"Kuolema tulee meille kaikille. Katsokaamme vain, ettei se tule kuin
varas, joka yöllä meidät äkkiä yllättää."
"Ei, ei." Vaari siirsihe säikäyksissään sängyn jalkopuoleen. "Mitäpä
varas täällä tekisi köyhän luona."
"Voi se köyhältäkin sielun kadotukseen viedä. Mutta rikkaan on jo
puolitiessä viemässä, kun sydän tavaraan kiintyy."
"Voi, voi", sammalsi vaari. "Vai on vieras saarnamies. Eikö tästä jo
mentäis -- --!" Hän astui hoippuen ovelle päin.
"Mennään vaan, minä olen valmis. Olen saanut totuuden sanan sanoa."
He astuivat ulos, ja vaari kääntyi kohta rakennuksen nurkalta
luikkimaan pellolle päin. Martti meni pihan poikki päärakennukselle.
Eteisessä hän löysi Annin ja Vilhon. Vilholla oli lyijykynän pätkä
kädessä, ja hän piirusteli ahkeraan eteisen sanomalehdillä paperoidulle
seinälle.
"Katso, tässä on maantie. Tässä tekee se mutkan ja tuossa on meidän
porttimme. Sen minä avaan, sittenkun sinä tulet. Ja sitten me juoksemme
tästä yhdessä. Tässä on se suuri, suippokärkinen kivi, jonka kyljessä
on aivan kuin istuinpaikka. Siinä me lepäämme, jos sinä väsyt."
Martti ei kuunnellut sen enempää. Hän meni sisälle saliin, jossa
kohtasi isännän. Tämä oli miettinyt eri uskonlahkoja ja tunsi
perinpohjin kaikkien erehdykset. Nyt tahtoi hän kuulla, oliko vieras
yhtä mieltä hänen kanssaan.
Anna askarteli aamiaispuuhissa. Kun kaikki oli valmista, kutsui hän
vieraansa ruualle, ja kohta aterian päätyttyä rupesivat he lähtöä
tekemään.
Anni itki ja otti Vilhoa kaulasta, kun heidän piti erota.
"Tule pian meille", sanoi Vilho samalla sekä rohkaisevasti että
pyytävästi. Sitten kapusi hän rattaille isän rinnalle, ja he läksivät
ajamaan.
Mutta kun olivat ajaneet kappaleen matkaa, pisti Vilho kätensä taskuun,
punastui samassa ja veti säikähtyneenä käden taas taskusta pois.
"Isä", sanoi hän pitkään. "Isä, Annin kuvakirja jäi taskuuni. Saanko
pitää sen?" kysäisi hän arasti. "Kun olin rukoillut -- --"
"Ei", sanoi isä, käänsi hevosen takaisin Teittoon päin ja läksi ajamaan
kovasti.
"Nouse pois tässä", komensi isä, kun olivat tulleet takaisin portille,
josta valtamaantieltä käännyttiin talolle. "Minä odotan. Vie sinä kirja
joutuin takaisin."
Poika läksi juoksemaan ja isä vaipui ajatuksiinsa. Hänen oli tullut
niin paha olla, kun poika sanoi siitä kirjasta. Vai olisikohan jo ennen
ollut, vaikka se nyt taas paremmin muistui mieleen, kun täytyi jäädä
tähän odottamaan?
Eikö hän ollut tehnyt melkein niinkuin poikansa, ottanut, vaikk'ei
ollut lupaa ottaa, ja sitten kuitenkin koettanut selittää, että se oli
Jumalan tahto ja rukouksen kuulemus. Eihän se nyt samaa ollut tietysti,
mutta tuli se kuitenkin mieleen. Poika oli unohtanut kirjan taskuunsa
ja koetti sitten selittää sitä onnellista sattumaa Jumalan tahdoksi.
Hän itse oli itselleen vakuuttanut, että hän teki Jumalan tahdon
mukaan, kun jätti Annan, suruttoman maailman lapsen, ja otti sen, jonka
Jumala aivan nähtävästi oli hänelle valinnut. Mutta tekikö hän siinä
todella Jumalan tahdon vai noudattiko omaa mieltään, valiten paremman,
mukavamman tien? Oliko Jumala tahtonut, että hän uskollisuudella ja
rakkaudella maallisessakin suhteessa olisi pelastanut toisen sielun
ja ajallisen onnen? Olisiko sitä ehkä vaatinut? Ja hän ehkä oli vain
selittänyt oman tahtonsa Jumalan tahdoksi -- --
Sitä hän oli itseltään kysymässä, kun Vilho tuli juosten ja
hengästyneenä hyppäsi rattaille isänsä viereen.
6.
