Isäntä hätkähti. "So, so, älähän nyt. Mikä sinuun on mennyt?"

"Mikäkö minuun on mennyt? Pelko ja paha aavistus siitä, että minä olen

tullut petetyksi."

"Ja missä suhteessa?"

"Sinä tulit meille vieraana. Olit pulska mies ja ison talon isäntä.

Sinä olit matkustellut paljon, oppinut enemmän kuin tavalliset

talonpojat. Siinä kaikki mitä tiesin. Sitten sinä rupesit kosimaan ja

-- -- --"

"Oliko sinun sitten pakko suostua?"

"Ei ollut, mutta sinä teit voitavasi houkutellaksesi minua. Kehuit

taloa ja itseäsi, lupasit turvattua tulevaisuutta ja huoletonta elämää."

"Joko sitten olen sanani rikkonut? Leipähuolista minä puhuin, enkä

luule sinun vielä nälkää nähneen."

"Sinä petit minut kuitenkin. Sinä salasit jotain. Mitä ihmiset puhuvat,

mitä sanovat tästä talosta?"

"Onko se sulhasmiehen asia kuljetella morsiamelle kaikki kylän ämmäin

juorut?"

"Ei, mutta olisit kuitenkin jotain sanonut, kertonut, miten oli, ja

sitten antanut valita."

"Ja mitä minä olisin kertonut. Sitäkö, että vaari oli aika saituri

ja että isä-ukossa oli samaa vikaa. He olivat raharakkaita molemmat,

eikä poikakaan ole hyvin hupa luonteeltaan. Siitä ne akkain juorut

ovat alkunsa saaneet. En minä muuta tiedä. Sanovat tietysti isä-ukon

heikkopäisyyden saituudesta johtuvan. Mutta onko tämä sinusta niin

kauheaa, että sitä olisi pitänyt ilmoitella. Miehet semmoisista viis

välittävät. Se on vain vaimoväen taikauskoa."

Hän puhui kovalla äänellä ja nosti puhuessaan ylpeänä päätään.

Noita juttuja oli hän kyllä kuullut ennenkin, oli niitä huomannut

pistävissä pilapuheissa miestenkin joukossa, jonkun kaupoissa petetyn

pistosanoissa ja vihamielisissä viittauksissa. Mutta ne eivät pystyneet

häntä lannistamaan. Onni kun oli ollut hänelle myötäinen, mitä hän

silloin huoli pelätä? Menestys oli hyvä ja vahva haarniska, josta

kaikki kiukun ja kateuden nuolet kilpistyivät.

Anna tuijotti hetken eteensä. Sitten leimahti hänen katseensa liekiksi.

"Kaikkien kammoamaan kotiin sinä minut toit. Sen siitä sain, kun

tahdoin olla luja, seurata järjen ääntä ja tukahduttaa tunteeni. Kyllä

minäkin kerran tiesin, mitä rakkaus on, mutta luuletko, että se tunne

minut tänne toi? Siitä on jo aikoja, kun se sammui, ja sitten kun sen

sammutin, on ainoana päämääränäni ollut päästä eteenpäin, saavuttaa

arvonantoa ja kunnioitusta. Minä en kärsi, että minua poljetaan.

Kuuletko? Ja kuitenkin sinä toit minut tänne."

"No sittenhän me ollaan kuitit", sanoi isäntä kuivakiskoisesti. "Sinä

petyit. Minä petyin."

"Missä sinä sitten?"

"Minä luulin saavani lauhkealuontoisen, rakastavan vaimon, joka olisi

hyvä äidinhellyyttä tuntemattomalle. Mutta omanvoitonpyynti se sinut

tänne toikin."

"Entä sinä, mikä sinut sitten pani kosimaan? Etkö vaan hakenut

säästävää emäntää?"

"Hain kuin hainkin, mutta etsin minä muutakin, kuin oman edun katsojaa."

"Ja sitä sinä minulle sanot, sinä, joka juuri kerroit, että

omanvoitonpyynti on ollut sukusi kirous."

"Siksi kai minä sen muussakin kiroukseksi tunnen." Hän sanoi viime

sanat hiljaa, mutta painavasti.

Tarkoittiko hän, mitä sanoi? Kärsikö ehkä itse ja tahtoi auttajaa?

Vai petti ja petkuttiko taas kauniilla sanoilla? -- Kuinka tuo

epätietoisuus kidutti Annan sydäntä!

He olivat hetken ääneti, sitten jatkoi isäntä: "Onhan se ihmisten

ylenkatse kuorma, mutta se on kannettava. Sinä olet samaa maata kuin

minäkin, näen mä, et kärsi vastarintaa etkä ylenkatsetta. Kovahan on

elämän koulu, mutta siihen eivät meikäläiset kukistu. Eteenpäin sitä

vaan mennään, niin totta mennään."

Anna yhä vain tuijotti eteensä. Hän taisteli kovan sisällisen

taistelun. Mutta äkkiä mieli herpaantui kuin jännitetty jousi, kun

se laukeaa. Hän kuuli viime sanat kuin unessa, kaukaa näkymättömästä

etäisyydestä. Ja samassa valtasi hänet säälin tunne. Hän sääli tuota

miestä, joka istui siinä hänen edessään ja joka tuntui niin vennon

vieraalta, vaikka oli hänen oma miehensä. Hän sääli häntä siitä syystä,

että elämänkoulu oli hänenkin käytävä ja hän tunsi, että tuo koulu oli

kova. Kaukaisena kaikuna kuuli hän viime sanat. Mutta ne eivät tehneet

häneen mitään vaikutusta. Hän ajatteli ainoastaan sitä elämän koulua ja

tiesi, että se oli kova.

"Käydään sitten se koulu yhdessä", sanoi hän väsyneesti ja nousi.

Isäntäkin läksi kiikkutuolista ja kääntyi ovelle päin.

"Niin yhdessä, yhdessä", sanoi hän. "Ainahan sitä kerran voitolle

pääsee." Hän painoi oven kiinni ja kääntyi portailta talliin päin.

Emäntä pyyhkäisi kädellä otsaansa. Päätä poltti niin kuumasti.

Hän meni eteisen läpi keittiöön. Siellä nukkui tyttö penkillä ja valkea

liedessä oli sammunut. Hiljaa sulki hän oven, otti naulasta ison

villaliinan ja läksi ulos. Hän kulki eteenpäin, tietämättä oikeastaan

minne, kulki peltojen poikki, ensin piennarta pitkin, sitten savista,

vettynyttä ajotietä myöten, joka vei metsään päin. Hän oli kulkenut

kotvan aikaa tarkkaamatta mitään, kun vihdoin pysähtyi ja katseli

ympärilleen. Hän oli jo metsän rajalla ja näki mökin pilkottavan esiin

puiden lomasta. Se sai hänen sydämensä sykkimään nopeammin, ja hän

joudutti kulkuaan. Sittenkun hän Kotajärvelle tuli, ei hän vielä ollut

vierasta puhutellutkaan, aina vain kotiväkeä. Hänet valtasi äkkiä

iloinen odotus. Kun hän tuonne tulee, koputtaa ovelle ja astuu sisään,

silloin ainakin ihmiset häntä tervehtivät, eivät väisty, eivät käänny

pois, vaan puhuttelevat kuin ihmistä ainakin.

Hän seisoi jo ovella, mutta tarttui arasti ripaan. Entä jos täälläkin

--? Hän vavahti.

Silloin kuului sisältä hiljaista laulun hyminää. Se rauhoitti ja

rohkaisi.

"Hyvää iltaa", sanoi hän astuessaan kynnyksen yli.

Laulu lakkasi ja pehmeä naisen ääni vastasi tervehdykseen. Oli jo

hämärä tuvassa, eikä Anna kohta erottanut, keitä siellä oli, mutta hän

astui rohkeasti eteenpäin tietoisena, että hän oli omilla alueillaan,

Teiton alueella olevassa mökissä. Se oli hänelle kohta muistunut

mieleen, kun hän näki mökin metsän rajassa. Isäntä oli kertonut tämän

mökin olevan ainoan talon läheisyydessä ja sanonut asukkaiden olevan

kunnollista, nuorta väkeä, jotka äsken olivat siihen muuttaneet.

Mitähän siinäkin mahtoi alla piillä, kun isäntä oli erittäin sanonut,

että niille pitää olla ystävällinen. Se muistui Annalle nyt mieleen.

Olivatkohan muut tätä mökkiä pelänneet, kammoksuneet talon läheisyyttä

ja ukkovaaria?

Anna ei ehtinyt pitemmältä asiaa ajatella, sillä nainen huoneen perällä

nousi kätkyttä kiikuttamaan, astui lattian poikki Annaa vastaan ja

ojensi kätensä.

"Terve tulemasta. En oikein tiedä, mistä tämä vieras -- -- -- mutta

eikö liene uusi emäntämme."

"Niinhän minä olen." Anna tervehti. "Läksin kävelemään enkä huomannut,

miten pitkälle jouduin, ennenkuin jo olin ovella", lisäsi hän kuin

selitellen.

"Sepä nyt oikein iloista, että tulitte katsomaan, hyvä rouva tai emäntä

-- tai miksi pitäisi sanoman. Eihän sitä yksinkertainen -- -- --"

"Sanokaa vaan miten tahdotte, sama se minulle." Ja samalta se hänestä

tuntuikin, vaikka aamulla vielä rouva-nimitys oli hänen korviaan

hivellyt. Mutta aamusta oli pitkä aika kulunut, ja paljon oli sen

kuluessa muuttunut.

"Käykää istumaan, hyvä rouva. Olisihan meillä pieni kamarikin -- -- --"

"Ei, ei, istutaan tässä." Anna asettui penkille kätkyen viereen.

"Teillä on tässä pienokainen", sanoi hän kumartuen kätkyen puoleen.

"Onko niitä useampia?"

"Ei ole enää, kuoli kaksi vanhinta ja tämä tulee vasta vuoden vanhaksi

Mikon päivänä." Vaimo läheni takkaa aikeessa virittää valkeata.

"Älkäähän nyt! Miksi tekisitte tulta?" "Olisin niin mielelläni

keittänyt kahvitilkan, kun sain emäntäni kerran tänne. Ettekö nyt

ottaisi? Eihän meillä leipää ole eikä muutenkaan niinkuin vieraille

tarjottaessa, mutta olisin kuitenkin -- -- --"

"Ei, ei! Toisen kerran. Läksin vain katsomaan vähän, kun kaikki vielä

on niin outoa."

"Niinhän se on vaikeata alussa, ja rouva, joka vielä on tullut aivan

vieraasta puolesta."

