"Minäkö?"
"Niin sinä, kun haukut isää ja äitiä körttiläisiksi."
"Onko se paha sitten?"
"On. Sinä et saa koskaan sanoa sillä lailla. Muuten en tahdo olla sinun
kanssasi."
"En sano, en", vakuutti Anni tulipunaisena ja pahamielisenä. Hän ei
uskaltanut sanoa, että hän sen sanan oli äidiltä oppinut, koetti vain
puhella muista asioista ja sillä sovittaa erehdyksensä.
Kun he tulivat lukkarin lesken asunnolle, erosivat heidän tiensä.
"Sinun pitää ottaa nämä", sanoi Anni ojentaen tienvarrelta poimimansa
puolukat uudelle ystävälleen. "Katso, tässä on marjoja, oikein hyviä
pakkasen panemia."
"Kiitoksia!" Alma otti vastaan Annin ojentaman kimpun.
"Ja nyt ollaan ystäviä", sanoi Anni, "eikö olla aina?"
"Ollaan, ollaan." Ja Alma läksi juoksemaan pappilaan päin heilutellen
kirjalaukkuansa Annille hyvästiksi.
Tämän jälkeen oli ystävyys heidän välillään solmittu. Almasta sai
Anni oikein sellaisen ystävän, jota oli toivonut, ja Alman kautta hän
oppi toisiakin ujostelematta lähestymään. Mutta ei hän kenellekään
heistä uskaltanut puhua niinkuin Almalle. Toisista se kyllä oli
ylpeyden merkkiä, ettei hän muita kuin pappilan Almaa ystäväkseen
huolinut, mutta pitää heidän täytyi hänestä kuitenkin. Hän oli niin
hyvä ja hellä, aina valmis auttamaan ja ottamaan osaa toisten iloihin
ja suruihin. Ja miten hän osasi kertoa! Hauskemmasti kuin mitkään
kirjat. Vaikka olisi päättänytkin, ettei huoli kuulla, niin yks kaks
hän oli mukaansa temmannut. Ja kun kuuli Annin satua kertovan, täytyi
väkisinkin kertojasta pitää.
Aina kun käsityötunnit alkoivat, pantiin Anni kertomaan. Hän hiipi
silloin perimmäiselle penkille istumaan ja kertoeli siinä työtään
tehdessään hiljaa ja kuiskaillen sadun toisensa perästä. Siinä ei
silloin naurettu eikä supistu. Hiljaa istuttiin kuin hiiret, ja vain
silloin tällöin pistäytyi joku työtään näyttämään opettajattarelle.
Alussa oli Annilla ainoastaan pieni kuulijakunta omia ja Alman
luokkalaisia, mutta vähitellen kasvoi kuulijain luku. Kaikkien teki
mieli asettua peräpenkille Annin läheisyyteen, eikä asiaa enää silloin
voitu salassa pitää. Opettajatar sai siitä tiedon, ja silloin hänkin
tahtoi kuulla Annin kertovan. Mutta siitä ei tullut mitään. Anni
yritteli ja yritteli, tulipunaisena ja hätääntyneenä, ja viimein
tillahti hän itkemään. Opettajatar koetti lohdutella ja rauhoittaa,
mutta turhaan. Anni itki niin, että täytyi lähteä kortteeriinsa
rauhoittumaan.
Pari kertaa vielä pyysi opettajatar käsityötunnilla Annia kertomaan,
mutta joka kerta hän vetäytyi heti toisten tyttöjen taakse, ja sitten
opettajatar lakkasi pyytämästä.
Huhu Annista sadunkertojana levisi pian pitäjää pitkin. Toiset
ihmettelivät, että Teittolaisilla oli sellainen tytär, toiset pitivät
sitä aivan luonnollisena. Tapahtuihan Teitossa siksi paljon kummia,
että satua oli jo siinäkin. Sääli vain, jos sellaiset tuli lapsen
tietoon, sillä ei ne lapsia varten olleet. Tiesihän sen jokainen, että
paholaisella oli paljon tekemistä Teitossa. Öisin kuului hän käyvän
elo-aitoissa viljaa hinkaloista vähentämässä, ja aina hän osasi ottaa
siitä, mihin tiesi isännän panneen sen, minkä hänen neuvostaan oli
köyhältä velalliselta nylkenyt. Ja sitten kun elot piiloon pisti, niin
osasipa panna niin, että vasta ison ajan kuluttua löydettiin.
Usein kuultiin hänen ullakollakin kopeloivan, ja kerran hän oli emännän
säikäyttänyt puolikuoliaaksi. Toisin ajoin hän taas koirana kulki
haukkumassa vaarin rakennuksen ympärillä, siksi kai, ettei kukaan
saisi viedyksi, mitä hänellä siellä omaa oli.
Kaisa muori, kylä-ämmien uutislehti, tiesi vielä paljon muutakin, jota
ei kertoa tahtonut. Senverran muori vain sanoi, ettei se häntä yhtään
ihmetyttänyt, että Anni satuja osasi, eikä sekään, että hän oli niin
viisas ja kaunis lapsi. Ei tosin isällä eikä äidillä eikä luultavasti
kellään heidän suvussaan ollut tuollaisia ihmeellisiä sinisilmiä,
hienoa läpikuultavaa hipiää ja kullankarvaisia kiharoita, mutta kun
tuntee tämän maailman pahuuden ja sen monet viettelykset, ei enää
ihmeetkään ihmetytä. Niin arveli muori.
"Sääli tyttöä", sanoivat toiset. "Jumala varjelkoon viatonta", lisäsi
rovasti. Mutta rovastin rouva tuli huoliinsa, sillä olivathan Anni ja
Alma paljon yhdessä. Ties mitä siitä ystävyydestä vielä voisi koitua.
Pitkä neuvottelu pidettiin sitten asian johdosta pappilassa. Rovasti
arveli, etteihän niitä lapsia kuitenkaan voi kaikesta pahasta varjella.
Jumalalle on se asia uskottava, siitä vaan pitää kieltää, mikä on paha.
Ja kun rovasti sillä lailla ajatteli, ajatteli hänen vaimonsakin,
ensin vähän tuumailtuaan, samoin. Mutta varalta kutsui hän kuitenkin
Alman kahden kesken puheillensa ja tiedusteli tarkkaan, mitä hän Annin
seurassa tavallisesti teki ja puheli. Alma vähän säikähti kysymystä,
mutta koetti sitten tyynesti tehdä tiliä heidän toimistaan.
Kun äiti kuuli, että he lukivat ja kertoilivat kertomuksia ja satuja,
tahtoi hän tietää minkälaisia ja minkä nimellisiä ne olivat, ja Alma
koetti luetella, kuitenkin vältellen sellaisia nimiä, joista luuli,
ettei äiti pitäisi. Sitten äiti sanoi, että Alma aina olisi varovainen
toistenkin kanssa leikkiessään, ettei tekisi sellaista, joka Jumalan
mielen vihoittaisi ja tekisi omantunnon tylsäksi tai kipeäksi.
Alma lähti äidin luota hyvillään, ettei sen lähemmin asiaa tutkittu,
mutta omatunto oli kipeänä siitä, että äidiltä oli salannut, mitä iloa
Annin kanssa olivat pitäneet lukkarin muorin tuvassa, muorin poissa
ollessa kun olivat leikkineet "Tuhkimoa", "Zoea eli muuttumista" ja
muita, mitä vanhasta "Pääskysestä" olivat löytäneet.