Vieraiden lähdettyä syntyi Teitossa neuvottelu isännän ja emännän
välillä. Anna ei rauhoittunut, ennenkuin sai miehensä suostumaan
siihen, että vaari öiksi telkittäisiin huoneeseensa. Ukko oli käynyt
entistä levottomammaksi, oli ullakolta tullessaan pahasti peloittanut
kaikkia ja vielä pahemmin säikäyttänyt emäntää käydessään poikaa
katsomassa. Ettei vaari pojasta pitänyt, sen tiesi Iita-karjakko
kertoa, hän kun silloin oli paikalle sattunut, ja sekin seikka oli
omiaan lisäämään emännän pelkoa. Hän muisti vielä tuskallisen selvästi
illan, jolloin vaari oli pikku Annia hätyyttänyt. Silloin oli ukko
yöksi salvattu huoneeseensa, mutta oli sitten taas laskettu valloilleen
pelosta, että jos vaan suuttuu pahemmin.
Anni oli nyt iso tyttö, eikä äiti enää hänen puolestaan pelännyt. Mutta
nythän hänellä oli tuo poika, viaton, turvaton pikku olento, joka
kätkyessä nukkui. Ja häntä äiti tahtoi suojata vaikka oman henkensä
uhalla.
Isäntä oli telkitsemistä vastaan, pelkäsi että vaari siitä vain
pahemmin raivostuu ja ihmiset taas saavat entistä enemmän juoruamisen
aihetta. Mutta emäntä ei hellittänyt. Koskihan päätös hänen lastensa
henkeä, turvallisuutta ja onnea, ja minkä puolesta hän taistelisi,
ellei sen?
Lasten tähden oli vaari öiksi lukon taakse telkittävä, ja jos
ei isäntä telkitsemiseen suostuisi, istuisi emäntä itse vaikka
vaaria vartioimassa kaiket yöt, ja siitäkö sitten ihmiset vähemmän
puheenaihetta saisivat?
"Voithan sinä vaikka sanoa, että varkaita kuuluu olevan liikkeellä",
ehdotti emäntä. "Kyllä se naula vetää, sen arvaan."
Isäntä katseli vähän syrjin vainioonsa. Vai joko hänkin oli tullut
siihen yleiseen uskoon, että vaari ryysyjensä alla säilyt teli rahojaan
ja siksi pelkäsi varkaita pahemmin kuin ruttoa.
"Mitäpä hän niistä varkaista." Isäntä sanoi sen välinpitämättömästi
ja kuivasti, mutta alla piili toivo saada tietää, mitä Anna oli
tarkoittanut.
"Itsepähän tietänee, mitä niistä pelkää. Mutta sen minä vaan sanon,
että jos sinä saat hänet hyvällä telkien takana nukkumaan, niin se on
siunattu asia meille ja koko talolle!"
Poika kirisi kätkyessä ja Anna nousi sitä korjaamaan. "Pitäisihän sinun
tuo tehdä jo omien lastesi tähden." Hän nosti pojan syliinsä ja rupesi
kapaloimaan. "Paljonko sinulla on iloa sellaisesta kuin vaari, mutta
näistä riippuu koko talon tulevaisuus."
"Ja mikä sen tulevaisuuden hätänä nyt on?" Isäntä naurahti, heitti
toisen säären ristiin toisen päälle ja rupesi viheltämään.
"Mikä hätänä? Vielä sinä kysyt? Kyllä sen jokainen tietää, paljonko
turvaa on, kun on heikkopäinen talossa. Mutta sinä sitä vaan et
ymmärrä. Ylpeillä osaat Annista ja sanoa kauniiksi kuin taivaan enkeli
ja tiedät senkin, että tässä on sukusi ainoa jatkaja, mutta suojata
vähäväkisiä, sitä sinä et osaa -- etkä tahdo. Akkaväen tuumat, ne
sinusta aina ovat turhia."
Annan poskilla hehkui kaksi tummanpunaista pilkkua ja silmä iski
tulta, kun hän laski pojan takaisin kätkyeen. Mutta isäntä vain
vihelteli, hymähti sitten vähän itsekseen, otti lakin naulasta ja läksi
ulos. Hän oli jo selvillä siitä, mitä aikoi, ja hyväpä se oikeastaan
oli tuo keino, minkä Anna oli keksinyt, mutta sitä hän ei tahtonut
näyttää, ei monestakaan syystä. Ja paitsi sitä, oli niin mukavaa vähän
kiusoitella tuota tulikkoa!
Tekipä mieli ensin käväistä muualla, sitten mennä vaarin luo, ettei
Anna luulisi aina niin helposti voitolle pääsevänsä.
Isäntä läksi astumaan talliin päin. Siellä paraikaa molemmat hevoset
pureskelivat heiniä. Isäntä kokosi lattialle pudonneita korsia
käteensä, pani hevosten eteen ja otti pois pari tukollista, jotka vei
takaisin parvelle. Kyllä ne olivat ne rengit sellaisia tuhlareja. Ei
mikään heille riittänyt, aina piti vaan antaa uutta ja uutta. Jos ei
itse kävisi katsomassa ja valvomassa, niin pian sitä olisi maantiellä,
ihan maantiellä.
Isäntä sulki tallin oven ja suuntasi askeleensa vaarin tuvalle. Oli se
isä-ukko osannut asua taloa nuorena ollessaan, oli itse toimittanut
kaiken, ollut renkinä ja piikana, isäntänä, jopa emäntänäkin aika
ajoin. Ja niin säästäväisesti hän oli elänyt, että oli aivan
uskomatonta. Tuskin lie tarpeekseen syönytkään, kun sitten rupesi niin
heikontumaan päästään. Vai olikohan se vain niistä tavarahuolistaan,
kun semmoiseksi kävi?
