"Mitä joutavia. Tee hyvät tilat -- -- heitä on kaksi, pieni poika
toinen, ja anna illalliseksi sitä, mitä muutenkin. Minä pyörähdän
katsomaan, saavatko hevosen talliin."
Isäntä meni, ja emäntä nousi sytyttämään tulet salissa. Anni juoksi
kintereillä. "Äiti, tuleeko tänne vieraita?"
"Tulee."
"Pieniä lapsiakin?"
"En minä tiedä. Kuuluuhan sillä vieraalla olevan poika muassaan."
"Onko se pieni?"
"En tiedä. Älä nyt kysele, vaan juokse hakemaan puhdas esiliina,
ennenkuin tulet tervehtimään. Kuuluvat olevan parempia ihmisiä.
Pitäähän sinun olla siisti, kun vieraille näytetään."
Kopinaa rupesi kuulumaan eteisestä. Emäntä meni ovelle ja työnsi sen
auki, niin että salista virtasi valoa eteiseenkin.
"Käykää sisään", kehoitti hän, kun näki hartevan miesolennon eteisen
ovella.
"Kiitoksia! Mutta nämä vaatteet ovat niin märkiä. Paras kun ripustamme
ne tänne, ettei huoneen lattia kastu."
Anna hätkähti kuin salama olisi silmiin iskenyt. Tuo ääni, tuo
ihmeellinen ääni, kenen se oli? Hän tunsi veren syöksevän kasvoihinsa
ja päätä pyörrytti.
"Käykää sisään", sanoi hän, mutta ääni ei ollut kuin hänen omansa. Se
oli toisen, joka puhui kaukaa ja kovasti, niin että korvia särki.
"Kiitoksia", vieras, astui kynnykselle kädestä taluttaen pientä poikaa.
"Hyvää iltaa! Taitaa olla tämän talon emäntä." Hän katsoi pitkään,
katsoi toisenkin kerran, sanoi sitten hitaasti ja arvellen: "Luulin
vieraisiin tulevani, mutta taisinkin tulla tuttujen luo."
"Taitaa olla entisiä tuttuja", sanoi Anna, ja taaskin tuntui hänestä
ääni vieraan ääneltä.
"Tahtoneeko tämän talon emäntä näitä entisiä tuttuja tuttuina
vastaanottaa?" Hän katsoi taas pitkään ja tutkivasti. Sitten hän ojensi
kätensä uudelleen. "Hyvää iltaa, Anna." Hän sanoi nimen erityisellä
painolla.
"Hyvää iltaa", vastasi Anna hiljaa.
"Tässä on poikani, jonka sanovat olevan minun näköiseni, ja kaimanikin
on, vaikka Vilhoksi sanotaan."
Vieraat olivat siirtyneet peremmä huoneeseen ja asettuivat emännän
pyynnöstä istumaan, isä keinutuoliin salin nurkassa, Vilho pienelle
tuolille isänsä viereen. Annakin oli istuutunut, vaikka kuin unessa
kulkija.
"Jo on vuosia siitä, kun tapasimme." Vieras istui miettiväisenä eteensä
tuijottaen. "Miten on Jumala sinua elämän matkallasi kuljettanut ja
vienyt?"
"Onhan se", sanoi Anna, ja häntä ihmetytti, että hän senkin sai
sanotuksi. "Monenlaista sitä saa nähdä."
"Niin kai se on meille jokaiselle, vaiherikasta ja kirjavaa, tämä
ajallinen vaellus. Hyvä vaan, jos se meitä opettaa sielumme autuutta
etsimään."
Silloin kuohahti viha äkkiä Annan mielessä, kuohahti kuin joki, jonka
juoksun sulku on ehkäissyt ja joka sitten saatuaan alaa edes hiukkasen
sulkua ahdistellakseen sen vihaisena tieltään viskaa. Siinähän se nyt
oli se, joka heidät oli toisistaan erottanut, joka oli katkeroittanut
hänen mielensä ja säpäleiksi särkenyt hänen elämänsä onnen!
"Sen minä ainakin olen oppinut, että paljon on puhetta, paljon huutoa
ja hurskaita sanoja, mutta vähän sitä mieltä, mikä ihmisiä todella
tekisi paremmiksi."
"Kun omat synnit suuriksi käyvät, ei sitä silloin opettele muiden
erehdyksien paljoutta."
"Sen näkee opettamattakin", sanoi Anna kiivaasti ja nousi, sillä isäntä
astui samassa huoneeseen.
"No onhan se mamma jo tulta tuonut meille", puheli isäntä käsiään
hykertäen. "Harvoinpa näin vieraita sattuukaan, me kun asumme tässä
korven kylässä."
