"Et siellä, ole täällä lämpöisessä."
"Täällä toiset nauravat", sanoi Anni äkkiä muistaen todellisuutta.
Äidin kävi sääli tyttöä, mutta ei sille mitään voinut. Kylmässä ei
Anni saanut leikkiä, eikä taas kaikkia huoneita kannattanut lämmittää.
Isäntä ei siihen mitenkään olisi suostunut, eikä se Annastakaan
tarpeellista ollut. "Leiki sinä täällä vaan", sanoi hän. "Eikä se niin
tarpeellista olekaan sinulle. Suotta aikojasi tuollaisia ajattelet."
Äiti huokasi ja Anni hiipi alakuloisena hakemaan kirjan ja nuket pois
vierashuoneesta.
Sen jälkeen hän ei uskaltanut siellä enää leikkiä, mutta milloin
onnistui jäämään yksin pirtin viereiseen kamariin, käytti hän
tilaisuutta esityksiinsä.
Vähitellen hän keksi toisenkin hauskan leikin. Hän rupesi leikkimään
ajatuksissaan. Äiti huomasi hänen usein istuvan kyyrysillään jossain
nurkassa, edessään lehtisiä vanhasta kuvalehdestä tai kirjasesta. Kun
äiti kysyi, mitä hän teki, sanoi Anni katsovansa kuvia, mutta hän
punastui samassa, sillä hän tiesi, että se ei ollut totta. Hän oli
näitä kuvia katsellut jo niin moneen kertaan, ettei enää katsomisen
puolesta olisi niistä huolinut. Mutta nyt oli hän antanut nimet
kaikille ihmiskuville, oli järjestänyt henkilöt perhekunnittain ja
alkanut ajatuksissaan leikkiä niiden kanssa. Ja se se hauskaa oli! Hän
käytti lapset koulussa, kasvatti ne aikaihmisiksi ja lähetti heidät
pitkille, ihmeellisille matkoille maihin, joista hän kirjoissa oli
lukenut. Hän vei heidät hengen vaaraan ja siitä taas turvallisuuteen,
sommitteli ihmeellisiä rakkausjuttuja ja selvitti ne milloin
onnellisesti milloin onnettomasti.
Tätä tehdessään hän eli niin mielikuvissaan, että aivan vavahti, kun
joku häntä puhutteli.
Ison aikaa sen jälkeen, kun Anni oli tullut kouluun, pysyivät vielä
kirjat ja mielikuvat hänen parhaimpana seuranaan. Hän oli oppinut
enimmäkseen olemaan yksin, ei ollut leikkinyt muiden kuin pikku
veljensä ja Rajalan lasten kanssa, sentähden häntä aina koulussakin
niin ujostutti, ettei tahtonut toisten lasten kanssa tulla tutuksi,
ei mitenkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoa heille, ja kun jotain
sanoi, rupesivat toiset nauramaan. Silloin hän tuli hämilleen ja
vetäytyi pois. Mutta toiset arvelivat sen olevan ylpeyttä. Olivathan he
kotonaan kuulleet että Annin isä oli rikas, rehentelevä isäntä ja äiti
oikein papin tytär syntyään. Sentähden kai Annikin piti itseään muita
parempana ja sentähden kävi kai puettunakin herrasmaisemmin vielä kuin
pappilan Alma, joka oli tullut kouluun vuotta ennen Annia.
Annille tuli itku kurkkuun kerran, kun tytöt hänelle niistä vaatteista
pistelivät. Mutta hän ei sanonut mitään siihen, päätti vain, että
puhuu siitä äidille. Äiti sitten lohdutti ja rauhoitti ja sanoi, että
olisi pappilan Almalla paremmatkin vaatteet, jos ei vanhemmat olisi
körttiläisiä. Ei Annin pukuun varoja tuhlailtu. Ilman vaan äiti tahtoi
laittaa niin hyväksi, kun osasi. Eipä tuo tyyli maksanut.
Isä sattui kuulemaan puheen ja naurahti partaansa. "Vai olet sinä
pappilan neitiä hienompi. No jotain sitä saa, kun ottaa eukon
paremmasta säädystä. Ei kuluta rahaa ja laittaa kuitenkin tytön
herrashepeniin."
"Oletko sinä sen pappilan tytön kanssa tuttu?" kysyi sitten isä.
Anni ei sanonut olevansa hänen kanssaan enempi kuin muidenkaan.
"Joutaisit olemaan", arveli isä. "Voisit vaikka joskus tännekin tuoda,
niin saisivat pappilassa kuulla, ettei tämä ole mikään pahuuden pesä."
Äiti vilkaisi Anniin, mitä tämä isän puheesta ajattelisi. "Täällä
meillä käy niin vähän väkeä", sanoi hän kuin selitykseksi. "Pelkäävät
vaaria, joka on vanhuuden höperö, mutta kun tulisivat, niin näkisivät,
ettei se niin pelättävä ole."
Anni rupesi tämän jälkeen toivomaan, että tutustuisi pappilan tyttöön,
mutta ensi askelta tuttavuuteen ei hän rohjennut ottaa. Olihan pappilan
Alma häntä ylemmällä luokallakin.
Mutta eräänä päivänä pani Alma itse tuttavuuden alkuun. Tytöt
olivat välitunnilla ja juoksivat leskisillä pysyäkseen lämpiminä
syksykylmässä. Alma oli jäänyt parittomaksi ja kävi hakien toveria
itselleen, kun ei tahtonut olla leskenä.
"Tule sinä parikseni", pyysi hän Annia, joka tapansa mukaan luki
Maamme-kirjaa.
Anni katsoi hämmästyneenä häneen. "Kiitoksia", sanoi hän sitten, laski
kirjan penkille, jossa oli istunut, ja läksi juoksemaan.
Toisella välitunnilla Alma ja Anni rupesivat puhelemaan kouluasioista,
ja kun tunnit olivat loppuneet, läksivät he yhtä matkaa pois.
"Eikö sinua haeta hevosella?" kysyi Alma.
"Isä lähettää hevosen lukkarinemännän luo. Minä kävelen sinne."
"Kävellään sitten yhdessä", ehdotti Alma, ja he rupesivat puhelemaan
kuin vanhat tuttavat. Mutta kun Anni alkoi tiedustella, mitä satuja
Alma oli lukenut, pudisti tämä päätään.
"Ei isä ja äiti anna lukea."
"Miksei?"
"Eivät anna."
"Senkötähden, kun ovat körttiläisiä?"