"Niin huomenna. Vieläkö sinä jäisit tänne?"
"Enhän minä -- -- en -- mutta kun en luullut isän niin pian lähtevän."
Hän oli aivan ymmällä. Se tuli niin äkkiä. Ja hän kun oli ajatellut,
että jos isä hyvinkin viipyy ja hän vielä sattuu tapaamaan hänet, jonka
junassa oli nähnyt ja jonka pyyntö "odottakaa" vieläkin kaikui hänen
korvissaan. Miten mielellään hän hänet olisi tavannut. Nyt vasta hän
sen ymmärsi!
"Voithan sinä jäädä tänne", sanoi isä kuin ohimennen.
"Mitä minä", sanoi Anni punastuen. "Enhän minä. -- Rippikoulukin alkaa
huhtikuussa."
"Voisithan sinä sen täälläkin käydä. Hyvät kuuluvat papit olevan.
Oikein käymätuttuja näiden Ilomäkeläisten kanssa."
"En minä sentään", esteli Anni. Se oli hänestä niin mahdotonta. Ei
olisi tehnyt mielikään jäädä Ilomäkeen kuukausimääriksi. Ja samalla
kuului kuitenkin riemusanomana tuo: "jää tänne."
"Almakin käy nyt rippikoulua", alkoi hän. epäröiden.
"Osaa hän sinuttakin käydä. Mikä tässä muu kuin lähetän sinulle
papinkirjan kotoa."
"Mutta eiköhän äidin tule ikävä. En minä oikein tahtoisikaan kovin
pitkäksi aikaa."
"Jonnin joutavia. Kyllä minä äidin ikävät haihdutan. Katso, se
meidän mamma se on aina toivonut lapsistaan jotain suurta. Se on
ylpeäluontoinen niinkuin isäsikin ja sitten, kun vielä on papillista
sukua -- --. Kyllä se tyytyy, kun kuulee, että olet hyvässä korjuussa
ja opit jos jotain elämää varten."
"Oikeinko minä todella jäisin?" Anni kiersi kätensä isän kaulaan.
"Jää nyt vaan, tyttöseni." Isä irroitti Annin kädet kaulastaan ja sanoi
menevänsä puhumaan asiasta emännälle.
Oikeastaan oli kaikki jo puhuttu, mutta emäntä tuli kuitenkin
syleilemään ja taputtelemaan Annia ja sanoi olevan hauskaa, että hän
tahtoi jäädä heille.
Isäntä vakuutti ja muistutti, että he vaan pitäisivät Annia hyvänä.
Ja emäntä sanoi että "niinkuin tytärtä, niinkuin tytärtä", otti Annia
vyötäisiltä ja pyöräytti pikkusen.
Isä myhähti. "Kyllä se vetelee", sanoi hän itsekseen, kun kokosi
tavaroitaan. "Hetihän tuo tyttö punastui, kun puhuin jäämisestä. Esteli
vähän, mutta mieluista oli jääminen kuitenkin. Sen näki jokainen, joka
niitä tyttöjen juonia ymmärtää."
Anni vakuutti moneen kertaan, että isän piti muistaa sanoa tuhannet
terveiset äidille ja kertoa, että kyllä Anni kotia muistaa, vaikka
jäikin pois näin kauaksi aikaa. Antille, tytöille ja renki-Jussille
piti sitä kertoa, että Anni nyt on ajanut junalla ja että hän, jahka
tulee kotiin, kertoo heille kaikesta. Ja Almalle pappilassa piti isän
sanoa, että se Annista on hyvin ikävää, kun ei saa Alman kanssa käydä
rippikoulua.
Isä lupasi muistaa, ja niin hän läksi. Anni oli pihalla muiden kanssa
saattamassa, mutta kun kyytipoika otti ohjat käsiinsä ja käski hevosta
menemään, hyppäsi Anni kannoille.
"Nouse pois", sanoi isä, kun he tulivat mutkaan, josta maantielle
käännyttiin. Annin täytyi totella, mutta tienkäänteessä hän seisoi
katseillaan seuraten rekeä, kunnes se mäen taakse oli kadonnut.
Silloin hän kääntyi astumaan kartanolle päin, ja hän tunsi ensi kertaa
eläissään olevansa yksin, vieraiden joukossa, turvattomana kuin pesästä
pudonnut linnunpoika.
Isän lähdettyä jatkettiin Ilomäellä huvitusten humakkaa. Emäntä sanoi,
että kun isä kotoa lähettää sen papintodistuksen ja rippikoulu alkaa,
ei enää sovi huvituksia ajatella. Sentähden tehtiin nyt kiirettä.
Menossa oli Anni yhtenään emännän ja Ollin kanssa, joskus kahdenkin
Ollin kanssa, kun ei emäntä joutanut. Käytiin kylät, kokoukset
ja huvipaikat, ja kun ei vieraissa oltu, oli Ilomäellä vieraita.
Emäntä hommaili ahkeraan, leipoi, paistoi ja piti huolta siitä,
ettei vieraanvarat talosta loppuneet. Anni yritti välistä auttamaan,
mutta vähäistä se oli. "Eihän varsalla pidä kuormaa vedättää", sanoi
emäntä nauraen, kun Anni päivitteli sitä, ettei paremmin pystynyt
taloustoimiin. Mutta itsekseen hän arveli, että kyllä siellä kykenevää
anoppia tarvitaan, minne Anni miniäksi joutuu.
