"Siltä näyttää."
"Taidatte olla vanha tuttu täällä talossa?" Ollin ääni oli pureva.
"Ei, olen ensi kertaa täällä." Samassa tuli emäntä huoneeseen. Hän
säpsähti, kalpeni ja jäi puhumattomana eteensä tuijottamaan. Hän
tuskin kuuli Annin esittelyäkään. Hän tunsi pojan isän näöstä ja
silmänräpäyksessä hänelle selveni kaikki.
Vai tämä se nyt oli se salaisuus, jota Anni niin huolellisesti oli
kätkenyt. Tämä se palkka, jonka äiti sai tyttäreltä, jota hän oli
rakastanut ja hemmotellut ja jolle hän nuoruutensa surun ja elämänsä
taistelut oli uskonut. Tämä oli tyttären kiitollisuuden ja tyttären
luottamuksen osoitus! Lahja, josta todella kannatti kiittää!
"Käykää istumaan", kehoitti Olli, kun ei kukaan virkkanut mitään.
"Katsokaa, minä olen kuin omainen täällä talossa. Kyllä se täydestä
käy, kun minä käsken."
Vilho tunsi, että veri kuohahti, mutta hän ei vastannut, jäi vain
seisomaan ja kääntyi isännän puoleen. "Me olemme tavanneet toisemme
ennenkin puolitoista vuotta sitten, kun matkustitte tyttärenne kanssa."
"Vai silloin. En minä muista."
"Emme me puhelleetkaan. Te olitte puheissa erään tuttavan kanssa. Minä
olin toisessa vaunussa, sitten tulin puheisiin tyttärenne kanssa."
"Jaa -- jaa, saattaa olla. Muistan, että Anni oli puheissa nuoren
herran kanssa."
"Sitä puhetta sitten jatkoitte ahkeraan asetuttuanne Ilomäen
naapuriksi." Olli naurahti ivallisesti.
"Vai niin", sanoi isäntä ja katsoi pitkään.
"Niin", jatkoi Olli levollisesti. "Sehän se tekikin Annin niin
vastahakoiseksi ja uppiniskaiseksi silloin, mutta tuleehan ihminen
järkiinsä, kun vanhenee."
Vilho ei vieläkään ottanut onkeen, vaikka viimeiset sanat olivat kuin
kiusalla sanotut. Hän istuutui vain tyynesti tuolille vastapäätä
ikkunaa, jonka ääressä Anni seisoi, ja loi pikaisen silmäyksen
porstuaan, minne emäntä oli kadonnut.
Olli oli sytyttänyt sikarin ja puhalteli savuja. "Helkkarin pitkäksi
käy aika, kun ei ruokaa anneta", sanoi hän vihdoin ja nousi. "Tokkohan
minun tuleva anoppini tietää, ettei meille kylässä ruokaa annettu?"
"Eipä tiedä. Pitänee kysyä." Isäntä nousi mennäkseen katsomaan, missä
emäntä oli. Silloin nousi Vilhokin ja kiiruhti hänen perässään.
"Suokaa anteeksi, että pysäytän, mutta minulla olisi asiaa."
"Vai niin, raha-asioitako?"
"Ei, tahtoisin sanoa suoraan, että rakastan tytärtänne ja hän minua.
Pyydän Annia."
"Se on selvää puhetta." Isäntä nosti kulmakarvojaan ja katsoa muljautti
luomien alta. "Vai Annia. No, mitä teillä on?"
"Kaksi tervettä kättä."
"Entä muuta?"
"Tietoja siksi, että voin hankkia leipäni rehellisellä työllä."
"Entä muuta."
"Hyvää tahtoa, luottamusta tulevaisuuteen ja voimaa uhrautumiseen."
"Siinäkö kaikki?"
"Siinä."
"No, no, istukaahan. Tässä kuistin penkillä on tilaa. Puhutaan tässä.
Katsokaa, se on niin hullusti, että tyttö on jo luvattu toiselle."
"Mutta, ettehän väkisin antane? Ei hän itse ainakaan ole lupautunut."
"Ei vielä, mutta taipumaan päin on."
"Ei ole", sanoi Vilho. "Minä tiedän sen."
"Niin, mutta katsokaa, hyvä herra, mittari vai mikä olettekaan, lupaus
kuin lupaus. -- -- Ikävä asia! -- -- Kuulkaa, ettekö ole sen pappi
Lehdon poika, joka kerran kävi täällä meillä, minä tunnustelen vähän ja
sitten kuiskattiin korvaanikin? -- --"
"Kyllä olen, mutta emmeköhän vielä jatkaisi tätä puhetta?"
"Kyllä, kyllä, sitä minäkin. Katsokaa, se isävainaanne oli
hengenmiehiä."
"Niin oli."
"Paljon me sanaa yhdessä tutkimme. Jaa -- jaa --"
"Hän oli hyvä isä, ja jos te tahdotte hänen poikansa tehdä
onnelliseksi, niin on se vallassanne."