"Kyllä se oli toista siellä", myönsi Anna ja rupesi kertomaan

kotipitäjästään, sen oloista ja tavoista, pappilasta ja kaikista

paikoista siellä. Hän ei huomannut itsekään, miten paljon hän puhui,

miten purki sydämestään kaiken, mitä siellä oli säilyttänyt salaa ja

arkaillen, niinkuin ei niitä näissä uusissa oloissa olisi uskaltanut

ajatellakaan. Hän ei Teitossa ollut paljon pappilasta puhunut, tuskin

oli sitä siellä oikein ajatellutkaan. Hän oli ne ajatukset aina luotaan

työntänyt tuntien, ettei nyt sopinut niitä muistella. Pappilassa oli

kuitenkin ollut hyvä olla. Siellä oli elämä ollut huoletonta. Nyt oli

ajatteleminen ainoastaan sitä taistelua, joka oli edessäpäin.

Kyynel kihahti mökin Leenan silmään hänen kuunnellessaan.

"Niinhän se on muuttuvaista tämä elämä", sanoi hän hiljaa, "mutta aina

sitä eteenpäin pääsee, kun tekee tehtävänsä ja luottaa Jumalaan."

Anna säpsähti. Oliko hän sitten valittanut vai mitä tuo tarkoitti, kun

puhui kuin lohduttaen?

"Ainahan sitä eteenpäin pääsee, kun vaan ensin pääsee alkuun", sanoi

hän päättävästi.

"Niin, se se vaikeata onkin", vahvisti Leena ja liekutti jalallaan

kätkyttä, jossa lapsi näytti heräävän. "Minä muistan, miten minullakin

ensin oli kotimökkiäni ikävä. Ja entä sitten, kun ne lapset kuolivat.

Kyllä se kovalle otti. Puutteesta kyllä pääsivät korkeampaan kotiin,

mutta suru oli sentään suuri."

He istuivat hetken ääneti, sitten Leena taas jatkoi: "Ette usko, rouva,

miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan toiseksi. Kyllä

tekin sen vielä näette."

Anna ei vastannut mitään, kumartui vain katsomaan lasta. Samassa

aukaisi tämä silmänsä, oikoi pikku jäseniään ja hymyili herttaisesti

hyvänpäivän vieraalle. Silloin oli kuin jokin rinnassa olisi sulanut ja

siinä samassa vedeksi valahtanut. Kyynelkarpalot vierähtivät kätkyen

laidalle.

Silloin Leena nousi ja pistäytyi ulos. "Antaa sen olla rauhassa niin

kauan kuin viihtyy", ajatteli hän. "Se keventää mieltä, kun edes saa

itketyksi; käy muuten liian raskaaksi, kun ei puhuakaan voi."

Paljon sillä rouva-poloisella nyt mahtoi olla sydämellä. Kaikenlaista

oli ehkä jo tullut tietoon. Kotona oli se vaari-ukko, jota kaikki

pelkäsivät, ja koti-ikävä ja tottumattomuus uusiin oloihin tuntui

tukalalta. Vähäkö niissä oli yhdelle ihmiselle kannettavaa. -- -- --

Ja sitten kun ihmisetkin olivat niin sydämettömiä. Niin olivat

heitäkin kovasti peloittaneet tuohon mökkiin tulemasta. Olivat

kertoneet kaikenlaista, niin että oikein hänen miehensäkin oli ruvennut

pelkäämään, että jos siitä kuitenkin on häiriötä, kun tulevat niin

lähelle tuota suurta aukeata ja kaikkea pahuutta siellä. Mutta sitten

olivat taas keskenään puhuneet asiasta, muistelleet, miten kurja pesä

heillä oli, jossa asuivat, ja miten niukka oli työansio. Kuolisivat

puutteeseen kaikki lapset, jos heille niitä annettaisiin, elleivät

paremmille paikoille pääsisi. Teiton isäntä tarjosi mökin melkein

hyyryttä, kunhan saisi asukkaita Rajalaan, jota kaikki karttoivat. Se

oli tarjous, jota ei käynyt niinkään hylkääminen.

"Jos tulisikin vaikeata, niin totia kai se paha Jumalan sanalla

väistyy", arveli Leena. Ja kun hänen miehensä vielä epäili, pyyteli hän

ajattelemaan lapsia. Taistelu oli hänelläkin ollut sekä sisäinen että

ulkonainen, kun tähän asettui, ja se oli tuoreeltaan vielä mielessä.

Siksi ymmärsi hän emäntää.

Leena olisi tahtonut kuormaa keventää, mutta eihän siinä paljon

puhuminen auttanut. "Antaa sen olla itsekseen ja itkeä", ajatteli hän

ja lämmitteli lapsen riepuja, joita oli käynyt ottamassa pihan aidalta.

Kun vähän aikaa oli vitkastellut, arveli hän kuitenkin jo pitävänsä

katsoa lasta.

"Taitaa rouva oikein osata lasta viihdytellä", sanoi hän hymähtäen, kun

läheni.

"Ainahan sitä vähän. Onko tämä terve?"

"On, Jumalalle kiitos! Toivon minä, että se meille saa jäädä, kun nyt

on parempi asumuskin. En minä mielelläni pois antaisi. Vaikka Jumalahan

sen tuntee, mikä paras on."

"Tuossa on paha aukko ikkunassa", huomautti Anna. "Eikö siitä käy kylmä

viima lapseen?"

"Kyllä ukko siitä huolen pitää. Se on niin hellämielinen ja tekevä

mies. Kaikki ne ovat täällä sen laittamia, penkit ja pöydät ja mitä

vaan tuvassa on."

"Hauskahan se on laittaakin. Kukapa ei omaa kotiaan varten sitä

tekisi?" Anna hymyili, mutta hymy oli sumunsekaista ja syvä huokaus

seurasi sanoja.

"Tässä tulee pilkkosen pimeä pian", sanoi hän äkkiä, "täytyy lähteä."

Hän heitti kiireesti hyvästit, kääräisi huivin hartioilleen ja läksi.

Oli jo vaikea nähdä tietä, ja hän joudutti kulkuaan. Jalka oli usein

luiskahtaa liukkaalla, saviperäisellä tiellä; rapakko loiskahti yli

kengän ja hameen helmat tekivät kiusaa. Mutta sitä hän ei huomannut,

ajatteli vain tätä ensimmäistä ihmeellistä pyhäpäivää Teitossa. Ja sitä

ajatellessaan hän kulki kiireisesti peltojen poikki, poikki laajan,

peloittavan aukean kohden kotiaan.

3.

Anna oli ajatellessaan asemaansa rikkaan Teiton emäntänä

mielikuvituksessaan nähnyt itsensä pitopaikoissa ylimmäisillä sijoilla,

papin tyttärenä säätyläisten seurapiiriin kuuluvana, emäntien joukossa

ensimmäisenä sekä säätynsä että varallisuutensa puolesta. Mutta yhtä

suuri kuin hänen erehdyksensä taloon nähden oli, yhtä paljon hän pettyi

seurapiirinkin suhteen.

Kotajärvellä oli kolme toisistaan tarkoin erotettua seurapiiriä.

Suurten tiluksien omistajat sekä pitäjän virkamiesperheet muodostivat

hienoston, joka ei muiden seurasta huolinut muuta kuin kutsuttuna

häihin, hautajaisiin tai muihin perhejuhliin. Toinen piiri oli

heränneiden, joiden joukkoon pitäjän pappikin kuului. Ei heilläkään

paljon yhteyttä ollut muiden kuin samanmielisten kanssa. Vaikka he

olisivatkin muita seuroihinsa ottaneet, eivät siellä muut -- nuoret

varsinkaan -- viitsineet käydä. Heränneet olivat ankaraa väkeä, jotka

sanoivat sanottavansa jokaiselle suoraan ja häikäilemättä. Siitä toiset

sitten suuttuivat ja sanoivat, ettei sitä sinne heidän tuomittavakseen

viitsi mennä. Niin saivat heränneet olla rauhassa ja yksin omassa

piirissänsä.

Pappi koetti kuitenkin pitää huolta kaikista seurakuntalaisistaan, ja

kun he tiesivät, että hän mielellään tuli selityksiä pitämään, minne

vaan tahdottiin, oli tullut tavaksi, että ne, jotka muuten Jumalan

sanan viljelemistä harrastivat, vaikkeivät heränneisiin kuuluneet,

silloin tällöin pyysivät pappia luokseen selityksen pitoon. Se piiri,

joka näissä paikoissa kokoontui, oli siksi avara, että sinne kuka

tahansa olisi voinut mennä, mutta Anna karttoi tarkasti näitä paikkoja.

Kirkossa hän kävi silloin tällöin, ei missään muualla. Pappi ja hänen

vaimonsa olivat kyllä yrittäneet häntä ystävällisyydellä mukaan

houkutella, mutta hän pysytteli loitolla heistä. Hän vihasi tuota

virren veisuuta ja ainaista puhetta autuuden asiasta. Hän ei jaksanut

kuulla, kun ne sitä syntisurkeuttaan ruikuttivat ja nöyrinä maassa

matelivat. Eikä hän taas tahtonut teeskennelläkään. Siksi pysyi hän

erillään, vaikka sydäntä kirveli ajatus, että hän siten joutui pois

papin ja papin perheen seurapiiristä, johon hän syntynsä puolesta

lähinnä kuului.

Hienoston ja heränneiden piiriä lukuunottamatta oli pitäjässä piiri,

johon kuuluivat kaikki varakkaammat talolliset samoinkuin ne, jotka

olivat kotoisin sääty aitauksen rajamailta. Tämä oli Teittolaisille

lähin ja tutuin seurapiiri. Mutta vaikka he joskus vieraissa kävivät

ja joskus joku heillekin eksyi, tunsi Anna, ettei siitä seurustelusta

paljoakaan iloa ollut. Isäntämiehet kävivät asioita ajamassa, kun

kävivät, ja emännät karttoivat mielellään Teittoa. Olihan se talo

pari vuosikymmentä ollut emännättä. Se oli jo kuin tavaksi tullut,

ettei siellä käyty. Eikä uusi emäntä ollut sen luontoinen, että olisi

hyvin puoleensa vetänyt. Kun kävivät, kävivät vain siksi, että isännät

vaativat pysymään hyvissä väleissä rikkaan Teittolaisen kanssa.

Anna tunsi olevansa yksin, ypöyksin sekä kodissaan että pitäjällä.

Eivät edes köyhätkään heillä mielellään käyneet. He tiesivät

isännän pian ajavan avunkerjääjät maantielle, ja emäntää sanoivat

kiivasluontoiseksi. Siksi eivät köyhänkään askeleet Teiton kynnystä

kuluttaneet.