"Etkö sinä kotonasi ole taloustoimiin puuttunut?" kysäisi hän kerran.
"En paljon. Autoin minä vähän, mutta meillä ei paljon vieraita käy,
eikä muutenkaan isoa taloutta pidetä."
"Mutta miten ihmeessä sait sinä ajan kulumaan? Et kylässä käynyt, et
askarta tehnyt!"
"Minä kävin koulua ja sitten lueskelin usein sekä isälle että äidille
milloin koulukirjoja, milloin kertomuksia tai satuja."
Emäntä nauramaan. "Satuja, ha-ha-ha-haa! Niilläkös sinä kerran
talonväkeäsi syötät?"
"Enkä." Annikin nauroi, vaikka vähän harmitti. "Aion minä oppia ruokaa
laittamaan, sittenkun naimisiin menen."
"Ja silläkö opilla sinä aiot toimeen tulla? Ei tule iso talo hoidetuksi
sillä, että emäntä osaa puuroa keittää."
"En minä isoon taloon emännäksi aiokaan." Anni lensi punaiseksi, mutta
katsoi emäntää samassa suoraan ja avoimesti silmiin.
"Vai et?" Emäntäkin katsoi häneen, ja katse oli terävä. Mutta sitten
hän löi koko puheen leikiksi. "Voi noita lapsia", sanoi hän, otti Annia
tapansa mukaan vyötäisiltä ja keikautti kerran ympäri.
Tapaus jätti kuitenkin jälkensä emännän mieleen. Hän alkoi arvella,
että ehkei Anni ollutkaan niin sopiva Ilomäen emännäksi kuin hän
oli luullut. Lapsellisuuttahan se kaikki ehkä oli, mutta Anni oli
kuitenkin toisenlainen kuin muut, niin erikoinen, tuntui hemmotellulta
herrasneidiltä eikä rivakalta, työkykyiseltä talontyttäreltä. Mutta
kaunis hän oli ja rikas, ja se painoi vaa'assa aika paljon. Kannatti
sitä asiaa vielä ajatella, vaikka sillä oli nurjatkin puolensa ja
vaikka Anni aina tuntui kumman jäykältä Ollille. Sekin saattoi
kuitenkin olla vaan ujoutta -- tai pahimmassa tapauksessa -- jollei
Anni ollutkaan niin lapsellinen, kuin hänestä luultiin -- ylpeyttä
ja keikailua vaan. Semmoisiahan ne monet pyydettävät aina olivat,
väistyivät, karttoivat ja sitten kuitenkin aina antautuivat. Hän,
Jumala paratkoon, ei koskaan sillä lailla ollut kujeillut. Heti kun
Ilomäen isäntä tuli puhemiehineen, sanoi hän suoraan, että miks'ei
hänen puolestaan, ja sillä oli asia ratkaistu. Mutta mitäs, hän olikin
toista maata kuin tuollainen tyttöhempukka kuin Anni.
Mutta hyväsydäminen ja nöyrä Anni kuitenkin oli, ja olihan se ainakin
anopin kannalta katsoen hyvä avu rikkauden ja kauneuden lisänä.
Kunhan vaan Olli osaisi olla edukseen, ei nenästyisi eikä olisi
huomaavinaankaan Annin vastahakoisuutta ja jäykkyyttä, kyllä silloin
kaikki ehkä hyvin päin kääntyisi. Emäntä ihastui taas ajatellessaan
tuumiensa toteutumista, ja voiton toivossa hän suunnitteli uusia
iloja nuorille. Mutta Annia eivät kyläilyt enää huvittaneet. Hän
sanoi jo edeltäkäsin tietävänsä, mitä missäkin kylässä puhuttiin ja
mitäpä kyläilystä silloin. Emäntä taas nauroi ja sanoi lapselliseksi.
Olli kysyi vähän harmistuneena, eivätkö senpuolen ihmiset Annia
huvittaneetkaan.
Silloin emäntä keksi keinon. Olihan heillä vielä yksi paikka käymättä,
vieläpä sellainen, josta sanottiin, että siellä kaikki hienotkin
ihmiset huvikseen kävivät, katsomassa, ihmettelemässä ja ihailemassa.
"Hoviksi" sitä sanottiin, ja ihmiset pitivät sitä arvossa siksi, että
siellä asui vanha, sairastava herra, jota maan kuuluksi kehuttiin ja
joka maalaili suuria, kauniita tauluja.
"Maalariksi tai miksihän taiteilijaksi sanonevat", selitti emäntä
Annille.
"Ja sinnekö minä pääsen!" Anni oikein hyppäsi koholle.
"Niin, jos Olli lähtee kyytiin", sanoi emäntä hyvillään, että sai siitä
huomauttaa.
"Hyvä Olli", Anni katsoi häneen rukoilevasti, "tahdotko tulla?"
"Saatanpahan lähteä. Mutta ei kai sinne hengen hätää?" Olli heitti
huolettomasti sikarinpätkän lattialle ja tallasi sitä jalallaan.
"Mennään huomenna", sanoi hän, sytytti uuden sikarin, otti pöydältä
lainaamansa kirjan ja rupesi sitä selailemaan.
Kuinka se päivä oli pitkä Annista! Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti,
ja sen säteet hyppelivät ikkunalaudalla kuiskaillen Annille: "tule,
tule". Mutta hänen täytyi malttaa mielensä ja odottaa, odottaa toivoen,
että seuraavanakin päivänä olisi yhtä kirkas päiväpaiste ja yhtä
hurmaava kevättunnelma kuin nyt.