"Niin sitähän minun juuri piti valittaman, että miten ikävästi asiat
väliin kääntyy. Lupaus kuin lupaus, ja niinhän se sanassakin seisoo:
Maksa Herralle lupauksesi'!"
"Tietääkseni ei sillä tarkoiteta sellaisia herroja kuin Ilomäen isäntää
ja hänen laisiaan."
"Ei tiettävästi ei, mutta katsokaas, lupaus on aina sentään pyhä."
"Vaan entä lapsenne onni? Eikö se ole minkään arvoinen?"
"Sehän se vasta onkin, katsokaa, heti kun teitte tarjouksenne, panin
Annin ja hänen onnensa toiseen päähän vaakaa, toiseen vuoroon teidän ja
vuoroon Ilomäkeläisen tarjouksen ja tiedättehän, mikä painoi enemmän?"
"Mitä maanmittarista isännän rinnalla!" Vilhon ääni värisi
katkeruuttaan. "Siinä se syy onkin, ei lupauksen pyhyydessä."
"Jaa, kah, se oli juuri se lupaus, joka painoi toisella puolella."
Teittolainen katsoa luimisteli syrjin vieraaseensa.
"Juutas", sähähti Vilho hampaidensa välissä. "Jumalan sanaa sinä
laskettelet, kun myyt toisen elämän ja onnen huutokaupalla." -- Mutta
ääneen hän sanoi ainoastaan: "Onko tämä lopullinen päätöksenne?"
"Jaa, valitettavasti."
"Kiellättekö vasta tänne tulemasta ja tytärtänne tapaamasta?"
"Niin tuota -- enhän minä, mutta katsokaa." -- Hän viittasi saliin
päin. "Jos tulee toinen vihoihinsa tai mustasukkaiseksi, saa Anni siitä
kärsiä."
"Isäntä, te olette viekas." Vilhon silmä iski tulta. "Te ette ajattele
Annin onnea, omaa etuanne vain."
Anni oli heti Vilhon seuratessa isäänsä tahtonut kiirehtiä perässä,
mutta Olli pysäytti hänet.
"Älä mene, minulla on asiaa."
"Puhu toisen kerran."
"Se on puhuttava nyt juuri. Anni, me puhuimme isäsi kanssa
kuuliaisistamme?"
"Kuuliaisista?"
"Niin, sinun ja minun kuuliaisista."
"Sinun, on paras sanoa, sillä minun ja sinun ei kuuna kullan valkeana
vietetä samana päivänä."
"So, so, älähän nyt." Hän otti Annia kädestä, Anni riuhtaisihe irti
ja juoksi ovelle. Olli asettui eteen. Silloin Anni kääntyi ja juoksi
ulos kamarin läpi ensin, sitten pirtistä pihalle. Hän toivoi löytävänsä
äidin. Olihan hän sentään äiti ja hänellä äidin sydän. Hän ei voisi
olla säälimättä.
Mutta äiti seisoi aitan ovella ja vetäytyi piiloon samassa, kun näki
Annin. Sitten hän kuitenkin rupesi katumaan. Hän tahtoi, hänen täytyi
tietää, miten päin asia kääntyi, ja paras olisi ollut mennä Annin
kanssa.
Hän pani voivakan kädestään, sulki aitan oven ja rupesi hiljalleen
astumaan portaille päin, jossa näki miehensä yhdessä Annin ja vieraan
kanssa. Anni, joka oli kerinnyt ennen äitiä portaille, näki Vilhon
nousevan ja kuuli, että hän hitaasti ja painavasti sanoi: "Hyvästi."
"Isä!" kirkaisi Anni ja juoksi ulos.
"Älähän hätäile, tyttöseni! Kaikki asiat on puhuttu hyvin ja
sovinnossa."
"Isäntä tarkoittaa, että hän suuttumatta on saanut minut ulosajetuksi."
Lehto kumarsi.
Silloin Anni näki äidin. "Äiti," huudahti hän, "ethän sinä anna hänen
mennä. Sano, ethän?"
"Tämä on isän päätettävä asia," sanoi äiti. Ääni oli kylmä ja
soinnuton. "Ei minun ääntäni ole ennenkään kuultu silloin, kun isä on
asian päättänyt."
"Te tapatte minut." Veri syöksyi Annin kasvoihin. "Minä en voi elää."
"Kyllä siihen oppii", sanoi äiti yksikantaan ja kääntyi takaisin
aittaan päin.
Vilho nousi ja teki lähtöä. Hän oli ehtinyt vähän matkaa pihan poikki,
kun Anni juoksi hänen jälkeensä.
"Voitko sinä todella mennä?"
"Minun täytyy", ääni oli murtunut.
"Täytyy? Ja miksi?"
"Vanhempiesi tahto ja isäni testamentti vaativat."
Silloin Anni heittäysi hänen kaulaansa ja itki ääneen.
"Meidän täytyy tavata vielä kerran, viimeisen. Mutta missä? Sano pian!
Isäsi tulee", kuiskasi Vilho.
"Pappilassa. Alma on ystäväni", ehätti Anni sanomaan.
"Hyvästi nyt." Vilho ojensi kätensä.
