"Sama se, vaikkette ymmärräkään. Mutta sanokaa minulle, mistä piditte
eniten siellä 'hovin' suuressa salissa. Minä maalaisin sen teille."
"Punatulkusta lepän oksalla ja päivänpaisteisista kinoksista", kuiskasi
Anni kiireisesti.
"Toivokaa onnea siveltimelleni, niin saatte sen! Hyvästi!"
"Hyvästi!"
* * * * *
Joonaanpäivän pitoihin loppuivat Annilta huvit Ilomäellä. Emäntä
sanoi, että nyt ei sovi enää sellaista ajatella, kun rippikoulu alkaa,
ja itsekseen hän ajatteli, että hyvä onkin, kun loppuu. Mutta Anni
kietoi kädet tädin kaulaan ja kiitti säteilevin silmin ja onnen hymy
huulillaan kaikesta ilosta, jota täti oli hänelle valmistanut. Silloin
emäntä vasta ymmälleen joutuin Kumma tyttö tuo Anni! Suututti Ollia,
väistyi, vehkeili ja sitten puhui kuitenkin tuollaisia!
Mutta Anni nukkui sinä iltana Vilhoa ajatellen, ja yöllä hän näki
unta Vilhon taulusta, kimaltelevista kinoksista ja onnellisesta pikku
punatulkusta, joka oksallaan odotti kevään rikasta riemua.
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kuin rippikoulu oli alkanut, tapasi
Anni Vilhon. Hän seisoi nojautuneena aitoviereen Teiskon talon pihalla.
"Minne matka?" kysyi hän lakkiaan nostaen.
"Rippikouluun."
"Onnea matkalle!" Vilho sanoi sen vakavasti, ja se tuntui Annista
hyvältä! Mutta itsekseen hän ihmetteli, miksi kaikki niin vakavina
puhuivat rippikoulusta. Kouluhan se oli, niinkuin muutkin koulut, se
vaan erona, että pappi siellä opetti, eikä opettaja ja että siellä
luettiin vain uskontoa, ei muuta. Siitä se ehkä johtuukin sen vakavuus,
tuli hänelle sitten mieleen, ja se ajatus häntä tyydytti.
Mutta Vilho ei niin vähällä päässyt ajatuksistaan. "Rippikouluun",
toisti hän itsekseen, "rippikouluun!" Miten paljon muistoja tuo sana
mieleen palautti, miten se loihti esiin kuvan toisensa perästä! --
Hän näki hengessä kamarin, jossa isä oli häntä ja hänen tovereitaan
opettanut. Kuinka vakavasti hän oli puhunut kuin antaakseen pojalleen
muiston, joka ei koskaan voisi hälvetä, varoituksen ja neuvon sanoja,
jotka häntä voisivat oikealle ohjata läpi koko elämän. Isä antoi, mitä
hänellä itsellään oli, esitti Jumalan vaatimukset jyrkkinä ja ankarina,
mutta muistutti samalla, että näiden vaatimusten alle taipumisesta
riippuu ihmisen ajallinen ja iankaikkinen onni. Läpi sydämen kävi se
sana, jota hän puhui. Siihen täytyi uskoa, mutta sitä pelkäsi samalla,
pelkäsi, että jos ei usko, perii kadotus, jos uskoo, täytyy nöyrtyä,
taipua ja totella tuota vaativaa, järkähtämätöntä Jumalan tahtoa. -- --
Taistelu nousi mieleen, taistelu siitä, mille puolelle kääntyä, mitä
tahtoa totella. Silloin -- -- -- kerran keskellä opetustuntia, isä
parahti äkkiä, pää painui avonaiselle raamatulle, ja siihen hän jäi
makaamaan. Kun he hänet viimein vuoteeseen saivat, oli hän puhumaton
ja tajuton. Tajunta palasi, mutta puhua hän ei voinut. Käsi kohden
taivasta katsoi hän heihin kaikkiin. Se oli hänen viimeinen pyyntönsä,
viimeinen rukouksensa: "Tulkaa perässäni, astukaa askeleissani elämän
tietä!" Se muisto vielä järisytti sydänjuuria.