Aamulla, kun hän heräsi, kavahti hän heti pystyyn ja juoksi ikkunalle.
Lupaavalta näytti. Taivas oli pilvetön ja aurinko nousi häikäisevän
kirkkaana keränä metsän takaa. Mikä ihana päivä häntä odotti! Hän
taputti ilosta käsiään ja rupesi sitten pukeutumaan.
Ei hänellä monenlaisia pukimia kotoaan ollut eikä hän paljon
vaatetustaan muistanut, mutta tänään pukeutui hän erityisellä huolella.
Miksi, sitä hän ei ymmärtänyt itsekään, jollei ehkä siksi, että päivä
paistoi niin kirkkaasti, taivas siinti niin sinisenä ja hänen oma
sydämensäkin iloitsi kuin kevään riemuja odottaessa?
Kiireesti hän pisti kotikutoisen, kirkkaan, ruiskukkasinisen
puvun päälleen, palmikoi tukkansa ja kiinnitti latvaan sinisen
silkkinauhasilmukan. Sitten hän sitoi kaulaansa äidin antaman pienen
valkoisen helminauhan.
Hän oli juuri ennättänyt pukeutua, kun täti käski ruualle, ja sitten
sitä heti lähdettiin.
Molemmat sekä Olli että Anni olivat erinomaisen hyvällä tuulella
pitkin matkaa. Annista Ollikin oli oikein hauska ja hyvä, kun niin
ystävällisesti oli kyytiin lähtenyt, ja Olli ajatteli itsekseen, että
hän ei ainoastaan osannut ohjata Mustaa mielensä mukaan, vaan välistä
vastahakoisen tytönkin mieltä.
Kun he saapuivat perille, sitoi Olli oriin tallin seinänvierustalle,
pani paraita kylvöheiniä eteen ja läksi tiedustelemaan, saisivatko
vieraat käydä huoneita katsomassa. Anni odotti ulkona, katsellen
rakennuksen ulkoasua.
Talo oli vanhanaikaiseen tyyliin rakennettu, keskeltä
kaksikerroksinen, molemmin puolin matalampi, yksikerroksinen. Toisella
puolen rakennusta oli piha, toisella puolen suuri puutarha, jossa
monenlaiset puut, joskin talven riisumina, todistivat korkeasta iästään
samoinkuin huolesta ja vaivannäöstä, jota niiden kasvattamiseksi oli
uhrattu.
Anni käveli vähän matkaa puutarhaan päin ja näki silloin kahden
puutarhan puoleisen ikkunan edessä kaksi linnunlautaa, joihin oli
jyväsiä ripoteltu ja joissa par'aikaa tilhiparvi kestiä piti.
Mahtoikohan se olla itse vanha maalari, joka pikku lintuja tahtoi
syöttää, vai olivatko ne jonkun toisen toimesta siihen asetettuja?
Anni aikoi hiljaa hiipiä lähemmä, mutta samassa tulikin Olli yhdessä
palvelijan kanssa, joka lähti opastamaan. He astuivat ensin valoisaan,
suurehkoon eteiseen, jossa paitsi vaatenauloja ja laudakkoja oli
ainoastaan kasveja, pitkiä reheviä kasveja. Niille oli äsken annettu
uutta multaa, tai oli niitä kasteltu, sillä kostean mullan haju lehahti
vastaan ja ilma tuntui hikevän lämpimältä kuin kasvihuoneessa.
"Mennään tästä", palvelija osoitti oikeanpuoleista ovea.
Siellä oli pieni, kauniisti sisustettu huone, josta tultiin toiseen,
vähän suurempaan, jota palvelija nimitti kirjastohuoneeksi. Katosta
lattiaan oli siellä kirjahyllyjä, jotka täyttivät huoneen kaikki
seinät. Keskellä oli pöytä, sen ympärillä istumapaikkoja.
Anni rupesi tarkastamaan huonetta. Teki mieli katsella kaikkea,
kirjahyllyjä ja vanhaa kaunista uunia, uunin reunustalla seisovia
metallisia kynttiläjalkoja ja vanhaa kelloa, joka käydä naksutti niin
juhlallisesti. Mutta Olli ja opas kiirehtivät. He olivat jo Annista
edellä, ja hänen täytyi juosta seuraavaan huoneeseen, jottei jälelle
jäisi ja eksyisi.
Hän ei ehtinyt ympärilleen katsoa, ennenkuin pysähtyi valon ja
kauneuden häikäisemänä. Huone, johon hän oli joutunut, oli suuri,
avara sali. Huonekaluja oli siellä vähän ja niitä vähiäkin tuskin
huomasi. Oli kuin ei siellä muuta olisi ollutkaan kuin tauluja ja
kasveja, kasveja ja tauluja. Kolme suurta seinää oli tauluja täynnä, ja
muuallakin oli tauluja kuin kylvetty sinne tänne palmujen ja sypressien
keskelle. Salin neljännellä seinällä oli rinnan ikkuna ikkunan
vieressä, neljä suurta ikkunaa, joista auringonpaiste tulvimalla
virtasi saliin.
"Miten kaunista!" pääsi Annilta aivan tahtomattaan.