Ainoa paikka, jossa Teittolaisillakin oli ystäviä, oli Rajalan mökki.

Siellä ei heistä pahaa sanaa sanottu, vaikka muut olisivat mitä hyvänsä

puhuneet. Siitä sunnuntai-illasta asti, jolloin Anna ensi kerran oli

Rajalassa käynyt, oli ystävyys rakentunut hänen ja Rajalan Leenan

välille. "Minun sydämeni jäi sitä rakastamaan", sanoi Leena sinä iltana

miehelleen, kertoessaan Annan käynnistä; eikä se rakkaus laimennut,

vaikka toiset pahoja puheita kuljettivat ja vaikka Leena itsekin

huomasi monen asian Teitossa olevan toisin kuin olisi suonut.

Oliko se ihme, jos sitä kävi vaikka miksi, kun oli sydän surua täynnä,

ajatteli Leena! Jos olisikin tahtoa hyvään, niin kun se isäntä oli

sellainen kiusamielinen ja vaativa, kuka siinä jaksoi kestää? Ja entä

vaari-pahanen ja palvelustytöt, jotka eivät paikallaan pysyneet, vaan

laputtivat tiehensä juuri kun oli saanut jotakin oppimaan. Ja kaikki

pistosanat kylällä ja ihmisten ylenkatse! Ihmekö, jos sanottiin, että

emäntä oli pahasuinen ja pahasisuinen. Hyvänäkö sitä pysyy, kun elämä

kovasti kohtelee ja kun ei sitten ole sitä turvaa, että Jumala sen

kaiken parhaaksi kääntää?

Leenasta se oli niin säälittävä kohta, että hän monet itkut itki

emännän puolesta. Ja omalta puoleltaan koetti hän tehdä minkä taisi

tasoittaakseen tien emännälleen. Ei tuo pieni sana "rouvakaan" häneltä

koskaan unohtunut, kun hän huomasi, että se sittenkin oli mieluinen

nimitys Annalle.

Anna puolestaan tunsi, että vaikka hän rupeaisi kuinkakin ystäväksi

Leenan kanssa, ei hänen tämän puolelta koskaan tarvinnut pelätä mitään

nöyryytystä. Ystävyys oli rakentunut olevien olojen pohjalle. Siksi

olivat käynnit Rajalassa Annalle virkistykseksi kuin merta kulkevalle

hetken lepo tyynessä pohjukassa. Rajalassa oli kodin henkeä. Sieltä sai

voimaa ja vahvistusta. Leena siellä askaroi aina iloisena ja ahkerana,

kasvatti lastaan, raatoi työssä, sai paljon tehdyksi, vaikka vähän

siitä puhetta piti.

Se oli kuin pyhäkkö, tuo pieni tupa, jossa kaikki paistoi puhtauttaan,

alkaen lattiasta aina paperoidulle laudakolle, jossa astiat kirkkaina

kiiluivat.

Siellä Anna usein istuskeli, tuli sinne väsyneenä, vaivattuna,

ympäristönsä ja oman itsensä kiusaamana. Sinne hän asettui

peräpenkille, puheli Leenan kanssa tai leperteli pikku Liisalle, kunnes

sydän suli ja mieli rauhoittui.

Pikku Liisan eloon jääminen ja terveys olivat käyneet Annalle kuin

kunnia-asiaksi. Se oli taistelua sekin hänestä. Hän, joka oli eholtaan

nähnyt elämän nurjaa puolta, saanut kokea kovaa ja maksanut velkansa

samalla mitalla, tahtoi nähdä, eikö hän hyvääkin voisi joskus

aikaansaada. Hän tiesi, että jos pikku Liisu eloon jäisi, kiittäisivät

vanhemmat siitä parempaa asumustansa ja suotuisampia oloja. Ja tuota

kiitollisuuden tunnetta hän tahtoi saada herätetyksi edes yhdessä

kodissa. Hän tahtoi nauttia siitä kuin nälkiintynyt pienimmästäkin

leivän kipenestä, tahtoi nähdä tytön kasvavan, kehittyvän ja sitä

nähdessään saada sanoa itselleen: "Täällä meillä se on tapahtunut,

meidän ansio se on." Se oli hänestä kuin kirouksen vähentämistä, ja

siksi se kevensi mieltä.

Vielä oli toinenkin syy, miksi Anna oli niin Liisaan kiintynyt.

Olihan se hänen viaton hymynsä, joka ensi kerran oli Annan katkeran

surun kyyneleiksi sulattanut, ja hänen äitinsä sanat silloin "-- Ette

usko, rouva, miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan

toisenlaiseksi", -- olivat siitä pitäen Annan korvissa kaikuneet.

Olisipa hänelläkin tuollainen, olisi edes yksi ainoa, silloin elämä

muuttuisi toiseksi! Kukkasena kasvaisi lapsi kodissa, ei tarvitsisi

tuntea puutetta eikä surua. Äiti kyllä häätäisi pois huolet, varjelisi

vaarasta, hellisi ja rakastaisi. Eihän ne muut niin siitä välittäisi.

Oikeita ystäviä tai läheisiä sukulaisia ei heillä ollut, vaari oli

vähäjärkinen, isä usein matkoilla ja kotonakin kokonaan asioihinsa

syventynyt, kukapa olisi lasta muistanut toivoakaan muut kuin äiti.

Hän oli ainoa, joka ikävöi pienokaista, sen hän tiesi ja siitäkin

tuo tunne yhä vaan kasvoi sitä voimakkaammaksi, jota kauemmin se

mielessä kyti. Hän aavisti, miltä se tarmokkaasta tuntuu, kun hän yksin

taistelee aatteensa puolesta. Hän ymmärsi, miten lumivyöry, pienestä

paakusta syntyneenä, kerää lisää ja yhä lisää joka puolelta, mistä vaan

eteenpäin kulkee, kunnes kasvaa äärettömäksi mahtavuudessa ja voimassa.

Hän ymmärsi sen, sillä samoin kasvoi hänenkin tunteensa.

Kun hän joskus säikähti vaarivanhusta, jonka pelokkaina pyörivät

silmät ja viekas hymy suupielissä hänessä aina herättivät eloon

kaikki ensimmäisen illan kauhut, tai kun hän loukkautuneena miehensä

käytöksestä väistyi tieltä, sulkeutui kamariin salin taakse ja koetti

unohtaa kohtalonsa kovuuden, silloin tuli aina mieleen, että kun tuossa

sängyllä olisi pieni, lepertelevä lapsi, silloin tuntuisi kaikki

toiselta. Hän hymyilisi sille, se hänelle, ja he jokeltaisivat yhdessä

kuin elämän ankaruutta tuntemattomat.

Sama kiihkeä ikävöiminen hänet valtasi, kun hän viikko viikolta ja

päivä päivältä yhä selvemmin huomasi, miten suuresti hän oli miehensä

suhteen erehtynyt. Hän oli kosiessaan huomannut ainoastaan pulskan

ja varakkaan isännän, joka oli matkustellut ja oppinut enemmän kuin

moni muu hänenlaisensa. Yhteiselämässä hän vasta näki, että mies

maailman rantoja soutaessaan ehkä oli kartuttanut tietojaan, mutta ei

silti sydämen sivistystä oppinut, ehkä pikemmin menettänyt sen, mikä

puhtaana ja parempana olisi maalaiselämässä säilynyt -- -- jos sitä

säilytettävää koskaan oli ollutkaan.

Anna oli pettynyt, pettynyt katkerastikin, eikä muut sitä voisi

sovittaa kuin kenties lapsi. Sen hän tunsi ja sitä ajatusta hautoi hän

mielessään.

Paljon sai Anna olla yksin, sillä Teiton isäntä oli naimisiin mentyään

yhtä levoton elossaan kuin ennenkin. Hän matkusteli edelleen paljon,

välitti kauppoja, oli tukkiasioissa ja valvoi etujaan, missä vaan oli

tienaamisen tilaisuutta.

Ihmiset puhuivat paljon näistä matkoista, tekivät ilkeitä viittauksia

ja antoivat pistosanoja Annalle. Mutta itse ei isäntä niistä koskaan

kertonut, ei edes vaimolleen. Anna oppi arvaamaan matkan tulokset

siitä, minkälaisella mielellä isäntä oli kotiin palatessaan.

Kehuskeleva ja suurisuinen hän oli, jos asiat olivat hyvin onnistuneet.

Huusi jo pihalla, että "tulkaapa isäntää vastaanottamaan", ja nauraa

hohotti pitkin iltaa kertoellessaan kaskuja emännälle.

Pirtin puolellakin kävi silloin supina, ja tallirenki uskalsi kerran

nauraa virnistellen tuumata tytöille, että "paljonkohon isäntä nyt on

ihmisiltä nylkenyt, koska on niin hyvällä päällä". Mutta niitä sanoja

hän sai katua, sillä isäntä sattui samassa kynnykselle, ja mies sai

lähtöpassit, vieläpä paikalla.

Mutta vaikeampaa oli sittenkin, kun asiat olivat huonosti onnistuneet.

Silloin isäntä tulla pölähti kotiin, Usein niin, ettei tiennyt

ennenkuin huoneessa oli. Hevosensa riisui hän silloin aina itse,

vei talliin ja pani ruokaa eteen. Sitten hän meni pirttiin, rupesi

tervehdittyään pitämään tutkintoa tehdystä ja tekemättömästä työstä,

kävi nuuskimassa kaikki nurkat, murahteli itsekseen, istui tuppisuuna

pöydän päässä eikä sanonut halaistua sanaa, ellei riidan syytä saanut.

Silloin kävi Annakin alamieliseksi. Ei pannut vastaan eikä suuttunut,

vaikka muuten kyllä osasi puoliaan pitää. Mutta silloin tiesi, että nyt

ei käy.

Vasta kun ensi päivistä oli ohi päästy, tasaantui vähitellen isännän

mieli. Elämä asettui entiselleen eikä kukaan päässyt moittimaan,

että se kovin riitaista oli. Yhteentörmäyksiä kyllä tuli, mutta aina

niistä sentään selvittiin hiljaisuudessa, ettei syrjäisten tietoon

tullut. Anna varsinkin ajatteli sitä, etteivät ihmiset puheen aihetta

saisi. Hän väistyi, jos ei muu auttanut. Mutta kovalle se ensin otti.

Pappilassa hän oli saanut järjestää asiat oman mielensä mukaan, isän

kuoltua varsinkin, kun ei äitipuoli taloustoimiin ollut puuttunut.