Isäntä hykersi käsiään ja oikaisihe. Oli hän sentään toista tekoa kuin
isä. Ei hän noin höpertyisi, vaikka vanhaksi eläisi ja vaikka olikin
suvussa sitä vikaa ollut.
Hän vetäisi auki oven ja astui vaarin huoneeseen.
"Päivää isä. Mitä kuuluu?" Hän meni suoraa päätä vuoteen luo, jossa
ukko oli pitkällään likaisten nahkasten peitossa.
"Mitäpä minulle", sanoi ukko nousten istumaan.
"Tässä tulee pimeät syksyajat", puheli isäntä, istuutuen vuoteen
laidalle. "Etteköhän turvallisemmin asuisi täällä, jos yöksi
telkittäisiin tuo ovi kiinni?"
"Turvallisemmin, vai turvallisemmin." Vanhus kyyristyi kokoon ja hänen
silmänsä pälyivät pelokkaina puolelta toiselle.
"Kuka tänne pyrkisi? Minä olen köyhä, raihnainen vanhus. Tietäähän sen
kaikki."
"Ei sitä kaikki maankiertäjät ja murtovarkaat."
"Murtovarkaat", toisti vaari. "Ei. Ei. Kuules sinä." Hän puhui
hiljaa, höpisten poikansa korvaan. "Pane vaan teljet, oikein vahvat,
kaksinkertaiset, kolminkertaiset. Mutta muista, että jos palamaan
syttyy, niin päästä ulos. Muistatkos? Palaa koko onnesi, jos et muista!"
Isäntä lupasi ja läksi matkaansa.
"Olet sinä aika kettu", sanoi hän, nauraen partaansa. "Viisas, vanha
kettu, mutta viisaaksi olet sinä poikasikin opettanut. Kyllä minä
jaksan kuolemaasi odottaa."
Hän tuli hyvälle tuulelle, kun tätä ajatteli, ja rupesi laskemaan,
miten kauan hän korkeintaan saisi odottaa. Vaari oli nyt kuudenkymmenen
korvissa ja oli jo aika raihnainen ikäisekseen. Jos vielä jaksaisi elää
parikymmentä vuotta, olisi se ihmettä sekin.
Kaksikymmentä vuotta? Siinä oli sentään vuosia aika paljon. Oikein
sapetti, kun ajatteli, miten suurta korkoa vaarin rahat ennättäisivät
kasvaa kahdessakymmenessä vuodessa, jos vaan käsiinsä saisi. Mutta
vielä mitä? Ukko paha niitä vain hautoi jossain komerossa, ei uskonut
pankkeihin eikä muihin uuden ajan laitoksiin, tahtoi vain itse
aarrettaan pitää ja säilytellä. "Hyvä, kun on edes nuo omat kolikot
siellä pankissa kasvamassa", lohdutteli Teittolainen mieltään.
"Ennättäähän sitä jotain tulla vuosien varrella, kunnes isä-ukon
säästöt lisäksi joutuvat."
Hän meni sisälle välikamariin ja paiskautui penkille odottamaan
päivällisruokaa. Anna askarteli hellan ääressä eikä sanonut sanaakaan.
Hän ei katsettaankaan nostanut, kun mies tuli sisään, koetti vain
päinvastoin pysytellä loitolla ja kääntää selkänsä milloin mahdollista.
"Nyt ovat lampaat turvattuina ja susi karsinassa", sanoi isäntä viimein
koettaen leikkiä laskea.
Anna ei vastannut mitään. Hyvältä tuntui, että siksi helpolla oli
saanut asian ajetuksi, mutta kiittää hän ei voinut. Sanat aivan
takertuivat hänen kurkkuunsa. Koko elämä ja varsinkin hänen oma osansa
tuntui taas niin sanomattoman raskaalta. Miksi oli hänen astuttavansa
tie niin kivinen ja kaita? Miksi sai sellainen, kuin Martti Lehto,
astua sileäksi tasoitettua tietä, kun Annaa okaat pistivät joka elämän
askeleella? Oliko Martti sitä ansainnut? Eikö Anna paremminkin? Vai
oliko se vaan sitä, että hän oli niitä valittuja, Jumalan lapsia,
joille kaikki parhaaksi kääntyy?
Tuntui taas siltä, ettei hän voinut unohtaa, ei antaa anteeksi.
Siksi paljon hän oli saanut kärsiä, ensin nuorena, sitten miehelään
tultuansa. -- Jos olisi toinen, lauhkealuontoisempi ollut hänen
sijallaan, olisi aivan maahan nujertunut, lyyhistynyt kokoon kovan
kohtalonsa painosta, sen hän tiesi, mutta hän -- -- -- hän ei voinut.