"Onhan se", myönsi Olli. Mutta Annia kiusasi hänen huoleton, kylmä
äänensä, ja siksi kääntyi hän yksin tauluja lähemmin tarkastamaan.
Tuossa oli pienen pieni, mutta kaunis talvimaisema. Hanki kimalteli,
taustassa hohti huurteinen metsä. Aurinkoa ei näkynyt, mutta se paistoi
silti, sillä sen valo virtaili taulun maisemaan aivan kuin nyt tähän
suureen valoisaan huoneeseen, jossa he olivat. Taempana metsässä
näkyi mäntypuita ja koivuja, mutta metsän rajassa, joka oli etualaan
joutunut, oli pienempiä puita, lepikkoa ja katajapensaita ja siinä
aivan etumaisena huurteisella lepänoksalla istui punatulkku. Se oli
pieni kuin hyttynen ja kuitenkin niin luonnollinen että Annin olisi
tehnyt mieli käteen ottaa. Se lauleli, Anni näki sen selvään, lauleli
niin, että säveleet kirposivat korkeuteen ja pikku rinta värähteli
riemusta.
Miten hyvin Anni ymmärsi, mitä tuo pikku punatulkku tunsi! Se oli
saman ilon ja saman toivon elähdyttämä kuin Annikin matkalla tänne. Se
vaan erotuksena, että laulaja leväten oksalla uskalsi laulaa ilmoille
sydämensä suuren ja suloisen kaipuun, sen keväiset onnen odotukset.
"Anni", huusi Olli ovelta. "Tule nyt! Ennätäthän niitä katsoa vielä,
kun tullaan takaisin."
Anni kiskaisihe irti ajatuksistaan ja riensi ovelle. Mutta samassa kun
Olli sen aukaisi, huomasi Anni, ettei huone ollutkaan tyhjä. Nuori
mies istui siellä työtä tehden, paletti toisessa ja pensseli toisessa
kädessä. Hän istui selin heihin, mutta nousi ja kääntyi ovelle päin,
kun kuuli liikettä.
Anni äännähti, ja veri syöksyi hänen kasvoillensa.
"Sanoinhan minä, että me tapaisimme." Vieras ojensi kätensä Annille ja
kaunis hymyily kirkasti hänen kasvonsa.
"Minä en ensinkään voinut arvata." Anni etsi sanoja.
"Niin, en minäkään, että me täällä tapaisimme."
"Te taidatte olla tuttuja", huomautti Olli, jonka mielestä oli aika
ilmoittaa, että hänkin kuului joukkoon.
"Niin, vähän. Minä en kuitenkaan -- --" Anni ymmärsi, että hänen piti
jollain tavoin esittää heidät toisilleen. Mutta millä tavoin, kun ei
nimeä tiennyt?
"Tämä on serkkuni, Ilomäen isäntä, ja herra -- Lehto", täydensi vieras.
Olli ja vieras katsoivat hetken toisiinsa mitellen toinen toisiaan
kiireestä kantapäähän.
"Me tutustuimme junassa", selitti Anni, "mutta emme edes tienneet
toistemme nimeä."
"Sitten se tuttavuus ei ole kovin vanhaa." Olli katsoi vieraaseen
välinpitämättömästi. "Eikö jo aleta joutua, Anni. Musta käy
vallattomaksi."
"Älähän nyt vielä! Vastahan olen alkuun päässyt."
"Minä rupean mielelläni oppaaksenne, jos tahdotte." Herra Lehto laski
siveltimensä pois ja kääntyi Anniin päin. "Voin vähän teille kertoakin,
jos teitä huvittaa. Olen puoleksi kuin kotonani täällä."
Anni katsoi kysyvästi häneen.
"Tämän talon vanha isäntä on ollut hyvin ystävällinen minulle. Hän
on paljon auttanut minua ja antanut vähän opetusta ammatissaankin,
kun olen joutanut olemaan täällä. Piirustaminen ja maalaaminen olivat
parhaita ilojani pikku poikana."
"Miten te olette onnellinen." Anni kumartui katsomaan tekeillä olevaa
taulua.
"Jos sitä voi onneksi sanoa, että on polttava halu povessa, nälkä,
joka kalvaa yöt päivät, eikä muuta saa kuin murusia silloin tällöin,
murusia, jotka herrain pöydältä putoavat, kun he istuvat kukkuroilleen
katettujen pöytien ääressä ja syövät kylläkseen sielunsa himoruokaa."
"Te ette saa sanoa niin!" Annille tuli vedet silmiin. "Te maalaatte jo
niin kauniisti. Ja se hyvä, vanha herra auttaa teitä -- ja -- ja --
sitten teistä tulee suuri taitava mestari."
"Ei, sitä ei minusta tule koskaan. Minä olen saanut tarpeeksi
nauttiakseni taiteesta ja ymmärtääkseni sitä vähän. Minä voin elää
siitä, voin iloita siitä, mutta luovaa kykyä minulta puuttuu. Mutta ei
nyt ajatella sitä. Puhukaamme muusta."
Se kärsivä ilme, joka hetkeksi oli synkistyttänyt hänen kasvojaan,
katosi, ja hän jatkoi reippaasti. "Olen niin iloinen siitä, että
tapasimme ja juuri täällä lisäksi, jossa olen onnellisimmat hetkeni
viettänyt."
"Te olitte niin varma siitä, että tapaisimme, että aivan tartutitte
uskonne minuunkin."
"Niin, minä todellakin odotin teitä." Herra Lehto puhui iloisesti.