Miksi poika siis ei ollut seurannut kehoitusta, miksi ei astunut isän
viittaamaa tietä?
Hän vastasi tähän sydämensä kysymykseen vastakysymyksellä: Miksi ei
vanhempi voinut uskoaan jättää perintönä lapselleen? Miksi täytyi,
jokaisen itse etsiä ja itse taistella ja miksi, oi miksi oli kaikki
vajavaista ja ristiriitaa täynnä?
Tuo kysymys oli usein hänen rintaansa raadellut, ja se tuli nytkin
mieleen, kun hän muisti isäänsä ja hänen hengenheimolaisiaan. Hän
kunnioitti heitä syvästi ja vilpittömästi, mutta samalla oli heissä
jotain, joka peloitti ja työnsi pois. Oli kuin se ilmapiiri, jossa he
elivät, häntä olisi jäykistyttänyt ja tukahduttanut. Enemmän valoa,
enemmän vapautta janosi hänen sielunsa, mutta mistä ja miten sitä
löytää?
"Sinä olet pyhäpäivän lapsi", oli äidillä tapana sanoa, "juhannuksena,
valon juhlana syntynyt." -- Ehkäpä se siitä johtui tuo hänen rajaton
rakkautensa kaikkeen, mikä kaunista oli ja valoisaa.
Hän hymyili itsekseen. Se se senkin oli vaikuttanut, että hänen
huomionsa heti oli kiintynyt Anniin, tämä kun oli niin puhdaskatseinen,
niin viaton ja luonnollinen. Hänellä oli kaunis sielu, sen hän oli heti
tuntenut, ja se se hänet oli kahlehtinut lujemmin kuin mikään muu.
"Mitähän hän tästä koulunkäynnistään arvelee", tuli Vilho ajatelleeksi,
astuessaan aitoviertä kartanolle ottaakseen maalauskojeensa.
"Tahtoisin, mielelläni kuulla. En tiedä, miten paljon hän näitä asioita
on ajatellut."
Hän otti huoneestansa tarvitsemansa työtarpeet ja läksi mäentörmälle,
josta oli päättänyt ruveta maalaamaan. Työhön käsiksi päästyään hän
unohti kaiken muun. Vasta kun puoliselle kutsuttiin, huomasi hän, että
rippikoululaiset jo olivat palanneet kotiin. Hän ei tahtonut mennä
Annia Ilomäeltä hakemaan, sentähden sai hän odottaa seuraavaan päivään.
Mutta silloin hän olikin ajoissa Annia vastassa. Sen jälkeen kävelivät
he usein yhdessä, Annin tullessa rippikoulusta tai mennessä sinne,
miten paraiten sopi Vilholle hänen töissään. He keskustelivat paljon
yhdessä milloin mistäkin ja Anni ajatteli, että hän näiden puhelujen
kautta oppi enemmän, kuin rippikoulussa. Siellä oli niin painostavan
kuuma, tytöt istuivat ahdettuina toinen toisiinsa, ja takimmaiset
tavallisesti torkkuivat. Rovasti kävi jo kahdeksattakymmentä ja jaksoi
harvoin itsekään virkeänä pysyä. Kun painostamaan rupesi, nosti hän
aina silmälasejaan ylemmä nenälle ja katsoi katkismuksesta, mikä siellä
oli seuraavana kysymyksenä. Muuten hän kysyi aina ulkoa, aina samassa
järjestyksessä ja aina katkismuksen sanoilla. Eihän sitä siinä muuta
oppinut, kuin minkä jo kansakoulusta tiesi.
"Minkälaista se rippikoulu on?" kysyi Vilho kerran, kun saattoi Annia
koulusta kotiinpäin.
"Semmoista kuin muukin koulu."
"Mutta toisenlaistahan sen pitäisi olla. Isäni tapana oli sanoa,
että pikkulasten koulussa opetetaan opin-aakkosia, rippikoulussa
elämän-aakkosia."