Sitä ei hänen luontonsa sallinut eikä hän saanutkaan sitä tehdä lasten
tähden. Kestää täytyi vaan. Mutta joka uusi isku kasvatti uutta
katkeruutta mieleen. Joka loukkaava sana, joka pisteliäs puhe palautti
tuhansittain samanlaisia muistoon. Ei hän ollut kovin hienoa tekoa
luonteeltaan hän itsekään, mutta olisi hän sentään parempaa ansainnut.
Olihan sitä hyvää ollut hänessäkin, helliä tunteita, hyvää tahtoa,
mutta mikä säilyisi hyvänä sellaisen miehen rinnalla?
Ruoka oli pöydässä ja äänettöminä söivät isäntä ja emäntä ateriansa.
Yksin Anni leperteli iloisesti milloin toisen milloin toisen puoleen
kääntyen.
"Sinä saat tulla ulos isän kanssa", sanoi Teittolainen, kun he nousivat
syömästä. Anni juoksi iloissaan ottamaan huivin ja pienen sarkanuttunsa
naulasta. Sitten hän riensi aika kyytiä tuvan läpi saavuttaakseen
isänsä. Mutta ovessa hän kääntyi. Hän muisti nähneensä äidin
surullisena, ja se muisto hänet pysäytti.
"Äiti, hyvästi äiti. Minä haen sinulle onnenkiviä ulkoa, valkoisia
kauniita onnenkiviä."
Hän huiskautti liinaa ovessa ja juoksi ulos.
Anna katsoi hänen jälkeensä.
"Onnenkivistä ei ole minulle enää. Kunhan itsellesi löytäisit!"
Hänen katseensa seurasi tuota pientä kiharapäätä, joka toimessaan
tepsutteli isän rinnalla pihalla.
"Pitää hän noista lapsista sentään", sanoi Anna kuin itsekseen. "Isä on
isä, mutta ei hän äidin tunteita ymmärrä. Kun vaan paremmin jaksaisi
tyytyä ja kestää. Ainahan ne vuodet sentään kuluvat."
Hän tunsi itkun tuppautuvan tulemaan, peitti kasvonsa esiliinalla,
istahti penkille ja antoi kyynelille vallan.
Vasta kun jo hämärtämään rupesi, nousi Anna ja meni katsomaan, mitä
kolinaa pirtistä kuului.
"Kah, Leena, hyvää iltaa."
"Hyvää iltaa."
"Mitä Rajalaan kuuluu?"
"Eihän sinne hyvää tällä kertaa." Leena pyyhkäisi silmiään huivin
nurkkaan.
"Tulkaa tänne kamariin, niin saamme puhella", kehoitti Anna. Hän meni
edellä ja Leena seurasi.
"Käykää istumaan", puheli Anna, sytyttäen lampun. "Kyllä minä
kuuntelen, vaikka tässä korjaan poikaa."
Leena loi pikaisen silmäyksen emäntään. Vai oli hän itkenyt. Se
sattui Leenan sydämeen, kuin puukolla olisi rintaan pistetty. Hän
oli juuri ollut sanomaisillaan jotain, mutta katse painui samassa
maahan ja silmiä rupesi hämärtämään. Omat surut olivat hänen mieltään
painaneet ja niistä oli hän tullut puhumaan, mutta miten nyt valitella
vaivojansa, kun emännällä oli surua muutenkin. Ja kun vielä olisi ollut
sellaista sanomista, josta surua ehkä olisi lisää karttunut.
Valittaminen oli aina Leenasta ollut vaikeata. Mutta mikä auttoi, kun
hätä käski. Hallanaralla paikalla oli heidän pieni peltotilkkunsa ja
sato aina niin niukka, ettei mihinkään riittänyt. Viime talvenakin oli
täytynyt lainata isännältä, ja tämä oli vaatinut maksua puolen vuoden
kuluttua -- rahaa tai viljaa -- yhtä kaikki, mutta maksaa piti.
Miten se oli painanut se velka! Syksylläkin, kun ensimmäinen riihi
puitiin ja uutispuuroa keitettiin illaksi, se oli kyllä lasten suuhun
sulanut, kuin voikimpale päivänpaisteessa, mutta Leenan kurkkuun se
oli aivan ollut tarttua. Velka oli hänellä vain koko ajan mielessä.
Ja joka kerta, kun hän näki lasten pistävän puuroa suuhunsa, ajatteli
hän, etteivät he sitä useinkaan saisi. Isännälle oli suurin osa eloista
vietävä, ja mihin ne loput riittäisivät? Se ajatus kirveli sydäntä yöt
päivät, ja kun sitten lapset vielä rupesivat sairastamaan, kävi kuorma
liian raskaaksi. Hätä se silloin pakotti puhumaan, pakotti taloon
lähtemään ja emännälle valittamaan. Olihan hänkin äiti ja hänellä äidin
tunteet. Eiköpä hän voisi mieheensä vaikuttaa, että tämä antaisi velan
anteeksi tai ainakin odottaisi, korkoa ylen määrin nylkemättä. Mutta
miten nyt puhua, nyt kun emännällä oli surua muutenkin? Ja vaikka
puhuisikin, mitä hyötyä siitä, jos eivät asiat talossa olleet hyvin
päin?