Hän oli oppinut käskemään ja järjestämään, ja nyt täytyi alistua

sellaisessakin, mikä oli hänelle kuuluvaa ja missä hän paremmin olisi

ymmärtänyt, miten menetellä. Oli se kova koulu, mutta mihinkäs siitä

pääsi, oppiminen oli, jollei tahtonut tehdä Teiton ja Teittolaisten

mainetta vielä pahaa pahemmaksi. "Meille se sitten on sitä tiukempi",

sanoivat palvelijat. Ja jota enemmän Annan täytyi taipua isännän

vaatimuksiin, sitä kärttyisemmäksi kävi hänen mielensä, sitä

suuremmaksi halu vuorostaan taas taivuttaa ja nöyryyttää muita. Omista

nöyryytyksistään hän ei koskaan puhunut. Itsekseen kärsi, itsekseen

taisteli. Ainoastaan siitä, miten ärtyisellä tuulella hän oli, saattoi

arvata, että isännän kanssa taas olivat yhteen törmänneet.

Huonolla tuulella ollessaan ei Anna koskaan mennyt Rajalaan.

Hänen ainoa turvansa oli silloin kamariin sulkeutuminen. Siellä

yksinäisyydessä antoi hän surulle ja suuttumukselle vallan, antoi

niiden vapaasti riehua ja temmeltää, kunnes väsymys ne viimein

tyytymään sai. Silloin väistyi suuttumus, ja suru vaihtui kaihoksi.

Silloin rupesi hän ajattelemaan elämän raskautta, sen painavaa taakkaa

ja sen palkan pienuutta. Ja hän tunsi, että hänen täytyi saada edes

kipene onnea osakseen, edes murunen elämän ilosta palkakseen. "Tulisi

edes se lapsi", ajatteli hän silloin, ja sitä ajatellen hän rupesi

sydämessään puhumaan lauhkeita, lempeitä äidin sanoja lapselle, jota

ikävöi ja ajatteli.

Lapseen kiertyivät vähitellen kaikki Annan ajatukset. "Kun tulisi se

lapsi", ajatteli hän, "niin antaisivat ihmisetkin meille enemmän arvoa.

Näkisivät, että niin se lisääntyy ja suurenee meidän sukumme kuin

muidenkin. Kun vaan tulisi, niin väistyisi paha maine ja kirous!"

Lasta ajatellen rupesi Anna ensimmäisenä keväänä puuhaamaan puiden

istuttamista Teittoon.

"Anna sen asian olla", sanoi isäntä. "Siitä ei kuitenkaan tule mitään."

"Miksi ei?"

"Ne ovat sille vanhukselle niin vastenmielisiä, eikä niistä kuitenkaan

ennätä meille iloa tulla."

"No sepä kumma, ettei ennätä."

"Vaikeitahan ne ovat kasvattaa. Surkastuvat, kuolevat kerta toisensa

perästä, ja ala sitten aina istuttaa uusia. Siinä ne vuodet kuluvat."

"Kyllä minä siitä huolen pidän."

"No, kah pidä, pidä sitten", myönteli isäntä vaikka vastahakoisesti.

Jo samana iltana puheli emäntä asiasta miesten kanssa. Kuoppia

ruvettiin kaivamaan ja koivut tuotiin metsästä. Emäntä tahtoi niitä

muutamia pihaan, toisia ikkunain alle. Puut piti olla humisemassa,

koivut kasvamassa, jotta, jos lapsi taloon tulisi, se niiden

siimeksessä saisi leikitellä.

Koivut olivat jo lehdenalulla, ja vaikka ne olivatkin pieniä ja

heiveröisiä eivätkä vielä suojaa antaneet, olivat ne Annalle kuitenkin

mieleen. Ne olivat pieniä lapsia nuo puutkin hänestä, ja ne olivat

tehneet piirin talon ympärille. Olihan se kuin hyvä enne.

Hän teki kierroksen niitä katsoakseen vielä viimeiseksi illalla,

ennenkuin maata meni.

Oli niin ihana ilta, ettei hän sellaista Teitossa vielä ollut

nähnytkään. Sopusointua, onnea ja elämää, uhkuvaa, nuorekasta elämää

henki luonto. Se teki häneen niin omituisen ja hyvän vaikutuksen.

Olikohan tämä heräävä keväinen kauneus uuden paremman päivän

sarastusta? Uskalsiko hän sitä toivoa, uskalsiko ajatella, että hän

oli taistellut vaikeimmat taistelunsa ja oli nyt kulkemassa parempaa

kohden? -- --

Kovia kamppailuja oli hänellä ollut, alakynteen oli hän usein joutunut

ja saanut nöyrtyä, mutta näkihän tuossa edessään ainakin yhden voiton

hedelmät: nuo hennot pienet puut, joiden heiveröisiä oksia iltatuuli

tuuditteli.

Hän meni sisään, sulki ovet ja rupesi riisuutumaan. Mutta viimeksi hän

vielä vilkaisi ikkunastaan ulos. Oli se somaa, miten hyvä hänen oli

olla! Tuo harmahtava lampikin, peltojen alapuolella, näytti hänestä

hauskemmalta, kun näki sen jo hengessä puiden reunustamana. Ja puiden

suojassa kulki kartanolle tuleva tiekin. Miten hän siitä toivossa

iloitsi!

Mutta aamulla, kun renki Kalle ensimmäisenä pihaan astui, näki hän puut

kaadetuiksi. Ei ollut pystyssä enää ainoatakaan.

"Siinä sen näki", mutisi hän itsekseen, "ei siitä mitään synny."

Sitten tuli toinen piikatytöistä pihalle. Säikähtyneenä hyppäsi hän

sisään kertomaan toverilleen, mitä oli tapahtunut. Mutta ei kumpikaan

heistä uskaltanut emännälle sitä sanoa.

Kun Anna kohta noustuaan vilkaisi pihalle, vavahti hän ja kääntyi

kalpeaksi kuin vaate.

"Kuka tämän on tehnyt?"

Siihen ei kukaan voinut vastata. Kaikki tiedustelut olivat turhat.

Rengit ja piiat siitä eivät mitään tienneet. Isäntä oli kaiken yötä

rauhallisesti nukkunut, eikä kukaan ollut vierasta nähnyt. Vaari oli

ainoa, jota syyllä saattoi epäillä. Varmaan oli tämä kaikki sen vanhan

veijarin työtä. Viekas hän oli kuin kettu, vaikka tuntui järkensä

menettäneeltä. Mutta osasipa silti viisailtakin voiton viedä! Eiköhän

hän vaan ollut päättänyt mitä tehdä ja miten menetellä, heti kun

huomasi puita istutettavan. Koko päivän hän oli ollut näkymätön, oli

valittanut sydänalaansa ja pysytellyt sängyssä. Mutta jaksoipa sitten

yöllä nousta puita kaatamaan!

Emäntä oli raivoissaan. Tällaista hän ei voinut kärsiä. "Sinun täytyy

ottaa asiasta selvä", sanoi hän miehelleen. "Käy sen vaarin puheilla,

minä en voi."

Isäntä meni, mutta palasi pian. Ei tiennyt vaari asiasta mitään. Oli

nukkunut kaiken yötä pahasti ja nähnyt unta, että metsää kaatui hänen

päälleen. Muuta tietoa ei häneltä saanut.

"Annetaan asian jäädä sikseen", ehdotti isäntä. "Saat nähdä, että se

vanhus siitä vain pahenee."

"Ei anneta jäädä sikseen. Sinä annoit minulle vallan, ja minä ajan

asian perille!"

Emäntä oli luja. Puut istutettiin uudelleen ja vartijat pantiin

vartioimaan. Neljänä yönä oli niiden tähden valvottava, ja kun

viidentenä yönä eivät enää ruvenneet muut, valvoi emäntä itse.

Kuudentena ne sitten kuitenkin kaadettiin. Emännän joka jäsen vapisi.

Tämä oli ilveilyä, konnan koukkuja, joita ei voinut kärsiä. Ties mitä

siitä vielä tulisi, jos tällaiselle valtaa antaisi!

Taas pidettiin tarkka tutkinto. Kaikkia kuulusteltiin, jokainen pantiin

ahtaalle, mutta syyllisestä ei saatu tietoa entistä enemmän. Isäntä

oli harmissaan ja sanoi, että asia on jätettävä sikseen. Eivät jouda

miehetkään tuollaiseen turhaan työhön.

"Niin istutan kolmannet koivut vaimoväen voimalla", sanoi siihen emäntä.

"Hoho", ivaili isäntä, "vai on se niin tärkeätä. Sitä kai sinä

ajattelet, että jos tulee perillisiä, tarvitaan vitsanvarpuja

lähitienoilla."

"Ei minun lastani vitsan voimalla kasvateta." Annan ääni vapisi ja

poskilla paloi helakka puna. "Jos minä niitä saan, osaan minä heidät

kurissa pitää koivunvarvuittakin."

Anna oli taipumaton. Hän tahtoi, hänen täytyi tässä voitolle päästä.

Kova kovaa vastaan, jollei muu auttanut.

Kolmannet koivut istutettiin juhannukseksi. Emäntä itse raahasi ne

hiellä ja vaivalla metsästä. Hän kävi siellä hevosineen rattaineen

kolme vankkaa työihmistä muassaan. Uupumiseen asti he kaivoivat ja

väänsivät, valitsivat kauniimpia kuin ennen ja ajoivat ne kerskaillen

kotiin. Mutta voitoniloa oli vain hitunen mielessä, pelkoa paljon.

"Kolmas toden sanoo", vakuutti Anna. "Saapa nähdä, eikö nyt vaimoväki

voitolle pääse?"

Mutta pelko ahdisti hänenkin mieltään. Jos meni turhaan tämä

viimeinenkin yritys, silloin menisi häneltä viimeinen toivonkipinä.

Silloin koko yritys raukeisi, ei tyhjiin, ei jälkeä jättämättä, vaan

raunioiksi, joka aina muistuttaisi tätä tappiota ja aina painaisi

lisätaakkana siinä kuormassa, joka hänellä oli kannettavana: Kaikki

hänelle sydämessään siitä ilvehtisivät, näyttäisivät sormella ja

kuiskailisivat: "ähä, miten kävi! Etkö näe, että sinä olet heikko,

heikko ja voimaton sitä valtaa vastaan, jonka kanssa olet taisteluun

ruvennut". Ei, se ei saanut eikä voinut niin tapahtua. Hänen täytyi,

hinnalla millä hyvään päästä voitolle!

