työstä tullessaan.

Martta istui hänen vuoteensa laidalla ja kertoi kuulumisiaan. Isä ja

äiti tahtoivat tietoa kaikesta, miten herrasväki kartanossa jaksoivat,

olivatko yhtä tyytyväisiä Marttaan, kävikö paljon vieraita ja oliko

työtä enemmän kuin oli jaksanut tehdä?

"Vieläkö muuta kuuluu?" sanoi äiti kuin leikillä, korjatessaan isän

päänalusta. "Vielähän pikkuisen."

Äiti katsoi pitkään, sillä hän kuuli äänestä, että se oli jotain

erikoista. Samassa alkoi Martta kertoa leikkuutalkoosta ja Antista.

Kyllähän vanhemmat sen jo kauan olivat tienneet, että he olivat olleet

hyvät keskenään, Antti ja hän, mutta nyt se oli lopullisesti puhuttu

ja ratkaistu. Se oli jo heidän välillään tullut selväksi silloin,

kun metsäpolulla tapasivat, mutta nyt oli Antti päättänyt puhua

vanhemmilleenkin.

"Ei siitä mitään tule", sanoi isä yksikantaan.

"Miks'ei, isä?"

"Minä tunnen sen suvun."

"Mutta minä tunnen Antin." Martan sanoissa helähti rakkauden täysi

luottamus.

"Sinä et tunne maailmaa etkä elämää siltä. Antti saattaa olla hyvä

poika, mutta ei hän voi vanhempiensa mieltä muuttaa."

Äitiä rupesi itkettämään. Että sen pitikin tulla tällaisen surun hänen

ainokaiselleen. Ei tässä ollut helppoa vanhemmankaan, mitä sitten

lapsen! Raskas kieltää siitä, mihin sydän käski, raskas myöntääkin, kun

tiesi että kohtalo, johon he sillä lailla antaisivat suostumuksensa,

kävisi tyttärelle ehkä liiankin raskaaksi.

"Et sinä tiedä, mitä sinä pyydät, lapsi parka!" Leena kuivasi silmiään

esiliinan nurkkaan. "Siellä on särmäiset kivet ja pistävät piikit

jalkaisi alla, jos mökistä joudut isoon taloon miniäksi."

"Kyllä tiedän, mutta minua ei peloita."

Isä ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän makasi vain selällään ja

huokui raskaasti. Hikiherneet nousivat kasvoille ja otsa meni ryppyyn.

Hän taisteli kovan taistelun, luvatako vai ei, sanoako vai vaieta.

Viimein kääntyi hän kyljelleen, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja rupesi

puhumaan hiljaa ja kuiskaamalla kuin Martalle yksin.

Se ei ollut ainoastaan sitä, että toinen oli varakkaan talon poika,

toinen köyhä mökin lapsi, joka tässä oli esteenä. Se oli vielä sekin,

että perheiden välillä oli vanhaa riitaa ja eripuraisuutta.

Ennen vanhaan, kun vaari vielä oli nuori ja tervejärkinen, oli Martan

isän-isä asunut suurta taloa naapuripitäjässä. Se oli ollut kaunis,

muhkea talo, jonka piha kasvoi vanhoja riippakoivuja ja jonka ikkunain

alla kalaisen, saarekkaan järven laineet iloisesti liplottelivat

rantakiviä vastaan. Isä muisti sen paikan vielä hyvin ja miten hauskaa

oli ollut kaarnavenettä uittaa rannassa ja laiturilta onkia pikku

kaloja, joita keväisin vilisi rannassa kuin sääskiä ilmassa suvi-illoin.