Kovalta se tuntui, kun Leena niin varmasti oli apua toivonut. Hän oli
sitä Jumalalta hartaasti rukoillut, oli ajatellut, että nyt ei voi
Jumala eikä ihmiset kieltää. Kerjäämistähän se ei ollut, oli vain
huojennuksen pyytämistä, kun ei jaksanut maksaa näin pian talven
tullessa ja lasten sairastaessa.
"Mitä huonoa teille kuuluu?" kysäisi emäntä, kun ei Leena virkkanut
mitään.
"Mitäpä köyhälle", sanoi Leena hiljaa, "muuta kuin puutetta ja
tautia. Kaikki lapset ovat olleet yskässä pitkin syksyä, ja nyt on
se Anna-tyttö varsinkin huono. Vuoroon polttaa, vuoroon värisyttää."
Emäntä nousi ja rupesi katselemaan toisella seinällä olevasta kaapista,
löytyisikö sieltä yskäntippoja tai tärpättiä. "Mitenkä Liisu jaksaa?"
kysäisi hän hakiessaan.
"Kiitoksia, siinähän menee. Tervein hän on kaikista, mutta eipähän
meidän ruoalla paljon vahvistu."
"Jos tulisi ehkä meille", ehdotti emäntä, "tarvitsenhan minä
lapsentyttöä."
Leena katsoi pitkään. "Kiitoksia", sanoi hän hitaasti, "koetetaan
nyt kuitenkin vielä elättää. Jos täytynee sitten kerran luopua, niin
onpahan edes itse saanut opastaa alkumatkasta."
"Minä nyt vaan ehdotin teitä auttaakseni", selitteli Anna ja käänsi
puheen toisaalle. Mutta keskustelusta ei tahtonut tulia mitään.
Molempain mieli oli raskas, eikä toinen enemmän kuin toinenkaan voinut
surustaan puhua.
"Paras kun lähden", sanoi Leena ja nousi hitaasti.
Emäntä kääräisi lääkepullon paperiin, pisti toiseen kääröön muutamia
vehnäviipaleita lapsille tuliaisiksi ja pienen voikimpaleen leivän
särpimeksi. Sitten hän antoi ne Leenalle, käski käymään pian uudelleen
kertomassa, rupesivatko lapset paranemaan, ja lupasi itsekin pian tulla
Rajalassa käymään.
Leena otti mytyn käteensä, kiitti, sanoi hyvästi ja kääntyi menemään.
Mutta koko ajan hän ajatteli vain sitä, puhuako emännälle kaikki,
hänen kauttaan vaikuttaakseen isäntään, vai antaako olla, kunnes saa
isännälle itse sanotuksi. Varmempi olisi edellinen keino, mutta mikä
oikeampi?
Leena oli jo kääntyä takaisin, mutta samassa hän taas näki emännän
kyyneltyneet silmät ja synkän katseen. Hän muisti illan, jolloin emäntä
ensi kerran oli heille tullut, ja hän tunsi, että jos hän omasta
miehestään olisi surua saanut, olisi se katkeraa katkerampaa vielä
kuulla, että mies muillekin oli ristinä ollut. "Mitä te tahdotte, että
ihmiset tekisivät teille, se tehkää myös heille", se juolahti Leenan
mieleen, ja ne sanat hänet pysäyttivät. Hän ei kääntynytkään ovelta
takaisin, kiiruhti vaan ulos ja sitten juoksujalkaa kotiin, jossa
lapset odottivat.
7.
Kun Anni oli täyttänyt yksitoista vuotta, päättivät vanhemmat syksyllä
panna f hänet kansakouluun. Se oli Annista hauskinta, mitä hänelle
tähän asti oli tapahtunut, ja koko kesä kului hupaisesti tuon ilon
odottamisessa. Äiti, jolle Annin koulunkäynti oli yhtä suuri ilo kuin
Annille itselleenkin, oli kesän kuluessa aivan pääsemättömissä Annin
tuhansien kysymyksien ja arvelujen tähden. Koulusta piti kertoa, aina
vaan koulusta. Mitä siellä luettiin, mitä kysyttiin, miten istuttiin
ja opetettiin. Saiko leikkiä välistä? Oliko paljon lapsia siellä?
Oliko poikia, oliko tyttöjä? Oliko äiti itse koulua käynyt -- ja oliko
ikävöinyt, kun ei päässyt?
Äiti koetti vastata ja kertoa, nauroi välistä Annin arveluille, mutta
väsyi ja tuskastui toiset kerrat. Olihan hänellä muutakin ajateltavaa,
nyt varsinkin Annin kouluunlähdön johdosta.
Se se äitiä eniten huolestutti, minne Anni asumaan pantaisiin. Isä
sanoi, että paras, kun käytetään kotona. Joutavat hevoset juosta,
ja voihan tyttö jalankin lipotella, kunhan tottuu. -- Mutta kun
kirkolle oli seitsemättä virstaa, täytyi siellä kuitenkin olla
kortteeripaikkakin tiedossa.
