Anni käski istumaan.
"Tottahan tämä on Teiton talo? Käskettiin tuomaan tämä tyttärelle."
Anni otti vastaan pienen, litteän puulaatikon.
"Kyllä se on minulle", sanoi hän arvellen osoitetta katsottuaan. Hän
pani sen kangaslaudalle ja rupesi kahvipuuhaan.
Vieras istui penkillä ja lämmitteli, joi kahvit ja kiitteli, mutta
puhetta häneltä ei saanut, ei edes sen vertaa, että mistä oli tullut.
Lämmiteltyään teki hän lähtöä, ja Anni rupesi laatikkoa avaamaan.
Se oli hyvästi kiinni naulattu ja laatikon sisäpuolella oli ensin
tappuroita, sitten palttinakangasta. Kun Anni nosti kangasta, näki hän
kinoksia talvi-auringon valossa, näki huurteisen metsän ja punatulkun
oksalla visertämässä.
Häneltä sumentui silmät ilokyyneliin.
Koko talon väki kerääntyi sitten taulua katsomaan ja ihailemaan. Äiti
oli iloissaan, isä nauroi. Vai laitettiin hänen tyttärelleen sellaisia
lahjoja! Kelpasi vaikka kenenkä ottaa vastaan. Mutta myöhemmin pisteli
hän Annille heidän kahden ollessaan, että "taitaa niitä herrojakin
olla, jotka sinua hakkailevat."
Annin silmät liekehtivät: "Isä, harvoin minä suutun, mutta sano vielä
kerran -- --"
"So, so, kyyhkyläiseni, mitä pahaa siinä. Mutta mitä köyhistä
herroista, kun on parempiakin ottajia."
"Olliko noita on ilmoitellut?"
"Vähän se viittaili, mutta tuntui elävän hyvässä toivossa."
"Toivokoon minun puolestani mitä toivoo, mutta Ilomäelle minä en ikänä
enää lähde."
"Vai et", sanoi isä nauraen. "Sepä nähdään, kunhan huono tuuli asettuu."
"Kuulitko!" huusi hän, kun Anni rupesi juoksemaan pois. "Keväällä tulee
Olli tänne."
"Tulkoon", mumisi Anni ja sulki suuttuneena oven. Sitten hän painoi
taulun rintaansa vasten, suuteli sen yksinkertaista ruskeaa puukehystä,
suuteli huurteisia koivuja ja kinoksia maassa, mutta punatulkkua
eniten. "Ethän, ethän pieni punatulkku kevään toiveita turhaan viserrä?"
Kun ei Annia iltaruualla näkynyt, tuli äiti kysymään, mikä hänen oli.
Hän valitti päänsärkyä ja sanoi paneutuvansa levolle. Äidin olisi
tehnyt mieli kysellä taulun lähettäjästä, mutta kun hän näki, että Anni
oli itkenyt, ei hän hennonnut.
"Isä aina kiusaa puhumalla Ollista", sanoi Anni kuin selitellen, miksi
oli itkenyt. "Joko taas?" "Jo."
"Kyllä minäkin sinulle parempaa soisin", sanoi äiti ja huokasi.
"Minä en tahdo rahasta itseäni myydä enkä myykään."
Taas äiti huokasi niin haikean raskaasti. "Sillä lailla minäkin
ajattelin -- -- ennen -- --. Olen aina toivonut, että saisit hyvän
kodin ja hienotuntoisen miehen. Hyvää yötä nyt." Hän siveli Annin
tukkaa ja läksi.
