"Näkemään asti!" vastasi Annikin, vaikka ei uskonut siihen, mitä sanoi.
Mutta vieraan ääni oli niin iloinen ja luottava, että se väkisinkin
herätti vastakaikua Anninkin sydämessä.
"Kuka se oli tuo vieras?" kysyi isä myöhemmin heitettyään
puhetoverilleen hyvästi ja asettuen Annin rinnalle.
Kuka se oli? Niin siitä ei Annilla ollut tietoa.
"Mutta tehän tässä pakisitte yhdessä, vallan kuin kasvinkumppalit."
Anni myönsi niin olleen, mutta ei hän silti tiennyt, kuka tuo vieras
oli. He olivat tehneet tuttavuutta jo Annin odottaessa asemahuoneessa,
ja nyt junassa hän oli taas tullut juttelemaan, mutta heillä oli ollut
siksi paljon puhelemista, etteivät muistaneet nimiä ajatella.
"Eikö hänkään sitten nimeäsi tiennyt?"
"Ei", selitti Anni. Nyt vasta hän senkin muisti.
"Jaa, jaa", sanoi isä pari kertaa miettivästi sivellen partaansa.
"Sinä olet aina ollut kuin herraslapsi. Mutta muista sinä kuitenkin
varoa tuntemattomia nuoria herroja. Ne voivat olla viattomat kuin
kyyhkyläiset ja kavalat kuin käärmeet."
"Ei tämä ainakaan ollut mikään kavala, sen saatte isä uskoa."
"Ei ole luottamista, lapsi kulta. Sinä et häntä tunne et hituistakaan."
"Tunnenpa kuitenkin", sanoi Anni itsekseen, vaikk'ei tahtonut isän
kanssa väitellä. Ja hän ajatteli, että paremmin hän voisi uskoa, että
pettyy itsensä suhteen kuin tuon toisen, niin varmasti hän häneen
luotti. "Minä tunnen sen, tunnen sen", vakuutti hän itsekseen. Ja joka
kerralta, kun hän näin vakuutti, tuli hän yhä iloisemmaksi. Tuntui niin
hyvältä uskoa toiseen ja uskoa itseensä, uskoa siihen, että sydämen
sisäinen vaisto ohjaa oikeaan, vaikka toiset sitä epäilisivätkin.
"Tässä tulee asema kohta", sanoi isä, "ja silloin nousemme junasta."
Anni rupesi tavaroita kokoamaan silmäillen vielä kerran ympärilleen,
että oikein muistaisi, miltä junassa näytti. Isä sanoi sitten, että
heidän tänä. iltana täytyi vielä ajaa yksi kievarinväli ennenkuin
yöpymään pääsisivät. Ilomäen sukulaiset olivat ehkä lähettäneet hevosen
vastaan siihen kievariin, jonne isä aikoi, ja siksi tahtoi hän sinne
yöksi. Anni ei uskaltanut vastaan sanoa, vaikka mieli olisi tehnyt
jäädä aseman läheisyyteen, kun niin väsytti. Täytyi vaan tyytyä ja
sitten istua asemalla isää odotellen, kun tämä läksi hevosta hakemaan.
Kuinka isä viipyi! Annia torkutti niin, että pää monta kertaa
retkahti pöydän laitaan hänen istuessaan penkillä, asemahuoneessa.
Kello seinällä käydä raksutti tasaisesti, löi puoli, löi täyden ja
taas puolen. Vihdoin tuli isä. Hän oli tavannut tuttaviaan ja siksi
viipynyt, mutta lupasi, että nyt sitä suorinta tietä mennään ja oikein
joutuin. Kyytimies neuvoi oikotietä, ja niin läksivät painamaan jäälle
suoraan suuren selän poikki.