Emäntä koetti keksiä kaikkia mahdollisia varokeinoja. Pihan puoleinen

pikku rakennus, jossa vaari asui, tutkittiin salaa moneen kertaan ennen

puiden istuttamista. Vuode ja makuuvaatteet puhdistettiin, siivottiin

uunin nurkat, kaapin alukset ja joka paikasta tutkittiin, oliko

siellä asetta. Sitten pantiin renki Kalle vaarin tietämättä nukkumaan

kamarin vieressä olevaan porstuaan. Ja kun koivut olivat istutetut,

varustettiin vartijat joka yöksi. Emäntä antoi salaa kahvia ja sokeria

valvoville, -- käski keittämään kahvia ja pitämään lystiä yöllä, ettei

vaan uni tulisi. Sillä keinoin sai hän vartijat valppaiksi. Mutta aina

oli hän itsekin valveilla. Ei uskonut eikä saanut rauhaa, vaikka oli

toiset vartioimassa. Täytyi vaan valvoa, vaikka vuoteeseen rupesi ja

nukkua koetti.

Kun puut olivat saaneet olla kaksi viikkoa rauhassa, rupesi emäntä

toivomaan. Hän ei uskaltanut iloita, mutta pelko oli vähenemään

päin. Ajatukset, jotka siihen saakka olivat keskittyneet istutuksen

onnistumiseen, rupesivat jo joutamaan muuallekin. "Taisin kuitenkin

voittaa", arveli hän itsekseen, ja se ajatus hiveli sydäntä kuin pehmeä

lapsen käsi poskea.

Piiat rupesivat siitä rengeille pistelemään, että he muka olivat

taikavoiman voittaneet, ja isäntä arveli, että jos nyt eukko voitolle

pääsee tässä hommassa, niin tekee hän totisesti hyvän työn koko talolle.

Mutta eräänä aamuna kolmannella viikolla makasivat kaikki koivut

katkottuina maassa.

Isännän mieli kuohahti.

"Nyt tästä pelistä loppu tehdään. -- Kuuletko, eukko?"

"Kuulen."

"Etkö ymmärrä, että joudumme koko kylän hampaisiin."

"Ymmärrän."

Isäntä meni pihalle, potkaisi äreissään kaatunutta koivua ja käski

rengin korjaamaan pois kaikki. Emäntä ei niitä käynyt katsomassakaan,

oli vaan työtouhussa koko aamupäivän ja puhui muista asioista. Illalla

hän läksi Rajalaan ja viipyi siellä kauan. Kun hän palasi, olivat

silmäluomet punaiset kuin paljosta itkusta.

Puun istuttamishomma Teitossa ei ollut pysynyt salaisuutena pitäjällä.

Se uutinen oli kulona kulkenut talosta taloon, kylästä kylään.

Jännityksellä oli jokainen odottanut yrityksen lopullista ratkaisua,

ja kun se vihdoin tuli, herätti se huomiota kaikkialla. Nuoret, joiden

kauhu Teittoa kohtaan perustui yksin vanhojen juttuihin, saivat tästä

omaa näkemäänsä, omaa kuulemaansa, joka antoi voimaa ja tukea tuolle

pelon tunteelle. Näkihän sen tästäkin selvään, että asiat olivat

hullusti tässä talossa. Mistä syystä ne puutkaan muuten eivät olisi

siellä menestyneet? Ja kuka ne sitten oli maahan kaatanut -- itse

paholainenko tai joku hänen kätyreistään? Etteivät ne ihmiskäden

kaatamia olleet, sen tiesi Kalle renki aivan varmaan.

Olipa miten hyvänsä, ihmeellinen juttu se oli, siitä olivat kaikki

yksimieliset. Heränneet sanoivat sitä Jumalan tuomioksi. Vaikka asia

olikin pieni ja maallinen, saattoi Jumala siinäkin osoittaa, ettei

hänen siunaustansa ollut siellä, missä ihmissydämet vielä olivat väärän

mammonan orjuudessa.

"Kun ovat pahan pauloihin antautuneet, niin kitukoot nyt siinä opiksi

itselleen ja muille varoitukseksi", sanoi muuan vanhus, jolla oli

kaunaa mielessä Teittolaista kohtaan, kun tämä oli häntä kaupoissa

pettänyt.

"Hullutuksia", sanottiin hienoston piireissä, kun nämä jutut sinnekin

tunkivat. "Kansan taikauskoa, tietäähän sen. Ukkovanhuksen työtä se on

kaikki."

Ja jokainen, joka asiaa arvosteli, oli varma siitä, että oli lausunut

oikean tuomion.

Mutta vaikka asia olikin pitäjällä herättänyt paljon huomiota, jätti

se kuitenkin syvimmät jäljet Teittoon. Isäntä uhmaili. Hän suuttui

silmittömästi ajatellessaan, että hän ja hänen talonsa oli kaikkien

hampaissa, ja hän vannoi monet pyhät valat, että pian tukkisi kaikkien

suut. Hän rehenteli enemmän kuin koskaan ennen, oli entistäänkin

suurisuisempi ja teki mitä rohkeimpia kauppayrityksiä.

Annaan taas oli tapaus tehnyt päinvastaisen vaikutuksen. Hän kävi

hiljaiseksi, harvasanaiseksi. Ei hän ennenkään usein hakenut ihmisten

seuraa, mutta nyt rupesi hän sitä aivan karttamaan. Suuttumus ja

kiivaat sanat, joita hän ennen aseinaan oli käyttänyt, olivat häneltä

kuin unohtuneet. Hänen voimansa oli murtunut, siksi hän ei enää kyennyt

vihastumaankaan. Mutta mielen katkeruus kasvoi silti kasvamistaan. Hän

oli taistelussa joutunut tappiolle niin tuntuvalla tavalla, ettei enää

jaksanut taistelun jatkumista ajatellakaan. Yksinäisyys oli nyt hänen

ainoa turvansa.

Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi lamassa ollut voima taas palaamaan.

Se palasi silloin, kun hän tunsi hartaimman toivonsa täyttyvän, kun

tunsi saavuttavansa sen voiton, joka oli hänelle kallein kaikista.

Jo se tietoisuus toi hänelle uuden voimankin, toi takaisin entisen

lujuuden ja sitkeyden, toi halun uudelleen taistella sekä oman että

lapsensa onnen puolesta. Entisellä ryhdillä hoiti hän nyt talouttaan,

mutta ankaruus oli vähempi kuin ennen. Vieraillekin riitti nyt entistä

enemmän lempeitä, ystävällisiä sanoja. Oli kuin hänen olentonsa olisi

koettanut koota kaiken, mikä oli hyvää ja ystävällistä, kuin kasvi,

joka itseensä imee päivänsäteitä saadakseen kukkansa puhkeamaan.

Yksinäisyyttä hän etsi usein. Häntä vaivasi miehen epähieno käytös

ja räyhäävä tapa. Se herätti hänessä eloon kovan, karkean luonnon,

joka oli ainoa, jota mies ymmärsi. Mutta sitä puolta itsessään hän

ei tahtonut nyt vallalle päästää. Hän ajatteli lasta, jota nyt ei

ainoastaan toivonut, vaan jota odotti, ja lapsen tähden tahtoi hän olla

lempeä.

Rajalassa kävi Anna näihin aikoihin usein. Pikku Liisa oli kasvanut

ja varttunut ja juosta kipitti jo lattian poikki sopertaen muutamia

sanojakin. Se oli Annasta hyvä enne. Tuo lapsihan oli ollut hänen

huolensa esineenä siitä asti, kun hän taloon tuli, ja se oli menestynyt

oikein ihmeteltävän hyvin. Eikö sitten menestyisi se, jota hän vaalisi

kuin kukkaista kämmenellä, kuin kevään esikkoa ainakin?

Miksi hän sitten usein pelkäsi? Sitäkö ajatteli, että kun tulee kevät,

tulee taas se suuren tappion aika, ja silloin hän uudelleen kärsii

tappion entistä katkeramman.

Hän pelkäsi sitä joskus. Mutta sitten hän taas tyyntyi ja tuomitsi

tyhjäksi taikauskonsa. Hän oli saanut takaisin entisen lujuutensa. Ja

hän ajatteli, että rakkautensa voimalla, lujalla, järkähtämättömällä

tahdollaan hän pysyttää lapsensa elossa.

Sitten se tuli, tuo suuri odotettu päivä. Se tuli, kun käki kukkui

metsänrinteessä, kun nurmi oli nukalle noussut ja kiurunen kohosi

korkealle virittäen keväisen kiitoslaulunsa. Silloin tuli tuo toivottu

vieras Teittoon.

Juhla-iloa oli silloin talossa kaikkialla, mutta suurin juhla oli äidin

sydämessä.

"Parempi kun olisi ollut poika", sanoi isäntä, "mutta hyvähän se on

tuokin aluksi".

"Vai tuli sinne kuitenkin perillisiä", sanoivat kyläläiset. "Mahtavat

ne nyt olla mielissään."

"Mitähän perittävää sillä poloisella", arvelivat toiset. "Rahaa ja

rahan rakkautta kaiketikin."

Mutta Rajalan Leena pyyhkäisi huivinnurkalla kyyneleen silmäkulmasta.

"Vai on heillä nyt lapsi", sanoi hän hiljaa ja laski kätensä ristiin.

"Herra! Anna sen tulla siunaukseksi. Älä kosta isäin pahoja tekoja

lasten päälle, vaan tee laupeutta tuhanten tuhansiin polviin."

* * * * *

Kun pikku tyttö tuli kuukauden vanhaksi, pidettiin ristiäiset. Isäntä

oli kohta sanonut, ettei hänen lastaan pappilaan viedä, vaan kotona

ristitään vieraiden koolla ollessa kuin rikkaan lapsi ainakin.

Setelitkin heltisivät isännän sormista tätä tarkoitusta varten, ja

Annalle hän penäsi, että "muistakin sinä eukko varata hyvät herkut".

Pahin pulma ristiäiskutsuihin nähden oli suhde papin perheeseen.

Täytyihän heidät kutsua, kun ei pitäjässä ollut kuin yksi pappi. Kuka

lapsen ristisi, jollei pappi? Mutta vastenmielistä se oli, kun hän oli

tuollainen herännyt kiihkoilija, joka sanoa jyryytti ihmisille vaikka

mitä vasten naamaa.

"Jos se siitä kävisi suopeammaksi, kun minä pyytäisin puhumaan vähän.

Meillä kun ei koskaan ole selityksiä eikä seuroja pidetty, niin

voisihan nyt vähän sitäkin puhetta kuulla tuon tyttölapsen kunniaksi",

ehdotti isäntä. "Eihän sitä pakanoita pahempia olla."

"Ja siitäkö sinä luulet papin meille leppyvän", kysäisi Anna?

