Anni hymyili heikosti. "Entä sinä?"

"Minä teen työtä, teen työtä sinua ajatellen, sinua toivoen, sinun

tähtesi taistellen."

Puutarhan portti narahti. Rovasti tuli, astuen hiekkakäytävää

pitkin. Hän rupesi puhumaan Annin kanssa puutarhanhoidosta, kukkien

istuttamisesta ja ruokakasveista. Mutta Anni puhui kuin unessa siksi,

kunnes äkkiä sanoi täytyvänsä lähteä.

"Minäkin aioin juuri lähteä", sanoi Vilho ja nousi. He läksivät

yhdessä, kulkivat rinnan kirkonkylän läpi, ohi kansakoulun ja lukkarin

muorin mökin. Muistoja oli joka kivellä, joka kannolla, mutta Anni ei

jaksanut puhua niistä.

"Mennään oikotietä", sanoi hän, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän

hetkeksi olisi herännyt horrostilastaan.

"Mistä se eroaa?"

"Tuolta tien mutkasta, veräjän kohdalta."

"Siellä saamme olla kahden", sanoi Vilho ja ääni värähti. Samassa

kuului rattaiden räminää.

"Isä", sanoi Anni ja vavahti.

Isä se olikin. "Tule rattaille", sanoi hän. Ei ollut toista

tuntevinaankaan.

Anni totteli. He ajoivat mäkeä alas, sitten tuli vastamäki. Silloin

Anni nousi seisomaan, otti esille nenäliinansa ja huiskutti sitä. Hän

seisoi näin niin kauan, kuin silmä tieltä erotti edes pienen tumman

pilkun, sen paikan, jossa Vilho seisoi. Kun sekin katosi näkyvistä,

vaipui hän tunnottomana rattaille.

12.

Kun Antti oli neljäntoista vuoden vanha, lopetti hän kansakoulunsa.

Isä läksi tutkintoon ja toi pojan kotiin. Hän kehuskeli poikaa, joka

kunnialla oli koulun läpi päässyt ja ennusti, että pian hänestä mies

tulee. Mutta ei sitä päivää muuten juhlapäivänä pidetty niinkuin

Annin loppututkintoa. Äiti varsinkin pelkäsi, että jos hyvin puhuu ja

iloitsee, käy pian kuin Annin suhteen. Ei tule iloa, sydänsurua ja

huolta vaan.

Teiton emäntä oli vuoden kuluessa paljon vanhentunut. Suru oli murtanut

vakoja koko hänen olentoonsa. Selkä oli käynyt kumaraan, tukka

harmahtavaksi ja kurttuja oli ilmaantunut, varsinkin otsaan ja silmien

ympärille. Ne olivat siihen painuneet päivien huolista ja unettomista

öistä.

Siitä päivästä alkaen, jolloin Anni toi Vilhon Teittoon ja jolloin

heidänvälinen suhteensa selveni emännälle, piti tämä itseään ainoan

ystävänsä pettämänä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Anni oli

tietänyt kaiken ja juuri siksi oli salannut asian äidiltään. Hän oli

kai jo Ilomäellä ollessaan kuullut Vilhon isän ja äitinsä suhteista ja

siellä yhdessä sulhasensa kanssa -- joksi äiti luuli Vilhoa jo siltä

ajalta -- päättänyt pitää asian salassa. Hän oli luottanut siihen,

että hän on onnen eikä surun lapsi, niinkuin itsekin oli vaarille

sanonut. Isä ja äiti olivat aina olleet hänelle hellempiä ja parempia

kuin muille. Kaikki olivat häntä hemmotelleet ja hyvänä pitäneet. Hän

oli luottanut voimaansa ja onneensa, oli ajatellut, että kun hän vaan

pyytää, kyllä sekä isä että äiti heti suostuvat.

Äidin mieli kävi katkeraksi, kun hän tätä ajatteli. Sellainen oli

se, joka aina oli oppinut päivän puolella olemaan, aina ilon polkuja

polkemaan. Toista oli hänen nuorena ollessaan. Kuka häntä hemmotteli?

Äitipuoliko, joka keksi työtä työn perästä, vai isäkö, joka harvoin

katsoikaan, jos ei palvelusta pyytänyt. Kuinka se sydäntä kirveli,

tuo iloton, valoton lapsuus! Se vihloi ja särki vielä vuosikymmenien

kuluttua. -- Kokekoon nyt Anni vuorostaan ilottomuutta. Äiti oli

koettanut häntä surulta suojata, häätää huolet häneltä, mutta hän ei

ollut ymmärtänyt äidin rakkauden arvoa. Olkoon ilman nyt, ilman oli

äitikin ollut. Kärsiköön, kärsiä oli äitikin saanut.

Mutta sitten rupesivat taas hellemmät tunteet kolkuttamaan, kun äiti

muisti, että Anni nyt juuri oli samanikäinen kuin hän elämänsä suuren

surun kohdatessa. Katkeroittaisiko tämä samoin Annin mieltä koko

elämänajaksi, kuolettaisiko sen, mikä oli hyvää ja lämmintä hänessä,

muuttaen sydämen pehmeän peltomaan karuksi kivikoksi?

Ei, Anni ei ollut sen luontoinen. Mutta -- jos hän murtuisi ennen

aikojaan, kuolisi ja kuihtuisi pois heidän huomaamattaan?

Äiti tarkasti häntä salaa. Laihtunut hän todella oli. Silmät olivat

tulleet kuopille ja olivat saaneet omituisen, himmeän loisteen. Iho oli

entistäänkin läpikuultavampi.

"Mitä sinä kaiken päivää sisällä istut?" sanoi äiti äkkiä ja vilkaisi

arasti Anniin.

"Enhän minä." Hän nousi verkalleen ja väsyneesti.

"Katsoisit edes, mitä Antti toimittaa! Ei taida olla työssä isän

kanssa. Vetelehtii vain laiskana missä vetelehtii."

Anni oli jo ovella lähteäkseen Anttia katsomaan. Hän kulki hitaasti

kuin unissakävijä ensin pihan poikki, sitten pellonpiennarta pitkin,

kunnes tuli paikalle, jossa oli oppinut pysähtymään. Tätä tietä oli

hän nyt vuoden aikaa kulkenut melkein päivittäin, ja aina pysähtyi hän

samaan paikkaan, sinne, josta näki niityn, jonka laidalla Vilho ja

hän olivat istuneet kerran, tuon yhden ainoan, jolloin he kotipolkuja

yhdessä astelivat. Sitä hän nyt katseli ja oli katsellut ei ainoastaan

kesäpäivinä, vaan usein sekä syyssateiden vihmoessa vettä vasten silmiä

että talven tuiskun tuprutessa.

"Antti", sanoi hän äkkiä, "Anttiahan minun piti hakea." Hän heräsi

kuin unesta ja kääntyi talosta lammelle päin vievälle tielle. Lammen

ympärillä oli vetistä niittymaata, josta vuosittain saatiin siksi

paljon heinää, että sinne oli rakennettu pari latoa. Näitä latoja

kohden hän kulki ajatellen, että Antti ehkä ladosta löytyisi. Toinen

näistä oli aivan tyhjä, mutta toisessa oli vielä heiniä vähän.

"Antti", sanoi Anni, kun tuli ladon ovelle. "Mitä sinä täällä teet?"

Antti sai sukkelasti jotain heinien alle pistetyksi ja kömpi ylös.

"Mitä sinä panit piiloon?" kysyi Anni lempeällä, surunvoittoisella

äänellä.

Poika punastui. "Älä sinä huoli siitä", sanoi hän kuin anteeksi pyytäen.

"Sano sinä vaan, enhän minä sinua koskaan toru."

"Et sinä, sinä olet ainoa hyvä meillä."

"Älä sano, älä." Anni oikein säikähti. "Isä ja äiti -- --" yritti hän

sanomaan, mutta sitten salpautui ääni aivan.

"Isä ja äitikö? Ne ovat hyviä välistä, mutta tiedät sinä, että äidin

kanssa ei ole hyvä puhua, kun sattuu huonolle tuulelle, ja isällä on

aina sitä puhumisen porotusta, olipa hyvällä tai huonolla päällä."

"Äidillä on ollut paljon suruja", sanoi Anni hiljaa.

"Suruahan sinullakin on ja kuitenkin olet kuin lammas." Pojan ääni kävi

lauhkeaksi ja kiivas katse katosi silmistä.

"Sano nyt, mitä teit", pyysi Anni. Mutta samassa hän painautui

mättäälle itkemään.

"Älä itke." Poika heittäytyi polvilleen hänen viereensä. "Minä kerron

sinulle kaikki, kunhan et vaan itke etkä äidille sano." Hän veti esiin

vanhan korttipelin ja rupesi hätäisesti selittämään, että koetti vain

vähän opetella, kun muutkin kaikki osaavat ja hänkin olisi tahtonut

oppia.

"Tule pois minun kanssani", pyyteli Anni. "Ei korttipelistä paremmaksi

tule."

"Pelaa isäkin."

"Ehkä isä olisikin toisenlainen ja me kaikki onnellisemmat, jos ei isä

olisi korttien ja kortinpelaajien ystävä."

"Isä voittaa aina", kuiskasi Antti arasti. "Minäkin tahtoisin oppia

yhtä hyväksi. -- -- Ja tiedätkö, mitä ihmiset sanovat? -- Että isä

voittaa paholaisen avulla. Sen kuulin kerran koulussa."

"Mutta me olisimme onnellisempia kaikki, jos ei isä olisi oppinut rahaa

rakastamaan. Älä sinäkään korteista huoli. Ei niistä hyvää koidu."

"Pelaako Olli?" kysyi Antti arasti. Teki mieli tietää, mutta vähän

arvelutti, uskaltaisiko Annilta itseltään kysyä.

"En tiedä."

"Miksi sinä sitten häntä pelkäät?" Antin rohkeus kasvoi.

"Kun isä tahtoo naittaa minut hänelle, vaikken voi häntä sietää. Kun

sinä, Antti, kasvat, ymmärrät sinä sen paremmin. Silloin sinun pitää

muistaa, ettet rahan tähden mene naimisiin, vaan otat sen, jota oikein

sydämestäsi rakastat."

"Niin otankin, ihan kenen itse tahdon." Hän löi nyrkillä polveensa.

"Ja sittenhän sinä jätät nuo kortit, etkö jätäkin?"

Antti arveli. "Se on niin miehekästä ja sitten -- sitten -- minä

luulen, että se on hauskaakin."

"Jätä kuitenkin -- minun tähteni! Minä en luule, että kauan enää elän.

Sinä jäät sitten ainoaksi lapseksi. Sinusta pitäisi tulla hyvä poika."

He olivat jo pihalla. "Kyllä sitäkin tahtoisin." -- Antti hypisteli

lakkiansa. -- "Mutta minä tahtoisin tulla oikein mieheksi kanssa. -- --

Mutta kuule, ethän sinä kerro äidille."

"En, en." Anni läski kätensä hänen olalleen kuin hyväillen, ja silloin

tuntui Antista siltä, kuin pitäisi hän Annista enemmän kuin koskaan

ennen. Aina Anni oli hiljainen ja lempeä, ja kun nuhteli, kävi se kuin

hyväilemällä. Kyllä Antti häntä tahtoi totella ja hänen tähtensä pysyä

kotona, vaikka pelihalu sormia syyhyttäisi ja mieli palaisi toisten

poikien joukkoon.

Niin kauan kuin kesätöitä kesti, oli Antille helponlaista pysyä

päätöksessään. Isä piti häntä kovasti työssä, ja voimain ponnistus

maantöissä kevensi mieltä. Mutta sitten tulivat pitkät syyspimeät ja

ikävät iltapuhteet. Äiti oli harvasanainen ja umpimielinen. Isä taas,

milloin oli kotona, laverteli niitä näitä pitäen puhetta tyhjästä, niin

etteivät toiset suunvuoroakaan saaneet. Hauskako siinä oli pojan istua

illat pitkään? -- --

Jos ei Anni niin rukoilevasti olisi katsonut, niin ei olisi viitsinyt,

ei totisesti. Mutta Anni katsoi, katsoi niin, ettei Antti voinut

lähteä. Tuo rukoileva, surumielinen katse häntä pidätti. "Älä mene",

sanoi se hänelle. "Älä jätä minua yksin vanhempieni kanssa."

Siitä katseesta Antti ymmärsi, että vaikka hän olikin vain kunnoton

poikavekara, oli Annista helpompi olla vanhempien seurassa, kun hän

oli muassa. Hän oli sisarensa apu ja turva, se ajatus paisutti hänen

rintaansa.

Äidin ja Annin väli oli yhä vierasta ja kylmää. Sen oli käynyt kuin

tien, jota ei luoda, vaikka talven tuiskut sen umpeen ajavat. Isä

taas oli käytöksessään hyvin epätasainen. Milloin hyvitteli Annia, ja

kun oli hyvitellyt, alkoi puhua Ollista, milloin näykki ja pisteli

jos mitä. Annin erityinen pieni huonekin, josta hän oli niin paljon

iloinnut, jätettiin talven tullen kylmilleen. "Mitä sitä suotta

lämmittää", sanoi isä. "Mokoma mamsseli, sopii sen muiden joukossa

asua. Ei se ole meitä hienommaksi luotu, uppiniskaisemmaksi vain."

Silloin vihloi äidin sydäntä. "Olisin minä suonut sen helpotuksen

sinulle", sanoi hän hiljaa.

Anni katsoi pitkään äitiin ja hänen silmänsä vettyivät. Mutta hän ei

sanonut mitään, läksi vaan hitaasti tavaroitaan kokoamaan.

Hänellä oli nurkkahuoneessaan pieni, lukollinen kirstu, jossa hän

oli säilyttänyt sellaista, jota ei muille tahtonut näyttää. Sen hän

avasi ja rupesi sisältöä tarkastamaan. Päällimmäisenä oli vaaleahko

sininen pumpulikangas, se, jonka hän oli kutonut odottaessaan keväisiä

onnen päiviä. Hän oli sen huolellisesti kätkenyt, jottei äiti tai

isä näkisi ja vaatisi puvuksi valmistamaan. Hän tahtoi sen säilyttää

koskemattomana muistona toivonsa ja kärsimystensä ajalta. Hän levitti

kankaan eteensä ja etsi sen poimuista sinne kätkemiään kirjeitä. Siinä

oli pari, jotka hän Alman kautta salaa oli saanut Vilholta, ja sitten

Vilhon ensimmäinen kortti, joka oli tullut keväällä. Vielä oli siinä

se paperikäärö, jonka Vilho pappilassa oli pistänyt hänen käteensä ja

joka sisälsi kaksi Vilhon isän kirjoittamaa lehtistä, jotka hänen olisi

pitänyt antaa äidille, mutta joista ei ollut hennonnut luopua. Hän aina

puolustautui sillä, että saapihan äiti ne sitten. -- Ei siihen pitkältä

ole.

Hän haki laatikostaan pienen lyijykynän, otti vanhasta kouluvihosta

paperiliuskan ja kirjoitti siihen vapisevin käsin päivämäärän. Sitten

hän jatkoi: "Tänään jätän huoneeni. Äiti puhui minulle hyvin lempeästi.

Olisin tahtonut kiittää, mutta en jaksanut. Sydämeni on sairas. En

minä kauan tarvitse huonetta. Minä toivon, että teille tulee paljon

iloa Antista, äidille varsinkin." Sitten kääri hän paperin kokoon ja

kirjoitti ulkopuoleiselle sivulle "äiti". Hän yhdisti Vilhon isän

kirjoittamat kirjeet tämän kanssa ja pani paperin, johon kirjoitti

osoitteen, niiden ympärille.

Sitten hän otti taulunsa seinästä ja katseli sitä hetken aikaa.

"Hyvästi, pikku punatulkku", sanoi hän hiljaa, pani kirjeet taulun

päälle ja kääri kaikki pumpulikankaan sisälle. Sitten hän pani ne

kaikki kirstuun, väänsi lukon kiinni, otti avaimen suulta ja läksi

viemään ullakolle.

"Minulla on kirstussani vähän tavaroita", sanoi hän äidilleen ullakolta

palatessaan. "Avain on minulla kaulassani. Ottakaa se sieltä, kun minä

en sitä enää tarvitse. Ne tavarat ovat kaikki teille. -- Ne ovat ainoa

perintöni", lisäsi hän ja koetti hymyillä.