Mahtoiko Jumala siitä olla vihainen? Eihän niissä mitään pahaa ollut,
oli vain se leikkiminen ollut niin kovin, kovin hauskaa. -- Ja se
Anni, miten se keksiä osasi! Ja miten sen silmät säihkyivät ja posket
punoittivat, kun oli oikein leikin touhussa!
Mutta olivathan he sitten läksynsäkin lukeneet ja vielä oikein hyväksi.
Eihän Jumala siitä mahtanut vihoissaan olla, ei leikistä ainakaan, jos
ei siitä, että salassa pitivät. -- --
Alman omaatuntoa vähän kolotti, mutta hän koetti auttaa äitiä
kotiaskareissa ja lukea läksynsä entistä paremmin, ja sitten koko asia
vähitellen unohtui.
* * * * *
Kun Anni kerran oli päässyt oikein perehtymään sekä koulutyöhön että
toveri-elämään, kuluivat kuukaudet ja vuodet pian umpeen. Aivan
uskomattomalta tuntui hänestä, kun kansakoulussakäynti läheni loppuansa
ja hän viime kerran valmistautui lähteäkseen koulun vuositutkintoon.
Isä ja äiti läksivät silloin molemmat mukaan ja ottivatpa vielä
Antinkin matkaan.
"Hyvä kun ajoissa oppii, miten koulussa ollaan", arveli isä.
"Ei tuo muutenkaan pahaa tee tulla vähän ihmisten ilmoille. Pianhan
metsistyy, jos ei koskaan toisia näe."
Äiti istui viimeistellen Annin tutkintopukua ja vetäisi langan säiettä
lujaan, niin että se katkesi.
"Kuules, Antti, mitä äiti sanoo!" Isäntä nipisti poikaa korvalehdestä.
"Oletko sinä metsistynyt, vai osaatko olla ihmisiksi, kun koululle
viedään?"
Antti, joka kuori pajukeppiä, kohotti katseensa kepistä, ja hänen
mustat silmänsä vielä mustenivat, kun miehekkäästi kohotti ruskettuneen
kätensä.
"Kyllä minä, jahka tulen kouluun! Minä näytän, että voitan kaikki
pojat."
Isäntä rupesi nauramaan. "Et sinä muuten minun poikani olisikaan. Mutta
heitä sinä kuitenkin ne painelemiset ja tappelut ainakin välitunnin
ajaksi sitten, kun koulua rupeat käymään. Ei sinusta muuten Teitolle
kunniaa koidu, huuletko sinä koulun olevan tappelemista varten?"
"Eikö kaikki pojat sitten tappele?" sanoi Antti ja katsoi ihmeissään
isään.
"Kyllähän ne tappelee, mutta katso, koulussa pitää osata muutakin.
Ymmärrykseltään täytyy siellä olla yhtä sukkela ja norja kuin
ruumiiltaan tappelussa. Muuten sitä ei osaa läksyjään lukea."
Antti katsoi hetken arvellen isään. "Anni saa lukea", sanoi hän sitten
päättävästi. "Ei Anni kuitenkaan opi tappelemaan."
"Kuules sinä, mamma, kuules tuota poikaa!" Isäntä nauroi niin, että
vatsaansa piteli. "Siitä se mies tulee! Semmoinen se olla pitää, jolle
isännyys täällä annetaan." Hän nousi lähteäkseen ja pyyhkäisi ohimennen
Annin poskipäätä. "Tuon sopisi korkeitten kartanossa kepsutella", sanoi
hän ovesta mennessään. Mutta ainoastaan äiti sen kuuli.
Kun Annin puku oli valmis, rupesi äiti häntä laittamaan kuntoon. Muusta
hän suoriutui pian, mutta tukan suhteen oli arvelemista. Teki niin
mieli heittää Annin kiharat hajalleen, koota ne ainoastaan päälaelta
pieneen palmikkoon keskelle. Mutta uskaltaisikohan? Jos muut sitä vain
nauraisivat, että Teiton emäntä on vielä olevinaan herrassäätyä ja
luulee lastensakin sitä olevan? Mutta nuo pitkät kellertävät kiharat
olivat niin kauniit, kun ne vapaasti valuivat hartioille. Miten hän
hennoisi niitä kahlita?
Hän koetti ensin toisella, sitten toisella tavalla, mutta lopuksi
jätti hän kuitenkin hiukset valloilleen. Sitten hän haki pienen
vaaleanpunaisen silkkinauhan ja sitoi sen silmukalle Annin päälaelle.
Se oli ensimmäinen koristus, jonka hän oli Annille ostanut oikein varta
vasten, ja se tuntui hänestä itsestään melkein yhtä juhlalliselta kuin
Annista.
Annin perästä tuli Antin vuoro ja Antin perästä äidin. Sitten isä
jo käski joutumaan. Ei muuta kuin kiireesti rattaille, ja sitten
lähdettiin.
Kun ajettiin koulun pihaan, muisti Anni, miltä oli tuntunut neljä
vuotta sitten, kun isä ensi kertaa hänet oli tänne saattanut. Miten
silloin väenpaljous oli häntä peloittanut ja miten toiselta silloin
kaikki tuntui. Nyt ei hän yhtään säikähtänyt, vaikka näki pihan aivan
mustanaan hevosia, ajokaluja ja väkeä. Tuntui vain niin juhlalliselta
ja samalla vähän ikävältä, kun muistui mieleen, että tämä oli viimeinen
tutkinto. Ei hän saisi koskaan enää takaisin tätä hauskaa kouluaikaa,
ei saisi hartaana opetusta kuunnella, kuten tähän asti, ei toverien
kanssa pihamaalla leikkiä, eikä harpata portaita pitkin kilvan toisten
kanssa kuten ennen. Tuntui sydäntä oikein ahdistavan, kun hän tätä
ajatteli. Mutta ei sitä nyt suremaan joutanut. Täytyi vain oikein
juoksujalkaa rientää sisään toisten luo.
Eteisessä seisoivat koulutytöt uunin puoleisessa nurkassa toinen
toisiinsa painautuneina, kaikki juhlapuvuissaan, vakava, puoleksi
utelias, puoleksi pelokas ilme kasvoillaan. Annikin liittyi heti
joukkoon, ja suusta suuhun kävi hiljainen, kiihkeä supina: "Päivää.
Mitä kuuluu? Eikö sinua peloita? Eikö ensinkään?"
Samassa ilmestyi opettajatar kynnykselle kutsuen joukkonsa sisään.
Kuiske vaikeni äkkiä ja kaikki rupesivat hiljaa ja juhlallisesti
asettumaan paikoillensa.
Juhlapukuinen yleisö täytti pian salin. Opettajatar asettui paikallensa
ja virsi aloitettiin.
"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen." -- --
Veisuu täytti voimakkaana, kantavana koko salin, virtasi sitten
avoimien akkunoiden kautta kauas ulos yli rasvatyynen järven,
jonka pintaan kaareutuva kesäinen taivas ja juhlapukuiset rannat
kertaantuivat.