"Ettekö luule, että on niitä, jotka ovat luodut tapaamaan toisiaan. He
ovat kasvaneet erilaisissa oloissa ja ovat erilaisia elämänkokemuksia
saaneet, mutta kun tapaavat, ovat he ensi hetkestä tuttuja, sillä
heidän sielunsa ovat sukua. Kun erosimme, ajattelin tätä, ja siksi olin
varma siitä, että tapaisimme, sillä tuo hetki junassa oli liian lyhyt.
Kaikella on tarkoituksensa. Siksi odotin enemmän."
"Mutta nyt meidän taas täytyy erota."
"Joko sitten lähdette kotianne?"
"En vielä, minä käyn rippikouluni täällä. Mutta Ilomäelle on kolmatta
penikulmaa."
"Eivät välimatkat haittaa, mutta minä tulen sitä paitsi pian muuttamaan
aivan teidän läheisyyteenne. Olen luvannut maalata maiseman Ilomäen
naapuritalosta, ja se on tehtävä, ennenkuin minun täytyy lähteä
maanmittaustöilleni. Tällä viikolla jo muutan."
"Miten hauskaa!"
"Mutta ei nyt olla jouten! Tulkaa, niin näytän teille näitä tauluja."
Olli, joka oli tuntenut olevansa liikarikkana rokassa, oli lähtenyt
ulos oritta katsomaan, ja he saivat kulkea kahden läpi näiden suurien,
päiväpaisteisten huoneiden, joissa kasvit rehoittivat ja lukemattomat
taideteokset loivat rikasta, uhkuvaa elämää heidän ympärilleen.
"Miten kaunista", sanoi Anni pysähtyen kipsikuvan eteen, joka seisoi
suuren palmun varjossa. "Kuka tämä on?" Hän osoitti kuvaa, jossa
itämaalaisessa puvussa oleva nuori nainen ihailee kädessään olevaa
rannerengasta.
"Se on Rebekka, joka katselee Iisakin lähettämää lahjaa. Muistattehan
Rebekan raamatun historiasta?"
"Muistan toki. Mutta minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että hän
oli noin kaunis ja -- -- noin onnellinen."
"Ja katsokaa, tuossa on Aino heittäytymäisillään järveen. Oletteko
lukenut Ainosta?"
"Olen."
"Nämä ovat ainoat kuvanveistotuotteet täällä taulujen keskellä ja kun
niitä katselen kasvien lehtien lomitse, koetan kuvitella mielessäni,
että näen Kreikan marmoripatsaat myrtti- ja laakerilehdoissa."
"Te olette varmaan lukenut paljon?" Anni katsoi kunnioittavasti
toveriinsa.
"Ei, en suinkaan. Isäni kuoli, ennenkuin pääsin ylioppilaaksi, ja
leipähuolet keskeyttivät lukuni. Olen sitten vaan ominpäin koettanut
lukea sellaista, joka minua on huvittanut."
"Mutta te tiedätte kuitenkin niin kovin paljon enemmän kuin minä, sen
huomasin heti junassa. Minä sitä oikeastaan olen ajatellut ja uneksinut
enemmän, kuin olen lukenut. Pienenä sain lukea paljon satuja. Satuja
kuulin palvelijoilta, satuja äidiltä. Sitten rupesin niitä itsekin
sepittämään, ja kun oikein ajattelen, huomaan, että kaikki ne tiedot,
mitä minulla on, ovat kuin sadunlangoista punottuja."
"Mutta ne mielikuvat ovat ajattelevan ja puhtaan mielen synnyttämiä."
Vieras katsoi Anniin niin, että puna nousi Annin poskille.
"Eikö täällä ole jo tarpeeksi tarkkaa tehty?" kysyi Olli samassa
ovelta. "Mustalla on kiire kotiin, enkä minäkään enää jouda hukkaan
aikaani antamaan."
"Kyllä tulen! Hyvästi", sanoi Anni kiireisesti.
"Minä lähden saattamaan." Herra Lehto peitti Annin hyvästi nahkasiin.
"Näkemiin asti!" sanoi hän iloisesti.
Ollin piiska vingahti samassa ilmassa. Musta nousi takajaloilleen, sai
piiskan läimäyksen selkäänsä ja läksi lintuna eteenpäin kiitämään. Reki
liukui poispäin kuin voimakkaasti viskattu sukkula. Pian katosi se
näkyvistä, ja silloin palasi Vilho Lehtokin takaisin työhönsä.
Mutta hänen salin läpi kulkiessaan sattui hänen silmänsä vastaisella
seinällä riippuvaan suureen tauluun. Siinä kaksi mahtavaa merikotkaa
taisteli keskenään. He olivat kumpikin tähdänneet samaa saalista,
ja kun se oli omaksi otettava, syntyi tulinen taistelu. Kirkkaassa
päivänpaisteisessa huoneessa vaikutti tämä tuskallisesti häneen. Hän ei
ymmärtänyt itsekään miksi. Se sai eloa ja voimaa enemmän kuin ennen ja
tunki kuin raatelevan petolinnun kynnet hänen sisimpäänsä. "Taistelua",
mumisi hän itsekseen, "aina taistelua! Taistelua luonnossa, taistelua
ihmiselämässä -- taistelua omassa povessanikin. -- Miten se raatelee"
-- -- Hän pyyhkäisi otsaansa. -- "Mutta onhan sitä elämässä sellaista,
jonka saavuttamiseksi kannattaakin taistella, onhan päivänpaistetta ja
iloakin!"