"Kyllä hän kuolee", ajatteli äiti. Ja hän tunsi sydämensä sulavan. Ehkä

oli hän ollut liian ankara, ehkä arvostellut tyttöä väärin.

"Se minuun niin koski", rupesi hän illemmalla selittämään, "kun et

minulle koskaan sanaakaan sanonut. Tiesit kaiken, etkä kuitenkaan

puhunut."

Anni nosti katseensa ompeluksesta. "En tiennyt ennen kuin Vilhon

tultua. Aavistamaan rupesin heti, kun kerroit nuoruudestasi, mutta minä

pelkäsin totuutta -- en sinua" -- lisäsi hän äkkiä, ja puna puhkesi

hänen kalpeille poskillensa -- "siksi en rohjennut puhua."

"Jos minä sen tiesin, jos sen tiesin!" Emäntä huojutteli ruumistaan

edestakaisin. Hänen tuli mieleensä kaikki katkerat sanat, kaikki

kiusaavat ajatukset. Kuinka hän oli saattanut melkein nauttia siitä

surusta, joka kalvoi kahden sydäntä. Kuinka hän oli mieleensä

palauttanut kuvan Vilhosta, kun hän Teitosta läksi kalpeana,

masennuksissa, yhden ainoan iskun nujertamana, ja miten se näky oli

oikein sydäntä hivellyt! "Mene, mene", oli hän toistanut itsekseen.

"Noin minäkin kerran kuljin." -- Ja hän oli unohtanut, että hän näki

pojan, eikä isää edessään.

Nyt muistui se kaikki mieleen, muistui ja kolkutteli kalvavasti sydämen

ovella. "Minä en tiennyt, en aavistanut", sanoi hän itsekseen. -- Mutta

siitä asti parani Annin ja hänen äitinsä väli.

Isä sitävastoin kävi Annille yhä tylymmäksi. Hänestä Anni oli nyt

oikkuillut tarpeeksi. Nyt vaati hän taipumista ja mukautumista.

"Minä en voi", sanoi Anni välistä isän ehdotuksiin. Toiste hän ei

puhunut mitään, kuunteli vain, kuunteli vastustamatta, väistymättä,

posken punoittumatta, silmän kyyneltymättä.

"Tämä käy jo yli rajojen", pauhasi isä. "Tästä on loppu tehtävä."

"Millä sinä sen lopetat, jos et myöntymällä tytön tahtoon", sanoi äiti

kerran.

"Sillä, että hän myöntyy minun tahtooni." Isäntä potkaisi rahin kumoon

ja meni äreänä ulos huoneesta.

Kevätpuolella hän lähti matkoille. Anni arvasi hänen käyvän

Ilomäelläkin ja odotti pelonalaisena isänsä palaamista. Mutta kun hän

tuli, tuli hän hyvällä tuulella ja tyytyväisenä. Ei puhunut Ollistakaan

paljon. Kerran vain sanoi emännälle, että "ei sitä poikaa enää

petkuttaa sovi". Emäntä ei siihen vastannut mitään, ja niin loppui puhe

alkuunsa.

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun isäntä, palasi kotiinsa, kun hän

eräänä päivänä läksi kirkolle ja toi kotiin palatessaan sanomalehden.

Hän heitti sen pirtin pöydälle hyvin näkyvälle paikalle, ja siitä

emäntä sen otti. Häneltä pääsi huudahdus samassa kun silmä lehteen

sattui.

"Mitä se on?" kysyi Anni ja nousi levottomasti.

Äiti peitti lehden kädellään. "Älä koske. Ei siinä mitään. Siinä

on -- -- Älä Jumalan tähden -- Anni, kuule, älä ota! Minä kerron -- --"

"Mitä siinä seisoo?"

"Kuka lie -- -- olisiko Olli? Siinä kun ilmoitetaan että olette

kihloissa."

Anni parkaisi pahasti ja nosti kädet silmilleen. Sitten läksi hän

juoksemaan ulos poispäin pakoon minkä jaksoi.

"Mitä tämä on olevinaan?" Emäntä ojensi lehden miehelleen, joka tuli

huoneeseen.

"Sitä, että olen hänet luvannut Ollille enkä sanaani syö. Ha-ha-ha-haa.

Meidän onni se on, ettei ne naiset Ollia suvaitse, kyllä se ei muuten

kai odottamaan olisi ruvennut. Mutta ovat tainneet muutkin hylkiä.

Hohoijaa, kuka niiden metkuja ymmärtää!"

"Oletko sinä järjiltäsi! Tämä tappaa tytön."

"Ei se henki niin hevillä lähde! Ole huoleti, mamma. Vielä sinä

terveitä lapsenlapsia hoitelet."

"Olisin tiennyt, kun otin." Emäntä väänteli käsiään.

"Niin, sanos muuta", nauraa hohotti isäntä ulos lähtiessään. Mutta

emäntä hoiperteli tuskissaan huoneesta huoneeseen. Hukka hänet perisi,

Annin, hänet ja koko talon. Anni tästä ei ikinä toipuisi, se oli

varmaa. Kunhan ei vain itselleen vielä pahaa tekisi. -- Värisytti, kun

sitä ajatteli. -- Ja se lampikin, kun oli siinä niin lähellä, se syvä,

salaperäinen lampi, jonka laineet niin surullisesti rantaan solisivat,

kertoen vihasta, kirouksesta ja veljesmurhasta.

Kovin se Anni viipyi! Oli jo monta tuntia kulunut siitä, kun hän läksi.

Äitiä rupesi pelottamaan. Etsiä olisi pitänyt, mutta rohkeus petti. --

Hän kierteli vähän pihalla ja palasi taas sisään.

Hyvä Jumala, kuinka hän uskaltaisi mennä hakemaan!

Silloin rupesi outoa ääntä kuulumaan pihalta. Emäntä meni ulos

rappusille. Siellä tuli Anni tietä pitkin, tuli, Jumalan kiitos!

Mutta miten se lauleli ja hoilotteli kuin humalainen! Ja mitä sillä

oli päässä? Kukkia? Eihän vielä näin aikaiseen, mutta ruskettunutta

talvenvanhaa heinää, jota oli repinyt pellon penkereeltä.

"Anni", sanoi äiti ja astui vastaan. Mutta Anni vain lauleli.

"Tule sisään, ethän vielä ole syönytkään."

"Mitä minä, ei ne ole hääruokia vielä."

"Älä nyt noin, tule pois." Äiti otti kädestä. Silloin Anni sylkäisi

silmille, riuhtaisihe irti ja juoksi laulaen Rajalaan päin. Emäntä

yritti seuraamaan, vaan ei jaksanut, yritti uudestaan, mutta painui

polvilleen, niin että pää kolahti portin pieleen.

Anni ei sitä huomannut, kulki vain laulaen ja kirkuen Rajalaan päin,

kunnes perille ehti ja löysi Leenan.

"Hyvä isä, mitä tämä on. Anni, mitä nyt?"

"Häitä", sanoi Anni ja nauroi ilkeästi.

"Laupias Jumala." Leenalta pääsi itku.

"Mitä sinä itket, kun minä odotan sulhasta. Seppelekin on jo päässä."

"Älä huoli sitä ajatella", pyysi Leena. "Tule sisään, että vähän saat

levätä."

"Ei ole aikaa, etkö ymmärrä, nyt on kiire."

"Tule pois kuitenkin."

Mutta Anni ei kuunnellut, läksi vain laulaen taas kotia päin kulkemaan.

"Voi taivaan isä, sellaista surkeutta! Ja tämäkin tulee emännän

kannettavaksi!" Leena painui tuvan penkille itkemään ja nyyhkytti niin,

ettei tahtonut saada itkulta puhutuksi, kun miehensä tutki, mitä oli

tapahtunut. Vähitellen ja pala palalta se vasta tuli kerrotuksi, että

Teiton Anni oli tullut hourupäiseksi, kuihtunut ruohoseppele päässään

kulki, laulaen ja rallattaen tietä pitkin.

"Siitä surua tuli", sanoi Rajalan Matti hitaasti ja tasaisesti kuin

ainakin. "Ja ainoa tytär vielä!"

"Voi, voi sentään." Leena huojutteli ruumistaan edestakaisin. "Olen

minä monta saattanut nurmen alle nukkumaan, olen saattanut surulla ja

katkerilla kyynelillä, mutta en minä tällaiseen vaihtaisi. Voi poloista

äitiä sentään!"

He istuivat kumpikin äänettöminä hetken. "On kuin raskas kirous

painaisi sitä kotia", sanoi Matti viimein. "Paljon oli ihmisillä

sanomista silloin, kun isävainajani kadotti ne rahansa, ja jos niin,

että rahat Teittoon on vääryydellä hankittu, niin ei kumma, ettei

niillä siunausta ole."

Matti huokasi syvään. -- "Ja vaikkei olisi vaari niitä isäni hukkaamia

rahoja ottanutkaan, niin vääryyttähän se on sekin, että ymmärtämättömiä

ja köyhiä kaupoissa nylkee, korkoa kiskoo, työtä teettää polkuhinnasta

ja näännyttää nälkään työntekijät. Lain käsi ei siihen aina ulotu,

mutta Jumalan kirjoissa ne kaikki on. Hän antaa kerran jokaiselle

heidän tekojensa mukaan. Mutta tunnonrauhan saa jo täällä se, joka

vilpittömästi vaeltaa."

"Älä, hyvä Matti!" Leena väänsi käsiään ja itki. "Älä puhu ansiosta

äläkä tuomiosta nyt! Etkö sinä kuule, kuinka se huutaa! -- Minä

pyörähdän katsomaan, tarvitsevatko apua."

Leena lähti lippasemaan tietä pitkin, kunnes näki Annin seisovan

nojautuneena aitaa vasten katse tähdättynä niitylle päin. Tuon

tuostakin nosti hän käsivarsiaan, huitoen niitä ilmassa ja nauroi.

Sitten katsoi taas niitylle.

Leena läksi hiljaa astumaan lähemmä. Tuota paikkaa Anni nyt oli

katsellut toista vuotta, ja eiköpä vaan lie siitäkin yltynyt. Voi

poloista! Ja Teittolaisilla kun olisi ollut varaa antaa vaikka

keppikerjäläiselle. Mutta semmoinen se on ihmissydän, häijy ja

pahanilkinen kappale!

Taas hyrähti Leena itkuun.

Teitossa ei ensi hetkinä edes huomattu, mitä oli tapahtunut. Isäntä,

kun löysi emännän pää nojassa portinpieltä vasten, yritti käsipuolesta

nostamaan. "Mikäs mamman tähän on kaatanut?" kysyi hän nostaessaan

ja naurahti. Silloin emäntä katsoi häneen silmät raukeina ja katse

murtuneena.

"Etkö sinä sitten tiedä, vai mitä vielä kyselet?"

"Tiedä mitä?"

"Mikä on seurauksena sinun omista teoistasi? Mene sitten katsomaan.

Hae Anni ja katso, mitä on tullut ainoasta tyttärestäsi, isän ja äidin

ylpeydestä."

"Tuollahan se." -- Isäntä katsoi tielle päin -- "ja Rajalan Leenakin."

Hän rupesi kulkemaan vastaan ja kun lähemmä tuli, selveni hänelle,

mitä oli tapahtunut. Johan nyt! Kuka sitä olisi uskonut. Hän kun vaan

oli ajatellut, että kun se tulee painetuksi ja kaikki saavat tiedon,

ei Anni enää viitsi vastustaa. Ja kun Ollikin oli syyttänyt, että hän

syö sanansa, ja Ilomäen emäntä kun oli puhellut, miten hän Annia oli

pitänyt aivan kuin tytärtä talossa ja vastakin pitäisi. Eihän sitä

muuta voinut ajatella, kuin että asia onnellisesti päättyisi.

"Hei, isä!" huusi Anni, sieppasi seppeleen kulmiltaan ja huitoi sitä

ilmassa. "Katso kuinka tuulee! Noin vain, noin! Etkö sinä ymmärrä, että

nyt tulee häitä!"

"Oletko sinä siivolla, huudat että maantielle kuuluu!" Isäntä polkaisi

jalkaa. Paras olla luja, eiköpä sitten saisi asettumaan. Mutta silloin

Anni suuttui, syöksi päin ja olisi kynsinyt isältä silmät, jos ei isä

olisi saanut hänestä kiinni ja nujertanut maahan alleen.

Melu oli pihalta päässyt tunkeutumaan vaarinkin komeroon. Puoleksi

peloissaan, puoleksi uteliaana hän tulla hoiperteli ulos, katsomaan,

mitä oli tekeillä. Hän ymmärsi heti asian, ja viekas, ilkeä ilon ilme

kuvastui samassa hänen kasvoillaan. Oli kuin hän tyytyväisenä olisi

ajatellut, että eipä hän enää yksin tässä talossa ole toisenlainen kuin

muut, on heitä samanlaisia ainakin kaksi.

"Ottipa se tuonkin", sopersi hän kuin itsekseen, kun nauraen

mielettömän häijyä naurua hoiperteli lähemmä. Mutta äkkiä hänen

kasvojensa ilme muuttui. Hän nosti uhkaavana kätensä taivasta kohden

ja seisoi hetken suorana, synkkänä kuin tuomiota julistava profeetta

tuulen liehuttaessa hänen harvoja, lumivalkeita hapsiansa. "Voi, voi",

huusi hän ja ääni kaikui kauas ympäristöön. "Se kasvaa, kasvaa vain, se

suuri vuori, eikä kuulu voittajaa, ei mistään." Sen sanottuaan kääntyi

äkkiä ja läksi hoippuen kulkemaan takaisin huoneeseensa.

Ei kukaan liikahtanut paikaltaan, eivät ajatelleet, että olisi

pitänyt mennä auttamaan, mennä tukemaan, ettei kompastuisi. He eivät

muistaneet, että hän oli heikkopäinen seitsenkymmenvuotias, joka tuskin

pystyssä pysyi. Hän oli heistä ainoastaan Jumalan sanansaattaja,

Jumalan kovan ja ankaran tuomion julistaja. Ja kun ääni taivaasta oli

puhunut, kun Jumala oli tuomionsa julistanut, kuka uskaltaisi vastustaa?

Anni makasi yhä hiljaa maassa isän pidellessä hänen käsiään. Emäntä

oli nojautunut kaivon kantta vasten, ja Rajalan Leena seisoi vesissä

silmin, kädet ristiin kytkeytyneinä.

Emäntä tointui ensimmäisenä. "Meidän täytyy saada Anni levolle", sanoi

hän, koettaen puhua tyynesti ja käskevästä. "Isä, heitä irti! Tulethan

sinä äidin kanssa?"

Anni ei vastannut. Hän vain itki kasvot maata vasten. Sittenkun hänen

raivonsa oli asettunut, oli hän ruvennut itkemään hiljaa ja hillitysti

kuin väsynyt lapsi. "Tule nyt!"

Isä laski kädet vapaiksi, ja äiti yhdessä Leenan kanssa koetti

kuljettaa häntä puoleksi taluttamalla puoleksi kantamalla. Hän ei

vastustellut, kulki heidän tukemanaan kuin tahdoton.

"Viedään tänne!" Emäntä viittasi vierashuoneeseen päin. "Pannaan puita

uuniin. Kyllä sitten tarkenee. Minä valvon täällä luona."

Leena teki tilan ja emäntä rupesi riisumaan Annia, Silloin hän löysi

avaimen, josta Anni oli puhunut. Hän aukaisi solmun varovasti ja

vetäisi nauhan, johon avain oli kiinnitetty, äkkiä Annin huomaamatta

käteensä. Sitten pisti hän sen taskuunsa ja jatkoi riisumista.

"Jäisin minä tänne yöksi, jos emäntä tahtoo", ehdotti Leena. Mutta Anna

tahtoi olla kahden tyttärensä kanssa.

"Voihan joku piikatytöistä nukkua salissa, jos apua tarvittaisiin!

Pyydän toiste, jos tätä jatkumaan rupeaa."

"Tästä se vasta juttu tulee", sanoi isäntä illemmalla, kun tuli

katsomaan, nukkuiko Anni.