Kirkas päivänpaiste virtasi ikkunain kautta saliin, ja leivosen
liverrykset ulkona yhtyivät suvivirren säveleihin. Nuorekasta ja
eloa uhkuvaa oli kaikki. Se soinnutti kevätriemua joka rintaan, sai
joka sydämen hehkumaan. Kaikki sen tunsivat. Siksi oli kaikilla sama
yhteinen ja suuri ilo.
Kun virsi oli veisattu ja rukous pidetty, alkoi kuulustelu. Kiivaasti
sykki monen sydän, ja isien ja äitien jännitys oli melkein yhtä suuri
kuin lasten. Joka kerta kun joku lapsista nousi vastaamaan, syntyi
ovensuussa seisovien joukossa liikettä. Siellä isä tai äiti silloin
kurottautui varpailleen voidakseen paremmin nähdä, miten "meidän Matti
tai Anna Liisa" selviytyi kuulustelussa.
Salin perällä istuivat koulun johtokunnan jäsenet, pappi rouvineen ja
pitäjän hienosto, joka säännöllisesti saapuen koulun vuositutkintoon
tahtoi osoittaa kansanvalistusharrastuksiaan. Tältä kulmalta tehtiin
silmälasien takaa ahkerasti huomioita ja kuiskailtiin arvosteluja,
jotka ainakin toisissa lisäsivät pelkoa, toisissa ehkä juhlatunnelmaa.
Tänä vuonna oli hienosto oikein sekä miehissä että naisissa
tilaisuuteen saapunut. Kunniapaikat peräpenkillä olivat täpösen täynnä,
ja hiljainen kuiskaus -- useimmiten ruotsinkielinen -- osoitti, että
huomioita tehtiin.
"Ett sådant månskensansigte" [Semmoiset kuutamokasvot], kuiskasi
"hovin" nuori neiti vieressään istuvalle herrasmiehelle, kun Teiton
Anni nousi vastaamaan.
"Kerrassaan kuin lilja keskellä kaalimaata", vastasi herra niinikään
ruotsiksi, vähän naurahtaen omalle sukkeluudelleen.
"Hvarifrän är den lilla skönheten?" [Mistä on se pieni kaunotar?]
kuiskasi jokseenkin kuuluvasti pyylevä rouva toiselta riviltä.
Anni, joka oli vastaamisen touhussa, ei kuullut sanoja, mutta hänen
äitinsä kuuli ne sensijaan, ja sydän paisui ilosta. Hän katsoi
ympärilleen ja oikaisihe ensi kertaa vuosikausien kuluttua oman arvonsa
tunnossa. Tuntui kuin raskas taakka olisi maahan pudonnut ja kohtalon
köyristämä vartalo oiennut. "Hän on minun toivoni ja taisteluni lapsi",
ajatteli hän katsellen Annia, joka toisten kanssa asettui opettajan
eteen laulua alkamaan.
"Katso mamma", kuiskasi isäntä nykäisten vaimoaan käsipuolesta. "Päätä
pitempi hän on kaikkea kansaa ja seisoo kuin kukkanen toisten keskellä."
"Ole hiljaa!" Anna töykkäsi kyynärpäällään miestään. "Kyllähän
minullakin silmät on."
"Mutta katso, katso nyt kuitenkin", kuiskasi ukko uudelleen, kun
opettaja, pidettyään pienen puheen, alkoi jakaa päästötodistuksia
oppilaille ja Annin nimi ensimmäisenä mainittiin.
Peräpenkillä nostettiin silloin kakkulat nenälle, ja supinaa
rupesi kuulumaan sieltäpäin. Mutta ei yksikään katsonut niinkuin
isä ja äiti, kun Anni luokan ensimmäisenä oppilaana meni ottamaan
päästötodistuksensa.
"Se on tyttö tuo, minun", kuiskasi isäntä.
Mutta äiti ajatteli, että hän oli paljon kokenut ja kärsinyt, paljon
uhrannut ja vähän voittanut, mutta hän alkoi aavistaa, että hän kerran
kuitenkin saisi vaivoistaan hedelmiä niittää, saisi nähdä sadonpäivän
sarastavan kirkkaana ja onnekkaana.
8.
Toisena talvena sen jälkeen kuin Anni oli päättänyt kansakoulunsa,
rupesi isä puuhaamaan matkaa. Hän aikoi käydä sukulaisia katsomassa
ja lupasi ottaa Annin mukaansa. Alku-aiheena tähän matkaan olivat
oikeastaan raha- ja kauppa-asiat, mutta siihen, että hän aikoi ottaa
Annin mukaansa, oli toinen syy. Annilla oli tänä keväänä rippikoulu
käytävällä. Hän oli siitä monta kertaa jo puhunut ja oli iloinnut
siitä, että nyt pappilan Almakin aikoo rippikouluun ja heistä tulee
taas lukutoverit. Isä ei siihen silloin mitään sanonut, mutta
itsekseen hän päätti, että siitä ei mitään tule, ei niin kauan kuin
hän ohjaksissa on. Annia ei anneta körttiläispapin opetettavaksi,
pois toimitetaan vaikka keinolla millä toiseen pitäjään ja toisen
papin opetettavaksi, mutta niin ettei tyttö syytä huomaa eikä siitä
mielipahaa saa.
Isäntä otti asian puheeksi emännän kanssa, selitti, että tässä
tarjoutui oiva tilaisuus saada pulma Annin suhteen ratkaistuksi ja
sanoi aikovansa lähteä jo viikon perästä. Anna ei siihen sanonut
vastaan eikä puolesta. Kun isäntä kerran oli asian päättänyt, ei siinä
sanomiset auttaneet, eikä hänellä tässä mitään erityistä sanottavaa
ollutkaan. Ikävältä tuntui erota Annista, mutta oli hänkin sitä
rippikouluaikaa pelännyt. Eihän sitä tiennyt, vaikka Annista siellä
olisi tullut herännyt, joka vielä omia vanhempiansakin moittisi ja
vastustaisi. Se se isku olisi äidille, vielä murtavampi kuin entiset
iskut. Ei, parempi oli vara kuin vahinko. Paras, että Anni ajaksi
toimitettiin pois kotoa, jotta sitä kauemmin säilyisi kodin ilona.
Sitä vain Anna ihmetteli, miksi hänen miehensä niin kovasti vastusti
Annin käyttämistä kotipitäjän rippikoulussa. Vähällä olisi voinut
odottaa aivan päinvastaista, sillä ukko oli aina sairautensa jälkeen
ollut hyvin harrastavinansa jumalisuutta. Sunnuntaisin hän aina luetti
jumalansanaa, niin että oikein väsyttämään rupesi, ja lasketteli
raamatunlauseita ihan rentonaan, kun senmielisen puhetoverin sai. Se
hänet vain heränneistä erotti, että sanoi heitä lahkolaisiksi ja itse
tahtoi lujasti pysyä kirkon ja sen oikean opin puolella. Siitä oli ehkä
alkuaan hänen halunsa saada Anni toisen papin kouluunkin.
"Kuules mamma", sanoi isäntä, kun astui ovesta sisään, "nyt meillä jo
on matkatuumat selvillä Annin kanssa."
Anni tuli juosten isän kintereillä ja kavahti äidin kaulaan. "Äiti,
äiti kulta, miten minä olen iloinen!"