"Harvoin taitaa sattua", sanoi vieras, mutta hänen katseensa seurasi
Annaa, joka oli menossa pois salista. Samassa tuli tyttö häntä vastaan
salin kynnyksellä.
"Äiti." Anni tarttui hameeseen. "Äiti."
"Mene sinä vaan hyvää iltaa sanomaan? Äiti menee vähän tänne."
Tyttö jäi ujostellen ovensuuhun vieraita katselemaan. Olisi tehnyt
mieli mennä tervehtimään, kun siellä oli se pieni poikakin, mutta
rohkeus petti.
"Tule nyt", pyyteli isä, ja silloin Anni rohkaisi mielensä. Hän juoksi
lattian poikki isän luo, kävi sieltä vieraille niiaamassa ja juoksi
sitten takaisin isän turviin. Siinä hän seisoi salaa katsellen,
minkälainen se poika oli ja mitä se teki. Kun sitten oli katsellut niin
kauan, että tutummaksi tuli, ja kun isätkin olivat ruvenneet puheisiin
keskenään, uskalsi hän esiin piilopaikastaan, kulkea sipsutti hiljaa
isän ohi ja asettui tuolille pojan viereen.
"Sinä olet tullut kaukaa", sanoi hän ja katsoi uteliaasti toveriinsa.
"Olen", sanoi poika.
"Oletko nähnyt paljon suuria metsiä?"
"Olen."
"Ja haltijoita myöskin?"
"En", sanoi poika ja näytti säikähtyneeltä.
"Etkö ollenkaan?"
"En."
Anni istui hetken hiljaa ja miettiväisenä. Toverinsa tietämättömyys
haltijoiden suhteen oli lamauttanut hänen tutustumishaluaan. Hän
huomasi, ettei tuo poika välittänyt siitä, joka hänestä oli kaikkein
hauskinta, ja se ehkäisi hetkeksi tutustumisyritystä. Poika istui
ihan hiljaa eikä sanonut mitään. Annia huvitti heilutella jalkojaan
edestakaisin, edestakaisin kuin kelloja, joita nauhasta vuoronperään
soitellaan. Mutta sitä tehdessään sattui hänen silmänsä kenkiin. "Nämä
ovat uudet", sanoi hän kääntyen poikaan. "Isä antoi ne tänäpäivänä."
"Ja minä sain uudet vaatteet matkaksi. Näissä on povitaskukin." Poika
avasi nuttunsa napit ja pisti käden poveen. "Onko sinulla kuvakirjoja?"
kysyi hän sitten.
"On yksi."
"Osaatko sinä piirustaa?"
"En."
"Minä tahtoisin nähdä ne kuvat ja niitä piirustaa."
"Tule", sanoi Anni tarttuen hänen käteensä, ja he juoksivat
välikamariin, jossa äiti askarteli.
Siten oli ystävyys solmittu.
Anna meni hetken perästä keittiöön. Sitten hän kävi aitassa ja kulki
aitan ja keittiön väliä moneen kertaan. Hän valmisti kauan näitä
illallisia, vaikk'ei niissä suuria valmistettavia ollutkaan. Mutta
monen vuoden ilot ja surut eli hän uudelleen sitä tehdessään.
Miten ne nyt kaikki palasivatkin mieleen, lapsuuden leikit ja
ilot, mäenlaskut ja marjamatkat, laskiaistiistain lystit ja
joulujuhlan valmistukset! Ilo oli kasvamistaan kasvanut, kunnes
kumpusi korkeimmilleen nuoruuden kevätkoitossa, kun päivä paistoi
kirkkaimpanaan, kun laineet lauloivat ja tuuli tarinoi ja kaikki
kertoi tuota tuttua, mutta ikuisesti uutta satua sydämen suuresta
salaisuudesta.
Mutta sitten sävel katkesi. Särähtivät elämän ensimmäiset epäsoinnut.
-- Voi niitä vuosia, jotka sitten seurasivat, sitä sydämen kylmyyttä ja
katkeruutta! Miten hän oli koettanut rakastaa, mutta ei voinut! Särki,
särki vain sydäntä. Hän oli tahtonut haavansa tukkia, rakastua toisiin.