"Niinhän se tulee." Emäntä ei katsonut häneen. Mutta vähän ajan perästä

hän jatkoi. "Minä olen ajatellut paljon tässä istuessani vuoteen

laidalla. Jos tämmöistä jatkuu, täytyy sinun viedä hänet sairaalaan.

Siellä hän parantuu, jos parantua voi, ja jollei, niin on ainakin kotoa

poissa. Mitenkä hänet täällä pitäisimme. Sanoisivat pian ihmiset, että

tämä on houruin laitos."

"Entä sitten?"

"Vai et sinä siitä välittäisi? Ajattelisit nyt edes Anttia. Hänhän

tämän kerran perii, perii talon ja talon maineenkin, olipa se sitten

hyvä tai paha."

"Ja mistä ne rahat sitten kaikkeen riittävät?"

"Rahaa sinulla kyllä on, mutta jos et henno omistasi ottaa, niin myy

minun tavaroitani ja maksa niillä."

"No, no, totta kai tässä jokin keino keksitään. Katsotaan nyt ensin,

rupeaako tästä asiat paremmalle puolelle kääntymään, vai miten."

Mutta parannusta ei näyttänyt kuuluvan. Viikon päivät pidettiin Annia

kotona ja odotettiin, eikö rauhoittuisi. Mutta turhaan. Hän oli vuoroon

hiljainen ja sävyisä, vuoroon niin hurjistunut, että täytyi väkivaltaa

käyttää. Mutta oli hän kummassa tilassa hyvänsä, ei hän selvää ajatusta

voinut ajatella, puhui aina puhuessaan kuin kuumehoureissa oleva ja

yritteli raivostuessaan karkaamaankin. Levollisena ollessaan hän taas

makasi hiljaisena ja väsyneenä vuoteessa.

Äiti valvoi yöt päivät hänen luonaan. Pari kertaa auttoi Rajalan

Leena häntä, mutta muuten oli hän yksin. Ensimmäisenä iltana Annin

sairastumisesta oli hän käskenyt yhden palvelustytöistä saliin

nukkumaan, jotta olisi saapuvilla, jos apua tarvittaisiin. Mutta

kun hän aamusella tuli kamarista saliin, ei tyttöä näkynyt, Antti

vain makasi täysissä vaatteissa puisen sohvan kannella. Hänellä oli

päällystakkinsa päänalaisena ja loimi peitteenä. Hän nukkui raskaasti

huokuen kuin sellainen, joka kauan valvottuaan on vaipunut syvään,

rauhalliseen uneen.

Äiti jäi poikaa katselemaan. Vai oli se tuossa maannut, tullut salaa

kenenkään tietämättä, jotta saisi olla apuna apua tarvittaessa. --

Anna kääntyi poispäin ja sydäntä sulattava itku tyrskähti esiin. --

Senjälkeen ei hän enää tyttöjä saliin pyytänyt. Se paikka oli Antin.

"Ei tässä muu auta, kuin lähteä sairaalaan viemään", sanoi isäntä

vihdoin. Hän laittoi kaikki kompeet kuntoon ja lupasi lähteä, kun vain

saisi Annin suostumaan.

Äiti koetti hyvitellen kertoa, että "isä vie matkalle niinkuin silloin

kerran", ja Anni suostui nauraen, sanoipa vielä "aina pitäneensä

matkustamisesta". Äidin täytyi hymyillä, vaikka itku oli hymyn

kuolettaa. Miten nuo poloiset usein puhuivatkin asian aivan niinkuin se

oli! Matkustaminen, sehän Annille aina oli ollutkin niin ääretön ilo,

ja muistipa sitä vielä!

"Ehkä hän vielä siitä paranee", lohdutteli äiti itseään, kootessaan

Annin tavaroita. Mutta raskasta työtä se sittenkin oli.

Päivä, jolloin isä ja Anni tekivät lähtöä, oli kirkas ja keväinen.

Lumikin oli jo siksi sulanut, että rattailla kulkeminen kävi tavallisen

hyvin.

"Muista nyt toimittaa, että joku sieltä sairaalasta meille vastaa,

kun kirjoitamme, ettei se sinne jää kuin elävänä haudattu, vaan että

tietoja antavat", varoitteli emäntä vielä pihalla. -- -- "Ja kulkekaa

nyt kauniisti, muistathan, ja hellävaroin."

"Kyllä, kyllä." Isäntä otti ohjakset käteensä. "Hyvästi, Anni!"

"Hyvästi." Anni naurahti iloisesti. Rattaat pyörähtivät pihasta.

Antti sulki portin, ja emäntä meni sisälle. Häntä ei sitten näkynyt

moneen tuntiin. Vasta iltapuolella hän taas ilmaantui keittiöön ja

rupesi hätäisesti askareita toimittamaan kuin se, jonka tehtävät ovat

myöhästyneet. Antti oli rengin kanssa ulkotöissä ja palvelijattaret

askartelivat puhumattomina niinkuin emäntäkin. Ei kukaan uskaltanut

sanaakaan sanoa muuta, kuin mitä työ ja toimet vaativat.

Vasta kun emäntä sanoi hyvää yötä ja sulki kamarin oven, pääsi kuin

helpotuksen huokaus tyttöjen rinnasta. Ei se elämä ennenkään ollut

kovin iloista Teitossa ollut, mutta ei sen paranemisesta nyt ainakaan

toivoa ollut.

Kamarissa otti emäntä sillä aikaa laatikostaan esille pienen käärön,

jonka hellävaroin aukaisi. Se sisälsi ne kirjeet, jotka Anni hänelle

oman kirjeensä ohessa oli jättänyt. Hän oli ullakolla yksinäisyydessä

avannut Annin jättämän kirstun, oli sen tyhjentänyt ja taas pannut

hellävaroin takaisin kaiken, taulun, pumpulikankaan ja muut. Kirjeet

yksin hän oli ottanut erikseen. Hän oli lukenut Annin kirjoittamat

rivit uudelleen ja taas uudelleen, kunnes niitä ulkoa itsekseen

toisteli. Ja joka kerralla ne milloin lempeydellään hivelivät hänen

sairasta, sydäntään, milloin vihloivat terävästi kuin veitsen

kärki. -- --

Että hän oli tyttärelleen ollut niin tyly, että oli voinut vihaa ja

katkeruutta kantaa silloin, kun tyttö paraiten olisi ollut avun ja

hellyyden tarpeessa!

"Äiti puhui minulle hyvin lempeästi. Olisin tahtonut kiittää, mutta en

jaksanut", niin siinä oli.

-- Kai Anni usein oli ollut lempeyden ja hellyyden tarpeessa, mutta

äidiltä ei hänelle sitä ollut riittänyt. Miten hän nyt sitä katui,

miten soimasi itseään siitä! Mutta se oli kaikki tuon yhden ainoan

syytä, hänen, joka kerran oli Annan nuoruudenonnen säpäleiksi särkenyt

ja joka nyt poikansa kautta oli häneltä riistänyt vielä enemmän: äidin

toiveet tyhjäksi tehnyt, äidin ilon murheeksi muuttanut!

Ja hän, tuo yksi ja sama, oli hengenmies olevinaan. Hän julisti

toisille elämäntietä, neuvoi, varoitteli ja nuhteli. Mutta miten

tunsi hän oman syyllisyytensä, hän, joka muille heidän syntisyyttään

toitotteli?

Anna käänsi hitaasti auki toisen papereista. Se näytti päiväkirjasta

revityltä lehdeltä ja ylälaidassa oli päivämäärä, josta Anna näki, että

se oli kirjoitettu pari viikkoa sen jälkeen kun Martti Lehto yhdessä

Vilhon kanssa oli käynyt Teitossa.

Anna alkoi hitaasti lukea: -- "Ihmeellinen Jumalan johdatus oli, että

minä aivan 'sattumalta', kuten ihmiset sanovat, jouduin hänen kotiinsa,

joka oli nuoruuteni paras ystävä ja ensimmäinen rakkauteni. Hänen

pitäisi oikeastaan olla vaimoni nyt. Mutta miksi ei ole? Näin kysyn

itseltäni. En ole ennen ajatellut, että olisin menetellyt väärin häntä

kohtaan, mutta tavatessani hänet nyt parinkymmenen vuoden kuluttua

tulin sitä ajatelleeksi. Hän tuntui olevan kova ja katkera minun

puhuessani hänelle elämäntiestä."

Annan posket rupesivat hehkumaan ja hän puristi kirjettä hetken, aikoen

repiä palasiksi, mutta sitten hän malttoi mielensä ja jatkoi:

"En voi olla syyttämättä itseäni siitä. Minä olin ollut hänen

ystävänsä lapsuudesta saakka, ja olin nuorena ylioppilaana kylläkin

selvään osoittanut, että rakastin häntä. Sitten Jumala herätti

minut suruttomuuden unesta. Pysähdyin kulussani, käännyin etsimään

elämän tietä ja tahdoin muitakin sille tielle palauttaa. Anna oli

lujaluontoinen, ylpeä ja itsenäinen. Hän pani vastaan. Silloin jätin

hänet. Jouduin perheeseen, jossa oli herttainen, lempeäluonteinen

tytär. Ajattelin, että hän oli Jumalan lahja minulle, ja niin menimme

naimisiin. Koetin kyllä sen jälkeen taas lähestyä kasvatusvanhempiani

ja -sisariani. Kirjoitin heille ensi kerran, kun päätin taas uudelleen

ryhtyä lukujani jatkamaan, ja toisen, kun tulin papiksi vihityksi.

Mutta kirjeeni tulivat aukaisemattomina palautetuiksi -- kenties Annan

tietämättä ainoastaan kasvatusisäni tahdosta. Siten vieraannuimme

vähitellen kokonaan ja menneisyys haihtui kutakuinkin mielestäni."

"Käyntini Teitossa, Annan nykyisessä kodissa, herätti sen eloon. Se

herätti myöskin syyllisyyden tunteen. -- Sattui niin kummasti, että

pari päivää tuon käyntini jälkeen jouduin seuraan, jossa kaksi nuorta

irvihammasta teki pilaa papeista, muun muassa heidän naimakaupoistaan.

Toinen heistä ivaili sitä, että papit muka aina naivat sen, 'jonka

Jumala heille antaa', vaikka se muista nähden sattuu olemaan joku,

jonka he oman nokkansa mukaan valitsevat. Teki mieleni antaa

ilvehtijöitä korville, mutta käsi ei noussutkaan. Moitteen sanaa ei

syntynyt. Tunsin mitä David tunsi, huudahtaessaan: 'Herra on käskenyt

hänen kiroilla'."

"Olin ollut valitsevinani Jumalan mielen mukaan, mutta enkö itse

sittenkin ollut ohjaamassa? Eikö se olisi ollut Jumalan tahdon

mukaista, että olisin ollut uskollinen ja siten ehkä voittanut

vastahakoisenkin mielen? Tämä kysymys minua ahdistaa ja kalvaa."

"Rakas vaimoni, kun kerran luet tätä, niin muista, että sinä tai joku

lapsistani, jos satutte tekemisiin Teittolaisten kanssa, koetatte

Annalle tai hänen jälkeläisilleen korvata, mitä minä olen rikkonut.

Mielelläni tahtoisin myöskin, että hänen tietoonsa tulisi, mitä olen

ajatellut ja tuntenut. Hän silloin ehkä antaisi anteeksi eikä syyttäisi

herännyttä tilaani siitä, mitä olen tehnyt, vaan näkisi, että tunnen ja

tunnustan sen oman huonouteni syyksi. -- Hänelle, niinkuin itselleni ja

meille kaikille, rukoilen Jumalan armoa ja anteeksiantamusta."

Kirje valahti Annan kädestä. Oli jo tullut pimeä, niin ettei lukea

nähnyt, ja tuossa oli vielä toinen kirje, joka ehkä sisälsi yhtä paljon

hänen olemuksensa sisimpää järisyttäviä tietoja. Mutta sitä hän ei nyt

jaksanut ajatella. Hän vaan jäi eteensä tuijottamaan myrskyn käydessä

kovana hänen sydämessään. -- Kauan istuttuaan näin ajatuksiinsa

vaipuneena ja yksin pimeässä, nousi Anna äkkiä, sytytti lampun ja meni

keittiön läpi huoneeseen, jossa Antti nukkui. Hänen täytyi nähdä poika,

olihan hän hänen ainokaisensa nyt.

"Toivon että teille tulee paljon iloa Antista", niin oli Anni

kirjoittanut.

Vieläkö äiti uskaltaisi toivoa? Eivätkö toiveet olleet ainoastaan

virvatulia, jotka syntyivät välkähtäen houkutellakseen puoleensa ja

sitten sammuakseen, jättäen pettyneen ja erehtyneen kulkijan yksin

pimeään. Oliko toisenlaisiakin, jotka loistivat, lämmittivät ja

saattoivat kerran onnen satamaan? Saisiko _hän_ koskaan elämässään

sellaista kokea?

Antti nukkui sikeätä, levollista unta. Hengitys oli tyyntä ja tasaista,

ja terveyden puna oli poskille kohonnut.

"Ethän meille vaan surua tee, ethän!" Äiti kumartui hänen puoleensa ja

pyyhkäisi tukan silmiltä. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta silmät

pysyivät kostumatta. Lähde oli jo kuiviin vuotanut.

Niin, vielähän se toinen kirje oli lukematta, muisti hän palattuaan

takaisin huoneeseensa. Hän otti sen tuolilta, johon sen oli viskannut

ja istuutui vuoteen laidalle lukemaan. Paperi oli kääritty pienemmäksi

kuin edellinen ja oli nähtävästi myöhemmin pistetty toisen sisälle,

jotta ne yhdessä tulisivat luetuiksi. Päivämäärästä huomasi Anna, että

tämä oli kirjoitettu melkein puoli vuotta myöhemmin.

"Käydessäni Kotajärven pitäjässä Teiton talossa", alkoi kirjoitus,

"jouduin aamulla ennen poislähtöäni puheisiin talon vanhan vaarin

kanssa, jota yleisesti pidetään heikkomielisenä. Outoa hänen puheensa

oli, mutta kaikesta höperyydestään huolimatta tuntui hänellä olevan

järkeä aika paljon. Hän näkyi olevan kovin arka ja säikkyvä.

luullakseni on hänen heikkomielisyytensä johtunut joko ahneudesta tai

jostakin rikoksesta, jota hän salaa. Kovasti näkyi hän pelkäävän Annaa,

talon nykyistä emäntää, ja uskoi minulle suurena salaisuutena, että

ennen hän oli ollut kihloissa Annan kanssa, mutta tämä oli hänet muka

jättänyt, saadessaan papin. En silloin tiennyt, miten asian laita oli,

mutta todistin hänelle, ettei Anna ikänsäkään puolesta voinut olla se,

joksi ukko häntä luuli. Arviokaupalla sanoin sitten päättävästi, että

se oli hänen äitinsä, jota ukko ajatteli. Tämä selitys näkyi vanhusta

tyydyttävän."

"Myöhemmin olen asiaa tiedustellut Annan kotipitäjästä ja saanut selvän

siitä, että arvasin oikein. Annan oma äiti, joka eli ainoastaan pari

vuotta naimisiin mentyään, oli entinen palvelijatar, ja sanotaan hänen

olleen kihloissa ulkopitäjäläisen kanssa, jonka nimikin sopii vaariin.

-- Ihmeellistä on elämä, tytär joutui tietämättään sovittamaan äitinsä

rikoksen naidessaan sen miehen pojan, jonka hänen äitinsä oli pettänyt.

-- Miten saanevat meidän lapsemme sovittaa rikoksemme, mitä kärsiä

vanhempiensa erehdyksistä?"

Anna viskasi kirjeen kauaksi luotaan. Siinä oli vastaus kysymykseen,

jota hän vuosikausia oli miettinyt, siinä selvitystä moneen kohtaan. Ja

kuitenkin poltti tuo paperi kuin tuli.

Vai oli hänen äitinsä elämä ollut sellaista! Siksikö hän, tytär, ehkä

petettiin, että äiti kerran oli pettänyt? Ja entä nuo kauheat sanat:

"Miten saanevat meidän lapsemme sovittaa rikoksemme, mitä kärsiä

vanhempiensa erehdyksistä?"