Oli pimeä ja lunta oli satanut. Kyytimieskään ei ollut tiestä varma, ja
niin sitä ajettiin järven selkää ristiin rastiin, niin että sydän-yö
oli käsissä, ennenkuin kievarin pihaan päästiin. Isä nykäisi Annia
nousemaan ja käski herättämään talonväkeä. Anni lähti kopuroimaan
pimeässä porstuassa, haparoi; oli kompastua tyhjään tynnyriin, tapaili
ja löysi vihdoin oven. Sisällä oli pilkkosen pimeä. Anni koetti sanoa
jotain. Ei kukaan kuullut. Pimeästä pirtistä kuului vain nukkuvien
raskasta hengitystä.
"Minä kun autan." Isä tuli ovelle, potkaisi ovipieleen niin että
läsähti ja ärjäisi: "Matkustavaisia, kuuletteko!" Pimeästä kuului
liikettä, ja karkea miehen ääni päästi kirouksen, jota seurasi
käsky piikatytölle nousta vieraita auttamaan. Isä sulki pirtin oven
ja raapasi valkeata tikulla. "Täytyy tässä odottaa, kunnes pääsee
huoneeseen", sanoi hän äreästi.
Annia värisytti. Yökylmä tuntui kaksinkertaiselta, kun hän äsken
oli unesta herännyt, ja koko kievari teki vielä niin kammottavan
vaikutuksen.
Tulitikku oli palanut loppuun. Isä raapaisi uuden. Anni näki, että
porstuan seinälle oli liimattu vanhoja sanomia niinkuin heilläkin
kotona, mutta täällä niitä oli vain muutamia, toinen siellä toinen
täällä, ja näistä muutamistakin riippuivat repaleet siekaleina seinää
pitkin. Nurkassa makasi kolme tyhjää olutpulloa ja niiden vieressä
kirves.
Taas uusi tikku! -- -- Samassa tulikin tyttö ja käski unisena sisään.
Huone, johon he astuivat, oli matala, mutta suuri. Sen takana oli
pienen pieni sopukka, jossa oli yksi vuode. Vieraita ei ollut muita,
siksi sai isä suuremman huoneen, Anni pienemmän. Isä ei välittänyt
kynttilästä, antoi Annin ottaa sen ja sanoi hyvää yötä. Anni hiipi
huoneeseensa, sulki oven ja rupesi riisuutumaan. Häntä oli kovasti
nukuttanut, mutta nyt oli uni kuin pois puhallettu. Hänen täytyi vain
ajatella tätä kummallista paikkaa ja sen kolkkoutta. Oli aivan kuin
hän todellisuudesta olisi löytänyt jonkun sadun kuvaamista pahuuden
pesistä. Vaan todellisuus ei ollut yhtä hauskaa kuin satu. Sadun
hirmutkin vain herättivät pelkoa, joka tuntui hauskalta. Mutta kun
odotti silmästä silmään näkevänsä noita hirmuja, oli hauskuus kaukana.
"Uskallankohan sammuttaa kynttilän", ajatteli Anni. "Hyi kuinka ne
miehet puhuivat rumasti ja kiroilivat! Pahoja mahtoivat olla. Ja entä,
jos ne tietävät, että isä on rikas, ja jos tulevat ja -- ja -- --"
Ensi kerran muisti Anni kauhulla isän mainittuja rikkauksia.
Kuului läsähdys, sitten hiljaista kopinaa. Hän hypähti pystyyn ja istui
kauan joka hermo jännitettynä. Miten vaivaisesti tuo talikynttiläkin
palaa kitkutti. Ei siitä paljon apua ollut. Näytti joka hetki siltä
kuin sammuisi siihen paikkaan.
"Parasta on nukkua", ajatteli Anni viimein, kun ei pitkään aikaan
mitään kuullut. Hän rohkaisi mielensä, sammutti kynttilän ja makasi
sitten ison aikaa silmät selällään tarkaten joka napsausta. Mutta kun
kaikki tuntui olevan rauhallista, alkoi hän ajatella tämän päivän
ihmeellisiä tapahtumia. Olipa niitä ollutkin paljon, enemmän käin
monena muuna päivänä hänen elämässään; ensin lähtö sieltä Tövelin
kodista, sitten junan näkeminen ja sillä kulku, tuttavuus asemalla
ja puhelu, joka siitä junassa oli sukeutunut, ja lopuksi tulo tähän
peloittavan synkkään yökortteeriin.