Mutta äiti ei ollut yhtä iloinen siellä suuressa kodissa. Hän oli

enimmäkseen itkeytyneenä, varsinkin silloin aina, kun isä tuli kotiin

ja jo pihalta rupesi kuulumaan outoa rähinää. Äiti silloin toimitti

pojan pois, ja kun tämä kerran uteli, mikä isän oli, kertoi äiti, että

isä ei ollut terve. Mutta kerran tällaisen kotiintulon perästä tuli

äiti ääneen nyyhkyttäen sisään. Hän ei voinut puhuakaan isoon aikaan,

itki vain. Sittenkun viimein sai sanotuksi, kertoi hän nyyhkytysten

lomassa, että isä oli myynyt heidän talonsa. Hän oli luvannut ostaa

pienemmän paikan toisessa pitäjässä ja siellä ruveta työtä tekemään

ja pysyä raittiina. Mutta kun kaupat oli tehty ja rahat saatu, olivat

toiset houkutelleet juomaan ja isä oli päissään lähtenyt kotiin

ajamaan. -- Äiti ei enää muistanut sairaudeksikaan sanoa. -- Tiellä

oli isä hukannut rahat, hukannut kerrassaan kaiken, mitä hänellä oli,

paitsi taloa, joka nyt jo olikin toisen oma. Rahoja koetettiin kyllä

saada takaisin, mutta turhaan. Ainoa, jota epäiltiin, oli Teiton

nykyinen vanha vaari. Hän oli tietä ajanut niihin aikoihin; mutta hän

kielsi jyrkästi löytäneensä rahat, eikä asiata saatu todistetuksi.

Köyhäinhuoneella, juopposairaana kuoli sitten talostaan joutunut

isäntä, ja sinne kuoli suruunsa Martan mummokin. -- Isää kasvatettiin

huutolaislapsena pitäjällä. Heikko ja kituvainen kun hän aina oli

ollut, olisi hän tuskin mökkiläiseksikään päässyt, jos ei Teittolainen

olisi hänelle Rajalan ränstynyttä mökkiä tarjonnut mitätöntä vuokraa

vastaan, kunhan vain sai mökkinsä asutuksi. -- --

Isää rupesi ry'ittämään, niin että ruumis vapisi. "Semmoiset ne ovat

meidän välimme", sai hän vaivalla sanotuksi.

"Mutta ethän sinä sitä Antille viaksi lukene?"

"En, mutta minä en sinua sinne antaisi heidän poljettavakseen ja

halveksittavakseen. Isäni, äitini ja kotoni ovat he vieneet. Vieläkö

antaisin ainoan lapseni? Jumala armahtakoon, jos se on ylpeyttä, mutta

minä en voi." -- --

"Isä, isä!" Martta otti isän kädestä kiinni. Se oli kylmänkostea

tuskanhiestä.

"Anteeksi antakaa, niin teillekin anteeksi annetaan, tehkää niille

hyvää, jotka teitä vihaavat ja vainoavat." Leenan kädet kytkeytyivät

ristiin. "Ei sillä, ettei voisi sopia ja unohtaa. Sovussahan vuosia

jo olemme eläneet yhdessä. Mutta se tie tulisi sinulle, lapsi, niin

raskaaksi."

"Äiti, minä olen nuori ja minä rakastan Anttia." Martta tunsi, että

nyt hän häntä vasta rakastaakin, nyt, kun on tuhannet esteet tiellä

ja kaikki vain pyrkivät heitä erottamaan. Nyt, kun hän kuulee, miten

rumia huhuja Antin lapsuudenkodista kerrotaan ja miten paljon sanomista

ihmisillä on ollut, nyt hänkin tahtoo osan siitä häpeästä, tahtoo

taistella ja tehdä työtä siksi, kunnes kaikki sen näkevät, ettei kirous

enää paina Antin kotia, vaan onni ja siunaus siellä asustavat.

"Kyllähän kaikki nuoren mielessä helpoksi kääntyy." Äiti huokasi syvään.

"Minä en voi, minä en voi", mutisi isä.

Silloin painui Martta polvilleen vuoteen viereen. "Isä, ethän sinä

minulta sitä kiellä. Anna minun mennä, minä en pelkää."

Isä ei vastannut.

"Eihän äitikään pelännyt eikä väistynyt, vaikka sinä olit köyhä."