Hän kalpeni ja kiristi hammasta kuin kovassa ruumiillisessa tuskassa.

Mielenliikutus oli seurannut mielenliikutusta. Nyt oli mitta täysi,

voimat lopussa. Hän ei jaksanut ajatella, ei surra. Hän heittäytyi

takaisin vuoteelle ja vaipui viimeinkin syvään, levottomaan uneen.

13.

Luonnonihanalla paikalla, sisävesien ympäröimänä, saarien, salmien

ja niemekkeiden piirittämänä sijaitsi se laitos, johon Anni vietiin.

Korkeat, monikertaiset kivimuurit muhkeina, mutta synkän ja

kasarmimaisen näköisinä avasivat ovensa hänelle. Ja Teiton isäntä

ajatteli puoleksi piloillaan, puoleksi katkerana, että korkeapa oli se

koti, johon hän tyttärensä saattoi.

Jo heidän pihaan ajaessaan kuului sisältäpäin outoa, eläimellistä

ääntä, ja kuihtunut, luiseva käsi viittaili rautaristikolla varustetun

akkunan takaa. Anni kävi levottomaksi. Hän oli pitkin matkaa ollut

tyyni ja hyvällä suostunut isän ehdotuksiin. Mutta outo kirkuna ja

ristikkoakkunat saivat hänet pahaa aavistamaan. Hän rupesi huitomaan

käsillään, huutamaan ja laulamaan pyrkien karkaamaan isän käsistä.

Mutta isälle tuli miehiä avuksi, ja Annin täytyi ponnistuksistaan

huolimatta vihdoin antautua. Mutta hänet valtasi silloin jäytävä pelko,

että hänelle tehdään pahaa, että nämä korkeat muurit ovat vankilan

seiniä ja hän telkitään tänne rautoihin niinkuin rikoksentekijä.

Vasta kun hänet viimein vietiin hoitajattaren turviin, tyyntyi hän

äkkiä. Hän huomasi heti tällä olevan vaaleansinisen pumpulipuvun,

samantapaisesta kankaasta, jota hän itse kerran -- kauan aikaa sitten

-- oli kutonut, ja pani merkille, että hoitajatar oli hyvän ja

ystävällisen näköinen.

"Teillä on juhla nyt", sanoi Anni, otti häntä kaulasta ja hyrähti

itkuun.

Hoitaja katsoi pitkään.

"Niin, teillä on tuo puku päällä, ja silloin on juhla."

Hoitajatar siveli Annin päätä. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Niin, minulla on juhla, kun saan auttaa ja palvella ja pyyhkiä pois

kyyneleet monen silmistä."

"Ei silloin saa itkeä, kun on juhla", sanoi Anni hiljaa. "Hän tulee,

eikä hän pidä kyynelistä."

"Tule nyt", sanoi hoitajatar, ottaen Annia kädestä. "Matka on ollut

pitkä, sinä tarvitset lepoa."

He läksivät kulkemaan; hoitajatar taluttaen Annia kädestä ensin pitkien

käytävien läpi, sitten portaita ylös ja sitten taas käytäviä pitkin,

jossa kulki paljon ihmisiä puhellen, nauraen ja uteliaina tirkistellen

Anniin.

"Niillä on pahat silmät", sanoi Anni puristaen hoitajattaren kättä.

"Minä tahdon mennä pois täältä."

"He ovat hyvin kipeitä ja monella on ollut paljon surua. Mutta he ovat

hyviä kaikki."

"Onko heillä ollut surua? Minullakin on ollut paljon, oikein

paljon kerran, siitä on nyt jo pitkä aika." Hän rupesi taas hiljaa

nyyhkyttämään.

"Tässä on vuode, pankaa nyt lepäämään." Nuori hoitajatar riisui Annin.

"Matka on ollut pitkä."

"Hyvin pitkä", toisti Anni. "Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaillen, "olen

matkustellut siitä asti, kun hän läksi. Matkalla me tapasimme ensi

kertaa, ja nyt matkustan aina vaan siksi, kunnes hän löytyy."

"Niin minäkin", sanoi hoitajatar ja nyökäytti päätään. Hän oli heti

ensi näkemältä kiintynyt Anniin, ja myötätunto auttoi häntä pääsemään

Annin ajatuksenjuoksun perille. "Niin me teemme kaikki", puheli hän,

yhä hiljalleen ja huomaamatta jatkaen riisumista. "Me matkustamme

paljon ja kauaksi, aina etsien sitä yhtä ja ainoata, jota sydän ikävöi."

"Te ymmärrätte", sopersi Anni, tyytyväisenä. "Te ymmärrätte, kun teillä

on juhla."

"Mutta nyt teidän pitää nukkua, muuten ette jaksa juhlaa odottaa."

"Ei se minulle tule kuitenkaan." Anni nousi istualleen vuoteessa,

ja näytti hetken siltä kuin hän olisi aikonut karata ylös. Mutta

hoitajatar sai hänet rauhoitetuksi.

"Teidän pitää vielä matkustaa paljon, ennenkuin löydätte hänet. Mutta

te väsytte kesken, jos ette nuku nyt."

Silloin Anni paneutui takaisin vuoteeseen. Hän ei ollut nukkunut

sitten, kun kotona Teitossa. Matka oli väsyttänyt. Kaikki uudet

vaikutukset olivat sielun voimia kysyneet. Maattuaan hetken hiljaa

silmillään seuraten hoitajatarta, joka askarteli huoneessa, vaipui hän

raskaaseen ja sikeään uneen.

Miten kuihtuneen ja kärsivän näköinen hän oli! Nuori hoitajatar

nosti peitteen paremmin hänen hartioilleen. Ja miten erilainen

kuin ylpeäluontoinen, kerskuva isänsä, joka hänet oli tuonut! Koko

kummallinen tarina mahtoi piillä heidän historiassaan.

Käytävästä kuului melua. Siellä olivat toiset riitaantuneet töissään,

toiset töllistelivät ihmeissään vieraisiin, jotka ylihoitajattaren

saattamina katselivat laitosta. Muuan keski-ikäinen neiti, kissa

sylissään, tuli juosten vieraita vastaan ja heitti kissan vieraan

silmille. Melua, riitaa, naurua, iloisia, säikähtyneitä ja ilkkuvia

huudahduksia kuului vuoroon. Ne kutsuivat hoitajatarta uneen vaipuneen

luota toisiin askareihin; mutta hänen ajatuksensa seurasivat Annia

yhtenään.

Mitenkähän hän olikin Anniin niin kiintynyt heti ensi näkemältä?

Ihmeellistä se oli. Mutta niin se oli sielultaan sairaita hoidettaessa

kuin muitakin, että sitä tahtomattaan kiintyi toisiin enemmän kuin

toisiin. Ihmisiä ne olivat nämäkin raukat, ihmisiä, joiden luonteiden,

taipumusten ja kehitysasteen erilaisuus oli yhtä silmään pistävää kuin

terveidenkin. Tuntui se täälläkin tue ihmeellinen sisäinen yhdysside,

joka lujemmin kuin mikään muu liittää ihmissydämiä toisiinsa.

Hoitajatar oli huoneessa Annin herätessä, ja tämä johti Annin ajatukset

heti siihen, josta hän hoitajattaren kanssa oli aikaisemmin puhunut.

"Nyt minä taas jaksan lähteä", sanoi hän ja hypähti pystyyn.

"Odottakaa vähän", ehdotti hoitajatar. "Minä en vielä joutaisi täältä.

Olisi niin paljon tekemistä. Odotattehan, kunnes joudun?" Hän sai Annin

houkutelluksi odottamaan, kunnes oli aika syödä päivällistä.

Syödessä unohti Anni kiireensä ja rupesi suostumaan toisten seuraan,

kun muisti hoitajattaren kertoneen heillä olleen paljon surua.

Vasta toisena päivänä, hänen nähdessään isän, joka tuli hyvästille,

muistui taas matka hänen mieleensä. Hoitajatar oli selittänyt isälle,

ettei saa puhua Annille kodista, silloin hänelle tulee ikävä. Siksi isä

vain sanoi jatkavansa matkaa ja kehoitti odottamaan, kunnes isä tulee

hakemaan.

"Niin", sanoi Anni ja naurahti, "niinhän minä silloinkin jäin."

Isä ei ensin ymmärtänyt, mistä oli puhe, mutta sitten hän huomasi Annin

tarkoittavan ensimmäistä matkaansa isän seurassa. "Jaa -- jaa, Olli

sinut silloin takaisin toi, mutta kyllä minä itse nyt täältä haen!"

Isä oli tuskin saanut sanat sanotuksi, kun tunsi kirvelevän tuskan

kasvoissaan. Anni oli kuin kissa iskenyt kyntensä isän silmille, lyödä

muksautti häntä nyrkillä vasten kasvoja ja läksi juoksemaan, minkä

kerkesi. Vaivoin he saivat hänet kiinni, ja kun ei mikään saanut häntä

rauhoittumaan, puettiin hänet pakkopaitaan.

Kuinka hän siinä repi ja riuhtoi irti päästäkseen, kuinka sydäntä

särkevästä valitti, vaikeroi ja pyysi armahdusta! Hänestä he kaikki

olivat liittoutuneet häntä vastaan. Kaikki olivat isän kätyrejä,

jotka aikoivat pitää häntä sidottuna, ettei hän pääsisi matkustamaan,

etsimään sitä, jota kaipasi, vaan jäisi tänne Ollin otettavaksi.

Hänen valitushuutonsa kuuluivat kauas käytäviin, ja toiset sairaat

kerääntyivät osaaottavina oven edustalle. Heillä oli kaikilla

kysymyksensä, ja kaikki olivat tietävinään, mitä se kaunis tyttö itki.

"Ei sitä pidä itkettää", sanoi eräs joukosta. "Se on hyvä ja se on

kuninkaan tytär."

"Sulhaseni pitää hänestä", sanoi neiti, joka kantoi kissaa. "Minä olen

varma siitä, että hän on aatelia, muuten ei minun sulhaseni olisi

hänelle selkäänsä köyristänyt ja hyrrännyt."

"Ha-ha-ha-haa, sellainen karvainen, kynsivä sulhanen", nauroi vanha,

väkäleukainen muija. "Kun minä teille povaisin paremman, silloin teillä

sulhanen olisi."

"Kaikki hänestä kuitenkin pitävät", ajatteli hoitajatar itsekseen.

"Kyllä he tuntevat, kuka on hyvä heidän joukossaan." Ja hän pyyhkäisi

salaa kyyneleen silmästään, kuullessaan Annin sydäntävihlovaa valitusta.

Tämän raivopuuskan asetuttua oli Anni pitkät ajat rauhallinen ja

kutakuinkin selvä. Ainoastaan muutamissa kohdissa ilmaantui, ettei

hän terveen tavoin voinut ajatuksiaan hallita. Hänellä oli omituisia

päähänpistoja, jotka ilmenivät aina, kun sattui jotain, mikä tavalla

tai toisella oli yhteydessä hänen surunsa kanssa. Silloin vuotivat

hänen kyyneleensä viljalti, silloin oli hän murtua taakkansa alle.

Eräänä tällaisena päivänä, kun hän istui vuoteensa laidalla hiljaa

itkien, avasi eräs hoidokkaista oven ja rääsynukke lennähti suoraan

Annin syliin. Hän katsoi sitä hetken, nosti sen sitten korkealle,

katsoi ja painoi viimein rintaansa vasten. "Älä itke, älä", viihdytteli

hän kuivaten kyyneleensä. "Sinä pieni, kaunis lapseni, älä itke."

Hän sylkytteli nukkea sylissään ja joka kerta, kun omat kyyneleet

pyrkivät esiin, luuli hän lapsen itkevän. Sula keinoin rauhoittui hän

vähitellen, sillä hän ei mitenkään olisi suonut lapsen itkevän.

Hoitajatar hymähti. Viisaampia ne olivat, nuo poloiset, kuin saattoivat

aavistaakaan. Itse avun tarpeessa auttoivat toisiaan.

Hän hymyili surunvoittoisesti katsoessaan Anniin, joka nyt iloisena ja

rauhallisena tyynnytteli lastaan.

Siten se aika vähitellen eteenpäin vieri, kuukaudet kuluivat, vuodet

vierivät umpeen tuossa suuren surkeuden kodissa, jossa oli paljon

syvää, selittämätöntä surua, paljon tuskaa, jota ei tuskaksi tunnettu,

mutta myöskin paljon, joka painoi ja muserti, vaikka sitä eivät

syrjäiset ymmärtäneet eikä kärsivät voineet kertoa.

* * * * *

Ilotonta oli elämä ja pitkät olivat päivät Teitossakin. Kun isäntä tuli

kotiin Annia saattamasta, oli hän harvasanainen ja äreä. Poimimalla

täytyi äidin hankkia tiedot, mitä tahtoi. Eikäpä noista paljon iloa

ollut! Se vaan hyvä, että Anni oli saanut sopivan hoitajattaren ja

mielellään tuntui jäävän laitokseen. Olihan siitä paranemisesta

sitten ehkä toivoa. Vaikka eihän sitä silti tiennyt, olisiko se sen

onnellisempaa. Alkaisi ehkä entinen surkeus vaan uudelleen, jollei niin

hyvin sattuisi, että Olli sitä ennen hankkisi emännän itselleen.

Isäntä oli paluumatkallaan käynyt Olliakin katsomassa kertoakseen,

millä kannalla asiat olivat. Suuri nöyryytys se oli ollut ja

vastahakoisesti hän matkastaan kertoikin vaimolleen. Se häntä varsinkin

kaiveli, että oli täytynyt peruuttaa sanansa ja luopua tuumasta, jota

vuosikausia oli sommitellut.

"Sen pituinen se", sanoi hän ja sylkeä rapsautti vihaisesti, kun oli

kertonut kerrottavansa. "Kunpa nyt onnistaisi edes paremmin pojan

suhteen."

"Totta kai hän täällä hyväksikin oppii", Annan ääni värähteli.

"Niin, miksikä ei, kun vaan opetetaan, ei syötetä saduilla ja jonnin

joutavilla, josta järki ihan menee, vaan opetetaan miesten työhön ja

miesten tavoille."

"Vai satujen syyksikö nyt Annin sairaus pannaan? Sekin vielä oli

oppimatta." "Niin, nyt sitten opit."

"Ehkä sinäkin tahtoisit oppia sen, että sinun suvussasi on ollut

heikkopäisyyttä paljon." "Ja mistä sen tietää, eikö sinun suvussasi?"

"Ole vaiti. -- Että vielä viitsit! Eikö ole elämä jo tarpeeksi

kiusannut ja kiduttanut."

Anna sulki oven kiivaasti, kiersi keittiön kautta pihalle ja läksi

astumaan tietä pitkin, tietämättä minne, Hän pysähtyi vasta, kun

oli ehtinyt maantielle asti. Silloin hän kääntyi ja rupesi hitaasti

kulkemaan kotiin päin.

Tokkopa sitä ihmistä lie elävien kirjoissa ollut, jolla oli niin

raskas tie takanapäin ja niin pimeä polku edessä kuin hänellä. Ja jota

enemmän hän sitä ajatteli, sitä karvaammalta se tuntui. Miksi oli

juuri hänen kohtalonsa näin kova? Miksi halla pani kaiken, mihin hän

toivonsa kiinnitti? Ei siitä muuta kuin että hänen sydämensä kovettui

kovettumistaan ja kuoleutui kaikki, mikä hänessä oli hyvää ollut. Sitä

vaikutti surujen ylenpalttisuus. Miksi Jumala ei sitten hänelle onnea

antanut!

"Sinä olet kova", sanoi hän ja käsi puristautui nyrkkiin, "kova ja

armoton. Sinä vaadit rakkautta, mutta itse et sitä anna. Sinä annat

sielun nääntyä surujen suuruuteen, et virvoita, et ilomaljalla

vahvista."

