10.
Miten kummalle tuntui kotiintulo! Annista oli kuin hän ei ennen olisi
tietänytkään, mitä _koti_ on. Ja kuitenkin oli hän omaisiaan ja kotiaan
rakastanut niin kauan, kun muisti ajatelleensa ja tunteneensa. Mutta
nyt tuntui tuo rakkaus sittenkin uudelta, muotonsa muuttaneelta. Lapsen
rakkaus oli vaihtunut nuoren tytön tunteeksi. Se, mitä hän ennen oli
tuntenut, oli varttunut ja kehittynyt. Ja rakkauden voima, odottava
onni olivat sen aikaansaaneet.
Äiti itki, kun sulki Annin taas syliinsä. Miten hän oli kasvanut ja
varttunut, vaikka oli ollut poissa ainoastaan neljättä kuukautta.
Ja tuo pitkä, kaunis tyttö oli hänen omansa, hänen kauan kaivattu,
ikävöity lapsensa, joka hänelle kerran oli suonut ensimmäiset ilohetket
vuosikausien katkeran surun perästä. Jos oli hinta ollut kallis, kyllä
oli äidin ilokin arvaamaton.
Isä oli Annin tultua erinomaisen hyvällä päällä, kiitteli ja kehui
kaikkien kuullen ja vakuutti, ettei ollut kellään koko pitäjässä, ei
papilla, ei tuomarilla eikä hovin herroillakaan sellaista tytärtä kuin
hänellä. Tuokootpa vaan rinnalle, jos uskaltavat. Teiton tytär se
kuitenkin kaikista voiton vie.
Anni nauroi eikä ollut kuullakseen, kertoili vaan pirtin puolella kauan
säästämiään uutisia junasta ja vieraiden pitäjien tavoista. Sitten hän
meni vanhalle vaarille päivää sanomaan. "Vaari on ollut tavattoman
levoton tänä talvena", kertoi äiti heidän mennessään pihan poikki.
"Anttia se varsinkin näkyy pelkäävän ja vihaavan."
"Antti on kovin kasvanut", sanoi Anni, "iso poika jo."
"Niin se on. Ja olen minä siitäkin huolissani, niin rajuluontoinen kun
se on, kiivas ja itsepäinen kuin minäkin. Mutta kumma se on, että vaari
noin viatonta lasta vihaa."
"Olitko sinä kiivas ja itsepäinen, äiti?" Anni hymyili
surunvoittoisesti.
"Olin."
"Se oli vain siksi, ettet ollut onnellinen."
Hän otti äitiä kaulasta, ja äidin tuli vedet silmiin, niin että
täytyi kääntyä poispäin. Kun hän taas kääntyi päin Anniin, oli tämä
jo rientänyt vaarin luo. Äidin silmiin näytti Anni kevään notkealta
koivulta tuossa, kun hän seisoi kumartuneena vaarin vuoteen yli.
"Hyvää päivää. Ettekö enää tunne, vaari?"
Vaari nosti verkalleen silmänsä ja mumisi jotain.
"Terveisiä Ilomäeltä", sanoi Anni.
"Ilomäeltä, vai olit sinä siellä." Hän katsoi tylsästi eteensä. "Surun
lapsi sinä olet sittenkin."
"Ei, vaan onnen, suuren onnen lapsi." Anni hymyili.
"Usko minua, minä puhun totta", sanoi vaari ja kääntyi seinään päin.
"Kuinka Rajalassa jaksavat?" kysyi Anni, kun äidin kanssa läksivät
vaarin luota.
"Hyvinhän ne siellä. Minä olen Marttaa usein pitänyt luonani. Kun se
heidän tupansa on niin kylmä ja vetoinen, ja sinä kun sitä tyttöä aina
suosit, niin ajattelin, että otanpahan vähäksi aikaa meille, kun ei
sinuakaan ollut. Antti se siitä oli niin ihastuksissaan. Leikki tytön
kanssa aina illat pitkään, kun oli läksynsä lukenut. Muille saattoi
olla äkäinen kuin ampiainen, mutta olipa Martalle aina lammasta
lauhkeampi. Se minua lohdutti. On siinä kuitenkin hyvää, ajattelin, kun
näin, miten se sitä tyttöä totteli ja hyvänä piti."
"Minä menen Rajalaan kohta", sanoi Anni, "ja sitten tahtoisin pian
pappilaan, Alman luokse."
"Alma laskettiin ripille samana sunnuntaina kuin sinäkin. Hän itki
niin, että sääliksi kävi. Olin kirkossa silloin, ja joka kerran kuin
silmä häneen sattui, ajattelin minä sinua."