Annia värisytti taas, kun ajattelemaan rupesi. Mutta sitten siirtyivät
ajatukset päivän hauskuuteen, ja Anni tunsi ensi kertaa eläessään, että
jos vaan huomenaamulla saa herätä päivän kirkkaaseen valoon, saa jatkaa
alkamaansa matkaa, tavata sukulaisensa ja vielä hänet -- hänet, jonka
oli ensinäkemältä ystäväksi ymmärtänyt, niin kyllä elämä on suloista.
Hän ummisti silmänsä, luki Isämeidän ja nukkui.
Aamulla, heti herättyään, kuuli Anni palvelustytön ilmoittavan isälle,
että renkipoika ja hevonen olivat täällä odottamassa Teiton isäntää.
"Vai ovat, vai." Isä rupesi iloissaan viheltämään. "Oikein tehty, kun
vastaan tulivat! Anni sinä, kuuletko, ovat meitä vastassa. Ala jo
joutua."
Isä oli erinomaisen hyvällä päällä, kun he lähtivät matkalle.
Renkipoikaa hän puhutteli tuon tuostakin, tiedustellen kuulumisia
sukulaistalosta, ja Annille hän esitteli koko talon väen. Paljon ei
niissä muuten esittämistä ollut, sillä talon isäntä, Teittolan serkku,
oli pari vuotta sitten kuollut, eikä lapsia ollut muuta kuin äsken
isännyyteen astunut poika. Mutta jos oli esiteltäviä vähän, teki isäntä
työnsä sitä tarkempaan. Hän kertoili Annille talon nuoresta isännästä,
hänen arvostaan ja ansioistaan ja kehui reiluksi pojaksi. Sitten hän
puheli vanhasta emännästä, jonka kanssa kehui olleensa hyvä ystävä
siitä asti kuin tuttaviksi tulivat. "Se on sellainen pieni pyöreähkö
tyllerö", sanoi hän, "hyväntahtoinen ja iloluontoinen. Ei koskaan
kiivastukaan ja äyski niinkuin välistä meijän mamma."
Se sana pisti Annin sydämeen. Oli se häneen koskenut jo, kun äidin
puheesta ymmärsi, ettei äiti ollut niin isää rakastanut kuin olisi
pitänyt. Mutta nyt koski vielä enemmän.
"Kyllä sinua hyvänä pidetään", puheli isä tyytyväisenä, "ihan kuin
tytärtä talossa, jos oikein arvaan. Mutta muista vaan, että teet
kunniaa isälle siellä."
Anni lupasi koettaa, ja niin isä taas jatkoi puhettaan, kehui ja
kertoi, kunnes talo tuli näkyviin. Hevonen lähti aika kyydillä
laukkaamaan mäkeä alas toista ylös, sitten pihaan, jossa vanhat
riippakoivut kasvoivat portaiden toisella kupeella ja jossa musta,
pitkäkarvainen koira juoksi haukkuen vastaan.
Hevonen pysähtyi. He olivat perillä.
9.
"Helkkarin nätti tyttö, tuo Anni." Ilomäen nuori isäntä sylkeä
roiskautti tallin lattialle, pyyhkäisi sualla pari kertaa "Mustan"
kiiltävää selkää ja kopisti sitten karvat pois suasta.
Kyllä kelpasi tällaisilla hevosilla kyyditä vieraita vaikka minkälaisia
ja vaikka minne! -- Tämä Ollin oma ori varsinkin se vasta pulska! Eihän
ne muutkaan Ilomäen hevoset mitään koneja olleet, mutta tämä se sentään
kaikista voiton vei. Ollin syöttämä, Ollin kasvattama ja hoitama se
oli. Sen musta karva kiilsi kuin silkki, kaunis ja kaareva oli kaula ja
uljas sen astunta.
Olli kaivoi povitaskustaan sokeripalasen ja tarjosi Mustalle, joka sen
ahneesti suuhunsa nuolasi.