Hän oli kulkenut kiivaasti ja eteensä katsomatta. Äkkiä hän hätkähti,

kun näki vaarin vastaan tulevan. Hän ei saanut sanaakaan hänelle

sanotuksi, nyykäytti vain päätään ja astui kiireisesti ohi. Mutta

vaarista muistui hänen mieleensä hänen oma äitinsä. Minkälainen

hänenkin oli olla, kun hän jätettyään sulhasensa papin rouvana

herrasteli kotona ja pitopaikoissa? Olikohan hän ensinkään surrut

ja ajatellut entisyyttä, vai oliko papinrouvaksi pääseminen häntä

tyydyttänyt? Ja miksi hän tuon käänteen teki, rakkaudestako vai kunnian

vuoksi? Oliko äidilläkin ollut sellainen voimakas, vastustamaton halu

päästä eteenpäin elämässä, päästä arvossapidettyyn asemaan ja kunniaan,

ja olikohan hänkin tullut masentuneeksi? Vai nytkö kahden polven ylpeys

yhdellä iskulla maahan nujerrettiin?

Hän huojutti ruumistaan edestakaisin kovassa sieluntuskassa. Mitä

muusta, mutta kun varmaan vielä tulisi surua pojastakin. Ei siitä

äidistä ollut kasvattajaksi, jonka sydäntä suru ja katkeruus raatelivat

kuin pedot. Ja isältä, mitä poika siltä oppi? Olutta juomaan,

kun ilmaiseksi annettiin, korttia pelaamaan, kun varmasti tiesi

voittavansa, kaupoissa pettämään ja siinä välillä raamattua lukemaan!

Hän väänsi käsiään. "Se oli vaan unta, pettävää unta, se lyhyt aika,

jolloin uskoin, että lasteni kautta ilopäivät kerran koittaisivat

minullekin."

Hän meni sisälle ja rupesi askartelemaan pirtissä, joka oli tyhjä.

Pitkin päivää hän sitten karttoi kotiväkeä. Anttia yksin hänen

katseensa etsi, ja joka kerran, kun silmä sattui poikaan, tunsi hän

pistoksen povessaan.

Oliko se turhaa luulottelua vai oliko se aavistusta, mutta äidin mieli

ei rauhoittunut Antin suhteen. Päinvastoin kasvoi hänen huolensa

kasvamistaan. Eihän se ihme ensinkään ollutkaan, jos poika oppi

huonoille tavoille, kun koti oli niin kolkko ja iloton, että täytyi

viihdytystä hakea vaikka mistä.

"Saisinpa minä matkustaa niinkuin isä nuorena", sanoi Antti itse monet

kerrat. Mutta isä pani jyrkästi vastaan.

"Sitä tässä vielä tarvittaisiin, että ainoa poika Ameriikkaan lähtisi,

tai ties minne, juuri kun talossa voimia tarvitaan."

"Mutta sitä ei jaksa työtäkään tehdä, kun on niin tulimmaisen ikävä",

sanoa sähähti Antti vastaan.

"Vai ikävä! No kah, lähde sitten iloja takaa ajamaan. Mutta älä vaan

usko, että sinä Teiton perijäksi pääset. Muista se." Sillä lopetti isä

aina puheensa.

Äiti kuunteli sitä huolissaan ja toivoi salaa, että isä suostuisi Antin

matkatuumiin. Ehkäpä niistä lopultakin jotain hyvää koituisi. Mutta isä

ei vaan suostunut. Ja Antti haki huvia kylästä, mistä löysi. Hän oli jo

muutaman kerran salaa lainaillut äidiltä markkoja maksaakseen pieniä

pelivelkojaan, ja äiti oli joka kerran antaessaan varoitellut, ettei

Antti vaan noita velkoja vasta tekisi. Mutta itsekseen hän ajatteli,

että mitäpä hänellä muuta onkaan, jolla huvitella. Paha siitä lopulta

tulee, mutta pahojen sanomien saajaksi hän oli luotukin.

Ainoa henkilö koko talossa, joka, joskin salaa, auttoi emäntää ja

koetti hänen kuormaansa keventää, oli Rajalan pikku Martta. Hän oli

Annin suosikkina pienestä pitäen oppinut olemaan Teitossa melkein kuin

kotonaan. Näinä viimeisinä surun vuosina etenkin oli Leena koettanut

edes Martan kautta auttaa emäntää ja keventää hänen kuormaansa.

Annin sairastumisen jälkeen ei emäntä kuitenkaan aluksi tahtonut

Marttaa ensinkään nähdä. Koko hänen ulkomuotonsa ja sekin, että hän oli

ollut Annin suosikki, oli emännälle liian katkera muistutus entisistä

ajoista ja entisistä toiveista. Mutta vähitellen rupesi kuitenkin

tuntumaan siltä kuin olisi ollut helpotusta saada taloon edes joku,

joka oli lempeä ja iloinen luonteeltaan ja joka mielellään tuli eikä

sydämessään kantanut pelkoa ja karvautta Teiton asukkaita kohtaan.

Paraaseen aikaan sattui silloin tapaus, joka aiheutti Martan muuton

Teittoon. Rajalan Liisu, joka oli ollut keuhkotautisen emännän

palveluksessa, oli sieltä saanut taudin siemenen ja tuli nyt "kotiin

kuolemaan", kuten Leena suoraan ja yksinkertaisesti sanoi. Hän

itki, kun tästä kertoi, mutta se oli hiljaista, alistuvan ja iskun

alle nöyrtyvän itkua, ja se teki kumman vaikutuksen emäntään. Hän

ei tiennyt, kävikö kateeksi vai suututtiko. Ehkä kumpiakin. Olihan

se elämä helpompaa, kun noin tasaisesti sai kaiken otetuksi, mutta

ei suinkaan sitä noin vaan tarvinnut kulkea kohtalonsa taluttamana

niinkuin mikähän lammas. Oikein kuohahti mieli, kun ajatteli, että

kärsiä piti ja sitten vielä aina vain tyytyä ja tyytyä.

"Tuntuuhan se raskaalta tämäkin kuritus", sanoi Leena nöyrästi. "Mutta

monella on suurempia ja katkerampia suruja. Miksi minä moittisin

taivaan Isän töitä?"

Emäntä kääntyi poispäin. "Joutaisi Martta nyt vaikka meille", sanoi hän

äkkiä. "Paras olisi tuoda tänne, ettei tauti häneenkin tartu."

"Tervein hän on aina ollut lapsistamme. Soisihan säästyvän edes yhden."

"Tuokaa vaan tänne", puheli emäntä. "Eihän sillä ilon päiviä täällä

ole, mutta sen kuitenkin tiedätte, että koetan minä silmällä pitää ja

neuvoa parhaan ymmärrykseni mukaan."

Leena kiitteli ja lupasi laittaa tytön Teittoon. Olihan se hyvä

hänelle, että sai tulla parempiin oloihin ja paremmalle ruualle ja

ehkäpä hän vähän voisi emännän kuormaakin keventää, toivoi Leena. Mutta

emännälle hän ei sitä sanonut.

"Koeta olla hyödyksi ja iloksi heille siellä. Pidä Jumala silmäisi

edessä ja muista, mitä kotona on neuvottu." Sillä evästyksellä lähetti

Leena nuorimpansa kotoa.

Martta itse ei oikein tiennyt, oliko hän hyvillään vai pahoillaan

lähdöstä. Kotona vanhempien varassa oli elämä kyllä huolettomampaa ja

rauhallisempaa, mutta olihan Teitossakin hänen hyvä olla. Parempi on

ainakin joutua palvelukseen lähelle kotia kuin kauaksi. Hän oli kerran

sitäkin maistanut, ja silloin hän oli niin pahasti ikävöinyt. Nyt

pääsisi hän ainakin silloin tällöin kotiin lippaamaan, ja olihan Teiton

väki kaikki niin tuttua. Anni oli häntä aina pitänyt aivan kuin pientä

sisarta, ja Antti oli ollut niin hyvä leikkitoveri. Mutta Anni oli

nyt poissa, ja Antti oli kasvanut siksi paljon, ettei hän enää Martan

seurasta välittänyt. Mutta mitä siitä. "Tullaan, tullaan, kyllä toimeen

tullaan", liverteli hän vanhalla kansansävelellä, lipotellessaan mytty

kainalossa Teittoon päin.

Siitä päivästä alkaen oli Martalla koti siellä. Kun Liisu riutumistaan

riuduttuaan kuoli ja Leena miehineen jäi lapsettomaksi, oli kyllä

puhetta siitä, että Martta tulisi kotiin. Mutta olihan se hyvä tytölle,

kun sai olla Teitossa, että tottui työhön samalla kun vielä pysyi

kodin lähellä. Eikä Leena muutenkaan olisi hennonnut tyttöä pyytää

pois. Tiesihän hän, että Martta, vaikka vasta oli viidennellätoista,

oli talossa tarpeen emännän apuna ja vieläkin tarpeellisempi sen talon

ainoana ilona ja elähyttäjänä.

Anttikin, joka ei alussa paljon välittänyt entisestä leikkitoveristaan,

suostui pian hänen seuraansa ja huomasi, että saattoi tuollaisesta

tytön tyngästäkin iloa olla. Se lisäksi herätti hänessä melkein

hartauden tapaista tunnetta Marttaa kohtaan, kun tämä vähän muistutti

Annia. Monet ikävät illat teki Martta iloisemmiksi, ja saipa hän Antin

välistä houkutelluksi kotiinkin jäämään, vaikka muuten olisi kylälle

mennyt. Mutta toiste Antti taas meni vaan ja pysyi poissa äidin

pyynnöistä ja Martan surullisen kysyvästä katseesta huolimatta.

Pari kertaa oli sattunut, että hän oli tullut kotiin juovuspäissään,

mutta huolellisesti hän oli osannut karttaa Martan tapaamista. Mutta

kolmannella kerralla se ei enää onnistunut. Silloin olivat sekä isäntä

että emäntä poissa ja Martta yksin kotona kartanoa vahtimassa. Häntä

ihmetytti, ettei Anttia kuulunut kotiin, ja vähän peloittikin pimeän

tullen. Emäntä oli pitkillä matkoilla, oli monet kerrat aiottuaan

vihdoin päässyt Annia katsomaan. Isäntä oli aamulla lähtenyt kirkolle

ja luvannut puolipäiväksi tulla kotiin. Mutta ei kuulunut, ei häntä

eikä Anttia.

Ollapa edes äiti nyt luona, ajatteli Martta. Äiti oli luvannut tulla

yöksi emännän poissa ollessa, mutta eihän hän joutanut, ennenkuin

ilta-askareet olivat tehdyt ja isä oli valmis nukkumaan.

Martta polkea pyöräytti rukin pyörää kiivaasti, ettei joutaisi

pelkäämään eikä tuntuisi niin autiolta, kun edes rukki hyrinällään

seuraa piti. "Kumpikohan noista ensiksi tulee?" tuumi hän itsekseen.

Samassa rupesi portailta kuulumaan outoa jyminää. Joku pyrki niitä

nousemaan, mutta kuului kompastuvan ja sitten vihaisesti ärähtelevän

itsekseen. -- Kuka se oli? Isännän ääneltä se ei kuulunut eikä se

Anttikaan voinut olla.

Martta juoksi ovelle. "Kuka se siellä?" kysyi hän lujalla äänellä,

vaikka vapisuttamaan aivan rupesi.

"Mitä sen saakeli, -- Martta hoi! Täällä kun on niin pimeää, ettei

eteensä näe."

"Antti, sinäkö?" Hän meni Antin luo ja aikoi auttaa.

"Kyllä minä itse." Hän kulki horjahdellen pirtin ovelle.

"Sinä olet kipeä, Antti. Anna kun autan."

"Sinä sitä kipeä olet, typeryyden tautia sairastat. Etkö sinä ymmärrä,

ettei minulla kissan silmiä ole?" Hän paiskautui pirtin penkille. Lakki

valahti toiselle korvalle ja pää retkahti rintaa vasten.

Martta näki, että hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja silmien kiilto

oli himmeä ja tylsistynyt. Samassa selveni hänelle kaikki. Olihan

hän juopuneista kuullut ja oli nähnytkin niitä kylän raitilla joskus

hoipertelevan, mutta että näkisi tuttavan sellaisessa tilassa, sitä

hän ei olisi uskonut! -- Ensi säikäystä seurasi polttava häpeäntunne.

Ettei vaan kukaan näkisi, etteivät ehtisi tulla, ei isäntä eikä äiti,

ennenkuin hän saisi Antin makuulle.

"Täällä ei ole ketään kotona", alkoi hän ääni vähän värähdellen. "Mutta

äiti tulee tuossa paikassa."

"Jaa, mitä varten? Minuako paimentamaan?"

"Älä ole ilkeä, Antti. Kyllä sinä tiedät, että minua peloittaa olla

yksin. Tässä on tulitikut. Annapa kun sytytän, niin näet mennä

kamariin." Hän näytti valkeata. Antti nousi vitkastellen ja läksi

perässä kompuroimaan. Mutta kamarin ovella, kun Martta pysähtyi,

ojentaen kynttilän hänelle, näki hän miten tytön posket hehkuivat.

Käsi, joka piti kynttilää, vapisi, mutta sen verran vain, että Antti

hyvästi ennätti nähdä, miten lapsekkaan pyöreältä ja pehmeältä se

näytti, tuo pieni, vähän ruskettunut käsi.

"Mutta entä jos en mene?" Hän yritti äkkiä kietoa kätensä tytön

vyötäisille, mutta Martta riuhtaisihe irti. Kynttiläjalka putosi

kolisten lattialle, ovi lennähti kiinni ja Martta pysähtyi vasta pirtin

ovella, jossa äiti tuli vastaan.

"Äiti", häneltä pääsi itku.

"Mikä nyt?"

"Äiti, kun Antti tuli kotiin. Hän on varmaan kipeä tai on juonut

liiaksi olutta."

"Missä hän on?" Leenan kasvot kävivät levottoman ja synkän näköisiksi.

"Nukkumaan meni. Mutta minä niin säikähdin, kun olin aivan yksin."

Leena kopisteli lunta jaloistaan, meni lähemmä uunia ja rupesi

lämmittelemään. "Liian lapsi sinä oikeastaan olet tällaiseen paikkaan.

Mutta minun käy niin emäntää sääli, ja kun olet tässä näin lähellä."

Hän näytti huolestuneelta ja pudisti päätään. "Onko se Antti ennenkin

tullut kotiin semmoisessa tilassa?"

"Ei ole", vakuutti Martta hyvillään, että edes jotain sai

puolustukseksi sanoa. "En minä ensin oikein ymmärtänytkään, säikähdin

vain niin kovasti."

"Ikävä sen on poika paran tällaisessa yksinäisessä paikassa."

"Ja Anniakin kun niin suree. Oli ihan vesissä silmin, kun emäntä läksi,

vaikkei näyttää tahtonut."

"Vai oli. Kyllä minä olen aina hänestä hyvää toivonut."

"Menisittepä äiti katsomaan, joko nukkuu", ehdotti Martta, jota

peloitti, miten Antti siellä pimeässä oli toimeen tullut.

"Saatanpahan käydä", sanoi Leena, otti kynttilän ja läksi. Hän kuulosti

oven takana, mutta sieltä ei kuulunut muuta kuin raskasta, tasaista

hengitystä. Silloin hän vähän raotti ovea. Sisällä oli pilkkosen

pimeää. Vasta kun hän kynttilällä huonetta valaisi, näki hän Antin,

saappaat jalassa, täysissä vaatteissa, makaavan vuoteessaan, raskaasti

ja äänekkäästi huokuen.

Leena ei uskaltanut koskea häneen, ettei heräisi, vaan sulki oven ja

meni takaisin pirtin puolelle.

"Jo se nyt nukkuu", sanoi hän rauhoittavasti. "Pahoja ne on tällaiset

kompastukset, mutta vielä hänestä mies voi tulla. -- Älä sinä ole

milläsikään. Minä tulen tänne joka ilta emännän poissa ollessa ja

pyörähdän päivilläkin sinua askareissa auttamaan. Ei sinun tarvitse

yksin olla."

"Enhän minä pelkää", sanoi Martta ja rupesi tyynesti lilaa tekemään

äidille ja itselleen. Mutta vaikka hän ei pelännytkään, oli hänen

kuitenkin niin outo olla. Oli ihan kuin olisi Antin puolesta

hävettänyt, että kuinkahan hän voi päivää katsella iloisesti, niinkuin

ennen, ja kuinka taas ystävällisesti ihmisiä silmiin katsoa.