"Mitähän se Alma niin kovin itki?" ajatteli Anni itsekseen. Mutta
äidille hän ei mitään sanonut. Ajatteli, että kysyy Almalta itseltänsä,
kun tapaa.
"Minä olen ajatellut, että sinä saisit asua täällä", sanoi äiti,
kun he tulivat saliin ja hän avasi oven vierashuoneeseen. "Tämä kun
on meidän paras huoneemme ja vieraita varten varattu, ei täällä ole
ketään asunut. Mutta minä ajattelin, että nyt sinä ehkä tahtoisit sen.
Harvoinpa täällä yövieraita käy, ja jos sattuisi tulemaan, niin voithan
silloin muuttaa pois. Nämä huonekalutkin kun ovat omasta lapsuuteni
kodista, olen koettanut niitä säästää. Jos kerran tarvitset, saat ne
omaan kotiisi."
Hieno puna nousi Annin poskille, ja hän kääntyi katsomaan ulos
ikkunasta.
"Isä on paljon puhunut siitä Ollista, kehuu kovin ja tuntuu pitävän
kaikin puolin." Äiti katsoi Anniin sitä sanoessaan.
"Saattaa isä pitää." Annin posket hehkuivat, ja hän katsoi äitiä
suoraan silmiin. "Mikä mistäkin pitää. Isä toisesta, äiti toisesta,
eikö niin?"
"Kysyinpähän nyt vain. Sinä olet niin paljon muuttunut, ja sitten isä
puhui siitä yhtenään, alussa varsinkin ja nyt taas, kun olet kotiin
tullut."
"Isän täytyy saada puhua paljon, se on hänen tapansa", sanoi Anni
ja rupesi hellävaroin järjestämään tavaroita, siirtelemään äidin
huonekaluja ja asettamaan niin, että somalta näyttäisi.
Tämä huone oli hänestä aina lapsuudesta saakka ollut kuin pieni
pyhäkkö, ja nyt hän saisi sen omakseen, saisi yksin siellä asua ja
olla, yksin siellä kesäöinä onnenunelmiaan unelmoida, yksin ajatella
ja toivoa. Miten hyvä äiti oli! Miten hän ymmärsi, mitä Anni toivoi ja
ajatteli!
Olisi hänelle ehkä pitänyt kertoa vähän enemmän koko keväästä ja
sen tuomasta onnesta. -- Jos luuli vaikka mitä ja oli levoton, kun
oli siitä Ollistakin tiedustellut. Mutta se puhuminen tuntui niin.
mahdottomalta, tuntui kuin olisi pitänyt kuoressa uinuvaa kukannuppua
äkkiä ja armottomasti auki repäistä. Ja sitä hän ei voinut. Rikos se
olisi ollut, rikos vasta kehkeytymässä olevaa elämää kohtaan. -- --
Parin päivän perästä läksi Anni pappilaan Almaa tapaamaan. Rovasti
tapasi hänet ensimmäiseksi. Hän tervehti ja kysyi, mitä kuului. Sitten
hän rupesi puhumaan siitä, että Anni oli käynyt rippikoulunsa tänä
keväänä. Hän puhui ankaria varoituksen sanoja ja Annista tuntui siltä,
että hän aivan lyyhistyi kokoon oman arvottomuutensa tunnossa. Kyllä
hän tunsi, että ei ollut sellainen kuin rovasti sanoi, että olla piti.
Oli hän sitä ainakin ajatellut, mutta nyt se vasta tuntumalla tuntui.
Nyt hän myöskin ymmärsi, miksi Alma niin oli itkenyt, ja hänen teki
itsensäkin mieli itkeä, kun tätä ajattelemaan rupesi.
Mutta samassa tuli Alma sisään. He istuivat kaikki vähän aikaa
ruokasalissa, mutta sitten tuli rovastille asiamies, ja silloin ehdotti
Alma, että hän ja Anni menisivät puutarhaan.
Siellä he vasta oikein pääsivät puheen alkuun. Alma kertoi ensin. Hän
kertoi rippikuulu-ajastaan, minkälaista silloin oli ollut ja miten
levoton ja paha hänen usein oli ollut olla. Mutta sitten oli eräs
harvinainen tapahtuma tunkenut kaikki muut ajatukset tieltään. Eräs
vanha, lapseton täti Helsingissä oli kirjoittanut ja kysynyt, eikö Alma
syksyllä pääsisi käymään hänen luonaan. Almaa halutti niin kovasti,
että meno yöt päivät oli mielessä. Se vain peloitti, että jos eivät
vanhemmat laske.