Anni puristi kättä rintaansa vasten. Jos äiti tietäisi, jos aavistaisi
-- --. Oli kauheata pettää omaa äitiään, äitiä, joka oli kärsinyt
paljon ja joka aina oli ollut hyvä hänelle. Äitiä, joka oli toivonut
itselleen ystävää lapsestaan, tuota äitiä hän nyt petti. Mutta hän ei
_voinut_ puhua. Pari kertaa hän oli yrittänyt, mutta kieli kytkeytyi
kiinni kuin olisi se ollut halpaantunut, ja sanojen asemesta syntyi
vain muodottomia äännähdyksiä. Ja mitä hän sitten sanoisi? Sitäkö, että
pelkäsi, niin, luuli melkein varmasti, että Vilhon isä ja se pappi,
josta äiti oli puhunut, olivat yksi ja sama. Sitäkö, että poika nyt
pyysi isänsä hylkimän tytärtä. Ei, hän ei voinut. -- --
Talvi, jonka Anni iloisin toivein oli alkanut, oli muodostunut
synkemmäksi, kuin hän oli saattanut aavistaa. Sen kerran jälkeen,
jolloin äiti oli hänelle uskonut nuoruutensa suuren surun, oli suru
hänenkin sydämessään sijaa saanut. Mutta kun kevään työ edistyi, kun
routa suli maasta ja kevätpurot pulppusivat, kun valon voima kutsui
nurmen nousemaan ja lehdet puihin puhkeamaan, silloin ei Annikaan enää
voinut sydäntä ilosta sulkea. Se elpyi kuin kukkaset talven unesta,
kasvoi ja yleni oraiden kanssa kilvan.
Kuinka kirkkaasti aurinko helotti taivaalla, ja linnut, miten ne
lauloivat! Annin pikku kanarialintu, vaikkakin oli häkissä, viserteli
kilvan vapaiden kanssa. "Saanhan minäkin silloin iloita, saan ja
voin", ajatteli Anni ja läksi laulaen astumaan pengertä pitkin. "Kun
hän tulee", jatkoi hän ajatuksenjuoksuaan, "tulee hän kevätauringon
voimalla. Katkeruus sulaa routana äidin rinnasta. Rahanhimo ja
voitonpyynti pakenevat isän povesta ja meidän rakkautemme nostattaa
niiden sijaan kauniiden tunteiden ja hyvien aikeiden kukkasia. -- --
Hän lupasi tulla, kun kevät tulee, eikä kukaan voi häntä vastustaa,
sen tiedän."
"Martta, pikku Martta, tule tänne." Anni näki Rajalan Martan tulevan
peltojen poikki. "Tule, niin leikitään!" Hän seisoi odottaessaan
nojautuneena aitaan. "Täytyy leikkiä", sanoi hän itsekseen, "juosta
huimasti kuin pikku tyttönä ja kiivetä oksilla kilvan oravien kanssa.
Silloin unohtuu pelko ja odotuksen ikävä. Kun hän tulee, katsoo hän,
onko poski pyöreä, onko silmä kirkas. Hän ei saa pettyä. Minä tahdon
olla sellainen kuin hän, kestävä ja reipas, iloinen toisten iloksi,
vaikka itselläni olisikin vähän ikävä. -- -- Mutta hän ei saa viipyä
kauan, muuten en kestä."
Samassa tulikin Martta.
"Joko olet hypännyt pataa Rajalan pihassa?"
"Jo."
"Joko lautaa?"
"En."
"Tule sitten meille, niin hypätään."
Anni läksi juoksemaan kuin vallaton lapsi, ja Martta laski perässä
posket hehkuvina, silmät säteillen ilosta, kun pääsi leikkimään oikein
Teiton ison Annin kanssa.
"Vielä se sentään osaa iloinen olla", sanoi emäntä itsekseen, kun näki
Annin hyppäävän lautaa pikku Martan kanssa. "Iloitkoon nyt, kyllä se
surrakin ehtii."
11.
Kesäkuun alkupuolella sai Anni kortin postissa. Se oli suuri ja
odottamaton tapahtuma, sillä Teittoon ei tullut usein kirjeitä.
Kahdesti viikkoon tuli posti Kotajärven kirkonkylälle, ja kun kirkolle
muuten mentiin, haettiin Teiton posti konttorista. Isälle tuli joskus
asiakirjeitä ja kolmasti viikkoon pieni paikkakunnan lehti. Siinä
kaikki.