Ei voinut, vaikka koetti ja koetti. Ja sitten se tuli se päivä, jolloin
hän möi itsensä saadakseen kodin ja riippumattoman aseman. Ja mitä
kaikkea hän oli kärsinyt vielä senkin jälkeen, miten usein oli pelolla
polkenut elämänsä taivalta ja toivonut sitä aikaa, jolloin ei voisi
iloita, ei kärsiä enää! Mutta tällä viime taipaleella hän kuitenkin oli
saanut poimia paraimmat kukkasetkin polultaan, kukkaset, jotka olivat
hänen elämänsä ainoa ilo. Ne olivat vaimentaneet elämän katkeruuden,
olivat antaneet hänelle tehtävän, joka antoi sisällystä ja arvoa hänen
olemassaololleen. Mutta ne ilot eivät olleet tuon vieraan ansiota.
Ainoastaan suru oli hänen syynsä, tuo tuhoava, tappava suru!
Taas tuntui katkeralta sydämessä, mutta sitten johtui mieleen, että
olihan elämän alkumatka kuitenkin ollut kaunis. Olihan lapsuuden ja
nuoruuden muistoilla arvonsa, ja sen ajan onnen luoja oli hän, tuo
vieras, ollut. -- Se hellytti sydäntä, kun sitä muisteli. Mutta se
kolea korpitie, joka sitten tuli kuljettavaksi, sen hän myöskin oli
luonut, sillä riistäen tuhat kertaa kaiken, mitä ennen oli antanut.
Ja nyt, kun hän tuli, mitä toi hän tullessaan? Saarna oli hänellä
ensimmäisenä antimena. Varoittavia, vakavia, nuhtelevia sanoja hän
tarjosi tekojensa sovitukseksi? Kaunista kerrassaan!
Anna sipaisi kädellä otsaansa, loi vielä kerran silmäyksen
illallispöytään ja meni sitten käskemään ruualle. Hän oli kattanut
pöydän neljälle hengelle: molemmille vieraille, isännälle ja pikku
Annille. Itse meni hän tiloja tekemään vieraille.
Hän kulki peräkamarin ovelta toiselle epäröiden mitä tehdä. Varsinainen
vierashuone, jossa olivat hänen omat pappilasta tuodut huonekalunsa ja
valkeat sinikukkaiset paperit, oli tuossa oikealla. Sitä kamaria hän
oli katsellut ensimmäisenä iltana ja ajatellut, että hän panee sinne
kunniavieraat, paraimmat, joita saa vastaanottaa. Mutta sellaisia
vieraita ei heille vielä ollut tullut. Kuinka voisi hän nämä vieraat
asettaa sinne? Hän tunsi punan nousevan kasvoihin jo kun hän sitä
ajatteli.
Kiireesti rupesi hän vuodetta valmistamaan viereisessä nurkkahuoneessa.
Mutta jos kuitenkin, tuli hänelle taas mieleen. Jos hän voisi antaa
anteeksi ja unohtaa? -- Jos niiden kauniiden keväisten muistojen ja
niiden kukkaisten vuoksi, jotka hänen mieltänsä olivat lauhduttaneet?
-- --
Kun hän ei vaan olisi saarnannut heti tultuaan, toitotellut tuota
tuomio-torvea, jota ne kaikki, tuota yhtä samaa, jota ennenkin!
Taas kuohahti Annan mieli, mutta sitten hän muisti pikku poikaansa,
joka nukkui kätkyessään tietämättä mitään sydämen katkeruudesta ja
kovasta, anteeksi antamattomasta mielestä.
"Jos lasten tähden -- jos kuitenkin -- --"
Hän työnsi kiireisesti kokoon levittämänsä vuoteet ja läksi tekemään
tilat vierashuoneeseen. Mutta samassa kun hän sen teki, tuntui kuin
raskas taakka olisi maahan valahtanut.
Kun vieraita ei kuulunut ruokahuoneesta, meni Anna katsomaan, missä
viipyivät. Olisihan heidän pitänyt keritä syödä, kun hänkin oli valmis,
vaikka kauan oli työssään viipynyt. Mutta kun hän avasi kamarin oven,
näki hän, ettei siellä ajan kulkua muistettukaan. Tuskin kuulivat
isäntä ja vieras, että Anna tulikaan huoneeseen, niin innokkaita he
olivat puheissaan. Raamatunkin he olivat pöydälle ottaneet ja sitä
olivat paraikaa lukemassa.
Annaa nauratti. Oli tuo ukko ainakin saanut jonkun, joka jaksoi lukea
hänelle, miten paljon hän vaan kuulla tahtoi. Kunpa edes nyt eholtansa
saisi, ettei sitten muita lukemisessa valvottaisi!
Nauraessaan hän itse oikein hämmästyi sitä, että osasi nauraa ja että
nyt oli niin hyvä olla. Mieli oli niin sula, niin kevyt, että siitä
naurukin sitten helposti heltisi, ei pilalla eikä pahuudella, noin
ilman aikojaan vaan syntyi, kun hän sitä lukua ajatteli.