"Silloinhan se vasta oikein saakin meidät kaikki kadotukseen

tuomituksi. Kyllä minä ne heränneet tunnen."

"No, en minä nyt selitystä tarkoittanut. Pyytäisin vain pitämään pienen

puheen. Olisihan se kunniaksikin tytölle, eikä se ennättäisi paljon

sitä valmistella, kun täällä vasta puhuisin asiasta."

"Tee miten tahdot. En minä ole vastaan. Niitä ihmisiä en vaan kärsi."

"Teenpä sitten, miten hyväksi näkyy", päätteli isäntä itsekseen. Ja

niin tekikin.

Kun ristiäispäivä tuli, ja kaikki vieraat jo pönäkkinä istuivat salin

seiniä pitkin, naisväki mustissaan, mustat silkit hartioilla ja

kullatut rintaneulat leuan alla, kiepsahti isäntä eteiseen nähdessään

papin tulevan. "Terve, terve. No, kerran näkee kirkkoherrankin meillä.

Tervetulemastanne." Isäntä pokkuroi minkä kerkesi.

Kirkkoherra ojensi kättä, tervehti ja ripusti lakkinsa naulaan.

"Minulla kun olisi pikkusen asiaa", ehätti isäntä sanomaan, kun näki

kirkkoherran aikovan astua saliin.

"No sopii puhua." Kirkkoherra pysähtyi puolitiehen.

"Kun meille nyt suotiin tällaiset juhlat -- -- niin kallis lahja --

kirkkoherra ymmärtää -- niin tuli meille mieleen että jos vähän Jumalan

sanaa -- --"

"Tahdotteko, että pidän selityksen? Siitä olisi ollut paras puhua

ennen."

"Ei nyt selitystäkään. Se on vielä niin heikkokin, meidän mamma,

mutta jos jonkun sanan päivän merkityksestä, tuossa kohta toimituksen

jatkoksi."

"Hyvä, hyvä, jo ymmärrän."

Kirkkoherra teki kiirettä astuakseen saliin. Isäntä aukaisi oven, ja

ihmiset, jotka näkivät kirkkoherran kynnyksellä, nousivat seisomaan.

Emännät niiasivat, isännät kumarsivat. Pappi katsoi ympärilleen,

kumarsi hänkin ja kulki sitten suoraan salin perällä olevaan

kiikkutuoliin. Siihen asettui istumaan.

Hetken harhaili hänen katseensa toisesta toiseen. Sitten hän jäi

tuijottamaan eteensä. Suruttomia ihmisiä kaikki, ja heille piti hänen

nyt puhua "päivän merkityksestä". Olisi edes tiennyt aikaisemmin, niin

olisi saanut ajatella, mutta nyt. -- Hän ajatteli tekstiä, mutta ei

mieleistään saanut.

"Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", olihan sekin päivän

merkityksestä. Mutta ei se sittenkään ollut oikein sovelias teksti.

"Katso minä panen eteesi tien elämään ja tien kuolemaan" tai "Ei

Jumala katso ihmisten muotoa", vastakohdaksi sille erolle, jota tässä

maailmassa tehtiin köyhän ja rikkaan, alhaisen ja ylhäisen välillä.

"Mitä minä nyt tässä enää ehdin ajatellakaan", pahoitteli hän

itsekseen, "tuossa jo tuovat kastevettä".

Kirkkoherra nousi, puheli sanasen isännän kanssa ja poistui sitten

pieneen sivukamariin. Sieltä hän palasi hetken kuluttua, ja samassa

astui sylikummikin huoneeseen, lapsi käsivarrellaan. Silloin nousivat

kaikki vieraat seisoalleen, kerääntyivät ryhmiin molemmin puolin

pappia, naiset toiselle, miehet toiselle puolen, ja toimitus alkoi.

Anna seisoi toisten takana nojautuneena ovipieleen. Häntä heikotti

niin, että polvet vapisivat ja sydän sykki levottomasti. Miten

ihmeellistä, tämä oli kuin unta ja kuitenkin täyttä totta. Se oli hänen

oma lapsensa, hänen kauan kaivattunsa, jota tuossa pitivät papin edessä.

"Ota pyhä ristinmerkki sekä kasvoos että rintaas."

Anna vavahti. Lapsi oli ollut hiljaa alkupuolella toimitusta, mutta

rupesi loppupuolella huutamaan. Kummi hyssytteli, mutta mikään ei

auttanut. Täytyi kiireimmän kautta kantaa pois heti, kun pappi oli

"amen" sanonut. Palvelijat, jotka olivat saaneet käskyn olla valmiit

viiniä tarjoamaan heti toimituksen loputtua, tarttuivat tarjottimiin

ja tunkeutuivat samassa ovesta sisään. Kirkkoherra seisoi vielä

paikallaan. Hän oli nähtävästi aikonut sanoa jotakin, mutta ennenkuin

hän ehti suunsa avata, seisoi jo palvelija tarjottimineen hänen

edessään. Hän otti lasin ja pani sen pois pöydälle. Palvelijat

jatkoivat tarjoilua.

"Minua on pyydetty", alkoi kirkkoherra ja asetti vasemman jalkansa

vähän oikean edelle, "minua on pyydetty puhumaan vähän tämän päivän

merkityksestä. Te isät, te äidit, jotka olette täällä koolla,

kuunnelkaa, sillä minä puhun teille jokaiselle. Minä tahdon puhua

tämän päivän merkityksestä meille kaikille, jotka olemme isiä ja

äitejä. Oletteko kuulleet että 'jolle paljon annettu on, siltä paljon

vaaditaan'? Oletteko ajatelleet, mikä edesvastuu meitä painaa, mikä

tili meillä on tehtävänä, meillä, joille Jumala on lapsia antanut.

Te osaatte kyllä katkismuksestanne ulkoa ladella: 'Minä Herra Sinun

Jumalasi olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot lasten päälle

kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, mutta teen

laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni'.

Mutta oletteko myös näitä sanoja ajatelleet. Oletteko tutkineet

mieltänne ja tekojanne? Oletteko kysyneet itseltänne: jätänkö minä

siunauksen vai kirouksen lapsilleni perinnöksi?"

Kirkkoherra piti pienen loman, katsoi tutkivasti toisesta toiseen ja

jatkoi sitten: "Minä en kysy teiltä, paljonko jätätte lapsillenne tämän

maailman tavaraa perinnöksi, mutta minä kysyn, jätättekö siunauksen vai

kirouksen -- -- Minua pyydettiin puhumaan lyhyeen, eikä minulla ole

tämän enemmän sanomista; mutta Jumalan sana on voimallinen ja terävämpi

kuin kaksiteräinen miekka, siksi on vähässä jo kyllin. Jos sen vähänkin

oikein itseemme sovitamme, on tämän päivän merkitys meidän suhteemme

tullut täytetyksi."

Salissa oli niin hiljaista, että neulankin rapsaus lattiata vastaan

olisi kuulunut. Ei kukaan liikahtanut, ei sittenkään, kun kirkkoherra

oli puheensa lopettanut ja mennyt entiselle paikalleen. Kaikki

seisoivat viinilasit kädessä, mutta kun pappi ei tehnyt alkua, ei

kukaan muukaan sitä rohjennut tehdä. Viimein rohkaisi isäntä mielensä,

meni suoraan kirkkoherran luo ja tahtoi kilistää. "Kiitoksia, kiitoksia

vaan, kyllä asia on oikein sanottu."

"Jumalan sana puhuu asiat aina oikein", sanoi kirkkoherra ja pani pois

lasinsa.

Mutta keittiön puoleisessa kamarissa itki äiti lapsensa luona,

itki koettaessaan lasta rauhoittaa. "Ei sinulle tuomion torvia saa

toitottaa, ei. Siunauksen perillinenhän sinä olet, olet, kun äiti

vaalii ja vartioi..."

4.

Teiton pikku tytöstä oli tehty äidin kaima. Mutta Annaksi ei kukaan

häntä kutsunut, kaikki vaan Anniksi. Äiti itse pani asian alulle. Hän

ei pitänyt siitä, että tyttöä nimitettiin hänen nimellään. Oliko se

sitten taikauskoa vai mitä, mutta pahalta se hänestä tuntui. Oli kuin

nimen yhtäläisyys olisi ennustanut yhtäläisyyttä muussakin suhteessa.

Sentähden hän sitä pelkäsi, ja siksi muutti nimen Anniksi. Mutta

sopivampi oli se muoto muutenkin, kuuluihan se pehmoisemmalta ja

lapsekkaammalta.

Pikku Anni ei missään suhteessa ollut äitiinsä. Sinisilmäinen, pieni

pellavapää hän oli. Ei muistuttanut isää eikä äitiä. "Vaihdokkaaksi

luulisi, ei tämän talon lapseksi", sanoi eräs kulkuakka, joka kerran

näki tytön pirtissä. "Suu poikki korvia myöten", vastasi piikatyttö

nauraen. Silloin akka siirsihe oven puolelle, rupesi päivittelemään,

miten kummallista elämä oli yleensä ja tässä talossa varsinkin, ja pian

sen jälkeen rupesi kylältä kuulumaan uusia juttuja, joita kiireisesti

levitettiin, vaikka niihin ei paljon uskottukaan.

Mutta pikku Anni kasvoi kukkana kodissa tietämättä mitään taikauskosta

ja kulkupuheista.

Ensimmäinen paikka, jossa Annia käytettiin, oli Rajala. Muissa

kylissä ei hän elämänsä ensimmäisinä vuosina saanutkaan käydä. "Mitä

sitä tarvitsee kylässä käyttää. Kotonahan minäkin olen", sanoi äiti.

"Paremmin pahalta säilyy, kun kotona pysyy."

Oli kuin emäntä olisi ollut oikein mustasukkainen tuosta tytöstään.

Ei toiset saaneet sen kanssa olla eikä leikitellä. Aina tytön piti

olla hänen hoteissaan, aina hänen kintereillään. Siihen hän oppi jo

pienestä. Isänkin luota ikävöi äidin syliin, mutta vaikka äiti silloin

käski olemaan kauniisti ja katselemaan isän helisyttämiä kellonperiä,

iloitsi hän kuitenkin itsekseen tytön ikävästä. "Minunhan hän onkin

enemmän kuin muiden, minun omani, minun iloni", ajatteli hän. "Ei hän

muihin suostu, kun tuntee kuuluvansa minulle."

Ihmiset moittivat, että emäntä turmeli tytön pehmeydellään. Mutta miksi

hän ei olisi ollut pehmeä? Pikku Anni oli hyväluontoinen, taipuisa

lapsi. Ei hänelle kovuutta tarvinnut käyttää, totteli jo vähemmälläkin.