Anni oli Alman Helsinkiin lähdettyä saanut kaksi kirjettä, muulloin
ei koskaan kotonaan ollessaan. Mutta nyt tuli kortti, kortti, jossa
ei seisonut muuta kuin yksi ainoa sana: "Anni". Hän hämmästyi ensin
kovin eikä ymmärtänyt, mistä se oli ja mitä merkitsi, mutta sitten
hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kätki kortin povelleen. Se oli
hyvän päivän tervehdys, sen hän aavisti, ja pian tulisi hyvän päivän
sanojakin. Iloinen odotus valtasi hänen mielensä ja tukahdutti ainakin
osaksi surun ja pelon, joka aika ajoin oli valtaan päässyt.
Mutta ennenkuin odotettu tuli, tuli Olli. Hän ajaa karahutti pihaan,
niin että tanner jymisi, ja heitti huolettomasti ohjat pihalla olevalle
rengille. -- Sitten hypähti hän itse maahan.
"Kah terve, terve, Ilomäen uljas isäntä!" Teittolainen oli nähnyt
vieraan tulevan ja kiiruhti vastaan.
"Terve tervehyttäjälle! Mitä taloon kuuluu?"
"Ei erinäistä. Hyvää vaan, kun kaivattu vieras viimein tulee."
"Vai kaivattu? Onkohan sitä kukaan muistanut kaivata?" Olli oikaisihe
ja pöyhisti rintaansa.
"Mitenkä ei Ilomäkeläisiä kaikki ikävöisi. Ilojahan ne tullessaan
tuovat. Mutta mennään katsomaan, eikö vaimonpuolta meidän talosta
löydykään."
"Meillähän niistä suurempi puute onkin", sanoi Olli nauraen.
"Vai tahtoisitko, että tasan jaettaisiin. Ha-haha-haa." Teittolainen
pyyhkäisi partaansa. "No tuumataan, tuumataan. -- -- Mutta mamma hoi,
missä sinä viivyt?"
"Tulen, tulen", kuului emännän ääni pirtin puolelta.
"Tässä se serkun poika nyt on, josta olen puhunut", esitti isäntä, kun
Anna tuli saliin. "Pulska nuori mies, eikö totta?"
Emäntä tervehti ja käski istumaan. Oli hauskaa kerran nähdä, kun paljon
oli kuullut puhuttavan. Vai oli isäntä nyt matkoilla, ehkä edemmäksikin
aikoi? Emäntä koetti kysellä, pitääkseen puhetta vireillä.
"Missä Anni on?" Isäntä näytti tuskastuneelta. "Eikö ymmärrä tulla
päivääkään sanomaan?"
"Tokkopa tuo tietänee, en ole nähnyt kotosalla. Pyörähdän katsomaan."
-- Oikein helpotti kun pääsi poistumaan.
"Anni", huusi äiti portailla, "Anni hoi!" Mutta ei se huuto kauaksi
kuulunut.
Anni istui ullakolla kokoon kyyristyneenä aukon suulla, josta
maantielle näki. Hän oli sattunut olemaan ullakolle menossa, kun
kuuli Ollin äänen ja karkasi samassa portaita ylös. Siellä hän istui
kyyristyneenä vanhan puulaatikon päällä ja kuvitteli mielessään, miten
kävisi, jos Vilho sattuisi tulemaan juuri nyt, tulisi tuolta maantieltä
päin, astuisi pihaan, sieltä porstuaan ja sitten suoraan saliin, jossa
isä ja Olli yhdessä ystävyksinä istuivat. Se se jotain! Olisi ihan kuin
sadussa. Ja entä sitä yhteentörmäystä, joka siitä syntyisi! -- --
Mutta vaikka Anni kuinka tähysteli tielle päin, ei hän siellä ketään
nähnyt. Nurmettunut ja saviperäinen kylätie vain luikerteli eteenpäin
peltojen lomitse, kunnes yhtyi maantiehen, jossa hiekka paksuna
pölypatsaana tupruili ilmaan joka kerran, kun ajaja tulla kitkutti
tietä pitkin.
Kesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi täydeltä terältä
ja pilvetön taivas kuvastui niittyjen reunustamaan lampeen. Koko
maisema teki kuitenkin niin aukean, alastoman ja ikävän vaikutuksen.