Mikä se mielen niin yht'äkkiä oli muuttanut? Mikä teki nyt helpoksi
sen, mikä äsken vielä kitkerästi karvasteli sydäntä? Sekö, että koetti
antaa anteeksi, koetti muistaa, mitä hyvää oli saanut, ja unohtaa
pahat. Siunattu sovinto! Että se niin suloiselta saattoi tuntua, vaikka
oli niin puolinaista vielä, ei oikeata anteeksiantoa, sitä vain, että
tahtoi koettaa sopia ja unohtaa.
Taas täytyi hymyillä, kun silmä sattui lapsiin. He olivat molemmat
väsyneet, toinen matkasta, toinen valvottuaan yli määräajan, ja olivat
tuolille vierekkäin nukkuneet. Lujasti pitivät toisiaan kädestä vielä
unessakin.
Anna irroitti heidän kätensä toisistaan, kantoi pois Annin ja saattoi
sitten toisenkin pikku pöytävieraan makuulle. Isäntäkin vieraineen
nousi. "Taitaapa olla makuuaika", arveli hän, oikoen jäseniään, ja
emäntäkin joudutti nukkumaan, kun oli myöhään mennyt muutenkin.
Isäntä pyörähti hetkeksi ulos, ja silloin käytti Anna tilaisuutta
hyväkseen saadakseen sanoa, missä oli tilat tehtynä.
"Se on meidän paras vierashuoneemme, ja siellä olevat huonekalut ovat
sieltä vanhasta pappilastamme."
"Kiitoksia", sanoi vieras yksinkertaisesti. "Sovinto on kallis asia,
sovinto Jumalan ja ihmisten kanssa."
He ottivat toisiaan kädestä, eivätkä hänen sanansa Annasta tuntuneet
pahalta, sillä niissä ei ollut opettavaista saarnasävyä, vaan jotakin
lämmintä, sydämellistä, jota Anna ei ennen ollut huomannut.
"Isä", sanoi Vilho, kun kapusi peitteen alle isän viereen. "Minä
tahtoisin aina leikkiä Annin kanssa." "Vai niin, mutta ei sitä aina saa
olla niiden kanssa, joiden kanssa kaikkein mieluimmin olisi." -- --
"Mutta jos Anni tulisi meille." "Mitä sinä luulisit hänen äitinsä siitä
sanovan? Ei hän antaisi tyttöään. Onhan sinulla veljiä ja sisaria
kotona."
Vilho kävi hämilleen. "Mutta Anni tietää niin paljon kauniita satuja
haltijoista ja muista", sanoi hän puolustellen.
"Vai semmoisia. Ei sinun niitä tarvitse oppia. Pipliassa on sinulla
kertomuksia, jotka ovat paljoa paremmat. Niistä opit Jumalaa
rukoilemaan ja pelkäämään."
"Isä, mutta minä tahtoisin niin kovin mielelläni sen kirjan Annilta."
"Et sinä sitä tarvitse. Lue vaan iltasiunauksesi ja nuku pois."
"Jos minä rukoilen, että saisin sen kirjan." "Ei sitä turhia saa
rukoilla. Nuku nyt vaan." Hetken kuluttua kuuli Vilho isänsä
hengittävän raskaasti kuin nukkuja, ja pian sulkeutuivat hänenkin
silmänsä.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna, ennenkuin muut vielä olivat jalkeilla,
käyskenteli jo Martti Lehto kartanolla, katsellen paikkaa ja sen
ympäristöä. Hän oli aamun virkku, ja nousi usein jo kukonlaulamalla,
käyttääkseen varhaisimmat tunnit päivästä kävelyyn.
Hän oli tehnyt kierroksen kartanolla ja ihmetteli parastaikaa seudun
aukeutta, kun hänen huomionsa kiintyi olentoon, joka näyttäytyi pienen
piharakennuksen portailla.
"Kukahan tuo mahtaa olla", ajatteli hän itsekseen ja läheni.
"Hyvää huomenta, vaari", sanoi hän kohdalle tultuaan. "Aikainenpa te
olette."
"Semmoinenhan se on tapa vanhoilla."
"Niin taitaa olla. Oletteko te tämän talon väkeä?"
"Olenhan minä entinen isäntä." Vaari katsoi häneen vähän ihmeissään.
Mikä tuokin oli, kun oli tullut käymään, vaikka näkyi olevan vieras?
"Taidatte olla kaukaa?" kysäisi vaari vähän arvellen.