Anni tuli siitä ihan haltioihinsa. Kun nyt vaan Alma pääsisi!
Matkustaminen oli niin kovin hauskaa. Paljon uutta oli nähtävää, paljon
opittavaa joka askeleella. Ja Anni rupesi kertomaan omasta matkastansa,
mitä oli nähnyt, mitä kuullut ja oppinut. Mutta siihen, mikä oli
kauneinta ja vienointa kaikesta, siihen hän ei kajonnut.
Kun tytöt erosivat, päättivät he usein olla yhdessä kesän aikana.
Toinen kulkisi puolen tietä, toinen toisen puolen, ja sitten he
yhtyisivät Teittolan ja kirkonkylän välitienoilla.
Kun ensi kertaa yhtyivät, määräsivät he seuraavan tapaamispäivän,
ja niin tekivät sitten pitkin kesää, kunnes Alma kerran tuli
yhtymäpaikalle laulaen ja hyppien kuin laitumelle päästetty varsa.
Hän oli saanut luvan lähteä tädin luo Helsinkiin, ja matkapäivä oli
määrätty syyskuun ensi päiväksi.
Silloin loppuivat Anninkin kesäkävelyt, ja hän rupesi suunnittelemaan
työtä talven varaksi. Hän tahtoi äitiä auttaa talousaskareissa ja
sitten hän aikoi kiitoakin. Saisi äiti ihmetellä, että onhan Anni
Ilomäellä jotain oppinut, kun on tullut noin toimelliseksi. Anni
laittoi itse kaikki valmiiksi alusta alkaen, kunnes kangas oli
kutomista vailla. Äiti ei saanut pikku sormellaankaan työtä nykäistä.
Anni tahtoi näyttää, että hänkin osaa jotain aikaansaada, osaa aivan
ominpäin. Ja sitten kun hän kutomaan rupesi, miten hauskaa se oli ja
miten makeasti hän nauroi, kun kaikki, isä, äiti, tytöt ja Antti,
joukolla kokoontuivat hänen ympärilleen ihmettelemään ja päivittelemään.
Ja entä sitten kun sukkula suikkien lensi läpi kankaan ja hän kutoa
helskytteli, kuinka se säesti ajatuksia ja kuinka iloiseksi se teki
mielen!
Annilla oli sitten vielä toinenkin ilonaihe lisänä. Hän oli pappilan
Almalta saanut pienen kanarialinnun. Almalla niitä oli pari, joilla
oli poikaset, ja Anni oli niistä aina kovin pitänyt. Nyt oli hänellä
niistä vielä erityistäkin iloa, kun ne muistuttivat hänelle sitä
pientä punatulkkua, joka huurteisella lepänoksalla viserteli. Kun
Alma Helsinkiin läksi, lahjoitti hän siitä syystä Annille yhden
linnuistansa. Voi kuinka Anni siitä iloitsi. Isä kyllä murahteli, kun
Anni toi lintunsa. Mitä hyötyä semmoisesta! Ei muninut syötäviä munia
eikä muutakaan hyötyä tehnyt ja syödä sen siltä piti, senkin!
Anni koetti isää hyvitellä ja lupasi vaikka myydä kutomaansa kangasta
ja sillä itse ostaa linnulle ruokaa. Mutta silloin isä rähähti
nauramaan ja sanoi, että kyllä hän nyt tuollaisen elukan toki ruokkia
jaksaa.
Anni sai sitten renki-Jussin tekemään häkin linnulle. Ja kun häkki
oli valmis ja Anni asettui kangastaan kutomaan, asetti hän lintunsa
akkunalaudalle, kangaspuiden läheisyyteen. Miten se siinä lauleli! Jota
nopeammin Anni pirtaa helskytteli, sitä kimakampina säveleet kirposivat
sen kurkusta, ja se lauloi, lauloi niin, että pieni keltarinta aivan
vapisi innostuksesta.
Mutta sitten, kun päivä rupesi lyhenemään, valo väheni ja pimeys
pääsi vallalle, lannistui laulajankin mieli. Se ei silloin muuten
äännähdellyt kuin hiljaa piipitellen kiitokseksi sokerisirusesta tai
siemenannoksesta, jonka Anni sille toi. Muuten se istui vaiteliaana
vankilassaan, kylpi, kun sai vettä lautasella, puhdisteli pukuaan
nokallaan, ajatteli aterioitaan ja nukkui pimeän tullen pää painuneena
siiven alle.