Annin mieleen johtui taas arvelu, miksikähän ei puita istutettu edes
kartanolle. Hän oli siitä joskus äidille puhunut, mutta äiti oli aina
ankarasti kieltänyt, ettei saa sanoa mitään siitä, ja niin se oli
jäänyt. Pitäisipä kuitenkin vielä koettaa, ottaa puheeksi kerran, niin
saisi edes kuulla, että onko siihen erikoisempaa syytä, vai miksi ei
saa istuttaa.
Samassa kiintyi Annin huomio Anttiin, joka seisoi rakennuksen
päätypuolella juuri sen aukon alla, josta Anni maantielle tirkisti. Hän
huitoi käsillään ja piti jonkinmoista puhetta, jota Anni ei kuullut.
Mitähän se poika siellä? Anni kurottautui eteenpäin ja pisti päänsä
aukosta. Siellä istui Martta penkereellä sääret ristissä allaan, leuka
käsien varassa, nauroi, taputti käsiään ja nauroi taas. Antti seisoi
hänen edessään pokkuroiden ja puhetta pitäen. Hän nosti lakkiaan,
pyyhkäisi rintamustaan, kaapi jalallaan, löi kantapäät yhteen, nosti
leukaansa ja puhui, puhui hirmuisen paljon, vaikkei Anni kuullut mitä.
Mitä ihmettä se tuo oli? Ja liikkeet -- kun olivat niin tutut! Samassa
Annille selveni, että Antti matki Ollia.
"Antti", huusi Anni hiljaa, "Antti!"
Antti nosti päätään. Mistä se ääni kuului? Hän katseli ympärilleen
oikealle, vasemmalle, nosti sitten päätään ja huomasi Annin pään
ullakon aukosta. Anni viittasi häntä tulemaan ja painoi sormen
samassa huulilleen, jotta Antti ymmärtäisi olla hiljaa. Antti lähti
laukkaamaan. Sepäs hauskaa, kun oli salaisuus tai kepponen tekeillä.
Hän tulla tömisteli portaita ylös, niin että Annin sydän ihan sykki
pelosta.
"Kun et osaa olla hiljempaa! Kuulevat vielä. Ketä sinä siellä matkit?"
"Sitä vierasta, Ilomäen Ollia."
"Oletko sinä sitten nähnyt?"
"Olen. Hakivat tervehtimään. Ja sinua ovat etsineet kovasti."
"Etkö sinä siitä Ollista pitänyt?"
"En. Kättä antoi ja nauroi. Kysyi sitten pilkka kielen kärjessä että
'tämäkö se nyt on nuorin vesa?' Hyi olkoon!" Antti sylkäisi.
"Mitä isä sanoo?" uteli Anni.
"Nauraa ja on hyvällä päällä."
"Entä äiti?"
"Tavallinen on, tarjoo kahvia, puhelee vähän ja pyörähtää sitten
katsomaan, palaako puuro pohjaan."
"Onko iloinen?"
"On kuin ainakin, tavallisen totinen. Mutta mitä sinä täällä istut?"
"En viitsi tulla, kun Olli on siellä."
"Saat sinä sitten täällä kököttää viikon päivät. Ei tuo kuulu lähtevän
moneen aikaan."
"Ei moneen aikaan. Voi minua!"
"Mitä siitä. Älä ole tietääpannaksesikaan!"
"Sinä et sitä ymmärrä, Antti, vielä, mutta pian kyllä, kunhan vähän
kasvat. Minä olisin pyytänyt sinua vähän auttamaan. Mutta taitaakin
olla parasta, että itse menen."
Jos nyt isä on tyytyväinen minuun, ajatteli Anni itsekseen, taipuu hän
toisen kerran paremmin minun tahtooni.
"Sano sinä vaan, niin kyllä autan", lupasi Antti ritarillisesti ja
sylkäisi innostuksissaan.
"Ole nyt täällä, etteivät kuule", pyysi Anni. "Tule sitten vasta yksin
pois vähän ajan kuluttua, etteivät huomaa meidän yhdessä olleen." Hän
karisteli mullan pois hameensa helmoilta, hiipi hiljaa alas ja istui
vähän ajan kuluttua salissa kysellen kuulumisia Ilomäeltä.