"Olen tuolta pohjan puolelta tämän talon emännän kasvinkumppani."
"Vai niin", sanoi vaari pitkään, "vai kasvinkumppani! -- Kuulkaas",
jatkoi hän kuiskaamalla, "ettekö tulisi vähän tuonne sisään minun
puolelleni?" "Kiitoksia, saattaisihan tulla." "Ei tämä vieraitten
varalle muuten ole", sanoi vaari kuin anteeksi pyytäen avatessaan oven
vieraalle.
"Tämäkö on teidän asumuksenne?" Martti katseli ympärilleen. Huone oli
pieni ja pimeä. Toisella seinällä oli pöytä ja tuoli, jonka selustin
oli poikki, toisella vuode oikein tilava, vanhanaikainen. Makuuvaatteet
näyttivät likaisilta, yhteen kasaan työnnetyiltä. Ikkunalaudalla oli
nuuskarasia, piippunnysä ja kitupiikki.
"Onhan tässä istuinta kuitenkin tarpeeksi." Martti nosti tuolin vuoteen
viereen ja istuutui. Vaari asettui vuoteen laidalle, niin lähelle
vierastaan kuin mahdollista.
"Sanoitte olevanne tämän talon emännän tuttuja", rupesi hän kuiskaillen
kysymään.
"Niinhän minä olen. Saman katon alla kasvoimme."
Vaari hymähti. "Muisti pettää", sanoi hän ja iski viekkaasti silmää.
"Kyllä minäkin sen asian tiedän."
Martti katsoi kysyvästi vanhukseen.
"Niin, totta minä puhun! Sen kanssa minä olin yhteenkin mennä.
Vihkimistä vailla, mutta silloin se jätti."
Martti hätkähti. Oliko ukko järjiltään? Vai pistelläkö tahtoi ja
parjata? Jotain tässä alla piili, mutta mitä? Ja miten sen perille
päästä?
Hän siirsihe vähän edemmä vaarista ja loi pikaisen, tutkivan silmäyksen
vanhukseen. Raihnaiselta näytti, mutta oliko hullu, viisas vai siinä
keskivälillä? Tuli mieleen, että jos ukko onkin kuullut jotain Annan ja
hänen omista suhteistansa ja niitä nyt ajatuksissaan tähän sotkee. -- --
"Te olette emäntää paljon vanhempi", huomautti hän varovasti.
"Ei sillä suurta väliä ole, ihan saman vuoden lapsia oltiin."
"Mutta teillähän on harmaat hiukset, ja minä muistan varmasti hänen
syntymävuotensa. Katselin sitä usein kirkonkirjoista pappilassa."
Vaari kävi iloisen näköiseksi. Taisi tuo vieras kuitenkin olla asian
perillä, koska puhui pappilasta ja kirkonkirjoista.
"Vai katselitte." Vaari vilkui arasti syrjään. "Sinne pappilaanhan hän
joutui", kuiskasi hän kiireisesti. "Jätti minut, kun sai papin, vaikka
itse oli talonpoikaissukua."
"Sen teki hänen äitinsä", sanoi Martti yht'äkkiä, itsekin ihmetellen,
että uskalsi noin umpimähkää sanoa, vaikk'ei tiennyt. Mutta se ajatus
oli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, ja hän sanoi sen samassa
toivoen, että lausumalla arvelunsa paremmin ehkä pääsee vaarin
ajatusten perille.
"Vai äitinsä." Vaari rupesi hiljalleen nauramaan ja näytti
hyvämieliseltä. Oli kuin raskas taakka olisi hänen hartioiltaan
pudonnut.
"Vai äitinsä! Mutta niin on kuin isosta pienennetty."
"Niin on", myönsi Martti. "Sitä sanoivat kaikki jo ennen aikaan. Mutta
hänen oma äitinsä kuoli pian. Pastori meni sitten uusiin naimisiin ja
äitipuoli kasvatti tytärtä."
"Kuulkaa, eikö se ollut viekas, kun jätti heti, kuultuaan että saa
papin?" Vaari näytti vieläkin suuttuvan, kun sitä ajatteli. Hän
ei pannut huomiota vieraan antamiin tietoihin, jatkoi vain omaa
ajatusjuoksuaan.
"Minä olin siellä pitäjässä käymässä, ja niin verevä tyttö se oli, että
katsella täytyi. Vihkimistä vaille, vihkimistä vaille. -- Mutta silloin
tuli pappi naapuripitäjästä -- --"
"Minä kasvoin tyttären leikkitoverina, mutta äitiä en nähnyt. Hän oli
jo kuollut, kun tulin."