"Oliko hän pappi?" kysyi Anni äkkiä.
"Oli."
"Silloin minä tiedän sen varmaan, ihan varmaan. Me olemme tavanneet
toisemme ennen." Annin katse loisti kirkkaana ilosta. "Ettekö muista?
Kotona Teitossa, kun pimeänä syksyiltana tulitte isänne kanssa aivan
erehdyksestä luoksemme."
"Ja tekö olette sama Anni? Ei ihme sitten, että tunnuitte tutulta. Minä
olin erehdyksissä kotipitäjänne suhteen, enkä talonne nimeä ennen ole
kuullut, siitä se johtui."
"Miten hauskaa, miten kovin kovin hauskaa.".
Lehto katsoi häneen tutkiva, vakava ilme kasvoillaan. "Isä oli silloin
muassani ja minä muistan, että hän oli hyvin totinen, kun teiltä
lähdimme."
"Hän oli varmaan hyvin hyvä mies."
"Niin oli, mutta hän vaati paljon. Hän minua opetti ensimmäisen viikon
rippikoulussa, ja se viikko ei koskaan unohdu."
"Minä olisin tahtonut olla hänen koulussaan."
"Olisittekohan? Minä luulen, että te olisitte pelännyt."
"Miksi?"
"Hän esitti Jumalan ankarana ja vaativana tuomarina."
"Ja minä tahtoisin ajatella häntä hyvänä."
"Kyllä hän on hyväkin, mutta hän on kuin se isä, joka rakastaa lastaan
ja siksi vaatii siltä paljon. Niin sanoi isäni."
"Oliko hän --" Anni aikoi sanoa körttiläinen, mutta hän oli jo oppinut
pelkäämään sitä sanaa. "Oliko hän herännyt?" kysyi hän hiljaa.
"Oli. Eivätkö ne ole hyviä?" Vilho katsoi kysyvästi ja hymyillen Anniin.
"Minä pelkään heitä!" sanoi Anni hiljaa. "Mutta minä tahtoisin olla
hyvä ja tahtoisin rakastaa Jumalaa niinkuin hekin."
"Ja minä tahtoisin saada perustuksen, joka kestää." Vilho katsoi
suoraan eteensä vakava, tutkiva katse silmissään. "Elämä on lyhyt, ja
minä tahdon tietää, miksi olen täällä, miksi taisteluni taistelen,
miksi ilojani nautin, mikä on elämän tarkoitus, mikä sen määrämaa. --
Luja, järkähtämätön varmuus siitä on suurin onni maan päällä, ja sitä
etsin."
Anni katsoi häneen kasvoillaan ihaileva ja ihmettelevä ilme. Se tuntui
hänestä niin hyvältä, kun kuuli Vilhon puhuvan, ja näki miten kauniina,
vakavana hänen katseensa loisti. Mutta samalla oli kuin olisi puukkona
rintaan pistänyt se tietoisuus: "Hän on minua ylempänä joka suhteessa,
hän on kasvanut toisissa oloissa, hän on oppinut enemmän. Minä en
voi häntä sinne seurata, en kohota sinne asti, minne hän." Se oli se
ajatus, joka Annia oli ahdistanut usein heidän yhdessä puhellessaan, ja
joka nytkin tunki esiin.
"Minäkin tahtoisin etsiä", sanoi hän hiljaa, "mutta minä olen vain
ymmärtämätön ja tyhmä tyttö. Minä en osaa sanoa muuta, kuin että
tahtoisin olla hyvä."
"Kiitos niistäkin sanoista", sanoi Vilho puristaen hänen kättään.
He olivat tulleet tienpolvekkeeseen, ja siitä he erosivat.