Tässä sitä hevosta oli, vaikka kosintamatkalle lähtisi! Ollia oikein
nauratti. Oli Teiton isäntä tiennyt, mitä teki, kun toi tyttärensä
Ilomäelle! Ei se ukko suotta ollut kauppoja hieronut siitä asti, kuin
kätkyestä konttaamaan läksi!
Olli pudisti hevosen karvat vaatteistaan, työnsi tallin oven säppiin ja
lähti vihellellen kartanolle päin.
Sisällä oli äiti jo huolehtinut iltaruoasta. Oli oikein parastaan
pannut, laittanut "lootia" kahdenlaisia, runsaskätisesti kylvänyt
rusinoita imeläsoppaan ja paistanut pannukakut. Puuhasta punakkana ja
kasvot hiessä hän tulla läähätti käskemään ruualle juuri Ollin tullessa
tallista.
"No, serkkumies, mitä sinä käsketät ja pyydätät itseäsi! Ja entä tämä
pikku neiti, joka on kaita kuin kukan varsi! Käykää pois ruualle,
käykää!" Emäntä puhki ja puhalteli tyytyväisenä pyyhkäisten vesiherneet
leualtaan. Hänen tuli aina hiki, kun vain vähänkin liikkeessä oli,
ja hänen muuten verettömille kasvoillensa kohosi silloin kiiltävä,
ruskeahko puna. Mutta ei kuumuus eikä hengästyminen koskaan häirinnyt
hänen hyvää tuultaan. Sitä riitti aina ja kaikkien osaksi, ja puhettaan
hän säesti mielellään iloisella, helähtelevällä naurulla. Isäntämiesten
ja nuorten kanssa hän varsinkin laski aina leikkiä. Ja jota mieluisampi
vieras, sitä leikkisämpi oli emäntä.
Teiton isäntä oli aina ollut tervetullut vieras Ilomäellä. Kun hän
tuli, varattiin hänelle parhaat herkut ja iloisimmat puheet. Ja nyt
varsinkin, kun hän oli tyttärensä mukanaan tuonut, tahtoi emäntä
hyvänä pitää. Ei tiennyt, miten kestitä ja huvittaa, että viihtyisivät
ja näkisivät, että on sitä varaa ja ylellisyyttä Ilomäellä, jos on
Teitossakin.
Emäntä kehoitti, tarjoili ja piti puhetta vuoroon. Mielisteli isäntää,
kehui Annin kauneutta, laski leikkiä omasta lihavuudestaan ja Annin
hentoudesta.
"Jaa, jaa", päätteli Teiton isäntä syödessään junkkimuhennosta, minkä
jaksoi, "laiha saakin tyttönä olla, etteivät luule isännät kovin
kalliiksi elättää."
Emäntä nauraa heläytti. "Voi tuota serkkua, mitä puhuu. On kai suuressa
talossa aina varaa, eikäpä Teiton tytärtä mökkiläisiin anneta."
"Ei toki, ei." Isäntä säesti naurullaan emäntää, "kyllä minä siitä
huolen pidän."
Olli rykäisi ja koetti kohteliaana isäntänä tarjota Ilomäen parasta
sahtia Annille. Emäntä pyyhkäisi taas leukaansa ja iski silmää
isännälle. "Voi, voi kun on hauskaa -- --" yritti hän sanoa, mutta
joutui hämilleen ja sotkeutui sanoihinsa. "Kun on hauskaa, kun näitä
sukulaisia harvoin näkee", tokaisi hän päättävästi jatkoksi.
"Vai hauskaa, kun harvoin", ilvehti isäntä. "Pannaanpa mieleen."
"No tuo serkku se osaa!" Emäntä löi kahta kämmentä. "Hauska, että edes
joskus, niinhän minun piti sanoman."
"Mutta ajatukset saivatkin vahingossa totuuden mukaisen muodon,
niinkös?"
He nauroivat molemmat, löivät leikkiä ja sanoivat kohteliaisuuksia
toisilleen. Anni yksin istui vaiteliaana, ottamatta osaa puheeseen.