Olihan se kuin lepoa sielulle, että sai olla hyvä jollekin, aina vain

hyvä.

Annin varttuessa oppi äiti yhä enemmän elämään kaksoiselämää.

Luonteensa kovan, karun pinnan kaikkine särmäisyyksinensä hän näytti

peittelemättä muille. Sydämensä sisimmän, sen pienen, lämpimän pyhäkön,

joka siellä vielä oli säilynyt, hän avasi lapselleen. Toiset sanoivat

tätä ulkokullaisuudeksi, mutta Annalle se oli luonnollista. Toiset

arvelivat, että hän rakasti itseään lapsessaan ja että, jos tyttö

kerran asettuisi äitiään vastaan, väli samassa rikkoutuisi. Mutta sitä

ei Anna ajatellut. Hän tiesi ainoastaan sen, että hän eli lapselleen ja

lapsi hänelle.

Paljon oli pitäjäläisillä sanomista siitäkin, että Anna puki

tyttönsä herrastyyliin. Itse hän kyllä aina valmisti vaatteet eikä

niihin suinkaan varoja tuhlattu, mutta kun hän lapsuudenkodissaan

oli käsityöhön oppinut, tulivat ne aina soman ja sievän näköiset.

Ensimmäiset töppösetkin, jotka hän laittoi ja jotka olivat kotona

kehrätystä harmaasta langasta, koristi hän somasti sinisillä ja

punaisilla hetuleilla. Langat hän oli itse kotona värissä keittänyt, ja

kun töppöset olivat valmiit, katseli hän tyytyväisenä työnsä tulosta.

Olipa se nyt ylpeyttä tai mitä, mutta hauskaa se vaan hänestä oli, kun

ne töppöset olivat niin iloisen ja soman näköiset!

"Luulee lapsensakin vielä olevan papillista sukua", ivasivat toiset;

mutta Anna antoi sanan sanasta, kun se hänen kuuluvilleen tuotiin.

Sitten hän meni kamariinsa, rupesi jokeltamaan pikku Annin kanssa,

katseli hänen sinisilmiään, hänen kultakiharoitaan ja leperteli

lapselle, kunnes harmi mielestä haihtui.

Pikku Anni ei tiennyt mitään siitä, että hän oli äidin ilo ja lohdutus.

Mutta sen hän tiesi, että tuli aivan onnettomaksi, jos näki äidin

itkevän. Hän oli muutenkin harvinaisen herkkä ja hellätunteinen lapsi.

Mutta vaikka tavallisesti katseestakin jo totteli, oli hän kuin

suunniltansa, jos jokin hänen tunteihinsa koski. Silloin ei mikään

saanut häntä hillityksi. Hän itki niin, että vapisi, huitoi käsiään ja

jalkojaan, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan, vaikka hänelle mitä

sanottiin.

Se tuli selvimmin näkyviin silloin, kun hän sai kokea ensimmäisen

suuren surunsa.

Anni oli saanut Rajalasta pienen valkoisen kissanpojan. Pikku Liisa

oli sen hänelle antanut, ja itse hän toi sen onnellisena kotiin.

"Kissimirri" pantiin nukkumaan Annin sänkyyn, sai Annin särkyneen

kivikupin omakseen, ja yhtäaikaa se sai syödä kuin Annikin, latkien

maitoa kupistaan pikku emäntänsä vieressä.

Mutta kerran, kun kissa jo oli suureksi kasvanut, sai Anni toisenkin

holhokin. Se oli pieni siipirikkoinen pääskyn poika, joka oli pesästä

pudonnut. Annilta pääsi itku, kun hän näki poikasen palvelijan kädessä.

Silloin äiti otti lintusen, hankki Annille pienen pärekopan, nyhti

ruohoja siihen, pani poikasen koppaan ja sitoi verkkopalan suulle.

Siinä sitä poikasta sitten syötettiin ja juotettiin, ja Anni juoksi

joka aamu ensimmäiseksi katsomaan, miten pääskynpoika jaksoi. Mutta

eräänä aamuna oli poikanen poissa, verkko revitty ja koppa kumossa.

Anni etsi, itki ja kyseli, kunnes sai selvän asiasta. Kissa oli sen

suuhunsa syönyt, oli vainunnut, missä lintua pidettiin, ja karannut

kamariin kenenkään tietämättä. --. Silloin äiti luuli Annin tulevan

aivan kipeäksi, niin hän sitä lintuaan suri. Hän ei syönyt eikä

sängystään liikkunut, siinä vain itki, ei lakannut, vaikka miten olisi

pyytänyt.

Äiti koetteli lohduttaa, mutta turhaan. Se vain kiihdytti lasta. Täytyi

antaa sen olla, kunnes itsestään lakkasi.

Kun Anni oli vihdoin pahimman surunsa voittanut, ei hän sittenkään

isoon aikaan ollut entisellään. Kissaansa hän karttoi, ei jaksanut

nähdä sitä, ei unohtaa, mitä oli tapahtunut, vaikka rakkaus kissaan

sitä käskikin.

"Mitä tuosta lapsesta tullee", ajatteli äiti, "kun se on tuon

luontoinen. Kovasti sitä elämä kolhii, särkee sydänjuuret, jollei

ajoissa karaistu." -- --

Mistä lie Anni tuollaiseksi tullutkaan. Ei se isän perintöä ainakaan

ollut, eikä äitikään juuri tuollainen ollut. Kyllähän hän nuorena

saattoi sekä surra että suuttua usein niin, että sydän oli pakahtua,

mutta sitten mieli taas kimmahti painuksista kuin jännityksestä

lauennut jousi. -- Mutta Anni se oli sellainen, että siltä luuli elämän

menevän, jos sen mieli kävi pahaksi. Ei sitten asettunutkaan pian,

niinkuin muut lapset, vaan sairasti sitä suruaan jos kuinka kauan.

Annasta tuntui tuo tytön tunteellisuus melkein kostolta. Hän sai sen

siitä, kun itse oli koettanut kuolettaa ja tukahduttaa kaiken hellyyden

sydämestään. Ja kun hän siinä sittenkin vain osittain oli onnistunut,

oli hän tietämättään säästänyt eloon jääneen hellyyden lapselleen.

Siksi hän näki sen nyt kasvaneena, kehittyneenä Annissa, ja se häntä

peloitti. Hän koetti kyllä vapautua tällaisista ajatuksista, mutta aina

ne vaan tunkivat esiin. Hän tuli yhtenään verranneeksi Annia itseensä.

Yhtenään tuli mieleen ajatus, että miten Anni, joka on hellämielinen ja

lempeä, kestäisi elämässä, kun jo äidinkin kovalle luonnolle oli siinä

ollut tekemistä.

"Jos tulisi Anni samanlaiselle kohdalle kuin minä", ajatteli hän

kerran, istuessaan sukkaa kutomassa portailla, Annin leikkiessä

pihamaalla, "niin hän varmaankin valitsisi toisin, taipuisi, nöyrtyisi,

muuttaisi mielensä ja -- -- ja -- -- tulisi kenties onnelliseksi. -- --

Voi, voi sentään!"

Anna laski sukankutimen syliinsä ja painoi kädet silmilleen kuin

karkoittaakseen näkyvistä ne kuvat, jotka elävinä hänen eteensä

astuivat.

Tuossa oli pappila, vanha, matala, punaiseksi maalattu pappila.

Sen ikkunapielet ja ovet olivat valkeat ja valkeat olivat kaikki

ikkunaverhotkin. Siellä oli hän lapsena kiikkunut, pimeällä juossut

piilosilla huoneissa, kesällä kiipeillyt ketterästi kuin orava

puutarhan suurissa puissa. Ja kaikkialla missä hän kulki, oli hänellä

toverina kirkkoherran veljenpoika Martti Lehto, jonka holhooja

kirkkoherra oli ja jota kasvatettiin pappilassa siitä asti kuin oli

orvoksi jäänyt. Miten hauskaa heillä oli yhdessä, miten monta kepposta

keksittiin, miten monet kolttoset tehtiin! Siskot kaikki olivat Annaa

nuoremmat, ja mitä niistä nuoremmista iloa? Eivät he heistä huolineet,

kahden vain kaarestivat. Oli tyhjää aina Martin mentyä kouluun. Mutta

sitä hauskempaa sitten, kun kesä ja joululupa oli tulossa!

Miten Anna muisti sen ensimmäisen joulun, jolloin Martti palasi

yliopistosta. Kuinka hän sitä päivää oli odottanut, kuinka kaivannut

kuukausien kuluessa. Ja sitten se tuli. Hän oli silloin seitsemäntoista

vanha, punaposkinen, mustasilmäinen ja mustatukkainen tyttö. Ihmiset

sanoivat häntä koreaksi, ja hän uskoi sitä vähin itsekin. Rivakka oli

hän työssä, iloluontoinen, teräväjärkinen tyttö. Mutta itsepäinen

hän oli ja paha kiivastumaan eikä välittänyt, vaikka siitä hänelle

sanottiinkin. Marttikin oli monesti hänelle siitä kiusaa tehnyt, mutta

hän nauroi vain eikä herennyt, ennenkuin sai Martinkin nauramaan. --

Ja miten hauskaa heillä silloin oli, kun se tuli, tuo toivottu joulu,

ensimmäinen -- ja viimeinen -- --!

Miten paljon Martti tiesi kertoa maailmasta, josta Annalla ei ollut

aavistustakaan ja jota kuitenkin niin halusi nähdäkseen. Ja miten hän

Annaa askareissa auttoi ja miten sitten illalla välistä vanhemmilta

Salaakin yhdessä luikkivat ilopitopaikkoihin. Voi sitä iloa, sitä

ääretöntä, rajatonta riemua!

Ja semmoista se oli sitten kesälläkin, kun Martti taas tuli kotiin.

Sitä juhannusiltaa, miten Anna sen muisti, kun vene hiljalleen lipui

vettä pitkin, niin hiljaa, että sen tuskin kuuli kulkevaksi, ja

juhannustulet leimahtelivat rannoilla ja satakieli viritti säveltään

metsänliepeessä. -- --

Niin ihanata oli kaikki, että he tuskin uskalsivat puhua, ennenkuin

toisten nuorten joukkoon joutuivat. Se oli niin kuulakkaa, niin

tenhovaa ja ihmeellistä, tuo juhannusyön kirkkaus. -- --

Kun Martti syksyllä lähti Helsinkiin, itki Anna salaa. Marttikin

oli silloin totinen, hymyili vähän surunvoittoisesti ja sanoi pian

palaavansa. Mutta kun se aika tuli, oli kaikki toista. Jo syksyn

kuluessa tuli kirje, joka herätti myrskyn pappilassa. Pojasta oli

tullut hullu, herännyt körttiläinen, vai miksi sanoa! "Ei se meidän

uskoa ainakaan saa muuttumaan", pauhasi kirkkoherra ja paiskasi nyrkin

pöytään. "Menköön tiehensä, jos vaan meille saarnaamaan rupeaa."