"Siitäkö, että pääset kotoa pois?"
"Ei, mutta siitä, että pääsen matkustamaan isän kanssa, kun saan nähdä
vieraita pitäjiä ja vieraita ihmisiä, kulkea junassa, nähdä kaupunkeja,
ihmiselämää ja kaikkea! -- Se on kuin satua, aivan kuin satua!"
Anni oli niin haltioissaan, ettei voinut paikallaan pysyä, juoksi
kamarista keittiöön ja keittiöstä pirttiin. Hän kertoi palvelustytölle,
että nyt hän pääsee matkoille, ja kun Antti tuli kotiin koulusta, huusi
hän jo ovelta uutisen hänelle.
Antti ei ottanut uskoakseen, mutta kun sekä isä että äiti todistivat
Annin puheen todeksi, rupesi hänen käymään kateeksi.
"Minäkin tahtoisin mukaan", sanoi hän viskautuen nyrpeisenä penkille.
"Kyllä sinä vielä ennätät", lohdutteli äiti. "Isäkin on matkustanut
niin paljon. Kyllä sinäkin pääset."
"Mutta Anni pääsee nyt, ja hän on vain tyttö." "Anni on sinua vanhempi
ja on jo kunnialla lopettanut koulunsa. Luepa sinäkin vaan ahkerasti
läksysi, niin kyllä vielä pääset", lohdutteli äiti.
"Mitä sinä poika mökötät", sanoi isä kamarin ovelta. "Ei tuollaisia
vielä matkoille viedä. Mutta kunhan kasvat, sitten vien. Saat kulkea
samoja teitä kuin isäsikin nuorena, jos vaan pystyt samanlaiseen
työhönkin. -- Siellä sitä kuntoa kysyttiin merellä, kun aallot ärjyivät
kuin vihaiset koirat ja vesi huuhteli laivan kannen ja koko miehistön
niin, että pakkanen peitti kaikki jääkuorella."
"Oletko sinä sellaisia matkoja tehnyt, isä?" Antti oli kuunnellut
korvat porhollaan ja silmät suurina. Hän oli niin innoissaan, että
unohti koko äskeisen harminsa.
"Olen, olen, poikaseni. Mitäpä sinun isäsi ei olisi nähnyt! Hän onkin
tämän maailman rantoja kierrellyt koko lailla, on totisesti."
"Menetkö sinä merille nytkin?" kysyi Antti, ja taas rupesi kateeksi
käymään.
"Enkä mene. Sen matkan minä säästän sinulle. Ei tyttöjä sovi sellaisiin
viedä. Minä vien Annin vain sukulaisiin vähän kyläilemään."
Antti rauhoittui, kun kuuli tämän. Mitä siitä kyläilemisestä? Ei sitä
kannattanut suuresti kadehtia. Mutta hän kun kerran mieheksi pääsisi,
saisi hän nähdä kaiken, mitä isäkin oli nähnyt ja vähän lisäksi vielä.
Sillä lohdutti hän itseään, kun Anni iloisena kuin lintunen liverteli
matkastaan. Ja äiti, joka laitteli Annin vaatteita matkakuntoon, oli
hyvillään, että poika siksi vähällä oli rauhoittunut.
"Äiti, sinä jäät niin yksin nyt", sanoi Anni viimeisen edellisenä
iltana, kun he kahden istuivat kamarissa käsitöineen. "Mutta onhan
sinulla Antti!"
"Antista ei ole paljon iloa. Pojista ei ole mihinkään tuossa Antin
iässä."
"Onko sitten tytöistä enemmän?"
"Onhan toki. Sinä sitä varsinkin olit seuraksi jo pienempänä. Istuit
hiljaa kuin aikaihminen kirjan ääressä ja koetit isälle ja minulle
satuja tavailla."
"Sadut ovatkin sitten aina olleet ystäviäni", sanoi Anni iloisesti, ja
kaunis lämmin hymyily kirkasti hänen kasvojansa.
Äiti painautui työtään lähemmin tarkastamaan. "Se johtui ehkä siitä",
sanoi hän hiljaa, "että minä ennen syntymääsi niin paljon ajattelin
asioita, joita ei ollut olemassakaan. Minä olen aina vaatinut elämältä
enemmän kuin se on antanut. Mutta muulloin olen sentään ollut
järkevämpi ja ottanut elämän semmoisena kuin se on. Silloin olin
sielultani sairas, ja siksi niin paljon ikävöin ja ajattelin."
"Ja siitäkö sinä luulet, että minä opin rakastamaan satuja?" Anni
katsoi ihmeissään äitiin.
"Niin, tulin tuota ajatelleeksi", vastasi äiti. "Mutta on sitä vikaa
muuten ollut isäni suonissa. Isänisäni oli aika satuniekka." Äiti aikoi
kääntää puheen toisaalle. Mutta Anni ennätti ennen.
"Äiti", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät. "Se oli sitten sinun
ensimmäinen lahjasi minulle. Sinä et tiedä, miten onnelliseksi se on
tehnyt minut."
Äiti nosti katseensa ompeluksesta ja loi pikaisen silmäyksen tyttöön.
Miten kummallinen lapsi hän oli, ja miten kauniisti hänen kasvonsa
loistivat!
"Ei sitä tiedä, jos se niinkään hyvä oli. Opit siitä vain
toisenlaiseksi kuin muut. Minä sitä pelkäsin jo, kun olit pieni."
"Olinko sitten toisenlainen kuin muut?"
"Olit. Ja minä aina ajattelin, että se oli minun syyni. Siksi oikein
pyysin Jumalalta, että Antista tulisi toisenlainen."
"Olisitko suonut, että minäkin olisin ollut toisenlainen?"
"En, kun en jaksanut sitä silloin toivoa. Minulla oli niin paljon
surua ja kaipasin juuri sellaista lauhkealuontoista kuin sinä. -- Sinä
tiedät, että ennen olin asunut pappilassa, eikä isäsi ollut muuta kuin
talollinen. Minä olin vanha jo silloin, 36 vuotta täyttänyt, eikä ollut
helppo tulla toisiin oloihin. -- -- Nythän ne kuuluvat vanhemmatkin
menevän naimisiin, mutta silloin oli toisin, Kaikki pitivät minua
vanhanapiikana, enkä itsekään muuta ajatellut. Silloin tuli isäsi. Minä
rupesin ajattelemaan asiaa. -- Oma koti on hyvä lahja, Anni. Sitten
päätin, mutta se oli raskas hetki."
Äiti vaikeni ja Anni katsoi häneen kysyvästi. "Etkö sinä rakastanut,
isää?" sanoi hän hiljaa ja hänen huulensa värähtivät.
"Minä en sitä nyt voi sinulle selittää, Anni, mutta kun tulet,
isommaksi, niin ymmärrät minua. Silloin tiedät, että sitä voi pitää
jostakin jonkun verran, mutta kun menee naimisiin, kuoleutuu se
vähäkin, jos ei rakkautta ole ollut tarpeeksi. Kun sen ymmärrät,
ymmärrät, että minä kaipasin sinua, kaipasin ihmistä, jota voisin koko
sydämestäni rakastaa ja helliä."
"Äiti, rakas äiti." Anni kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Ja nyt sinä
kuitenkin annat minun lähteä pois."