"Kyllä hänen nyt on vaikea olla", tuli taas aamusellakin Martan

mieleen, kun huomasi, että Antti kenenkään näkemättä oli ulos hiipinyt.

"Heinään on varmaan mennyt, koska häkki on pihalta poissa."

"Jätän tähän piimän ja perunat pöydälle", arveli hän myöhemmin,

mennessään navettaan. "Jos salaa tulee syömäänkin, niin syököön, ettei

nälissään ole."

Mutta eipä tullut. Ruoka oli koskematonna, kun Martta navetasta palasi.

Häntä rupesi jo peloittamaan, että jos Antti on kylään lähtenyt ja

tulee illalla kotiin samanlaisena kuin eilen. Eihän, hän vaan Martan

äitiä pelänne? Niin vihaisesti oli puhunut paimentamisesta eilen. Ja

äiti, joka oli niin hyvä kaikille. Tietäisi vain Antti, miten hyvää

äiti aina hänestäkin oli uskonut.

Iltapäivällä, kun äiti oli pyörähtänyt Rajalaan, ajatteli Martta,

että paraiten sopisi nyt sentään, jos Antti nyt tulisi, että näkisi

ja saisi puhua, niin ettei uskoisi heidän olevan vihassa. Hän kuuli

liikettä pihalta ja juoksi ikkunaan katsomaan. Olipa kuin olikin Antti!

Heinähäkki seisoi pihassa, ja Antti talutti juuri hevosta talliin.

Martalle tuli kiire. Perunat sankoon, vettä päälle ja sitten pesemään

ja kuorimaan, että olisi työtä ja hommaa Antin tullessa sisään.

Kauan kopisteli Antti saappaitaan portailla. Martan sydän leipoi oikein

läpättämällä. -- Nyt avasi Antti hitaasti oven.

"Iltaa", sanoi hän kääntyen selin ripustaakseen lakkinsa naulaan.

"Hyvää iltaa", sanoi Martta, viskasi kuoritun perunan kädestään ja

kumartui syvälle uutta ottaakseen. "Etkö tule syömään?"

"Vieläkö nyt ruokaa annetaan?" Hän siirsihe peräpenkille ja rupesi

hitaasti kuorimaan kylmiä perunoita. "Aina sinä jaksat olla hommassa",

sanoi hän jotain sanoakseen.

"Ahkeruus on ilomme." Martta koetti nauraa. Hänen tapansa oli siepata

sanansutkauksia milloin mistäkin ja käyttää, kun tilaisuutta sai. Tämän

oli hän oppinut vanhalta sotilaalta ja oli sitä ennenkin käyttänyt. Nyt

kun se mieleen juolahti, tuntui helpotukselta, että sai vähän leikkiä

lasketuksi.

"Vai on se sinun ilojasi? Parempaa ainakin on, kuin monen muun ilot."

Martta ymmärsi, että se oli anteeksipyyntöä, mutta hän ei siihen mitään

virkkanut.

"Et usko, miten sitä saa hävetä itseään!" Antti ei katsonut häneen,

ryyppäsi piimää tuopista ja oli katsovinaan ulos.

"Kyllä minä sen uskon."

"Se on niin, ettei tahdo jaksaa olla!"

"Mutta kun sen kerran on tuntenut, silloinhan sitä ei enää -- --"

Martta punastui eikä tiennyt miten jatkaa.

"Helppo on sanoa sen, joka aina kotona istuu, mutta toista se on

miesten."

Martta nosti katseensa ja loi sen suoraan Anttiin. Se oli puhtauttaan

kirkas, melkein häikäisevä tuo katse, mutta niin surullisen kysyvä.

Antti tunsi, että veret syöksyivät hänen kasvoillensa.

"Anna anteeksi?" sopersi hän, nousi, otti lakkinsa ja kiiruhti ulos.

Sen kerran jälkeen oli hän kauan kuin toinen poika, iloisuus oli kyllä

poissa tai oli ainakin hyvin hillittyä ja alavaa, mutta työtä hän teki

kuin mies aamusta iltaan, koettaen pitää huolta kaikesta ja ilman

käskemättä huomata, mitä milloinkin tarvittiin.

Viikon perästä tuli emäntä. Kaikki olivat sitä päivää odottaneet toivon

ja pelon vaiheilla. Martta oli iloinnut siitä, että saisi kuulla

jotain Annista. Hän tuskin ajatteli, että tiedot voisivat olla muuta

kuin hyviä. Antti, jota suru lähemmin koski ja joka niin syvästi oli

tuntenut sen katkeruutta Annin sairastuessa, ei paljon uskaltanut äidin

tuomia tietoja toivoa.

Leena oli Teitossa, kun emäntä ajoi pihaan. "Vuoden luulisi poissa

olleen, niin on vanhentunut", sanoi hän itsekseen.

Antti otti vastaan hevosen ja läksi riisumaan. Martta kantoi tavarat

sisälle. Isäntä piti puhetta herkeämättä, kertoi tapansa mukaan

monisanaisesti ja laajasti, mitä itse oli tehnyt ja miten jaksanut

ja mitä muilla teettänyt sill'aikaa, kun emäntä oli ollut poissa. Ja

sitten rupesi hän kehumaan, miten hyvin oli toimeen tullut.

"Eipä sillä ole kovin kiire saada tietoja lapsestaan", ajatteli

Leena itsekseen. Mutta emäntä vain koetti kysellä kotikuulumisia ja

pidättää miestään ajattelemasta sitä, mikä koski matkaa. Hän tuli

harvasanaiseksi, kun kysyttiin Annia ja Annin vointia. Laitoksesta,

jossa hän asui, kertoi hän kyllä tarkkaan, kuvasi toimenpiteiden

tarkkuutta ja hoitajien hyvyyttä, kertoi, miten valoisat ja suuret

kaikki huoneet olivat ja miten hyvänä siellä sairaita pidettiin. Sitten

hän kertoi muutamista tuttavista, joita oli tavannut, kuvasi kaupungin,

jonka läheisyydessä laitos oli, ja antoi pienet tuliaisensa kotiväelle.

Mutta Annista ei hän kertonut. Siksi ei Antti, ei Leena eikä Marttakaan

uskaltaneet häneltä mitään kysyä. He ymmärsivät, että hänellä oli ollut

raskas ja vaikea matka, ja he tahtoivat edes vaikenemisella hänen

kuormaansa keventää.

Ison aikaa sen jälkeen, kun äiti oli kotiin tullut, oli Antti

samanlainen kuin hänen tullessaankin. Hän kävi ahkeraan työssä, karttoi

kirkonkylälle lähtemistä ja koetti olla sekä äidin että isän apuna.

Kun iltapuhteet kävivät pitkiksi, etsi hän äidin ja Martan seuraa,

istui veistellen tai puhellen heidän luonaan tai luki heille kirjaa,

jonka oli saanut lainaksi. Oli kuin olisi hän peljännyt yksin jäämistä,

etsinyt suojaa ikävältä ja huonon seuran houkutuksilta.

Äidin kanssa kahden ollessaan puhui hän usein matkustamishalustaan. Hän

vakuutti, ettei hänestä tule miestä, jollei pääse voimiaan koettamaan,

ja pyysi hartaasti lupaa matkalle lähtemiseen.

"Kyllä sinä minun mieleni tiedät", oli äidillä tapana vastata, "mutta

isä ei sitä puhetta ota kuuleviin korviin."

"Mutta entä jos minusta ei sitten miestä tulekaan, jos tulee vaan surua

ja harmia pojasta."

"On sitä surua saatu tarpeeksi yhdestäkin", vastasi äiti.

Silloin nousi Antti äkkiä ja läksi ulos, pani varsan valjaisiin ja

läksi sitä aisoissa-oloon opettamaan. Tuntui kuin se olisi mieltä

keventänyt. Ja joka kerran kun varsa äksynä seisahtui yht'äkkiä

yrittäen aisoista pois, kun ei päässyt eteenpäin ryntäämään, niinkuin

olisi tahtonut, hiveli se hänen mieltään. Noin juuri teki hänenkin

mielensä tehdä, äksyillä, potkaista esteet pois, olla välittämättä

mistään, kun ei menemään päässyt. Mutta kun ei sopinut antaa varsan

oikkuilla, miten se tahtoi, täytyi sitä opettaa; ja siinä samassa hän

opetti omaa mieltään.

Kerran tällaisen puheen jälkeen, jolloin hän taas oli lähtenyt

varsaa opettamaan, näki Antti palatessaan Martan saunassa vaatteita

hieromassa. Hän raotti saunan ovea ja astui sisään.

"Täällä sinä vain hierot ja virutat, että vesi räiskää."

"Se on sitä paljon, ettei saa lähelle tulla." "Vai ei. Mutta sisälle

sitä sentään uskaltanee?" "Kyllä, jollei kovin kammo vettä ja suopaa."

Martta nauroi niin, että valkea hammasrivi välähti ja posket tulivat

kuopille.

"Minä pesisin mielelläni minäkin", sanoi Antti, "jos siitä tulisin yhtä

iloiseksi kuin sinä. Sinä olet ainoa ihminen täällä meillä, jossa on

vähänkin henkeä ja elämää."

"Luuletko sinä sen pyykin pesusta lähtevän?"

"Lähtipä mistä hyvään. -- Minullakin on oikeastaan iloinen luonto,

mutta täällä kotona sitä märkänee siihen paikkaan. Täällä sitä on kuin

elävänä haudattu."

"En ole minä ainakaan."

"Sinä et olekaan mikään Teiton tytär. Sinä olet toista maata. Mutta

meitä painaa jokin kumma. En tiedä mikä, mutta iloituksi ei täällä saa.

Se on kuin vereen imeytynyt. Liekö se äidiltä opittua vai keneltä."

"Äiti meitä taas on opettanut iloisiksi", sanoi Martta ja tuli samassa

ajatuksissaan verranneeksi äitiään Teiton emäntään.

"Ja kuitenkin on teillä ollut niin paljon suruja."

"Se ei siitä riipu." Martta ei sanonut sen enempää. Hän muisti, mitä

äiti kerran oli hänelle sanonut ilon oikeasta lähteestä, mutta hän

ei tahtonut jatkaa puhetta, ettei tulisi sellaista sanoneeksi, mikä

Antista tuntuisi pahalta.

"Sinä sittenkin täällä aina ilon alkuun panet", sanoi Antti, kun

tarttui pärekopan korvaan auttaakseen Marttaa kantamaan märät vaatteet

pois saunasta.

Emäntä sattui portaille, kun he tulivat. "Vai siellä sinä Antti olet

ollutkin."

"Niin, sittenkun ajelemasta tulin", vastasi Antti huolettomasti, vaikka

vähän hätkähtikin äidin ääntä. Se ei tuntunut aivan tavalliselta ja

luontevalta.

"Hyvä, että joku häntä täällä viihdyttää." Äiti huokasi. Mutta

voisi tuosta pian vaaraakin tulla. Toinen kahdeksantoista, toinen

viidentoista vanha ja tunteet puhkeamaisillaan! Toisella ikävä, toinen

iloinen kuin sirkkunen. -- -- Paras olisi oikeastaan, että Martta

isännäksi sanoisi, niin muistaisi, mikä ero heillä on, mutta eihän sitä

käskeä kehdannut, kun toinen vielä oli niin poikamainen. Mutta silmällä

heitä ehkä kuitenkin täytyi pitää, etteivät kovin usein kahden jäisi.

Parempi aina oli vara kuin vahinko.

Äiti alkoi tämän jälkeen heidän yhdessä-oloaan estää. Mutta sitten

rupesi taas huolestuttamaan, että jos Antti ei sitten taas kotona

viihdy. Jos ikävystyy, kun ei saa mielin määrin Martan kanssa

kaarestaa, ja jos sitten tuo matkustamisen ikävä voittaa. Siitä oli

pelko senkin tähden, että pitäjään äsken oli tullut nuoria miehiä

takaisin Ameriikasta. Heillä oli ollut paljon kerrottavaa sieltä,

paljon näkemistään ja kokemistaan. Antti oli ainakin kerran heihin

yhtynyt, sen tiesi äiti, ja eihän se kumma, jos he häneen saisivat sen

kiihkonsa tartutetuksi.

Kauan epäiltyään otti äiti asian kerran puheeksi Antin kanssa kahden

ollessaan. Mutta silloin Antti vain tulistui. "Aristavan näkyy",

ajatteli äiti ja huokasi syvään. Mikäpä muu kuin ottaa vastaan. Tulla

sen kai piti senkin surun.

Seuraavana aamuna varhain läksi Antti havuja hakemaan. Edellisen

päivän suojaa oli seurannut ankara kylmä. Lumi, joka aikaisemmin jo

oli vahvasti kuortunutta, oli nyt kovan hangen peittämä. Reki lipui

eteenpäin kuin itsekseen, Antti jätti ohjakset valloilleen ja antoi

tamman juosta hölkyttää tuttua tietä pitkin.

Itse antoi hän ajatuksiensa kuljeksia kaukana. Se se vasta elämää olla

mahtoi, tuo merellä-olo, kun lakkapäälaineet lauloivat, tuuli tuuditti

jykevää alusta kuin lasta kätkyessä, ja veden väki vihoissaan ärjyi.

Pääsisipä hän vain sinne, saisi kerrankin voimiaan mitellä, kerrankin

rohkeuttaan ja uljuuttaan osoittaa! Täällä kotona hän oli kuin häkkiin

teljetty karhu, joka vain sai tanssia joskus, kun taluttaja luvan

antoi, ja jota kämmeneltä syötettiin, sen sijaan että vapaana olisi

saanut samota syviä saloja, itse etsiä marjat mättäiltä, itse riistaa

voittosaaliina koota.

"Minä en kestä tätä enää, en", sanoi hän itsekseen ja säikäytti tammaa

äkkiä läimäyttämällä piiskaa ilmassa.

Heti puolisen jälkeen näki äiti Antin lähtevän suksilla kirkolle päin.

Se ei hyvää tietänyt, sen hän arvasi. Ja siitä illasta alkaen olikin

Antti enimmäkseen poissa.

Mutta äiti ei ollut ainoa, joka suri ja huolehti Antin puolesta.

Marttakin tunsi vaistomaisesti, että tässä käytiin taistelua elämästä

ja kuolemasta, ja hänkin otti siihen taisteluun osaa tavallaan. Hän

luki illoin Antin puolesta kaikki parhaat rukoukset, jotka oli oppinut,

ja aina hän Isämeidän rukouksessa muisti toistaa kaksi viimeistä

rukousta kahteen kertaan. Kun hän toiseen kertaan luki: "älä johdata

meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta", oli se aina yksinomaan

Antin puolesta, ja kun hän sen oli lukenut, rauhoittui hänen mielensä

aina, sillä hän tunsi että sellaista rukousta ei Jumala jätä kuulematta.

Huhtikuun loppupuolella, kun pellot eivät enää olleet päivilläkään ja

purot pulppusivat esiin, missä vain vähänkin sijaa saivat, lähetti

emäntä Martan asialle kirkonkylälle. Martta oli hyvillään, kun näin

pääsi kevätkävelylle, ja laulaen hän läksi lipottelemaan kirkolle

päin suoraan metsän poikki. Metsässähän ei kukaan kuullut, vaikka

kuinka lauloikin. Ja jos olisi kuullutkin, niin mitä siitä? Lauloivat

ne lintusetkin, miksi ei hänkin laulaisi? Kukapa nyt voisi ollakaan

laulamatta, kun kinokset painumistaan painuivat, muuttuen iloisiksi,

leikkiviksi puroiksi, jotka kevättä valmistivat, kun aurinko heloitti

taivaalta täydeltä terältä ja linnut laulujaan virittivät.

Martta oli niin iloissaan metsässä kulkiessaan, että tuskin asiaansa

muisti ennenkuin puodin edustalla.

"Niin vainenkin, hiivaa en saa unohtaa", sanoi hän itsekseen nykäisten

puodin oven auki.

Sisällä ei kevätilmasta mitään tiedetty. Siellä olivat ostajat tupakan

savua tuprutelleet niin, että ilma oli harmaana haikua, ja toiset

vetelehtivät paraikaa tiskiä vasten nojautuneina piippu hampaissa,

kortit kourassa. Martta ei heihin katsonutkaan, meni vaan suoraan

puotilaisen luo pyytämään pyydettäviänsä. Mutta odottaessaan ostoksiaan

huomasi hän Antin.