Hän tarttui siveltimeensä ja ryhtyi työhön. Mutta työ ei enää sujunut.
Täytyi tuon tuostakin silmäillä ulos aurinkoiselle tielle päin, jota
pitkin ne kaksi, joita hän ajatteli, nyt aika kyytiä ajoivat kotiin
Ilomäelle.
* * * * *
Annissa tapahtui "hovissa" käynnin jälkeen huomattava muutos. Hän oli
iloisempi ja rohkeampi käytöksessään kuin ennen. Entinen ujous oli
kadonnut. Melkein kaikki huvitti häntä. Hän otti innokkaammin kuin
ennen osaa talouspuuhiin ja opetteli emännän ehdotuksesta kangastakin
kutomaan. Mutta vaikka nämä merkit tiesivät hyvää, ei emäntä sentään
ollut selvillä siitä, oliko muutos, mikä Annissa oli tapahtunut,
hyvä vai paha enne. Hän oli tosin entistä puheliaampi ja iloisempi,
mutta samalla itsepintaisempi ja itsenäisempi kuin ennen. Ollin
suhteenkin oli tyttö aivan kuin toinen. Hän oli ennen välistä ollut
arka ja vaivaantunut Ollin seurassa ja oli usein häntä karttanutkin.
Nyt ei sellaisesta puhettakaan, Anni oli aina iloinen Ollinkin
seurassa ja aina valmis suostumaan siihen, mitä ehdotettiin. Mutta
hänen rohkeutensa oli kasvanut kilvan hänen iloisuutensa kanssa, ja
hän saattoi kenen kuullen tahansa nolautella Ollia niin, että tämä
harmissaan kiroili hampaidensa välissä.
Emäntä olisi ruvennut jo huolehtimaan asiain käänteestä, ellei häntä
olisi rauhoittanut ajatus, että Annin rippikoulu pian oli alkava.
Silloin loppuisivat nuorten yhteiset huvittelut, ja rippikoulun
päätyttyä matkustaisi Anni kotiin.
Mutta sitä ennen pidettiin vielä viimeiset ja kaikkia muita
juhlallisemmat kemut Ilomäellä. Vanhan isännän nimi oli ollut Joonas
ja kun Ollikin oli Joonaaksi ristitty, oli näitä päiviä aina vietetty
kesteillä. Tänä talvena, kun oli entistä enemmän kyläilty Annin tähden,
oli entistä enemmän kutsuttaviakin kertynyt, joten emäntä päätti pitää
oikein muhkeat pidot.
Monta päivää ennen jo alettiin valmistuksia, sillä vieraita piti sekä
syöttää että juottaa, kahvitella ja ruokkia. Annista oli hauskaa nähdä
näitä pitovalmistuksia, heillä kun ei koskaan sellaista ollut.
"Odotapa, jahka häitä tehdään, kyllä silloin", sanoi emäntä taikinaa
vatkatessaan.
Anni lensi punaiseksi eikä ollutkaan heti valmis vastaamaan. Se oli
emännästä merkille pantava asia, eikä se ainakaan pahaa tietänyt.
"Katso, katso vaan opiksesi, osaat sitten itsekin kerran pitoja
valmistaa", arveli emäntä hyvillään.
"En minä näitä tämmöisiä", vastasi Anni hymyillen. Mutta emäntä ei
joutanut kuulemaan, vatkasi vain taikinaa otsansa hiessä, tuontuostakin
pyyhkäisten kasvojaan esiliinan nurkkaan tai työntäen nenäliinan kaulan
ja kauluksen väliin, jottei aivan sulaisi kuumuudesta ja touhusta.
Kun viimein kaikki oli valmista, alkoi vieraitakin tulvia Ilomäelle.
Enimmäkseen tuli nuorta kansaa, mutta tuli niitä vanhempiakin nuorten
iloa katsomaan ja emännän monia herkkuja maistelemaan.
Kutsuvieraiden joukossa tuli eräs kutsumatonkin. Vilho Lehto oli pari
päivää ennen Ilomäen kutsuja asettunut Ilomäen läheisyydessä olevaan
taloon, ja vanhan hyvän tavan mukaan otti talonväki vieraan mukaansa,
kun kutsuihin läksivät. Häntä kyllä arvelutti lähteä, mutta kun mieli
teki ja isäntäväki kehoitti, suostui hän viimein.
Olli sattui ensimmäisenä vastaan, kun he saapuivat perille. Hänen
kasvonsa synkistyivät, ja hän rypisti huomaamattaan kulmakarvojaan.
Vilhon isäntä kiiruhti kohta selittämään syytä vieraan tuloon, ja
emäntä, joka samassa paikalle saapui, kätteli hymyillen ja hyvillä
mielin.
"Ei niin pieniä pitoja, ettei kuokkavieraina." Olli koetti lyödä
leikiksi.
"Vai niin." Vilho Lehto loi läpitunkevan katseen Olliin. "Kyllä tästä
pääsen kotiini suorinta tietä."
"Ei suinkaan", ehätti emäntä sanomaan, aavistamatta syytä Ollin
vastenmielisyyteen. "Parempi kunniallinen kuokkavieras, kuin on huono
kutsuttu."