Parin, kolmen päivän kuluttua olivat kaikki, Anttia lukuunottamatta,
Teitossa erinomaisen iloisella mielellä. Anni koetti parastaan
kohteliaana seuran pitäjänä, käveli isän ja Ollin kanssa, kun nämä
katselivat viljelysmaita, antoi Ollin kyyditä itseään kirkolle ja
koetti kaikessa olla myötäsukaa. Ja jota enemmän hän taipui, sen
helpommaksi se kävi, sen lujemmaksi juurtui toivo hänen sydämessään,
että kyllä isäkin kerran taipuu hänen mielensä mukaan, taipuu,
kun täytyy tunnustaa, että Anni on ainakin koettanut olla hyvä ja
kuuliainen tytär.
Äiti oli hyvillään siitä, ettei mitään ikävyyksiä syntynyt. Hän kyllä
ymmärsi, ettei Annin mieli ollut muuttunut, vaikka syrjäinen sitä ehkä
olisi uskonut. Mutta hänestä oli sitä parempi, että Anni siksi helposti
osasi ulkonaisessa suhteessa mukautua. Onnellista ja hyvää se oli, hän
vaan ei olisi voinut. Toisenlainen oli hän ollut.
Kun Olli kolmantena päivänä läksi isännän kanssa käymään kirkonkylän
toisella puolella olevassa talossa, sai Anni oikein lupapäivän. Heti
kun hän näki isän ja Ollin lähteneeksi ja kun vielä varmuudeksi oli
odottanut, kunnes olivat maantielle ehtineet, läksi hänkin. Hän
kulki vastakkaiseen suuntaan, Rajalaan, ja sieltä eteenpäin pitkin
metsäpolkua, jota hän rakasti ja jota usein oli käyttänyt oikotienä
kouluaikoina.
Vaikka päivä oli kuuma ja helteinen, oli metsässä kuitenkin vilpoisaa.
Siellä siimeksessä oli kastekin vielä paikka paikoin maassa, niin
että kukat, joita Anni kulkiessaan poimi, heristelivät helmiään hänen
käsilleen. Se tuntui niin raittiilta kesäkuumassa, ja kuitenkin hän
tuli siitä melkein surulliseksi. "Ne ovat itkeneet, vaikka kesä
on kauneimmillaan", ajatteli hän ja pyyhkäisi hellävaroin kosteaa
kielonkukkaa.
Ison aikaa oli hän poimimisen touhussa, siksi kunnes muisti, että
äiti pian rupeaa kaipaamaan, jos ei kotiin kuulu. Silloin hän kääntyi
takaisinpäin. Hän oli kiivennyt aidan yli ja kulki juuri niityn laitaa
kotiin päin, vielä taittaen kukan sieltä, toisen täältä, kun kuuli
risahduksen takanaan ja kääntyi katsomaan, mitä se tiesi.
Joku hyppäsi yli aidan. Anni seisoi hiljaa tarkaten, sitten hän
jo tunsi. Mutta hän ei vieläkään liikahtanut. Tulija oli tuntenut
hänetkin. Muutamalla hyppäyksellä hän ennätti luo ja ojensi molemmat
kätensä.
"Anni, Anni, kevät on tullut."
"Kevät", toisti Anni hiljaa ja hänen silmänsä säteilivät.
"Nyt on se aika, jota olen odottanut siitä asti, kun viimeksi erosimme.
Silloin sanoin, että paljon on jäänyt puhumatta ja lupasin puhua
tullessani. Nyt sanon, nyt puhun kaikki. Anni rakas, tiedätkö mitä aion
sanoa?" Hän piti yhä Annin molempia käsiä ja katsoi suoraan silmiin.
"Tiedän", sanoi Anni hiljaa.
Silloin hän veti hänet puoleensa ja suuteli.
Annia ei ollut koskaan muut suudelleet kuin äiti. Ja tämä ensimmäinen
suutelo se poltti kuin tuli. Hän sulki silmänsä. "Vilho", kuiskasi
hän hiljaa, katsettaan kohottamatta. Silloin Vilho otti hänen päänsä
käsiensä väliin ja suuteli, suuteli kerta toisen perästä. "Sinä ainoa,
jota olen rakastanut", sanoi hän hiljaa, ja silloin helähti soimaan
Annin rinnassa kuin olisi kevään kaikki riemusäveleet hänen sydämessään
syntyneet ja tulvilleen nousseet.