Jos ei pappilanväki olisi ollut herännyttä, olisi äiti tahtonut Annin
sinne. Hän olisi suonut tytön tulevan "parempien" ihmisten joukkoon ja
pappilaan etenkin, kun itsekin oli pappilassa kasvanut. Mutta sitä ei
nyt käynyt ajatteleminen, eikä siellä kirkolla muitakaan sopivia taloja
ollut. Hienoista ja rikkaista ei ollut, olisi ehkä kalliiksi käynyt,
ja Anni olisi siellä ehkä vain oppinut kotiaan halveksimaan. Mutta ei
sitä mökkiläistenkään luo sopinut asettaa. Olihan Annia kodissa pidetty
kuin kukkaa kämmenellä. Parhaat paikat ja palaset hänelle varattiin,
hellimmät sanat säästettiin.
"Tulkoon kotiin, mitä siitä kortteerista maksamaan", päätti
isäntä. Mutta äiti ei rauhoittunut, ennenkuin keksi Annille hyvän
kortteeripaikan vanhan lukkarinlesken luona kirkon juurella. Tosin
mummolla oli vain yksi pienen pieni huone, mutta kyllä Anna sopi sinne
sohvan kannelle nukkumaan, ja mitäpä hän muuta tarvitsikaan, kuin
yösijaa.
Äiti kävi heinänteon aikana eräänä rippipyhänä asiasta puhumassa, ja
niin se tuli ratkaistuksi.
loppukesällä koitti vihdoin tuo suuri, toivottu päivä. Isä valjasti
oriin ja siistihe itse niin, että Anni oikein ihaillen jäi katsomaan,
kun näki isän pihalla hevosta pitelemässä. Äiti oli Annin pukenut.
Hänellä oli äidin ompelema uusi, sinisenkirjava pumpulipuku yllään, ja
hänen tuuhea, kellertävä tukkansa oli kahdella palmikolla, latvassa
pienet siniset silkkinauhat, jotka äiti oli kaivanut esiin vanhoista
kätköistänsä.
"Nousepa rattaille", sanoi isä ja hymähti nähdessään tytön. Äiti vielä,
kerran suori pukua ja pyyhkäisi vallattoman pikku kiharan otsalta. Hän
huokasi syvään. Olihan tämä juhlapäivä hänellekin, mutta juuri siksi
tuntui kotiin jääminen vaikealta. Hän olisi mielellään itse saattanut
tyttöä, mutta isä sanoi, että "onhan hän minunkin lapseni, eikä siellä
meitä molempia tarvita".
"Hyvästi, äiti, hyvästi!" Anni nyökkäsi iloisesti päätään ja huiskutti
kättään hyvästiksi. Ori läksi rentonaan menemään, ja pian näkyivät
rattaat kaukana peltojen keskellä lähellä mutkaa, josta maantielle
käännyttiin.
Anna nojasi aitaan katseellaan seuraten meneviä niin kauaksi kuin
silmä kantoi. Sinne meni nyt hänen tyttärensä kouluun! Kuka sitä olisi
uskonut, kuka olisi voinut sanoa pitkien vaivalloisten ja ilottomien
vuosien kuluessa, että vielä hänen tyttärensä paremman osan saa kuin
äiti, saa oppia enemmän, saa ehkä arvoa ja onneakin enemmän. Mutta
sellainenhan Anni oli syntymästään asti ollut, aivan kuin parempia
oloja ja onnekkaampaa osaa varten luotu. Sunnuntailapsi hän oli, kevään
koitossa syntynyt. Mutta ties mikä hänestä sittenkään tulee? Sen sanoi
äiti ääneen ja huokasi sitä sanoessaan.
"Tulee mies", sanoi pikku Antti, joka oli kiivennyt kivelle katsoakseen
siskon kouluunlähtöä.
"Ei tule, vaikka mitä kouluja kävisi." Äitiä nauratti.
"Mutta Antista tulee."
"Tulee, jos elää saa, ja vielä oikein itsepäinen, vallaton pukari."
Hän tavoitteli poikaa syliinsä, mutta tämä väistyi ja puristi kätensä
nyrkkiin. "Ja sitten minä teen, mitä vaan itse tahdon", vakuutti hän
huitoen käsiään.
"Älä hyvä ihminen. Täytyy sinun minuakin totella." Äiti sieppasi pojan
syliinsä, mutta laski samassa irti. "Mene nyt leikkimään, minunkin
täytyy mennä askareilleni", sanoi hän.
Mutta vielä mennessään kääntyi äiti poikaa katsomaan. Taisi olla
aivan äitinsä kuva, mustatukkainen ja punaposkinen, terve tallukka.
Toisenlainen hän oli kuin Anni. "Sitä tyttöä minä kannoin sydämeni
alla, kun sieluni oli kaipuusta kipeä", ajatteli äiti, "kun itkin ja
ikävöin olentoa, jota rakastaa, ja unelmoin onnea, jota oli mahdoton
saavuttaa. Siitä se semmoiseksi tuli. Hän on sen jo ennen syntymistään
perinyt."
Anna huokasi, kun avasi maitohuoneen oven. Monenlaista oli hän elämässä
kokenut, mutta mitäpä se muistelemisesta paranee. Paras unohtaa ja
käydä työhön käsiksi.