"Pitäähän sinun päästä vähän maailmaa katsomaan. Nyt saat nähdä ja
oppia paljon, ja sitä olen aina sinulle toivonut."
"Ja tulenhan minä takaisin piankin kertomaan sinulle, äiti, kaikesta,
eikö niin?"
"Toivotaan", sanoi äiti ja nousi. Mutta hän huokasi, kun laski työn
kädestään. Ehkä oli hän tehnyt pahasti, kun oli näitä kaikkia puhunut.
Mutta miten se tulikaan, aivan kuin vahingossa! -- Ehkä johtui se siitä
että Anni ensi kertaa jättäisi kodin ja palaisi vasta rippikoulun
käyneenä aikaihmisenä. Se ajatus se ehkä teki äidinkin mielen niin
oudoksi ja houkutteli erohetkenä puhumaan asioita, joita ei muuten
olisi voinut eikä jaksanut tytölle uskoa.
"Nyt sinun pitää unohtaa sadut ja kaikki tämmöisetkin puheet", sanoi
äiti koettaen lyödä leikiksi. "Kun tulet takaisin, toivon, että olet
suuri, ymmärtäväinen tyttö."
Mutta Annin ei ollut helppo seurata näitä neuvoja. Äidin puheet häntä
valvottivat myöhään sinä iltana. Tuntui niin kummalta, että äiti oli
puhunut hänelle tällaisia isän ja omista suhteistansa, ja entä sitten
se, että äiti oli niin paljon kärsinyt ja surrut! Äiti rukka! Ehkä hän
siitä oli käynyt niin tylyksi ja kärttyisäksi? Monet pitivät häntä
pahasisuisena ihmisenä, sen tiesi Anni, ja se oli aina häneen koskenut.
Tiesihän hän, miten hyvä äiti oikeastaan oli. Miksi hän sitten joskus
tuntui niin kovalta, niin tylyltä? Suru oli siihen syynä, nyt se
Annille selveni, ja nyt pyysi hän sydämestään äidiltä anteeksi, että
välistä oli pelännyt hänen äreyttään.
Annille tuli kyyneleet silmiin, kun hän tätä ajatteli. Äiti kulta,
miten hän häntä rakastaisi, -- nyt enemmän kuin koskaan ennen!
Kesken kaikkia näitä ajatuksia petti uni Annin. Silmät painuivat
kiinni, käsi vaipui herpautuneena vuoteen laidalle, ja hän vaipui
syvään, rauhalliseen uneen.
Aamulla hän heräsi säikähtyneenä. Tuntui kuin olisi hän maannut kaksi
yötä peräkkäin, niin sikeästi hän oli nukkunut.
"Joudupa nyt", muistutti äiti keittiön ovelta. "Tämä on sinulla
viimeinen päivä täällä kotona."
Tuossa tuokiossa oli Anni pukeutunut ja valmis äitiä auttamaan.
Kun viimein kaikki työt olivat tehdyt ja puolinenkin syöty, läksi
Anni Rajalaan hyvästille. Hänellä oli siellä pieni holhokki, nuorin
lapsista, jota hän ei mitenkään tahtonut jättää hyvästelemättä, Liisu,
joka oli Annia vanhempi, oli jo palveluksessa, ja kaksi häntä nuorempaa
oli kuollut. Pikku Martta oli syntynyt keväällä juuri Annin täyttäessä
seitsemän vuotta, ja siksi oli Anni aina pitänyt häntä erityisesti
omaisuutenaan. Toiset sanoivat, että hän oli Annin näköönkin, ja se oli
Annista hauskaa kuulla.
Martalla oli Annin suuret, tummansiniset silmät ja hieno, läpikuultava
hipiä. Mutta Annin kultakiharoita hänellä ei ollut, sensijaan
ainoastaan paksu, vaaleanruskea tukka, joka kahtena pitkänä palmikkona
riippui selkää pitkin.
Taas rupesi ikävä tuntumaan, kun Rajalassa piti hyvästiä sanoa. Leena
toivotteli hartaasti hyvää, onnellista matkaa ja pyysi muistamaan
Jumalaa siellä vieraallakin maalla. Pikku Martta piti Annia lujasti
kädestä, kuin ei olisi tahtonut irti päästääkään. Mutta erota täytyi
kuitenkin viimein, vaikka Martta saattamaankin läksi.
Rupesi jo hämärtämään, kun Anni palasi kotiin. Äiti oli paraikaa
kokoamassa Annin tavaroita, ja Anni rupesi häntä auttamaan.
Kun iltaruoka oli syöty, tahtoi isä, että jumalansanaa luettaisiin.
Äiti otti vanhan suuripränttisen raamatun esille ja rupesi lukemaan. Se
tuntui Annista turvalliselta ja hyvältä, tuntui kun olisi taannut onnea
ja menestystä, matkalle. -- -- Mutta kun äiti lopuksi luki Isämeidän
virsikirjasta, rupesi ääni tuntuvasti vapisemaan. Ja jota pitemmälle
hän pääsi, sitä enemmän se vapisi.
"Päästä meitä pahasta", kuului lyhyeen ja hätäisesti kuin tukahdutettu
nyyhkytys. Annikin teki itkua, mutta koetti sitä salata, ettei isä
nauraisi. Sitten erottiin, mutta äiti sai viimeiset ja hellimmät
hyväilyt.
Anni nukkui levottomasti sen yön. Yhtenään hän heräsi ja olisi noussut,
keskellä yötä, ellei olisi tuntenut äidin nukkuvan. Kerran kuuli hän
isän raapaisevan tulta ja katsovan seinäkelloa, mutta mahtoi vielä olla
liiaksi aikaista, koska isä paneutui takaisin vuoteelle. Annikin vaipui
uudelleen unenhorroksiin, mutta heräsi, kun isä rupesi liikkumaan.
Hän oli yht'aikaa valmis kuin isä ja rupesi heti auttamaan äitiä
kahvihommissa.
Oli vielä aamuhämärä, kun he läksivät. Isä teki kiirettä, sanoi matkaa
olevan pitkältä sen päivän varalle. Kaikki saattoivat pihalle, ja äiti
pisti vielä viime hetkessä nahkaset paremmin Annin ympärille. Isä käski
hevosta, ja Anni kuuli kuin unessa portille asti äidin viimeisen:
"hyvästi ja onnea matkalle!"
Oli suoja ilma ja hyvä keli. Annilla oli niin paljon kyselemistä
isältä, että hän aivan hämmästyksestä äännähti, kun isä ensi kertaa
poikkesi kievariin. Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jaloittelemaan ja
nälkäkin rupesi jo tuntumaan.
Anni avasi äidin täyttämän eväskontin, otti eväät esille ja järjesti
ne sievästi pöydälle. Sitten he kävivät ruokaan käsiksi oikein hyvällä
halulla. Mainiolta se maistui ja iloisella mielellä he olivat, isä
varsinkin. Hän kertoili kaskuja jos jonkinlaisia ja nauraa hohotti
isoäänistä nauruaan.