"Minä menen sittenkin", kuiskasi Vilho isännälleen. Mutta emäntä
esteli. Tiesihän sen jokainen, minkälainen Ilomäen isäntä oli. Kaikki,
mitä toiset tekivät, oli moitittavaa ja hullusti päin, se vain, mikä
oli hänen omaa tekemäänsä, hänen omissa aivoissaan syntynyttä, se
kelpasi.
Samassa astui Anni huoneeseen. Hän huomasi heti Vilho Lehdon ovensuussa
ja hilpeä ilo välähti silmissä. Se ratkaisi asian, Vilho jäi.
Vieraiden kerääntyessä istuivat kaikki juhlallisina ja jäykkinä seiniä
pitkin. Ei kukaan uskaltanut liikkua tuskin senkään verran, että
olisi uskaltanut lattian poikki kulkea. Ainoastaan Olli ja emäntä
olivat menossa, toinen vieraita vastaanottaen, toinen pitäen huolta
tarjoilusta. Vasta kun viimeisetkin vieraat olivat saaneet rauhassa
kahvit kaikkine leipälajeineen juoduksi ja syödyksi, alkoivat nuoret
leikkiä. Sormus kulki, tulta lainattiin ja panttia lunastettiin. Sitten
ehdotti Olli tanssia. Tuolit pinottiin seiniä pitkin ja parit rupesivat
järjestymään.
Olli oli siirtynyt Annin viereen, kun näki hänen juttelemassa parin
nuoren talollisen kanssa. "Tätä vierastani ei saa viedä", sanoi hän
ojentaen kätensä suoraksi Annin eteen. "Hän on minun parini ja minä
panen tanssin alkuun."
Anni tunsi äkkiä, että joku häneen katsoi. "Se on Vilho Lehto",
ajatteli hän, mutta ei uskaltanut silmiään sinne päin kääntää. "Et
ole kysynytkään, tahdotko", sanoi hän kiivaasti, työntäen Ollin käden
syrjään. "Että viitsitkin leikkiä laskea!"
Toiset rupesivat nauramaan ja eräs heistä kuiskasi, niin että kaikki
sen kuulivat: "Ilomäkeläinen, älä nuolaise ennenkuin tipahtaa."
Olli puri hammasta. Mokomakin tytön tynkä! Kuukauden päivät oli heillä
vieraana ollut ja ilkesi tuollaista peliä pitää!
"Vai et sinä tahdo", kuiskasi Olli hiljaa, "vaikka olet vieraani ja
tämä on minulle juhlapäivä?"
"Kyllä, jos pyydät, en jos aiot ottaa."
"Tytöille on annettu oikeus oikkuilla!" Olli kohautti olkapäitään.
"Tuletko tanssiin?"
Pelimanni vingautti samassa viulustaan ensi säveleet, parit
valmistautuivat tanssiin, Olli laski kätensä Annin vyötäisille, astui
muutaman askeleen eteenpäin keskelle lattiaa ja alkoi tanssia.
Pian oli lattia tanssivia täynnä. Anni sai tuskin huoahtaa. Kun toinen
heitti, otti toinen. Hän oli kuin pyörteessä. Mutta sitä yhtä ainoata,
jota hän pitkin iltaa ajatteli, ei hän vaan ottajien joukossa nähnyt.
Hän istui syrjässä, erillään muista eikä ottanut osaa tanssiin.
"Ettekö tanssi ensinkään?" kysyi Anni läheten. -- Hänen täytyi saada
levähtää vähän ja hän istuutui tuolille Vilho Lehdon viereen.
"En", sanoi hän, "en osaa. Minulla ei ole ennen ollut tilaisuutta
oppia, eikä nyt tule vanhasta konkaria."
"Vanhasta!"
"Niinpä niin! Ainakin teitä vanhempi."
"Mutta te voisitte oppia vielä!"
"En siitä välitä. Onhan niitä parempiakin huveja."
"Niin", myönsi Anni, "olisi se yhtä hauskaa nyt jutellakin. Tahtoisin
puhua niin paljosta."
"Mutta teidän täytyy nyt mennä." Lehto hymyili hänelle, kun hänet
taas vietiin tanssin pyörteisiin. Mutta Anni ajatteli tanssiessaan
Vilhoa, joka istui hiljaisena ja puhumattomana toisten ilon kuohuessa
korkeimmilleen. Miten toisenlainen hän oli ollut heidän ensi kertaa
tavatessaan asemahuoneessa! Niin hilpeän iloinen ja tuttavallinen
silloin, nyt istui hän vaiteliaana, ujona, vieraana kaikille.
Mikä oli hänen oikeaa luontoaan, iloko, joka puhkesi esiin heidän
ollessaan kahden, vaiko tuo arka, hiljainen käytös, jota Anni nyt
hänessä huomasi? Molemmat tuntuivat yhtä luontevilta. Ei siinä ollut
teeskentelyä, ei toisessa eikä toisessa tunteessa. Mutta mikä oli
useimmin vallalla, sen olisi Anni tahtonut tietää. Olisi tahtonut saada
varmuutta siitä, tuliko ilo ehkä silloin, kun hänkin tuli?
Annin katse etsi Vilhoa. Viimein hän hänet löysi ja näki, että Vilhokin
katsoi häneen. He tulivat molemmat hämilleen, ja Anni käänsi katseensa
pois.