Ja Annikin lepäili vuoden pimeimpänä aikana. Hän valmisti kankaansa
jouluksi ja piti sitten pienen loman. Hänellä oli niin paljon, jota hän
tahtoi lukeakin ja johon ei ollut aikaa riittänyt muiden puuhien ohessa
syksyn kuluessa.
Anni olisi tahtonut joka suhteessa oppia oikein paljon. "_Hän_
tietää niin paljon, minä niin vähän", ajatteli hän itsekseen. "_Hän_
on lukenut ja oppinut, minä en. _Hän_ oli minua parempi kaikessa,
mutta minä tahtoisin kasvaa niin, että voisin häntä ymmärtää, hänen
rinnallaan kulkea." Se ajatus häntä elähdytti ja kannusti.
Joulunpyhinä tuli Alma kotiin. Hän kävi Annia Teitossa tervehtimässä ja
kertoi, että hän menee taas joulun jäljestä Helsinkiin, sillä hän on
ruvennut käymään käsityökoulua siellä.
Se oli Annista hauskaa. Mutta vaihtaa hän ei silti olisi tahtonut.
Olihan hän niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen.
Alma rupesi innostuneena kertomaan Helsingin elämästä. Hän oli nähnyt
ja kuullut niin paljon. Kerran oli hän ollut teatterissakin, mutta sitä
hän ei uskaltanut kotona kertoa. Hän oli heti aikonut siitä Annille
kirjoittaa, mutta oli sitten ajatellut, että paras kun puhun, ettei
toisten tietoon tule.
Teatterissa oli hän koko ajan ajatellut Annia. Hän oli muistanut heidän
leikkejään lukkarinlesken tuvassa, Tuhkimo-näyttelyjä ja kaikkea muuta.
Hauskaa se oli sekin ollut aikanaan, kovasti hauskaa, mutta nyt vasta
Alma tiesi, minkälaista sen olla piti.
He innostuivat kumpikin puhellessaan niin, että lapsuuden leikki
yks'kaks oli käymässä. Vuoroon näyttelivät he näyteltäviä osia, ja
Alma kertoi, minkälaista oli ollut Helsingissä ja millä tavoin kaikki
oli tehtävä. Sitten he nauroivat itse lapsellisuudelleen, mutta yhtä
hauskaa se oli siltä.
Alma ennusti, että jos Anni vaan lähtisi Helsinkiin oppiin, tulisi
hänestä pian hyväkin näyttelijätär. Ja sitten Alma rupesi kuvailemaan,
minkälaista olisi, jos he yhdessä kävisivät sitä koulua ja koko
elämänsä ajan jatkaisivat sitä leikkiä, jota lukkarin lesken luona
olivat alkaneet. Mutta Anni vain hymyili. Saattoihan Alma puhua ja
tuumailla, kun hän ei paremmasta tiennyt, mutta Annia odotti tosi, ei
kuvailtu elettävä, ei näyteltävä onnen osa.
Alman palattua Helsinkiin, kun päivät taas rupesivat pitenemään ja
talvi-aurinko pilkisti pirtin ikkunasta, silloin Annin laulajakin alkoi
livertää, ja Anni itse tarttui taas työhönsä. Hänellä oli uusi kangas
kuteilla, vaaleansinistä pumpulikangasta puvuksi itselleen, ja hänen
sitä kutoessaan kutoutui kankaan rinnalle ajatuksesta toinen, jonka
loimina olivat muistot ja toiveet kuteina.
Vuosi sitten hän oli saanut tietää, että isä aikoi viedä hänet
mukaansa. Hän muisti päivänkin, kolmas Heikin päivästä.
Sitten olivat valmistukset alkaneet, ja sitten tuli lähtö.
"Äiti", sanoi hän eräänä päivänä, kun äiti puolaili hänen kutoessaan.
"Etkö kertoisi minulle nuoruudestasi? Viime vuonna, ennenkuin matkalle
lähdin, kerroit vähän, enkä voinut sitä unhottaa. Tahtoisin mielelläni
kuulla enemmän, jos sinä vaan kertoisit."
"Ilojaan iloksi kertoo, suruja sydänsäryksi." Äiti heitti valmistuneen
kääreen koppaan ja alkoi uutta. "Eipä tuota paljon olekaan kerrottavaa."
"Mutta äiti, sinä olet kuitenkin kerran rakastanut, etkö olekin?" Anni
pysäytti polkuset ja katsoi päin äitiin.
"Kaikkihan kerran potevat lasten tautia."