Hänestä oli hauska tavata näitä uusia sukulaisia, ja hänelle tuli
taas mieleen, että jos nyt vaan kotona näkisivät ja voisivat arvata,
minkälaisessa seurassa Anni on.
Olisi äiti nauranut, jos Anni oikein olisi saanut hänelle kuvata
tätä Ilomäen tätiä. Ei hän voisi vastustaa, vaikka sattuisi olemaan
huonollakin tuulella. Alussa koettaisi vähän, mutta sitten täytyisi
lopultakin nauraa. "Tuo lapsi, millainen olla pitää", sanoisi hän
sitten niinkuin usein ennenkin, ja siihen huono tuuli haihtuisi.
Olikohan äidillä nyt Annia ikävä ja ajatteliko paljon?
Jos Annilla vaan olisi ollut linnun siivet, niin olisipa nyt yks kaks
pyörähtänyt kotiin, olisi karannut äidin kaulaan ja kertonut hänelle
kaikkea matkalta. Mutta sitten hän taas palaisi, ei hennoisi tätä
hauskaa matkaansa kesken jättää, tahtoisi vain hetkeksi nähdä äidin,
jota kesken hauskuudenkin oli ikävä.
Miten lie äiti käynytkään Annille niin rakkaaksi juuri näinä viime
aikoina. Aina hän oli rakastanut molempia vanhempiansa, oli välistä
katkerasti itkenytkin, kun isä tai äiti olivat toisenlaiset kuin hän
olisi suonut ja kun ei saanut ajatella, että kaikki, mitä he tekivät
ja ajattelivat, oli hyvää. Mutta viime aikoina oli aivan erikoinen
tunne häntä äitiin liittänyt. Oliko se siitä syntynyt, että äiti oli
itsestään hänelle kertonut ja että Anni oli huomannut äidin paljon
kärsineeksi. Tai olivatko sen vaikuttaneet isän epähienot puheet
äidistä tai se, että Annin sydän oli sääliä täynnä, kun ei äiti ollut
koskaan saanut kokea tuota suurta, ihmeellistä, kaikkea muuttavaa ja
uudeksi luovaa rakkauden onnea?
Annin mieleen johtuivat taas äidin puheet sinä iltana vähän ennen
lähtöä, ja hän rupesi arvelemaan sitä, että olikohan äiti joskus
rakastanut vai eikö ollut. Kun uskaltaisi kysyä sitä kotiin tultua!
Ja ehkäpä äiti sitä itsestäänkin kertoisi, kun Annista pian tulisi
aikaihminen, rippikoulun käynyt ja seitsemäntoista vanha.
Viimein olivat illalliset lopussa, ja vieraat pääsivät levolle.
"Muista laskea ikkunaruudut", huusi emäntä Annille ovessa. Anni lupasi
ja heti huoneeseen tultuaan hän ne laski, ettei unohtaisi. Mutta sitten
hän ajatteli, ettei se ehkä autakaan, jos ei laske aivan ennenkuin
nukkuu, ja sitten hän laski ne vuoteessa vielä kerran.
Kun hän aamusella heräsi, oli jo suuri päivä. Hän kavahti istumaan ja
hieroi silmiään. Samassa muisti hän ikkunaruudut ja puna nousi poskille.
Kun Olli sitten aamiaispöydässä rupesi hänen untaan utelemaan, punastui
hän taas. Olli huomasi sen ja tuli hyvilleen, ja emäntä rupesi
härnäilemään, että niin kohdalleenko se uni sattui. Mutta Anni vain
selitti vältellen, että kyllä muuten kertoisi, mutta ei sovi, kun ei
silloin toteen käy.
Ensimmäiset päivät Ilomäellä kuluivat yhtenä ainoana humakkana.
Vieraita syötettiin ja juotettiin, kestittiin ja huviteltiin. Mutta kun
siinä humakassa vielä oltiin, rupesi isä tekemään lähtöä. Ei sanonut
enää joutavansa kauemmin laiskottelemaan, vaan aikoi jo huomenna lähteä.