Hän rupesi kiireisesti huuhtomaan puuastioita, kuori sitten maidon ja
valmistautui kirnuamaan. Mutta työhommassa muistuivat hänelle vielä
Antin sanat mieleen, ja hän hymähti ajatellessaan että "Antista tulee
mies". Luja sitä olla täytyy elämän ottelussa, ja tuo lujuus sekin oli
hänen perintöään.
Sillä välin ajoi Anni isän rinnalla kirkolle päin ja liverteli kuin
lintunen pitkin matkaa. Mutta jota lähemmä koulua he lähenivät, sitä
hiljaisemmaksi hän kävi.
"Peloittaako sinua?" kysyi isä nauraen.
"Vähäsen", sai Anni kuiskatuksi.
"Älä toki huoli olla milläsikään. Päästää porotathan sinä sitä
sisälukua kuin mikäkin mylly. Ei ne muut niinkään osaa, sen saat nähdä."
Isä käänsi hevosen koivikkoon koulun kupeelle, sitoi kiinni koivuun ja
pani heiniä eteen. Sitten hän käski Annin nousemaan rattailta ja sanoi,
että tästä on paras astua. Koska näkyy olevan hevosia niin paljon
kartanolla, ei hän orittaan sinne vie. Anni nousi pois, kun käskettiin,
ja sitten läksi isän rinnalla astumaan koulupihaan.
Miten hänen sydämensä sykki ja miten juhlalliselta tuntui!
Pihalla astuskeli isäntämiehiä vakavannäköisinä pyhäpuvuissaan ja
portailla tungeskelivat emännät, useimmat pitäen poikaa tai tyttöä
kädestä ja vielä viime hetkessä kuiskaten heille, miten koulusalissa
tuli käyttäytyä.
Teiton isäntä raivasi itselleen tietä muiden ohi ja astui ensimmäisenä
saliin. Anni kulki aivan kintereillä, pelokkaana pidellen isää
takinliepeestä.
Salissa seisoi opettajatar keskellä lattiaa puhellen pitkän,
mustatakkisen herran kanssa. Muutamia samanlaisia mustatakkisia
istui oikeanpuolisella seinänvierustalla ikkunan lähellä. Anni ei
heitä tuntenut, mutta hän ymmärsi, että hekin lisäsivät tilaisuuden
juhlallisuutta.
Kun sitten vanhemmat ja lapset kaikki olivat tulleet sisään ja
opettajatar oli puhunut ja kaksi mustatakkista, pitkäpartaista
herraakin oli puhunut, alkoi lasten kuulustelu. Opettajatar istuutui
suuren pöydän taakse, ja sinne huudettiin lapset vuoroon lukemaan.
Anni pelkäsi niin, että polvet vapisivat ja silmiä hämärti, kun hänen
vuoronsa tuli. Kirja, joka hänen eteensä pantiin, oli hänelle aivan
tuntematon, mutta selvän hän siitä kuitenkin sai, vaikka peloitti niin,
että tuskin tunsi oman äänensä, kun sanat lausui.
"Hyvinhän se käy", sanoi opettajatar ja nyökkäsi ystävällisesti
päätään. "Osaat sinä lukea, vaikka et ole käynyt pikkulasten
kouluakaan."
"Äiti opetti", sanoi Anni ja niiasi.
"Prästdotter" [Papin tytär], sanoi yksi niistä mustatakkisista
herroista toiselle, niin että Annikin sen kuuli. Hän ei ymmärtänyt,
mitä se merkitsi, mutta tunsi, että punastui ja sai kyyneleet silmiin.
"Saat mennä nyt", sanoi opettajatar ja kutsui samassa toisen lukemaan.
Anni hiipi isän taakse piiloon, ja siellä hän pysyi koko ajan, kunnes
juhlallisuus oli päättynyt, ja opettajatar ilmoitti, että lapset
seuraavana aamuna kello yhdeksän saapuisivat kouluun.
Kotimatkalla kysyi Anni isältä, mitä se herra ruotsiksi oli hänestä
muille sanonut, ja isä selitti nauraen, ettei se mitään pahaa ollut.
Olivat vain keskenään sanoneet, että Anni oli papillista sukua ja Annin
äiti oikein papin tytär. Ja kun äiti oli papin tytär ja isällä oli
vähän rahaa, oli Anni nyt kouluun pantu siinä toivossa, ettei hänestä
tulisi mikään tavallinen tytöntyllerö, vaan sellainen, joka suvulle
tekisi kunniaa ja isälle ja äidille iloa.
Anni sanoi siihen, että kyllä hän koettaa lukea ahkeraan, mutta isä
rupesi nauramaan.
"Ei se niin tarpeellista ole, olet sinä viisas ilmankin. Kunhan sinusta
vaan tulisi sellainen, jota kerran parhaat kosijat pyytäisivät ja joka
osaisi ylemmä kavuta kuin Miinat ja Maijat ja muut."