Oikein se nauru vihloi Annin korvia. Hän muisti äitiä ja äidin
toisiltaisia puheita. -- Jos olivat tuollaiset pikku seikatkin äidistä
ehkä ikäviltä tuntuneet, hän kun oli tottunut pappilan hiljaisuuteen
ja niihin, jotka puhuivat toisella tavalla kuin isä. Ja jos hän olisi
tahtonut neuvoa ja korjata, mutta isä ehkä ei suvainnut, suuttui vain
ja äityi pahemmaksi.
"Juo olutta, se lämmittää", sanoi isä ja tarjoili Annille. Anni ei
olisi tahtonut, mutta isä vaan käski. Silloin hän maistoi, mutta suu
vääntyi niin väärään, että isä rupesi nauramaan.
Kun he olivat syöneet ja lämmitelleet ja hevonenkin oli levähtänyt,
läksivät he jatkamaan. Myöhäiseen iltaan asti ajoivat. Annin tuli uni
ja vilu, eikä matkustaminen enää tuntunut hauskalta.
Viimein yöpyivät he pieneen kievariin, mutta Anni oli niin unillaan,
ettei siitä sen enempää muistanut kuin että uninen palvelustyttö tuli
heille tilat tekemään.
"Unikeko, unikeko", huusi isä aamulla Annin korvaan. Anni kavahti
pystyyn ja hieroi silmiänsä. Miten kumman näköistä kaikki, ja entä
missä äiti oli! "Isä", sanoi hän hätäisesti, "isä." Mutta samassa
muisti hän, ettei ollutkaan kotona, vaan matkalla isän kanssa. Silloin
tuli kiire, ettei isän vaan tarvitsisi häntä odottaa.
Yöllä oli kylmännyt ja oli aika pakkanen, kun he läksivät. Anni
peittäytyi hyvästi nahkasiin ja isä lohdutti häntä sillä, että nyt
ei ajetakaan koko päivää. Poiketaan suureen taloon, jonne isällä on
asiata ja jonne jäädään yöksi jos käsketään. Se oli Annista hauskaa.
Hän tahtoi niin mielellään nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Ja
huomispäivänä taas odotti vielä suurempi ilo, kun saisi junan nähdä ja
sillä oikein kulkeakin.
Annilla oli niin paljon ajattelemista ja kysymistä, että isää ihan
nauratti. "Sittenpähän saat nähdä", vastasi hän tavallisesti tai rupesi
hän kertomaan niin mahdottomia, että Anni selvään huomasi hänen tekevän
pilaa hänestä. Silloin hän ei viitsinyt enää kysyä, vaan ajatteli
että olkoon siksi, kun itse näkee. Aurinko oli jo laskemassa metsän
taakse, kun he saapuivat talolle, josta isä oli puhunut. Pihalla ei
näkynyt muita kuin renkimies, joka hakkasi havuja tallin edustalla. Isä
kysyi, oliko isäntä kotona, ja renki sanoi olevan. Sitten hän jatkoi
hakkaamista, ei vilkaissutkaan vieraisiin eikä tullut hevosta ottamaan.
Isä ja Anni nousivat reestä ja olivat juuri astumassa kartanolle päin,
kun talon isäntä tuli heitä vastaan. Heidät saatettiin sitten sisään,
jossa kookas, punakka emäntä kovaäänisesti heitä tervehti ja pieni,
pitkäkarvainen villakoira ulisten juoksi vastaan.
"Tövel, Tövel", huusi emäntä, mutta "Tövel". ei siitä välittänyt, hyppi
vain Annia vastaan ja vinkui minkä jaksoi. Annia rupesi naurattamaan,
ja silloin emäntä huusi hänelle korvaan, että heillä oli asunut ruotsia
puhuva herra, joka oli tätä penikkaa Töveliksi [Stövel = saapas]
sanonut. Siitä se nimensä oli saanut.
Mutta Annia vaan nauratti yhä enemmän. Häntä nauratti Töveli ja Tövelin
nimi, kun ymmärsi, mistä se oli johtunut, ja häntä nauratti emäntä,
joka ei luullut toisten hiljaisempaa puhetta kuulevan, kun itse oli
vähäkuuloinen. Olisipa äiti ollut muassa nyt, kyllä hänkin olisi
nauranut! Ja kyllä hän nauraisi sitten, kun Anni pääsisi kaikesta
kertomaan!
Isä yhdessä talon isännän kanssa vetäytyi salin vieressä olevaan
pieneen kamariin, ja Anni jätettiin emännän huostaan. Kyllä sitten sen
iltaa sai kuulla sitä kovaäänistä puhetta. Emäntä vuoroon tutki tietoja
Annilta, vuoroon kertoi itse. Alussa se oli Annista hauskaa, mutta
sitten hän väsyi.
Seinän takaa saattoi hän erottaa isän ja talon isännän äänet. Väliin
oli puhe matalaa kuiskailemista, väliin taas he äänekkäästi laskivat
kompiaan säestäen sukkeluuksiaan kovaäänisellä naurulla. Annista
se tuntui pahalta, hän ei tiennyt miksi. Hän muisti taas äitiä ja
ajatteli, että varmaan olisi se äitiinkin tehnyt vastenmielisen
vaikutuksen, jos olisi äiti ollut kuulemassa. -- Ehkä isä olikin
ottanut äidin mukaansa matkoille silloin, kun ei vielä ollut lapsia
talossa. Anni olisi tahtonut sitä kysyä äidiltä, ja sitten sitäkin,
että mitä äiti oli matkustamisesta pitänyt. Oliko hän ollut huvitettu
siitä niinkuin Anni, vai oliko silloinkin surrut ja kärsinyt..
Kun emäntä viimein tuli illalliselle kutsumaan, oli Anni jo niin
väsyksissään, ettei ruoka maistunut. Hän toivoi vain pääsevänsä
nukkumaan, että sitten pian aamu joutuisi ja asemalleajo.
Tövel juoksi haukkuen heidän perässään, kun he toisena päivänä
aamiaisen syötyään läksivät, ja emäntä huusi vielä viimeiseksi
kovaäänisen: "Muistakaa jälkiänne."
Anni rupesi kohta isälle kertomaan, mistä Tövel oli nimensä saanut,
kertomaan emännästä, hänen jutuistaan ja hänen kysymyksistään. Mutta
isäntä ei näkynyt puhetta kuulevan. Hänellä oli omat asiat mielessään,
siksi rupesi Annikin omiaan ajattelemaan, miettimään junan kulkua ja
sitä, mitä siitä kotolaisille kertoo, kunhan sen näkee.
Puolenpäivän tienoissa he saapuivat asemalle. Juna ei vielä ollut
siellä ja isä sanoi, että "se hevonen usein odotuttaa itseään, mutta
eipä koskaan odota, vaikka kuin tärkeätä olisi."
Oli vielä melkein tunti aikaa junan tuloon. Isä sanoi ajavansa
kievariin lämmittelemään, mutta Anni tahtoi jäädä asemalle odottamaan
junan tuloa. Hän ei malttanut mennä edes odotussaliin, vaikka isä
käski. Hän tahtoi mieluummin odottaa ulkona oikein ennättääkseen
katsella minkälaista sielläkin oli.
Hiljaa ja arastellen hän läheni rataa. Tuossa ne siis olivat ne, joita
kiskoiksi sanottiin. Somanpa näköisiä olivat! Ja niitä pitkin ne vaunut
sitten kulkea viiltelivät! Olisipa hauska tietää, miltä puolelta junaa
odotettiin, että voisi oikein ajoissa katsoa. Kyllä se kyytiä mahtoi
olla, kun isä sanoi, että talot vain tanssivat silmien edessä. Kunpa
vaan ei huimaamaan rupeaisi!