"Kah Martta", sanoi Antti ja tuli lähemmä. Hän oli aivan selvä, mutta

henki hajahti väkeviltä.

"Kyllä kai sinä tulet kotiin", sanoi Martta ja lensi samassa

punaiseksi. Hän tunsi, että tässä nyt kysyttiin ei ainoastaan taistelua

rukouksessa, vaan taistelua tahtoa vastaan.

"Enhän minä nyt vielä aikonut." Antti katsoi ympärilleen ja näki, että

eräs miehistä tiskin vieressä -- se, jolla oli kortit kourassa --

nauroi hänelle.

"En minä nyt", sanoi hän, "on täällä vielä vähän asioitakin. Kyllä minä

-- --."

"Jätä ajamatta ja tule pois kotiin." Veitikkamaisuus välähti Martan

silmissä. "Et usko, miten siellä metsässä on ikävä kulkea ihan yksin

ilman puhetoveria." Hän puhui hätäisesti ja hiljaa, silmät maahan

luotuina, mutta kun hän huomasi, että Antti epäröi, kasvoi hänen

rohkeutensa. Hän kääntyi myyjään päin, otti tavarat, maksoi ja sanoi

sitä tehdessään selvään, niin että kaikki sen kuulivat: "En minä kotoa

lähtiessä arvannut, että näin hyvin sattuisi. Kyllä kai sinä matkaan

joudut, kun tarvittaisiin siellä kotona."

"Pitäneehän sitten lähteä. Huomennahan minä taas voin jatkaa. Terve

miehet." Antti nyökkäsi päätään, painoi hatun silmilleen ja läksi

kiireesti.

He kulkivat rivakasti eteenpäin toinen toisensa rinnalla. Martta piti

huolta siitä, ettei puhe kesken loppunut. Antti aluksi vain kuunteli,

salavihkaa tarkastaen Marttaa ja hänen kepeää astuntaansa. Mutta

vähitellen tempasi Martan iloisuus hänetkin mukaansa.

He olivat jo kotiniityn kohdalla ja juuri menemäisillään aidan yli, kun

Martan jalka hänen hypätessään luiskahti ja hän suistui päin mättäälle.

"Sillä lailla", sanoi Antti nauraen. Mutta Martalta, joka samassa

nousi, pääsi itku.

"Sattuiko sinuun?"

"Ei, ei. -- Mutta, minä niin pelkäsin, että sinä et tulisi!"

"Mitä sinä siitä nyt enää itket." Hän yritti lyödä leikiksi.

"Minä olen pitänyt vastaan pitkin matkaa, mutta nyt se itku kuitenkin

pääsi valloilleen, kun säikähdin." Hän nyyhkytti niin, että ruumis

vapisi.

"Älä siitä enää välitä. Tulinhan minä." Antti oli käynyt vakavaksi

hänkin, ja hän tunsi äkkiä kuin olisi silmä ollut kostumaisillaan.

"Sinä olet hyvä tyttö", sanoi hän. "Teit hyvän työn, paremman kuin voit

arvata", lisäsi hän itsekseen.

Viikon päivät pysyi Antti senjälkeen kotona. Hän karttoi kirkonkylää

oikein pelokkaana. Ei ottanut sinne edes asiallekaan lähteäkseen. Mutta

iloinen hän ei ollut. Oli kuin joku painajainen häntä yöt päivät olisi

ahdistanut.

"Isä", sanoi hän vihdoin eräänä iltana, "etkö sinä vielä ottaisi

ajatellaksesi niitä minun matkatuumiani?"

"Jo ne on ajateltuja. Lähde minne mieli tekee, mutta muista, että jos

talon jätät silloin, kun sinua täällä paraiten tarvittaisiin, niin ei

sinusta Teiton perillistä tehdä, ei totisesti."

"Kenelle sinä sitten antaisit?" arveli Antti nauraen.

"Kyllä ottajia on. Ollillekin pitäisi antaa, kun olen petkuttanut

naimakaupoissa."

Antin veri kuohahti. Hän ei kärsinyt, että Annista sillä tavoin

puhuttiin. "Tuon sanoitte kiusalla", sanoi hän kuivakiskoisesti.

"Ja miksikä en tosissani?"

Antti ei vastannut. Vähän ajan perästä alkoi hän puhetta toiseen

suuntaan. "Jos kotiin jään, tarvitsisin vähän rahaa omiksikin

tarpeikseni."

"Vai omiksi tarpeiksi? Ehkä kuitenkin mainitsisit, minkälaisiin. Sinä

et vielä ole oma herrasi, muista se."

"Minä olen käynyt isäni jälkiä ja pelannut."

"Vai pelannut. Sitten olet saanut hyvät rahat, koska olet isäsi jälkiä

astunut."

"Ei kukaan synny kirves kädessä. Minä olen menettänyt."

"Sitten pitää maksaa."

"Siksi pyytäisinkin rahaa."

"En ole minä mitään pelivelkoja tehnyt."

"Mutta poikanne on."

"Siksi maksakoon poika."

Äiti oli keskustelun alussa tullut huoneeseen. Heti, kun hän kuuli,

mistä puhe oli, rupesi hän pahoja aavistamaan.

Vai siksikö sen lopultakin piti tulla? Eikä se edes loppua ollut,

paremmin vain onnettomuuden alkua. Sen hän aavisti.

"Isä", Antti oli kalpean ja vakavan näköinen. "Minä pyytäisin teiltä

kahta asiaa. Myöntykää toiseen tai toiseen, niin toivon, että voin

olla teille mieliksi. Antakaa minun matkustaa. Antakaa rahaa minulle.

Silloin tahdon tehdä työtä ja maksaa velkani sekä teille että muille.

Mutta jos kotiin jään, ei minulla ole muuta, kuin minkä teiltä saan.

Auttakaa minua nyt ja sitten luvatkaa, että kunhan vähän vanhenen, saan

mennä naimisiin ja ottaa sen, jonka tahdon. Silloin luulen, että vielä

voin teille iloa tehdä."

"Vai niin, vai tällaiset ehdot ja ehdotukset sinulla on. Enkö minä saa

panna sellaista vastaehtoa, että se riippuu sen henkilön laadusta, jota

suvaitset haluta."

"Et."

"Vai en. No sitten se jo mahtaa olla tiedossa?"

Antti ei vastannut..-- "Minä en kestä tätä elämää", sanoi hän hetken

vaiettuaan. "Kun veri kiehuu kuumana, täytyy saada ponnistella

voimiaan."

Isäntä purskahti nauruun. "Olisit sellainen kuin minä nuorena, niin

antaisin mennä, mutta sinä vaan hurjastelisit, temmeltäisit ja

kuluttaisit. Et osaisi tienata, niinkuin isäsi."

"Onko sitten parempi, että poika kylän raitilla rentustelee oppimassa

ruokottomuuksia, pelaamista ja juopottelua?"

Isäntä katsoi nurkkaan päin, jossa emäntä istui pimennossa muista

syrjempänä. "Jaa, mamman tekisi ehkä mieli tässä jotain sanoa? Mutta

sanos, mamma, ensin minulle, mistä se johtuu, ettei tahdo oikein

onnistua lasten suhteen. Tytär houruinhuoneessa, poika Jumala ties

miksi maankiertäjäksi tulemassa? Sekö siinä syynä mahtaa olla, että

ovat papillista sukua? Ha-ha-ha-haa. Ja minä kun luulin niin hyvät

kaupat tekeväni sinut naidessani."

Antin nyrkki läsähti pöydän kulmaan. "Isä, mikä valkeuden enkeli sinä

sitten olet ollut, koska tuolla lailla syydät syyt äidin niskaan."

"Suu kiinni, poika. -- Tiedätkö missä Teiton ovi on?"

"Olen minä siitä ennen kulkenut, jollen nyt lakanne kulkemasta."

"Tee niinkuin hyväksi näkyy. Mutta minäkin olen puolestani sanonut

ehtoni sinulle, ja sen ehkä jaksat muistaa. Minulla ei ole niitä yhtä

monta kuin sinulla."

"Hyvä." Antti puri hammasta. "Minä koetan muistaa, mutta talot ja

tavarat eivät minua aisoihin opeta." Hän meni hitaasti ulos, jättäen

vanhemmat kahden kamariin.

"Hulluksiko hänkin on tulemaisillaan?"

"Tokkopa tuo muuta on kuin nuoruuden intoa." Emäntä koetti puhua

tyynesti ja välinpitämättömästi.

"Mutta mitä herranen aika hän tässä naimisesta puhui? Minä en tuon

taivaallista siitä ymmärtänyt."

Emäntä ei vastannut.

"Etkö sinä kuule, mamma? Mikä sinulta on korvat tukkinut."

"Suru", oli hän sanomaisillaan. Mutta sen sijaan hän vastasi

ainoastaan: "Mistä minä tiedän."

"Sitä minä kysyn, mitä naima-aikeita Antilla on?"

"Mistä minä. Tokkopa tuo itsekään tietänee."

"Jotain sillä oli. -- -- Eihän se vain? -- --"

Isäntä rupesi nauramaan niin, että vatsaa täytyi pidellä. "Kuules

mamma, Martta on aika pulska tyttö. Eiköhän Antti sen verran ole häntä

katsellut, että tuon tietää. Myötäänsähän ne yksissä ovat. Piikatyttö

miniäksi, ha-ha-haa -- ei, niin kauan kuin -- --" Hän nosti kättään.

"Oletko sinä hiljaa! Eihän sitä tiedä, kuka kuulee."

Pirtin ovi narahti ja emäntä nousi katsomaan, kuka tuli, mutta tupa

oli tyhjä. Olisikohan sitten joku sisällä ollut ja hiipinyt ulos, kun

huomasi, että puhe rupesi loppumaan? Jos Martta? Lapsihan se vielä oli,

ei olisi tarvinnut kuulla. Mutta jos niin hullusti oli käynyt, niin

ehkä oli sekin sallittua. Voisihan lapsen päähän pälkähtää jos jotain.

Hyvä, että ajoissa kuulee ja oppii ajattelemaan asiaa semmoisena kuin

se on. -- --

Emännän mieli kävi kuitenkin levottomaksi. Täytyi ruveta Marttaa

hakemaan joka paikasta Eikä se sitten edes ollut löytyäkään. Navetasta

viimein toki löytyi. Hän seisoi niin, että varjo lankesi kasvoille,

eikä emäntä voinut niitä nähdä, mutta tuntuihan tyttö puhuvan niinkuin

ennenkin. Ei ollut itkua äänessä eikä sen erityisempää sävyä kuin

muutenkaan.

"Vähän hiljaisempi taitaa kuitenkin olla", ajatteli emäntä illan

kuluessa. Sääliksi rupesi jo käymään, jos tyttö suotta oli surua

saanut. Emäntä oli siitä syystä tavallista ystävällisempi pitkin iltaa,

ja kun toivotti hyvää yötä, lisäsi hän: "Huomenna, jos olet sukkela

töissäsi, pääset kotona käymään. -- Nuku hyvin!"

"Nuku hyvin", toisti Martta, ja ensi kertaa eläessään hän hymyili

katkerasti. "Nuku hyvin"; juuri kun häneltä oli riistetty kaikki

nukkumisen mahdollisuus. Ei häntä ennen ilo eikä suru ollut

valvottanut, mutta nyt tuntuivat nuo sanat ilkeimmältä pilalta, niin

kaukana uni oli hänen silmistänsä.

Nukkuako? Hän, joka oli kuullut joka ainoan sanan. Hän oli ensin aivan

vahingossa joutunut kuulemaan, kun isäntä ja Antti alkoivat puhella.

Hänen olisi silloin pitänyt poistua, sen hän tiesi, mutta uteliaisuus

ja osanotto olivat häntä pidättäneet. Hän tahtoi niin mielellään

kuulla, suostuisiko isäntä Antin pyyntöön vai miten kävisi. Antti

oli aina hänestä ollut kuin veli. Veljenä oli hän häntä rakastanut,

eikä hän muuta ollut ajatellutkaan. Mutta miksi sitten rupesi poskia

äkkiä polttamaan, kuin olisivat ne olleet tulessa, kun hän kuuli mitä

Antti sanoi? Tuntui siltä kuin veri olisi ollut tipahtamaisillaan

poskipäiltä, niin niitä kirveli ja kuumensi.

Ja sitten nuo isännän sanat: "Piika miniäksi, piika miniäksi?" Kuinka

ne repivät ja raastoivat sydäntä, joka vielä aamulla ei surua tuntenut.

Eihän hän niin pitkältä ollut ajatellut. Hän vain oli Antista pitänyt

ja tahtonut auttaa. Eikö sitä sitten saisi se, joka oli mökin lapsi ja

palvelijantöitä teki?

Martta oli ensimmäisenä jalkeilla seuraavana aamuna. "Sinäpä olet

valpas", kiitteli emäntä, "taitaa mielesi tehdä kotiin." -- Ja niin

tekikin.

"Voit olla, jos tahdot, vaikka muutaman päivän. Kyllä minä nyt

yksinänikin tulen toimeen, kun ei ole erityisempää", lupasi emäntä.

Martta kiitti ja sanoi mielellään olevansa. Itsekseen hän ajatteli,

että kummallekohan helpotus oli suurempi, hänellekö, joka pääsi pois

näkemästä -- -- vai emännälle, joka pääsi häntä näkemästä.

Antti ei tiennyt mitään Martan lähdöstä, ja kun illalla kaipasi, sanoi

emäntä, että Martta oli kotonaan. Toisenakaan päivänä ei Marttaa

näkynyt, ja silloin Antti arvasi, miten asia oli. Mutta kysyä hän ei

tahtonut. Hänellä oli omat aikeensa toteutumaisillaan, ja kun Martalle

vain saisi hyvästin sanotuksi, ei hän muusta välittänyt.

Viidentenä päivänä senjälkeen, kun Antti oli isälle esittänyt

asiansa, teki hän lähtöä. Kaikki oli suostuttua ja suunniteltua. Eräs

Ameriikassa ollut tuttava oli lähdössä merille ja oli luvannut opastaa

Anttia ensin merille, sitten vaikka Ameriikkaan asti, jos tahtoisi.

Hän oli luvannut ajaa kotoaan niin, että auringon nousun aikana olisi

Teiton ohi vievän maantien varrella korkealla mäellä. Siellä ottaisi

hän Antin rattailleen. He ennättäisivät puolenpäivän ajaksi pienelle

laivalaiturille, sieltä eräälle asemalle ja sitten joutuisasti

eteenpäin, kunnes saavuttaisivat sen laivan, johon Antin toveri aikoi

juuri ennen tämän lähtöä. Passistakin oli toveri luvannut huolta pitää.

Antin ei tarvinnut muuta kuin lähteä.

Isäntä ja emäntä nukkuivat vielä, kun Antti ikkunan kautta hyppäsi ulos

huoneestaan. Hänellä oli pieni tavarakäärö kainalossa, siinä kaikki

hänen matkavarustuksensa.

Aamu oli kirkas ja ilma uhkui kevään raittiutta. Päivä ei vielä ollut

noussut, mutta heikko sarastus näkyi jo taivaanrannalta, ja kaukaa

metsän rinteestä kuului heräävän lintuparven aamulaulu.

Ei kukaan nähnyt eikä kukaan kuullut yksinäisen poislähtevän

jäähyväisiä. Hän näytti hetken pettyneeltä, astui arvellen muutaman

askeleen tielle päin ja huomasi silloin tytön niityllä lähteen luona

vettä ottamassa. Hän kiiruhti eteenpäin, hyppäsi yli aidan ja seisoi

muutaman silmänräpäyksen kuluttua tytön vieressä.

"Martta", sanoi hän hiljaa. "Minä lähden pitkille matkoille eikä kukaan

tiedä, että lähden. Tahdoin edes sinulle sanoa hyvästi."

Martta ei tiennyt mitä vastata, hän oli kuin huumauksessa. "Miksi sinä

lähdet?" sai hän viimein sanotuksi. "Emännälle tulee niin ikävä."

"Eikö sinulle ensinkään!"

"Tulee vähän", sai hän kuiskatuksi.