* * * * *
Rippikoulun päättyessä odotti Anni isää tai äitiä Ilomäelle, mutta sen
sijaan tulikin vain kaksi kirjettä. Toinen oli isältä ja sisälsi rahaa
uuteen mustaan pukuun, toinen äidiltä, ja siinä oli pieni pumpuliin
huolellisesti kääritty esine. Anni aukaisi varovasti käärön, ja samassa
putosi pieni, kiiltävä sormus hänen helmaansa. Kuinka äärettömän
iloiseksi hän tuli! Käsi ihan vapisi, kun hän sormusta käänteli ja
katseli. Kultaa se ei tainnut olla, mutta kauniisti se kuitenkin
kimalteli. Ja kun vielä oli oman äidin lahja. "Tämän sain, kun itse
olin ensi kertaa ripillä", niin oli äiti kirjoittanut ja nyt tahtoi
hän sen antaa Annille, ainoalle tyttärelleen. Annin tuli kyyneleet
silmiin, kun hän sitä katseli. Tuli niin ikävä äitiä, isää ja koko
kotia Teitossa. Tuntui siltä, että hän on niin äärettömän kauan ollut
pois kotoa, niin kauan erossa kodista ja kaikista rakkaista siellä.
Hän pisti sormuksen huolellisesti laatikkoonsa ja ajatteli, ettei ota
esille, ennenkuin pyhänä kirkkoon lähtiessään. Silloin pistää hän sen
taskuunsa ja panee sormeensa, kun alttarille lähtee.
Juhlalta tuntui se päivä, sitten kun tuli. Kaikki Ilomäellä olivat niin
ystävällisiä hänelle, täti varsinkin. Mutta kotiväkeä oli kuitenkin
ikävä. Tuli monta kertaa mieleen, että kun saisi äitiä nähdä, saisi
juosta luo ja syliinsä ottaa.
Ja sitten tuntui sekin ikävältä, kun ei Vilhoa näkynyt, ei sinä eikä
seuraavana päivänä. Ehkä pelkää hän sitä, että häiritsisi, mutta eikö
hän sitten sitä ajatellut, että nyt hänen olisi pitänyt tulla, nyt
juuri, kun Anni ikävöi ja kaipasi niitä, joita rakasti.
Vasta kahden päivän perästä he tapasivat. Anni oli silloin lähtenyt
kävelemään kirkolle päin ja Vilho tuli tiellä vastaan. Anni ojensi
kätensä, kysyvä ilme kasvoillaan.
"Minä lähden pian", sanoi hän melkein surullisesti.
"Yksinkö?"
"Olli saattaa minua ensimmäiselle asemalle. Sieltä jatkan junassa, ja
isä lähettää sitten taas vastaan. Hän olisi itse tullut tänne, mutta ei
nyt töiltään jouda."
"Minunkin täytyy lähteä jo ennen teitä. Sain kutsun töihin. Ylihuomenna
ne alkavat."
"Niin pian."
"Niin, ja sitä ennen täytyy käydä vielä 'hovissakin' vanhan
hyväntekijäni luona. Koko huomispäivä menee siihen. Tämä on oikeastaan
viimeinen kerta, jolloin tapaamme. Etsin teitä juuri saadakseni sanoa
hyvästit."
"Hyvästit jo, ja meillä kun vielä olisi niin paljon puhelemista."
"Niin olisi, paljon, paljon. Mutta odottakaa ensi kevättä, silloin
tulen kotipuoleenne, ja silloin puhelemme kaikesta, mitä vuoden
varrella olemme oppineet ja mitä tältä kerralta on säästettyä vastaisen
varaksi." Hän hymyili.
He erosivat mäen alla, josta tie kääntyi Ilomäelle, mutta Anni päätti
pitää varalta, milloin Vilho ajaisi ohi matkalle hoviin.
Hän seisoi pihalla ja tähysteli tielle päin. Siellä rattaat tulla
rämisivät. Juuri, kun ne olivat kohdalla, otti Anni esiliinansa ja
rupesi sillä huiskuttamaan. Toinen ajavista nosti valkoista kesälakkia
ja huiskutteli, kunnes tien mutkassa katosivat näkyvistä. Silloin Anni
palasi sisään.