Anni laskeutui varovasti alas radalle ja kulki vähän matkaa kiskojen
välissä. Sitten hän nousi toisen kiskon päälle ja koetti astua
eteenpäin.
Hän ei huomannutkaan liikettä läheisyydessä, ennenkuin kuuli ankaran:
"Ei siellä saa kävellä kiskon päällä!" Hän hypähti säikähtyneenä
syrjään ja nousi kiireisesti pois radalta. Häntä peloitti kovasti,
että jos vielä torutaan. Mutta se kiiltävänappisessa nutussa oleva
mies, joka oli häntä kieltänyt, ei sanonut enää mitään, vaan otti
luudan seinänvierustalta ja rupesi lunta lakaisemaan pois aseman
kiviportailta. Sen tehtyään hän kurkisti ovesta sisään ja katsoi
kelloa. Annista näytti silloin siltä, että sali siellä oli tyhjä,
ja hän päätti mennä sisään, sillä häntä paleli. Vähän arkaillen hän
nousi portaita, peläten, että jos tuo mies taas kieltää, mutta kieltoa
ei kuulunut, ja hän tarttui lukkoon. Hän piti lujasti oven rivasta
ja työnsi, mutta ovipa ei auennut. Silloin tuli joku sisältäpäin
auttamaan. Se oli nuori vaaleahko herra. Kohteliaasti kumartaen aukaisi
hän oven ja väistyi itse samassa syrjään antaen tietä Annille.
"Kiitoksia", sai Anni soperretuksi ja niiasi hämillään.
"Ei kestä", sanoi taas herra iloisesti. "Siellä tulee kylmä ulkona.
Hyvä kun tulitte sisään!"
"Minä odotin isää", selitti Anni, jonka rohkeus kasvoi, kun huomasi,
ettei vieras ollut kovinkaan peloittava.
"Missä isänne on?" kysyi vieras läheten uunia, jonka vieressä Anni
lämmitteli.
"Isä vei hevosen kievariin, mutta kai hän pian joutuu. Junakin tulee
kohta."
"Ei vielä. Vielä te ennätätte lämmitellä hyvän aikaa. Te olette ehkä
ajaneet pitkän matkan?"
"Ei tänään", selitti Anni. "Mutta kyllä sitä on matkaa kotoa asti."
Samassa muisti hän emännän ja Tövelin ja häntä rupesi naurattamaan.
Vieras tahtoi tietää, mitä hän nauroi, ja Anni kertoi. Vieraskin oli
ollut siinä talossa, ja hänkin oli nauranut Tövelille. Se teki tuon
vieraan Annille heti kuin vanhaksi tutuksi. Hän ei muistanut ensinkään
ujostella, tuntui vain niin hauskalta, kun tapasi jonkun, jolle oikein
sai kertoa kaikesta ja joka ymmärsi sanotun juuri sillä tavoin, kuin se
oli tarkoitettu, ja huomasi hauskaksi ja mukavaksi juuri saman, mikä
Annistakin oli hauskaa ja mukavaa.
"Onko neiti ensi kertaa matkalla?" kysyi vieras hymyillen.
Se oli ensi kerran, kun joku Annia neidiksi nimitti, ja hän tunsi aivan
punastuvansa.
"Ensi kertaa", sanoi hän ja rupesi samassa ujostelemaan. Että hän
sentään vieraalle oli niin vapaasti puhellut, ja niin paljon vielä!
Mutta hän näytti niin vaatimattomalta ja hyväsydämiseltä, tuo vieras.
Ei hän ensinkään ollut kaupunkilaisen eikä hyvin hienon herran
näköinen. Ja nuori hän varmaan myöskin oli, ehkä Annia vain vähän
vanhempi. . "Minne nyt matka?" kysyi vieras taas, ja Anni unohti
ujoutensa samassa, kun kuuli tuon lauhkean, tutulta sointuvan äänen.
Anni ei muistanut aseman nimeä, mutta tiesi pitäjän, missä isän
sukulaiset asuivat. Siitä arvasi nuori herra heti asemankin ja
kertoi, että hänen oli erottava pari aseman väliä aikaisemmin, mutta
toukokuussa tulisi hän maanmittaustöihin siihen samaan pitäjään, jossa
Annin sukulaiset asuivat, tulisi jo aikaisemminkin lähitienoilla
käymään.
"Mutta kun tulette Ilomäen läheisyyteen, silloin minä jo olen kotona",
huomautti Anni miettiväisenä.
"Jo kotona? Miksi te niin pian menette?"
"Minun täytyy lähteä silloin kuin isäkin. Kotona alkaa pian rippikoulu."
"Ja teidän pitää sinne?" Vieraan huulet vähän värähtivät ja veitikka
pilkisti silmäkulmasta.
"Niin", sanoi Anni ja punastui samassa, kun oli vieraalle puhunut
rippikoulusta, vaikka jo oli näin pitkä tyttö.
Samassa kuuli hän isän rykimistä ja kovaäänistä puhetta pihalta.
"Isä tulee", sanoi hän ja livahti ovesta ulos.
"Ohoijaa, siinäkö sinä?" Isä tuli vastaan parta ja kulmakarvat aivan
kuurassa. "Hyvä, kun ymmärsit mennä sinne odotussaliin. Täällä on
turkasen kylmää."
"Isä, isä, katso, juna tulee." Anni tuskin uskalsi hengittää. Kaikki
voima keskittyi vain näkemiseen. Tuommoinenko se nyt oli, se, jota
hän niin oli halunnut nähdä ja josta isä oli kertonut. Miten kovin
erilainen se oli kuin se kuva, joka isän kertomuksen mukaan oli hänen
aivoissaan muodostunut.
"Tämä hevonen ei odota", sanoi isä, nosti molemmat kopat vaunun
astimelle ja käski Annin sukkelasti mennä sisälle.
"Joudu joudu", sanoi hän ja hyppäsi itsekin astimelle työntäen kopat
tieltään.
Anni avasi arkaillen oven ja jäi siihen seisomaan kuin paikalleen
kytkettynä. Se mitä hän näki, oli hänestä siksi ihmeellistä, että
hän ei hämmästykseltä voinut paikaltaan liikahtaa. Hän vaan katsoi
ja katsoi, kunnes jok'ainoa piirre kuvasta oli kuin syöpynyt hänen
sieluunsa.
Molemmin puolin ovelta johtavaa käytävää näki hän pehmeät, harmaalla
vaatteella päällystetyt sohvat kaksi ja kaksi aina vastakkain,
muodostaen kuin pienen muista erillään olevan osaston, ja näissä
osastoissa matkustajia, jotka yhtä elävinä jäivät Annin mieleen kuin
kuva hänen näkemästään ensimmäisestä junavaunun sisustasta.
Toisella puolella makasi lihava, punakka herrasmies. Hän oli pidentänyt
sohvat niin, että reuna koski reunaan ja nukkui selällään äänekkäästi
kuorsaten.