"Tule, istutaan tänne", sanoi Vilho ja veti hänet mättäälle viereensä.
"Sinä lupasit tulla keväällä", sanoi Anni hiljaa, melkein
surunvoittoisesti, kun he vähän olivat ehtineet puheen alkuun päästä.
"Niin. Tarkoitatko, että olen sanani syönyt, kun tulen vasta kesällä?
En voinut päästä ennen. Toivottavasti se ei ole myöhäistä nytkään?" Hän
hymyili veitikkamaisesti.
"Joko liian myöhäistä tai liian aikaista, mutta otollista aikaa se ei
ole."
"Ja miksikä ei?" Vilho yhä hymyili rohkeana onnessansa.
"Minulla on ollut paljon suruja tänä talvena", sanoi Anni ja rupesi
kertomaan kaikesta. Hän puhui ensin hiljaa ja surunvoittoisesti, mutta
jota kauemmin hän puhui; sitä luottavammaksi ja iloisemmaksi kävi ääni.
Huolet haihtuivat ystävän rinnalla, toivo ja uskallus puhkesivat esiin
kuin kukkaset kevätauringon valossa.
Vilho piti hänen kättään omassaan ja kuunteli tarkkaavana. Hän
rypisti kulmakarvojaan, kun Anni puhui Ollista ja tämän aikeista.
Mutta pelkoa hän ei tuntenut hetkeäkään. Hän oli tullut rinta toivoa
täynnä eikä hän aikonut väistyä ensi vaikeutta. Mutta kun Anni rupesi
kertomaan isästään ja viimeksi vielä äidistään ja omista pahoista
aavistuksistaan, silloin painui Vilhon pää. Voiton varmuus katosi hänen
kasvoiltansa ja tuskallinen, syvän surun ilme siirtyi sijaan.
"Jos se on vanhempiesi ja etenkin äitisi tahtoa vastaan, silloin on
kohtalomme ratkaistu. Silloin en sinua koskaan omakseni saa."
"Kuinka niin? Tahdothan sinä koettaa, mitä voit?"
"En tahdo, enkä saa. Isä vainajani viimeinen pyyntö sitoo minut."
"Isäsi?"
"Niin, isäni."
"Mutta hänhän on vuosia sitten kuollut."
"Niin on, mutta hän jätti jälkeensä paperin, jonka sain äidiltäni
silloin, kun kotona käydessäni kerroin hänelle sinusta. Siinä isä
kertoo meidän käynnistämme täällä Teitossa ja mitä hän sen johdosta
ajatteli. Hän pyytää meitä, äitiä ja minua, jos joskus tapaisimme
Teiton emäntää, tekemään minkä voimme sovittaaksemme sen, mitä hän oli
rikkonut. Se pyyntö on tuomarini. Silläkö sovittaisin, että ottaisin
tyttären vastoin äidin ja vanhempien tahtoa?"
"Mutta jos he suostuvat?"
"Silloin on meillä kesä, kirkas loistava kesä, jonka loppua ei kuulu!"
"Miten hyvä sinä olet." Annin pää painui Vilhon olalle.
"Hyväkö? Hyväkö on lintu, joka livertää rintansa riemua, hyväkö kukka,
joka päivän paisteessa puhkeaa?"
"Sinä löydät tuollaisia sanoja." Hän nojasi Vilhoon kuin lapsi tukea
pyytäen. "Minäkin tahtoisin, mutta minä olen niin tyhmä."