Antti katsoi häneen hetken. Huivi oli valahtanut niskaan, joten se

osaksi peitti paksun palmikon, joka riippui selkää pitkin. Posket

punoittivat, rinta kohoili nopeaan ja silmissä loisti puoleksi ujo,

puoleksi lempeän surunvoittoinen ilme. Hän oli raitis ja puhdas kuin

koittava kevätaamu. Antti muisti taas Annia. Oli niillä molemmilla

jotain yhteistä, mutta oli erokin silmäänpistävä. Anni, semmoisena kuin

Antti hänet muisti, oli aina ollut heikko ja heiveröinen, kuin kukka

hennolla varrellaan. Hän oli ollut aivan toisenlainen kuin muut, ei

heitä eikä heidän elämäänsä varten luotu. Martan koko olento taas uhkui

elämänvoimaa, raikasta, nuortevaa kuin kevään kerkkä, kuin nurmi, joka

kinosten alta pyrkii esiin kohden taivaan sineä.

Antin valtasi äkkiä tunne, joka hänelle tähän asti oli ollut vieras.

Hän kävi mielestään mieheksi siinä silmänräpäyksessä. Se ei ollut enää

ainoastaan valloilleen pyrkivä nuoruuden kuohu, joka pakotti hänet

lähtemään. Hän tunsi, että siihen oli syvempi syy ja että hän teki

oikein.

"Martta, minun täytyy lähteä, että tulisin mieheksi, kunnolliseksi

ja kelpo mieheksi. Jos semmoisena kerran palaan, saan ehkä sellaisen

onnenkin osakseni, jota en nyt ansaitsisi." Hän puhui hiljaa ja

hätäisesti. -- "Jos jäät meille, niin ole hyvä äidille -- ja isälle

myöskin. -- Hyvästi nyt, Martta. Täytyy lähteä. En minä tee sitä

vihassa, mutta minun täytyy -- -- Hyvästi -- -- siksi kun tavataan."

Hän läksi juoksujalkaa menemään, lakkiaan heilutellen vielä

juostessaankin. Sitten hän katosi pitkin metsään vievää polkua.

14.

Kun Teitossa huomattiin, ettei Anttia kotiin kuulunut, rupesi emäntä

pahaa aavistamaan. Hän koetti kuitenkin rauhoittua eikä ollut

tietääkseen mistään. Vasta kolmannen päivän iltana hän läksi Rajalaan.

"Missä Martta?" kysyi hän Leenalta, joka tuli pihalla vastaan.

"Tuvan lattiata pesee", vastasi tämä tyynesti.

Emäntä astui eteenpäin sanaakaan virkkamatta. Hän vetäisi auki oven,

pysähtyi kynnykselle ja kysyi tiukalla äänellä:

"Missä Antti on?"

Martta oli polvillaan, hame vyötäisille köytettynä ja hieroi voimiensa

takaa lattiaa hiekalla ja huosiamella. Posket olivat ponnistuksesta

punaiset, ja tukka riippui vallattomana kulmilla. Hän nousi kiireesti

ylös, pyyhkäisi tukan silmiltä, päästi alas hameensa ja niiasi. "En

minä sitä tiedä, matkoille sanoi lähtevänsä, mutta ei kertonut minne."

Emäntä kiivastui, kun näki toisen niin tyynenä. Hänen mielestään Martta

oli tehnyt kuin se, jolla oli sata lammasta ja vei toiselta hänen

ainokaisensa.

Tuollainen iloinen, verevä tyttö letukka, jota eivät huolet ikinä

olleet painaneet, hänkin oli osaltaan lisännyt sitä surujen kuormaa,

jota toinen vaivainen oli ikänsä saanut kantaa.

"Koska sinä tiedät hänen lähteneen, tiedät kai myöskin enemmän

asiasta." Emäntä katsoi tuikeasti Marttaan. Mutta tämä ei hämmentynyt

eikä säikähtynyt.

"Kun olin lähteellä toissa aamuna, tuli Antti ja kertoi lähtevänsä.

Sanoi, että tahtoi edes yhdelle selittää, miksi lähti."

"Ja sinulle sopi se paraiten." Emännän ääni värisi. "Kai oli hänellä

muutakin selitettävää?"

"Ei ollut, sanoi vain, että tahtoo tulla mieheksi, siitä syystä täytyy

lähteä. Kyllä kai hän kirjoittaa."

"Sinulleko?"

"Ei kun teille."

"Vai niin. -- Kuule, sinua ei Teitossa nyt tarvita." Emäntä paiskasi

oven kiinni ja läksi mieli kuohuksissaan kulkemaan kotiin.

Tuollaiselle tyttöpahaselle poika oli hyvästinsä sanonut, hänelle

huolensa uskonut, ei vaan äidille. Kuinka katkeralta se tuntui, kun

kuitenkin lapset olivat olleet hänen kaikkensa. Heidän hyväkseen hän

oli raatanut, kärsinyt ja taistellut. Mutta millä palkitsivat he hänen

rakkautensa? Luottamuksellako? Rakkaudellako, joka etupäässä äitiin

kohdistui? Omaa onneaan olivat kumpikin ajatelleet, omia toiveitaan

takaa ajaneet, ja siihen sai äiti tyytyä, että lopulta särkyi sekä

hänen että lasten onni. Oliko se ihmettä, jos sydäntä karvasteli?

Olisihan hänkin heidän etuaan ajatellut ja heidän onneaan valvonut, jos

hän olisi saanut lastensa puolesta huolehtia. Mutta paljonko hänellä

oli sanottavaa omassa kodissaan? Isä oli suunnitellut Annin matkan ja

vienyt hänet omien sukulaistensa luo. Siellä kehkeytyi tuo tuttavuus,

joka heille kaikille onnettomuuden toi. Isä oli itsepintaisesti ollut

Antin matkaa vastaan ja siksi pakotti hän pojan karkaamalla tielle

lähtemään, saattoipa asiat vielä sille kannalle, että poika ennen otti

mitättömän mökin tytön uskotukseen kuin oman äitinsä. -- --

Kaikki olivat he liittoutuneet häntä vastaan, siksi hän ajatteli heitä

kaikkia katkeruudella.

Ellei isäntää sairauden kohtaus olisi tavannut pari kuukautta Antin

lähdettyä, olisi Martta enää tuskin Teittoon tullut. Mutta tauti

muutti asiat. Emäntä hoiti kyllä aluksi itse askartensa ohessa

sairastakin. Mutta kovin vaikeaksi se kävi ajan pitkään. Isännän

tauti oli sellaista kuin ennenkin, ettei siitä oikein tietänyt, oliko

se luuloteltua, mielenhäiriön oireita, vai ruumiillista vaivaa.

Vaatelias, kiukkuinen ja vaikeasta hoidettava potilas hän oli. Yökaudet

valvotti hän emäntää, milloin luettamalla, puhuttamalla tai palvelusta

vaatimalla. Raamatunlukukiihkokin pääsi taas oikein valtaansa. Se oli

vähän väljähtynyt terveyden päivinä, kun oli kaupat, talot ja tavarat

huolena, mutta nyt kun tauti ruumista rusensi ja vuoteella täytyi

virua viikkokaudet, oli emäntä hänen mielestään aivan omiansa hänelle

raamattua lukemaan. Lukea piti luku luvulta usein tuntimääriä. Ei yhden

ihmisen voimat siinä kauan, riittäneet. Jostakin täytyi apua saada,

mutta mistä?

Emäntä koetti tiedustella tyttöä avukseen, mutta palvelijan saanti oli

tällä kertaa entistäkin vaikeampaa. Ja jos olisikin jonkun saanut, niin

paljonko siitä apua oli, jos otti taloon ventovieraan, ajattelemattoman

ja kevytmielisen tyttö hupakon, joka keikaili ja kiemaili rengin kanssa

emännän hoitaessa sairasta ja joka sitten, kun leikki tympästyttämään

rupesi, otti eron ja taas jätti emännän entiseen pulaan ja entiseen

palvelijanhakupuuhaan.

Jota enemmän Anna tätä ajatteli, sitä enemmän lauhtui hänen

suuttumuksensa Marttaa kohden. Ehkä tyttö olikin syytön. Mitenkäpä

hän muuten olisi voinut niin rehellisesti ja punehtumatta silmiin

katsoa. Eihän Antti tuntunut hänelle puhuneen mitään erityistä

hyvästijättäessään, tuskinpa sitten sitä aikaisemminkaan. Mahdollisesti

olikin kaikki erehdystä. Eihän Antti isälle ja äidillekään ollut mitään

Martasta puhunut, oli vain viitannut sinne päin, että tahtoi omin päin

ottaa. Se Antilta oli odotettavissakin, ja saattoihan hän tarkoittaa

toista, ei Marttaa, jonka kanssa oli ollut aivan kuin veli sisaren

seurassa.

Annan arvelut ja tuumailut päättyivät siten, että hän läksi Rajalaan

pyytämään Marttaa takaisin. Elämä rupesi siitä pitäen Annastakin

tuntumaan turvallisemmalta ja paremmalta. Eihän Martta ollut mikään

vieras talossa, eikä mikään tavallinen palvelustyttö. Tunsihan hän

Teiton ja sen olot, oli talossa ollut kuin kotonaan, ja emäntä oli

ollut hänelle kuin äiti. Ihmekö siis, että hän nyt tunsi rakkautta

ja kiitollisuutta heitä kohtaan ja koetti sitä teoillaan osoittaa?

Siltä se näyttikin, sillä sen virkumpaa ja valppaampaa ei olisi voinut

löytää kuin Martta oli. Öilläkin, kun isäntä oli levoton ja emäntää

kovin alkoi väsyttää, ei tämän tarvinnut muuta kuin nykäistä Marttaa,

niin oli tyttö jo pystyssä. Isäntäkin tuntui pitävän hänestä ja hänen

iloisesta avuliaisuudestaan semminkin, kun hän Antin lähdettyä ja itse

jouduttuaan taudin kouriin aivan oli unohtanut arvelunsa Martan ja

Antin suhteista.

Emäntä ei kuitenkaan ollut yhtä herkkä unohtamaan. Hän piti päinvastoin

Marttaa alituisesti silmällä, koettaen kuin valpas vahtikoira vainuta,

missä näkyisi pienimmänkin salajuonen jäljet tai vähinkin vaara

uhkaavan.

Kun Antilta tuli ensimmäinen kirje, oli Martta juuri muuttanut takaisin

Teittoon. Hän näki kirjeen pöydällä ja arvasi heti oudosta ulkomaan

merkistäkin, mistä kirje oli.

"Kali, kirje meille", sanoi emäntä kuin ihmeissään. "Pitääpä katsoa,

mistäpäin on ja mitä sisältää."

Hän meni isännän kamariin ja sulki huolellisesti oven, eikä Martta sen

jälkeen koko kirjeestä kuullut niin halaistua sanaa.

Mutta isännän vuoteen laidalla istui emäntä lukien kirjettä alusta

loppuun asti, ja sitten taas alkaen alusta, kunnes kaikki oli mieleen

kaivautunut juuri sillä lailla ja yhtä selvästi kuin se paperille oli

piirretty. Kirje alkoi anteeksipyynnöllä ja selityksillä, miksi Antti

vanhemmilleen tämän surun teki. Sitten seurasi seikkaperäinen selonteko

kaikesta, laivasta, sen väestöstä ja elämästä merellä, vieläpä Tanskan

pääkaupungista, ainoasta, jossa he Suomesta lähdettyään olivat käyneet.

"Osaapa se poika kirjoittaa", arveli isä, "mutta en minä sittenkään

tiedä, annanko enää periä, kun noin luvatta läksi ihan Jumalan sanaa ja

katkismuksen käskyjä vastaan."

"Mitä sinä nyt, jos siivona ja kelpo miehenä palaa, sillähän se on

sovitettu."

"Jaa, jaa, mamma, ei sitä tiedä. Kaikkien meidän pitää rikostemme

rangaistus kantaman; eikö niin?"

Emäntä ei vastannut. Hän piteli kirjettä yhä kädessään ja seurasi

tarkasti sanoja, joita jo moneen kertaan oli ääneen lukenut. Mutta

nautinto oli sittenkin sama. Joka lehdeltä lehahti häntä vastaan kuin

tuulahdus tuosta kaukaisesta, tuntemattomasta maasta, jossa hänen

poikansa nyt vaelsi. Joka lehdellä hän myöskin tunsi itsensä nuoruuden

päiviltä. Noin oli hänenkin mielessään elämänilo ja elämänhalu

uhkuneet. Noin oli hänkin halunnut pois, kauaksi ummehtuneista

arkioloista, kyntämään elämän suuria selkiä, soutamaan oman voimansa

viemänä sekä myötä- että vastatuulessa ja tuntemaan sekä ilossa että

surussa elämän suurta, valtavaa voimaa ja rikkautta. Mutta syntiäkö

lie ollut vai mitä, koska elämä aina vain oli pyrkinyt masentamaan ja

murjomaan? Se oli kuin rautakouralla taluttanut teille, joilla rohkeus

raukeni ja voima vaimentui.

Mutta olipa nyt hänen poikansa päässyt edes tuota tuntemaan. Tuntui

se pieneltä korvaukselta, vaikka sekin oli katkeruudella sekoitettua.

-- -- "Antti, Antti, miksi et sinä puhunut, miksi et äitiä ottanut

ainoaksi uskotuksesi?"

Hän kääri kirjeen kokoon ja pisti sen huoahtaen kuoreen. Jos ne lapset

tietäisivät, minkä arvoinen heidän rakkautensa ja luottamuksensa oli

särjetylle äidin, sydämelle! Mutta mitä ne nuoret! Omat aikeet ja

ajatukset vain olivat heillä mielessä.

"Minne sinä sen panit? Annapa tänne." Isäntä kohottautui kyynäspäilleen

ja kurotti kätensä kirjettä ottamaan.

Emäntä ojensi sen hänelle. "Pidä vaan niin, etteivät muut käsiinsä

saa", sanoi hän ja läksi keittiöön.

Jonkun ajan kuluttua tuli Antilta taas kortti. Se oli kirjoitettu

Englannista, sen suuresta pääkaupungista, joka "kihisee ihmisiä

kuin muurahaiskeko", niin Antti kirjoitti. Senkin kortin pisti

emäntä huolellisesti piiloon, ja isäntä puhui siitä yhtä ylpeänä ja

tyytyväisenä kuin kirjeestä.

Antin kirjeet ne olivatkin tästä puoleen sekä isän että äidin

parhaimpana ilona. Niitä luettiin, niistä puhuttiin, ja ne otettiin

tuontuostakin kaikki taas katseltaviksi.

Kun isäntä kesän tultua parani taudistaan, ei hän enää niin Antin

kirjeitä joutanut ajattelemaan kuin äiti, mutta seuraavana keväänä,

jolloin tauti taas rupesi ahdistamaan, muisti hän ikävöidä ja ajatella

sekä kirjeitä että kirjeiden lähettäjää.

Vaikka isäntä tautivuoteella aina olikin vaatelias ja vaikeasti

hoidettava sairas, vaivaksi ja vastukseksi ympäristölleen, oli

kuitenkin kuin hänen paremmat puolensa silloin olisivat vähän valtaan

päässeet. Emännälle hän oli hellä aina senjälkeen, kun oli taudissa

tuskitellut ja kiukkuillut, ja tuntui siltä kuin hänkin puolestaan

olisi jonkinmoista hellyyttä osakseen ikävöinyt. Lapsistaankin, sekä

Antista että Annista, puhui hän enemmän ja hellemmin kuin pitkiin

aikoihin.

"Onkohan se Annikin vuoteenomana, näin pihtiin pantuna kuin isäukko?"

arveli hän kerran.

"Pahemmassakin lie kuin sinä, vaikka olisikin jalkeilla", vastasi

emäntä ja huokasi. Hän ei voinut unohtaa kertaa, jolloin oli käynyt

Annia katsomassa ja jolloin tämä mielenliikutuksesta oli aivan

raivostunut.

"Eivätpä taas ole pitkiin aikoihin hänestä mitään kirjoittaneet",

jatkoi isäntä. "Saisihan tuota vaikka kirjoittaa ja kysyä."

"Jahka nyt jaksan ja ehdin", lupaili emäntä. Mutta itsekseen hän päätti

kirjoittaa oikein pian.