"Ylihuomenna", kuiskasi Anni hiljaa.
Heti seuraavana päivänä kävi Vilho jo pappilassa. Papin poikana hän
tiesi olevansa oikeutettu nauttimaan sitä vieraanvaraisuutta, jota
usein tuntemattomat yhtä hyvin kuin tutut pappiloissa saivat nauttia.
Lisäksi olivat hänen isänsä ja rovasti olleet hengenheimolaisia sen
sanan täydessä merkityksessä ja sekin helpotti lähestymistä.
Ollessaan hetken kahden Alman kanssa käytti Vilho tilaisuutta hyväkseen
ja esitti asiansa. Hän kertoi tuntevansa Annin ja että Anni seuraavana
päivänä tulisi pappilaan häntä tapaamaan, mutta pyysi, ettei Alma siitä
kenellekään mitään puhuisi, asettaisi vaan niin, että he vähän saisivat
olla kahden.
Teitossa jatkui sillä välin yhä taistelua. Olli suuttui silmittömästi,
kun kuuli, että asia jäisi kesken, muka siitä syystä että joku
körttiläispapin poika -- minkähän lie ollutkaan -- oli kosimassa
käynyt. Teiton isäntä koetti selvitellä ja sovitella. Hän oli luullut,
että Anni olisi taipuisampi, oli ajatellut, että ehkä hyvinkin
mielellään jo suostui, siitä syystä hän niin varmasti oli luvannut
saattaa asian päätökseen juhannukseksi. Väkivaltaa hän ei kuitenkaan
tahtonut käyttää, mutta ei hän silti sanojaan söisi. Siirrettäisiin
asian ratkaisu nyt vaan aluksi ja jätettäisiin Anni rauhaan. Sitten
olisi isällä vastaisuudessa helpompi vaikuttaa häneen.
Monien hyvittelyjen ja vakuutusten perästä Olli suostui viimein
ehdotukseen. Hän matkusti heti Juhannuspäivänä kirkolta eteenpäin,
Annin suureksi iloksi vielä hänelle hyvästiä sanomatta. Isä tuli
sen jälkeen aivan entiselleen ja koetti nähtävästi saada asian heti
unhotuksiin. Mutta äidin ja Annin ei ollut helppo olla. Heidän välinsä
oli kuin särkynyt, eikä toinen puhunut toiselle paitsi silloin kun
välttämättömyys vaati. Kukin kantoi kuormaansa yksin, syyttäen toista
sydämettömyydestä ja odotellen eikö toiselle tulisi omantunnon vaivoja,
pakko pyytää anteeksi ja halu auttaa kuorman kantamisessa.
Kun Anni maanantaiaamuna heti eineeltä noustuaan siistihe ja näytti
aikovan kylään, katsoi äiti pitkään, mutta ei sanonut mitään. Annikaan
ei ensin mitään sanonut, vaikka näki, että äiti odotti. Mutta ovelta
täytyi kääntyä takaisin.
"Minä menen pappilaan", sanoi hän.
Ei kukaan vastannut mitään. Silloin hän sulki oven ja koetti rientää.
Hän oli aikonut mennä oikotietä, mutta ei jaksanut. Hän ei tahtonut
sitä enää nähdä, ei nyt ainakaan. Ja mitä siitä joutumisesta, jos hän
ennen ehtisikin perille, ei hän saisi sen pitemmän aikaa olla Vilhon
seurassa. Sellaista se vieraissa tapaaminen oli! Mutta se oli ainoa
keino, jota saattoi käyttää, sillä missään muualla kuin pappilassa he
eivät olisi voineet olla turvassa.
Oli sitä paljon ajateltavaa nyt, kaikkea mitä sanotuksi tahtoi tänä
viimeisenä kertana. Päätä huimasi ja polvet kävivät hervottomiksi.
Mutta eteenpäin sitä täytyi. Viimeinen kerta! Mitä hän sanoi? Jumala!
Jumala! Hän painoi kädet ohimoilleen. Viimeinen kerta! Ajatuksissaan
häntäin toisteli tuota sanaa. -- Ja nyt näkyi jo pappila!
Oltiin kahvilla ruokasalissa, kun Anni tuli. Hänet esitettiin Vilholle,
ja hän tervehti kuin unessa. Ruustinna moitti Annia heikonnäköiseksi
ja käski paljon auttamaan äitiä talousaskareissa. Rovasti katsoi
pitkään aikoen sanoa, mutta ei sanonutkaan. Vihdoin ehdotti Alma, että
menisivät puutarhaan.
"Tässä on", kuiskasi Vilho ja pisti Annin käteen paperikäärön. "Lue
tarkkaan itse ja anna sitten äitisi lukea se, mitä siinä on hänelle."
Anni nyökäytti päätään.
"Jaksatko odottaa ja toivoa?" Vilho katsoi häneen syvä sieluntuska
kasvoillaan. "Koeta. Muista, kaikki voi muuttua."
"Milloin?"
"Ehkä pikemmin kuin luuletkaan. Koeta kestää siihen asti -- minun
tähteni!"