"Sinäkö tyhmä! -- Sinä et käytä samoja sanoja, mutta sinä itse, mitä
olet, mitä teet ja mitä ajattelet, olet paljon, paljon parempaa ja
kauniimpaa kuin parhaatkin sanat. Tiedätkö, kun näin sinut ensi kerran,
olin juuri lukenut pienen runon, jonka muutamat säkeet heti johtuivat
mieleeni. 'On kaunis, valkea kukkapuu, Se kummun rinnassa hohtaa; Se
lintuin lauluhun havahtuu Ja päivän paistetta hohtaa. -- Hyv' olla
valkean puhtoisen, Kun kaikki antavat suojaa, Kun kukka tunne ei
tuulien, Ei myrskypilvien tuojaa.' -- -- Arvelin itsekseni, että se
sopii sinuun? -- Näin sitten isäsi junassa. Silloin -- anna anteeksi --
ajattelin, ettet kai sinä ole kasvanut kovinkaan suojatuissa oloissa.
Mutta puhtoinen sinä olet sittenkin."
"Vilho, minä kasvaisin hyväksi sinun rinnallasi."
"Ja minä sinun!"
"Sinä et saa minua jättää. Silloin kuoleutuu toivo, silloin sammuu
elämä!"
"Me tahdomme toivoa ja tahdomme, jos vaaditaan, odottaa. -- Jaksatko
sinä?"
"Jaksan."
"Minä luulen, että olet kasvanut." Vilho hymyili. "Joka suhteessa",
lisäsi hän sitten.
"Sitä olenkin ajatellut siitä asti, kun erosimme. Sinä olit oppinut
niin paljon enemmän kuin minä, olit joka suhteessa minua ylempänä,
siksi tahdoin kasvaa."
"Minä ylempänä?"
"Niin, sinä et sitä näe siksi, että rakastat minua, mutta minä sen
tunnen. Siksi koetan kasvaa, etten olisi sinulle esteeksi."
"Sinä rakas", sanoi hän hiljaa. Mutta hän tunsi, että kyyneleet
samensivat silmän, ja käsi, joka piteli Annin kättä, vapisi. "Kuinka
voisin elää ilman sinua!"
Kauan he istuivat niityn reunalla. Aurinko oli jo korkealla taivaalla,
ennenkuin muistivat ajatella ajan kulkua.
"Tule nyt kotiin meille", pyysi Anni. "Siellä ei ole muita kuin
äiti kotona. Voimme heti hänelle puhua asiamme." Samassa hän muisti
pelonalaisena, ettei ennen ollut puhunut äidille suoraan. Jos äiti
olisi tiennyt hänen ajatuksensa ja tuntenut hänen taistelunsa, olisi
hänen mielensä ehkä muuttunut ystävällisemmäksi. Hän olisi silloin
saanut ajatella asiaa ja punnita, miten päättää. Mutta nyt hänellä
ei ollut aavistustakaan muusta, kuin kenties siitä, että Anni piti
jostakin. Mitähän, jos äiti nyt suuttuisi? Jos kylmänä työntäisi
luotaan, sen sijaan että heitä auttaisi? -- Anni vavahti. Hänen oli
niin paha olla. Tuli mieleen monet kerrat, jolloin olisi voinut puhua,
jolloin äiti oli lähennellyt ja koettanut kuin raottaa sydämen ovea.
Miksi, miksi oli hän sen silloin sulkenut?
"Vaan entä, jos ei äitisi tahdokaan ottaa minua vastaan", sanoi Vilho.
Ja ne sanat tulivat sanotuksi kuin vahingossa.
"Mennään vaan yhdessä", Anni vastasi kaartaen. "Onhan äitikin
kerran rakastanut." Mutta samassa, kun hän sen sanoi, muisti hän,
että se rakkaus oli lempeyden sijaan tuonut katkeruutta sydämeen,
sovinnollisuuden sijaan vihaa.
"Katso, nyt olemme perillä. Tule vaan!" Anni kulki edellä, Vilho
jäljessä. Mutta eteisessä pysähtyi Anni äkkiä ja kävi kalpeaksi. "He
ovatkin jo kotona, isä ja Olli. Mitä tehdä?"
"Suorin tie paras, eikö niin?" Vilho oikaisihe. "Tässä ei enää muu
auta."
Anni koetti rohkaista mieltään, kun saliin astui. "Päivää, isä! Vai
olette jo kotona. Tuon teille enemmän vieraita. Herra Lehto", hän
esitteli.