Kuin parina hänelle makasi samalla puolella käytävää, mutta saman
vaunu-osaston vastakkaisessa päässä yhtä hyvinvoipa herra, kuitenkaan
ei kuorsaten, vaan joka henkäyksellä hiljaa puhkien kuin tupakan savua
puhallellen. Käytävän toisella puolella taas olivat molemmat vastapäätä
makaavia herroja olevat osastot tyhjät, mutta keskimmäisessä osastossa,
juuri siinä, mikä vastaisella puolella oli tyhjä, istui nuori,
kalpeanko ja laiha tyttönen väsyneesti nojaten sohvan selustaa vasten.
"Anni", isä tuuppasi takaa selkään. "Älä siihen jää. Ei sitä niin
herroiksi ajeta. Kyllä meidän kelpaa puupenkkiä painaa."
Anni heräsi kuin unesta. "Mene eteenpäin, mene", käski isä, ja Anni
läksi astumaan käytävää pitkin, kunnes tuli osastoon, jossa oli
keltaiseksi maalatut puiset istumasijat.
"Jäädään tähän", sanoi isä ja nosti tavarat laudakoille.
"Kah, tuttujakin täällä tapaa." Isäntä pudisti kättä penkillä istuvan
miehen kanssa ja rupesi puheisiin. Anni etsi itselleen paikan akkunan
lähellä ja katsoi ulos. Asemamies soitti samassa kelloa, virkapuvussa
oleva herra vihelsi pilliä ja juna läksi.
Miten se jymisi ja jyskytti, nyki ja tempoi! Annia ensin vähän
peloitti, mutta sitten rupesi naurattamaan. Olisivatpa ne kotolaiset
nyt nähneet, miten olisivat ihmetelleet! Äiti se tämän kyllä tiesi,
mutta toisille se oli tuntematonta. Heille kun hän sitten kotiin
tultuaan toimittaisi, kertoilisi, kuvailisi, niin että ihmetellä
saisivat.
Annille oli kaikki niin uutta ja outoa jo tällä ensimmäisellä
junamatkalla, että vaikutus toisensa perästä työnsi edelliset tieltään
melkein samalla kyydillä kuin juna eteenpäin kulki.
Vasta kun Anni oli nähnyt useampia asemia ja ikkunasta pannut merkille,
mitä näköalan suhteen oli huomattavaa, palasivat hänen ajatuksensa
takaisin ensi vaikutuksiin. Hän rupesi ajattelemaan kaikkia niitä,
joita oli nähnyt siinä ensimmäisessä vaunussa, johon astui. Se muistui
hänen mieleensä, kun hän eräällä asemalla näki toisen noista pyylevistä
herroista nousevan junasta. Silloin muisti hän ne toisetkin, ja hän
alkoi tapansa mukaan sommitella heistä yhtä toista mielessään. Tuo tapa
oli jäänyt hänelle aina siitä asti, jolloin hän ajatuksissaan leikki
kuvien kanssa. Kun hän näki ihmisiä, joista ei mitään tiennyt, päätti
hän mielessään, mitä olivat ja minkälaisissa oloissa elivät.
Ne nukkuvat herrat matkustivat molemmat "asioissa". Ne olivat aivan sen
näköiset kumpikin kuin kaikki, joilla oli paljon ja tärkeitä asioita,
semmoisia kuin hänen isälläänkin. Sillä toisella, joka oli kiltimmän
näköinen ja joka ei kuorsannut, hänellä oli lapsia, toisella ei. Ja
kun se kiltimpi tulee kotiin, arvuuttelee hän lapsilleen, mitä hänellä
on tuliaisia. Hän panee lahjan toiseen käteen selän taakse, toinen on
tyhjä. Sitten hän arvuuttaa. Mikä käsi? Pikku sisko saa uuden kauniin
nuken ja iso sisko kauniin satukirjan.
Sillä toisella, jolla ei ole lapsia, ei ole paljon iloakaan kodissaan.
Siellä on kylmää ja pimeää. Vaimo keittää ruokaa. Mies tupakoi ja puhuu
paljon.
Mutta entä se nuori tyttö junassa, joka oli niin kalpean ja sairaan
näköinen? Hän on kauan ollut poissa kotoa ja -- --
Samassa keskeytyi Annin ajatuksenjuoksu.
"Täältäpä minä teidät viimeinkin tapasin", sanoi iloinen ääni; ja Anni
kääntyi päin puhujaa. Hämmästyneenä tunsi hän nuoren herran, jonka
tuttavuutta oli tehnyt asemahuoneessa. Mutta nuori herra ei näyttänyt
oudoksuvan Annin hämmästystä. Hänestä se oli aivan luonnollista, sillä
tiesihän hän niin hyvin, miltä Annista nyt tuntui.
"Teillä on ollut niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, ett'ette minua
enää muistakaan", sanoi hän ja asettui penkille Annin viereen.
"Kyllä muistan", sanoi Anni hymyillen. "Nyt muistan, vaikk'en ensin."
"Niin, enkö arvannut. No, mitä kaikkea olette nähnyt?"
"Niin paljon", sanoi Anni ja hänen silmänsä oikein suurenivat, kun hän
alkoi kertoa kaikkia näkemiään.
Hän kertoi avomielisesti, vapaasti ja vilkkaasti. Hän ei muistanut,
että vieras, nuori herra hänen puhettaan kuunteli. Hän tiesi vain sen,
että rinnalla istui yksi, joka häntä ymmärsi, joka tunsi, mitä hän oli
tuntenut, ja ajatteli hänen ajatuksiaan. Ja siitä se nuori herrakin
sitten rupesi muistamaan monta samanlaista kokemusta omasta elämästään.
Hänkin alkoi kertoa, ensin päivästä, jolloin hänet vietiin kaupunkiin
kouluun, oikein kahdeksanluokkaiseen lyseoon, ja sitten siitä eteenpäin
kouluajoista ja sen ajan kokemista.
"Te olette ylioppilas?" sanoi Anni katsoen häneen kysyvästi.
"En", sanoi hän, ja Anni tunsi, että hän sai sen vaivalla sanotuksi.
"Minä en voinut lukea niin pitkälle, siksi rupesin
maanmittarinoppilaaksi."
"Ja nyt saatte nähdä niin paljon kaunista", sanoi Anni vaistomaisesti
etsien asian valopuolia.
"Kaunista", sanoi hän naurahtaen, mutta se nauru ei ollut luontevaa ja
iloista, vaan väkinäistä, vähän katkeruudella sekoitettua.
"Niin, kaunistahan aina on ulkona metsissä ja -- ja -- joka paikassa",
sanoi hän päättävästi.
"Onko teidän kotinnekin kaunis?" kysyi vieras kääntäen puheen toisaalle.
"Ei ole oikein. Se on niin kovin aukealla paikalla, peltojen keskellä.
Mutta on se sittenkin kaunis ainakin minusta, kun päivä paistaa ja
lampi on tyyni."
"Jos minä saisin työtä siellä päin, tulisin käymään, mutta ensin me
tapaamme toisemme sukulaistenne luona."
Anni pudisti päätään.
"Ei isä silloin enää ole siellä."
Vieras nousi. "Minun täytyy nyt tältä asemalta nousta pois ja sanoa
hyvästi, mutta odottakaa vaan kevääseen, kyllä me silloin vielä
tapaamme."