Vilhokin katsoi silloin toisaalle. Hän istui yksin, ilman tuttavaa ja
puhetoveria. Emäntien puolelta kuului vilkas puheen porina. Nuoret
tanssivat. Ei kukaan häntä muistanut. Hän sai nurkkaansa painautuneena
rauhassa huvitella huomioita tehden. Ja olihan siinä katselemistakin,
oli niin, että naurattamaan rupesi. Varsinkin kun viulun ääni hetkeksi
lakkasi kuulumasta, näytti tuo pyöriminen niin hullunkuriselta ja
mielettömältä. Ja siinä kuitenkin kaikki otsansa hiessä häärivät,
nykivät, tempoivat ja ponnistelivat kuumina ja hengästyneinä kuin
kovassakin työssä. Oli se kummaa, miten viitsivät!
Vilhoa nauratti ja harmitti samalla. Tuollaiseen panivat aikaansa, kun
olisi voinut muutenkin huvitella, puhella, leikkiä ja hauskaa pitää. Se
ihan kiusasi, ja sitten sekin, että olisi tehnyt mieli mukaan, vaikka
toisille nauroi.
Hän rupesi tarkastamaan joka paria ja niitä itsekseen arvostelemaan,
siten saadakseen edes ajan kulumaan.
Oli siinä nuorta kansaa kosolta, varakkaiden talollisten tyttäriä ja
poikia, kansakoulun opettaja, kirjuri, molempien pappilain nuoret, pari
puotilaista ja kauppiaan tyttäret. Ja kaikki olivat he yhtä innoissaan
ja iloissaan, ja vaikka tuon tuostakin parit törmäsivät yhteen ja
toiset toisiaan tuuppivat milloin miltäkin puolelta, ei se iloa
häirinnyt.
Vilhon katse etsi Annia. "Toisenlainen on hän sittenkin, kuin muut",
ajatteli hän itsekseen. "Ei ole kasvanut valtateiden varrella eikä
tomuisella tiellä. Salojen siimeksessä, kotikuusen juurella hän on
ylennyt. Siksi on sydän puhtoinen, siksi katse niin kirkas."
"Nyt vaihdetaan vuoroja." Ollin ääni kaikui kuuluvana kaikesta
hälinästä huolimatta. "Valitkoot tytöt nyt vuorostaan parinsa."
Ehdotus hyväksyttiin nauraen, mutta sillä ehdolla, että annettaisiin
pieni väliaika lepoa ja valintaa varten.
"Kai sinä kohteliaisuusvelkasi muistat", kuiskasi Olli Annin korvaan.
"Onko pakko muistaa vai saako valita?" Ollin luonto nousi. "Valinta on
vapaa", sanoi hän kovasti, että kaikki sen kuulivat. "Soisin vain, että
ymmärtäisit ottaa arvokkaimman ja pulskimman."
"Petäjät paukkuen palavat, hullut kulkevat kehuen." Anni keikahti
kantapäällään kerran ympäri, naurahti veitikkamaisuus silmäkulmassa
ja kiiruhti huoneen vastaiselle seinälle. Siellä istui nuori,
sairaannäköinen poika, joka illan kuluessa tuskin ensinkään oli
tanssinut. Hänellä oli hienot kasvonpiirteet ja suuret surumieliset
silmät, mutta vartalo oli pieni kääpiömäinen ja kasvot rokonarvissa.
Pilkkakirvesten naurua peläten oli hän piilossa pysynyt. Ainoastaan
kerran, kun tanssijoita oli niin paljon, että yksityiset aivan
tungokseen peittyivät, oli hänkin uskaltanut liikkeelle lähteä.
Hän istui surullisesti eteensä tuijottaen, kun Anni tuli juosten,
niiasi ja pyysi häntä tanssimaan. Hämillään ja ilosta punastuen hän
nousi ja asettui Annin rinnalle.
"Mukava kepponen", kuiskailtiin nuorten puolelta. "Viisas tyttö",
arvelivat toiset. "Ylimielinen ja oikullinen", kuului emäntien
joukosta. "Minun", sanoi etäisimmässä nurkassa Vilho itsekseen, "minun
puhdas, puhdas pulmuseni."
Mutta Ilomäen isäntä kulki pää pystyssä ja selkä suorana lattian poikki
rinnallaan ihrasilmäinen, lihava tytön löntykkä. Hän näytti vielä
entisestäänkin ylpeämmältä, astui kuin olisi kuningattaren rinnalla
kulkenut ja katsoi ympärilleen kuin olisi tahtonut kaikille näyttää,
että "tässä kuljen minä, Ilomäen isäntä ja itsevaltias". -- Mutta
salaa hän puri huultaan ja mutisi harmissaan kuin selittääkseen asiaa
itselleen. "Lapsettaa, lapsettaa. Eihän hän vielä ole rippikouluakaan
käynyt."
Kun Ollin ehdottama tanssi loppui, tuli emäntä käskemään ruualle.
Parit hajaantuivat, nuoret vetääntyivät syrjään ja emännät rupesivat
käskemään toinen toistaan. Vasta kun kursailut olivat suoritetut,
rupesivat kaikki rohkeasti karkaamaan ruuan kimppuun, ja pian ei muuta
kuulunut kuin lautasten ja lasien kilinä ja emännän hyväntahtoista
kohtelua ja tarjoamista.
"Kiitos tästä illasta", kuiskasi Lehto Annille hyvästi jättäessään.
"Kiitätte minua", vastasi hän hiljaa ja ihmeissään.
"Niin, siitä mitä olette antanut."