Anni katsoi ihmeissään isään. Mitä isä tarkoitti? Puhui kosijoista,
Miinasta, Maijasta ja kaikenmoisista. Annin pää joutui siitä ihan
pyörälle. Kyllähän hän sen saduistakin tiesi, että kerran tulee
sellainen, joka on kaunis ja komea kuin prinssi ja jota rakastaa ihan
äärettömästi, mutta että siinä itse voisi päättää, valita ja vielä
koettaa muidenkin edelle päästä, se oli hänestä käsittämätöntä. Hänestä
oli jokaisella oma onnensa tuoja yhtä luonnollisesti, kuin jokaisella
oli isä ja äiti, eikä toisessa suhteessa paremmin kuin toisessakaan
voinut kohtaloaan välttää.
Isä nauroi, kun näki, miten Annin silmät olivat suuret ja pyöreät ja
ihmettelyä täynnä. "Ei sinun vielä tarvitse niitä asioita ymmärtää",
sanoi hän. "Katso sinä vain kaikkiin tuolla tavoin, niin kyllä hyvä
tulee." Hän heristeli hevoselle ohjasten periä ja antoi mennä täyttä
ravia.
"Mutta muista, että kirstun pohjalla sillä olla pitää, muista?" Taas
isäntä nauroi ja maiskutti huuliaan hevoselle.
Anni istui hiljaisena eikä sanonut mitään, mutta isän puhe teki
hänelle pahaa. Hän ei sitä ymmärtänyt, vaikka vähän aavistikin, mitä
sanojen alla piili, ja joka kerran, kun ajatukset siihen kohdistuivat,
tuntui taas pahalta. Vasta kotona, kun hän pääsi kertomaan koulusta ja
pääsytutkinnosta, unohtuivat isän puheet. Silloin tuli hänelle taas
hyvä olla, ja silloin hän yhdessä äidin kanssa sai iloita siitä, että
nyt hän on koululainen, ihan oikea kansakoulun oppilas.
Äiti pelkäsi Annin väsyvän ja kyllästyvän koulunkäyntiin, kun uutuuden
ensi viehätys katoaisi, mutta niin ei käynyt. Yhtä hauskaa oli läksyn
luku ja kouluun lähteminen sittenkin. Eikä se ilo vanhemmillekaan
vanhaksi käynyt. Milloin vaan joku heistä jouti, täytyi istuutua
kuulemaan, kun tyttö läksyjään luki. Ja siitäkös sitten ihmettelemistä
riitti, miten viisas ja hyväpäinen hän oli. Isä kehuskeli aina
ääneensä. Äiti ei sanonut mitään, mutta iloitsi, ajatteli ja toivoi
sitä enemmän.
Annista oli elämä hauskaa kuin satua sen jälkeen, kun hän oli kouluun
päässyt. Hauskaa oli työ koulussa, ja hauskaa oli kotona isälle ja
äidille lukea, mitä oli oppinut. Mutta kaikista hauskinta oli, kun
koulun läheisestä lainakirjastosta sai satu- ja kertomuskirjoja
lainaksi. Silloin Anni oikein mässäsi lukemisen paljoudesta eikä hän
koskaan kyllästynyt, vaikka luki samat kertomukset uudelleen ja taas
uudelleen. Aina se oli silti yhtä uutta ja yhtä hauskaa.
Kun hän "Kuuntarinoista" luki laivasta, joka joutui haaksirikkoon
vieden kuolemaan äsken vapautetun vangin, onnea etsivän nuoren
pariskunnan ja köyhän, puutteen painaman perheen, itki hän niin,
että äiti luuli hänen sairaaksi käyvän. Mutta kun hän sai käsiinsä
kertomuksen Tuhkimosta ja tämän vaiheista, ei hän enää itkenyt
eikä nauranut, hän vaan ihastui, nautti ja eli sadun elämää koko
sielullansa. Ja kun kertomus oli moneen kertaan luettu, oli se niin
toden totta Annille, että täytyi ruveta leikissä esittämään. Hän pisti
kirjan povelleen, koppasi nuket syliinsä ja juoksi salin takana olevaan
peräkamariin. Siellä se sitten leikki alkoi! Anni itse oli Tuhkimo,
nuket, jotka jäykkinä istuivat äidin sohvassa, olivat hänen ylpeitä
sisariaan ja kaikki muut, sekä prinssi että hänen seuralaisensa,
tulivat ja menivät, puhuivat ja toimivat aivan kuin olisivat saapuvilla
olleet.
Kun leikki oli lopussa, oli Anni niin haltioissaan, että juoksi
suin päin pirttiin, jossa äiti askarteli, kavahti äidin kaulaan ja
huudahti puristaen häntä voimainsa takaa: "Äiti, äiti, Tuhkimo on niin
onnellinen nyt!"
"Tuhkimo", sanoi äiti ihmeissään. "Kuka on Tuhkimo?"
"Minä, äiti."
"No, jos jotain sinä keksit!" Äiti siveli kiharat Annin silmiltä.
"Missä sinä lapsi kulta olet ollut?"
"Vierashuoneessa."
"Siellä kylmässä, lämmittämättömässä huoneessa? Sinne et saa toiste
mennä."