"Miksi sinä sanot sitä lapsen taudiksi? Se on ruma sana, ja rakkaus on
jotakin niin kaunista ja jaloa."
"Silloin kun on. Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää, ei hopeata, mikä
hohtaa."
"Äiti, miksi sinä olet niin katkera?"
"Siksi, että elämä on katkeraksi tehnyt. Kerran minunkin sydämeni
paloi, rakasti, hehkui ja toivoi, mutta se liekki sammutettiin pakolla,
ja kun leimuaviin liekkeihin viskaat vettä, jäävät kekäleet kitkerinä
käryämään tulenkin sammuttua."
"Miksi se sammui äiti?"
"Siksi, että toisesta meistä tuli herännyt, eikä toinen heti ollut
valmis esimerkkiä noudattamaan."
"Hänkö tuli?" Annin suuret sinisilmät olivat ihmettelyä täynnä.
"Niin tuli. Minä en heti siihen taipunut, suutuin ja sanoin vastaan,
sillä minusta oli elämän ilo silloin mennyttä. Silloin hän minut jätti
ja otti toisen. Sen pituinen se. -- -- Nöyrät niskat sillä olla pitää,
joka onnen kukkuloille tahtoo kiivetä."
"Äiti, äiti, kuinka sinä sen jaksoit kestää? -- -- Minä kuolisin."
"Minä olenkin lujempaa tekoa." -- Lanka kiristi käämettä ja äidin
täytyi pysäyttää rukki.
"Mutta miksi sinä, äiti, et suostunut? Olisit käynyt kaikissa
kokouksissa, olisit koettanut ajatella niinkuin hän!"
"Äitisi ei koskaan ole oppinut matelemaan. Selkä suorassa olen
kulkenut, mutta siksipä elämä onkin niin kovasti kouristanut, jotta
taipumaan saisi. -- Ei, ei, minä en koskaan olisi sopinut heränneen
papin kumppaliksi." -- --.
Anni herkesi kutomasta, katsoi äitiin, katsoi kuin sielu olisi silmissä
väräjänyt ja hyrähti sitten äkkiä itkuun. Hän itki, itki niin, että
koko ruumis vapisi.
"Lapsi, lapsi", lohdutteli äiti. "Älä nyt, johan se on ollutta ja
mennyttä kaikki." Mutta Anni vaan itki.
"Eipä hän ole luotu kovia kolauksia kestämään", ajatteli äiti
ja päätti, ettei puhu enää entisistä ajoista. Olihan se hänelle
itselleenkin paras. Aina ne vanhat haavat vaan helposti verestävät.
Annikin rupesi tämän jälkeen karttamaan lähempiä tiedusteluja. Hänet
oli vallannut ajatus, jota hän ei päässyt pakoon, aavistus, jota
väistyi, vaikkei siitä vapautua voinut. Ja pelko, että aavistus
muuttuisi varmuudeksi, esti hänet äidiltä lisää kysymästä.
Kerran vain hän kesken kutomista äkkiä kysäisi:
"Äiti, tahtoisitko olla hyvä hänelle, josta kerran puhuit?"
"Mitä sinä nyt!" Äiti ei ymmärtänyt. "Etkö muista enää, kenestä kerroit
kerran, yhden ainoan kerran vain. Tahtoisitko olla hyvä hänelle?"
"Enkä. Minä tahdon unohtaa." "Mutta äiti, kuinka voi unohtaa sen, jota
kerran -- --" Hän tunsi että ääni rupesi sortumaan.
"Minä olen antanut anteeksi kerran, ja nyt tahdon unohtaa, unohtaa
hänet, hänen omaisensa, kaiken ja kaikki."
"Kaiken ja kaikki", toisti Anni hiljaa, ja siihen puhe loppui. Mutta
Anni oli viikkomääriä sen jälkeen alakuloinen ja surunvoittoinen. Lintu
ikkunassa viserteli ilovirsiään, ja päivä paistoi painaen hankien
harjat alemmaksi. Mutta Anni kutoi kangastaan sydän sairaana ja mieli
lamassa.
Silloin tuli se päivä, jolloin Anni oli käynyt Ollin kanssa hovin
tauluja katsomassa. Se muisto vaikutti niin kummasti. Iloita täytyi,
vaikka surukin sydämeen hiipi.
Sen päivän iltapuolella oli Anni kutomassa kangastaan, kun kuuli
vieraan tulevan. Se oli turkkeihin puettu mieshenkilö, joka arvellen
pysähtyi oven suuhun.
Anni kysyi, mistä kaukaa vieras oli ja käski astumaan peremmä.