"Eihän sitä nyt vielä tiedä, minkälainen hän on", uskalsi Anna

huomauttaa.

"Tiedän minä", tiuskasi isä vastaan. "Ja tiedän senkin, ettei se enää

sinusta huoli, jumalaton tyttöletukka!"

Anna ei mitään vastannut, mutta hän valvoi monet yöt sen asian tähden.

-- Miten hän oli ilon ja pelon vaiheella sitten, kun Martti tuli,

ja mitenkä Martti oli entisestään muuttunut, oli kuin toinen koko

poika. Hiljainen oli, hartaan näköinen, mutta aina surumielinen.

Annaa harmitti, että siihenkö se elämänilo nyt oli mennyt? Virsiä

piti veisata, postillaa lukea, ristissäkäsin penkin päässä kököttää

kuumassa, pimeähkössä pirtissä.

Hän puhui Martin kanssa asiasta, koetti ymmärtää ja suostua siihen,

mitä tämä sanoi, mutta itsekseen sitten aina harmitteli jäljestä päin.

Kerran sitten tuli oikein suuttumus. Martti oli puhunut niin hartaasti

autuuden asiasta, oli sitten sanonut, että eikö Annakin tahdo sitä

ajatella? He kun aina olivat olleet niin hyvät ystävät ja hän oli

ajatellut, että vielä voisivat enemmänkin toisiaan rakastaa. Mutta

silloin kivahti Anna: "Jos et sinä minusta tämmöisenä huoli, niin ole

huolimatta", sanoi hän ja juoksi tiehensä ja paiskasi oven kiinni. -- --

Se oli iltaa ennen Martin Helsinkiin menoa, ja aamusella varhain hän

läksi. Se oli hänen viimeinen käyntinsä pappilassa.

Kevätpuoleen kirjoitti kirkkoherra, että koska holhouden aika nyt

on loppuun kulunut, pitäköön poika huolta itsestään. Annalle tuli

hätä, kun hän tämän kuuli. Mutta isä teki, miten tahtoi; Annan täytyi

taipua. Hän rupesi sen jälkeen käymään heränneiden kokouksissa ja

koetti ajatella niinkuin he. Ikävältä se tuntui, mutta oli se siitä

hyvä, että pääsi kadotuksen pelosta ja kuoleman kauhusta. Olihan sitä

hyvässä suojassa niiden heränneiden kokouksissa, ei turvaton kuin

tanssitantereella. Anna koetti ajatella sitä, kun hänestä hartaushetket

tuntuivat ikäviltä. Mutta hänen oli samalla niin ikävä Marttia, että

hän Martin tähden olisi suostunut vaikka mihin. Silloin tuli Martilta

äkkiä kirje, joka muutti kaiken. Siinä ilmoitti hän huomanneensa

varansa niin vähiksi, ettei kannattanut lukea papiksi. Hän oli siitä

syystä muuttanut aikeensa, oli tutustunut heränneeseen perheeseen,

siellä saanut morsiamen ja aikoi asettua appivaarin taloon, tytär

kun oli ainoa perillinen. "Voinhan minä silti toimittaa kallista

saarnavirkaa, jos Jumala minulle niin suuren armon antaa", lopetti hän

kertomuksensa.

Voi sitä kirjettä, sitä kirjettä minkä teki! Anna tunsi vieläkin, miten

se rintaa repi ja raateli. Se oli se kirje, joka oli Annan tehnyt

kovaksi ja katkeraksi ja opettanut vihaamaan kaikkia heränneitä.

Hän istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, pää käsien varassa.

Vasta kun kuuli Annin äänen läheisyydestä, heräsi hän. Niin, Annistahan

hänen ajatuksensa olivat alkunsa saaneet, siitä, että Anni olisi tehnyt

toisin.

Tyttö tuli juosten pihan poikki. Hän oli käynyt pellonpientareella

ja sieltä poiminut kukkia. "Tässä Anni tuo." Hän heitti kukkasia

kourallisen äidin helmaan.

"Sinä äidin tyttö!" Anna nosti hänet polvelleen. Miten hän oli

hentokasvuinen, kepeä kuin höyhen, ja miten hänen hipiänsä oli hieno

ja läpikuultava, niin että verisuonet ohimojen kohdalla selvästi

erottautuivat. "Sinä et ole luotu kovien kohtalojen kantajaksi", sanoi

äiti, sivellen hiukset tytön otsalta. "Kun saisit paremman osan kuin

äitisi. Kun tulisit hyvän ja hienon herran kumppaniksi, siksi sinä

sopisit, ja silloin olisi äiti iloinen."

Tyttö nauroi ja taputti käsiään, ymmärtämättä, mistä äiti hänelle

puheli.

"Kyllä minä sillä lailla sinua kasvatan", jatkoi Anna kuin itsekseen ja

kierteli lapsen kiharoita sormiensa ympärille. "Opetan kaikkea, mitä

itse tiedän, mitä pappilassa opin ja mitä Martilta kuulin, ja sitten

äidin tyttö tietää ja oppii enemmän kuin muut."

Anna rupesi ajattelemaan jo kansakoulussakin käyttämistä. Kirkolle

oli äsken perustettu koulu, ja siihen Anna panisi tytön. Jos ukko

olisi vastaan, niin panisi kuitenkin, kustantaisi vaikka omilla

ansaitsemillaan. Mutta mitä siitä isäkään vastaan olisi, ellei että

sitä suotta kouluttaa, kun on tyttö. -- --

"Kuules Anni", rupesi äiti sanomaan, mutta samassa livahti tyttö

sylistä ja läksi huutaen juoksemaan tielle päin.

Kas vaan, siellähän Leena ja Liisa olivat tulossa! Anna tarttui taas

kutimeensa ja odotteli, kunnes vieraat olivat kohdalla. "Hyvää iltaa ja

tervetuloa."

"Kiitoksia", Leena niiasi tapansa mukaan. "Tässä rouva vaan istuskelee

iltansa ratoksi."

"Tässähän minä. Katselin Annin leikkiä, kun ei nyt ole erinomaista

kiirettäkään. Käykää istumaan."

Leenakin asettui portaille ja otti sukkaneuleensa esille. "On nyt

Jumala antanut niin ihania ilmojakin."

"Niin on", myönsi Anna hajamielisesti. "Mutta kuulkaapa, Leena",

kysäisi hän äkkiä, "miten te, joka olette hyvä ihminen, tulette toimeen

noiden heränneiden kanssa? Seuroissakin käytte, vaikk'ette heihin

kuulu."

"No, miksi en sitten kävisi?"

"Mitä te siitä paranette?"

"En tiedä paljonko paranen, mutta halua ainakin olisi siitä parantua.

Sitä vartenhan ihminen täällä onkin, että Jumalan tuntemiseen tulisi."

"Mutta kun ette heihin kuulu, mitä te siellä käytte? Tuomitsevat he

teidät kuitenkin, jollette yhdy heihin."

"Mitä minä siitä. Eihän ne sitä pahuudessaan tee. Sanovat vain, minkä

oikeaksi uskovat. Mitä minä siitä pahenen. Ei minun tarvitse siitä

heidän tuomiostaan tiliä tehdä, omasta kohdastani vain, olenko sen

mukaan vaeltanut, mitä Jumalan sanasta oikeaksi ymmärrän."

Anna istui hetkisen ääneti, sanoi sitten hitaasti ja vastahakoisesti:

"Onhan heissä hyvääkin. Mutta ei sitä kuitenkaan aina jaksa kärsiä."

Sitten hän meni hakemaan Annia ja Elisaa leikkipaikalta sisälle.

Siitä päivästä pitäen ajatteli Anna usein Annin tulevaisuutta. Hän

etsi esille kaikki vanhat kirjat romusäiliöstä ja lueskeli niitä

pyhäpäivinä. "Tuon hän kertoo ja tuon", ajatteli hän itsekseen, ja tuon

saa Anni itse lukea, kun tulee isommaksi. Ja sitten hän suunnitteli

tytön koulunkäyntiä ja tulevaisuutta.

Kun Anni oli viiden vuoden vanha, rupesi äiti hänelle syksyn tultua

jo satuja kertomaan. He istuivatkin silloin enimmiten yhdessä. Isä

oli taas lähtenyt matkustelemaan, ja vanha vaari oli kuten ainakin

yksin omalla puolellaan. Silloin hyrräsi äidin rukki hauskaa,

kotoista hyrinäänsä, ja Anni istui jakkaralla äidin jalkain juuressa

satuja kuunnellen. Ja ne sadut olivat oikeita satuja, kuninkaan

pojista ja prinsessoista, hallitsijoista ja peikoista, keijukaisista

ja kääpiöistä. Ne olivat sellaisia, joita äiti itse pienenä oli

kuullut tai lukenut ja jotka hän nyt Annin tähden oli etsinyt esille

muistinkätköistä kuin kirjat tomuuntuneilta laudakoilta. Ja jota

enemmän Anni näitä satuja sai kuulla, sitä enemmän hän niitä tahtoi.

Hän saattoi kuulla saman sadun kymmeneen kertaan, kunhan vaan sai istua

hiljaa ja kuunnella ja elää sadun suurta, rikasta elämää.

Hän oppi tuntemaan Genovevat ja Rosa Tannenpurit, Anna Toggenpurit ja

muut keskiajan sankarittaret, niin että heitä leikkiessään esitti ja

eli heidän elämäänsä kuin oinaansa, omaksi ja äitinsä iloksi.

Eikä siinä kyllin. Kun ei äidillä aina riittänyt kerrottavaa, kyseli

Anni palvelijoilta. Hän istui kyyristyneenä keittiön penkillä ja

kuunteli heidän kertomuksiaan niin jännityksessä, että ihan vapisi.

Hän kuuli ruotimuijasta, joka valekuolleena pantiin riiheen ja

kolmesti tuli sieltä ruokaa pyytämään, mutta joka sittenkin elävänä

haudattiin, lapsesta, jonka äitipuoli kuoliaaksi pieksi, ja ukosta,

joka meni kellotapuliin kuolleelta partaa ajamaan ja jonka käsi kasvoi

kuolleen partaan. Pelosta väristen kuunteli hän myöskin satua vanhasta

saiturista, joka säilytti rahansa sukkiensa sisäpuolella, kunnes sukat

ja rahat kasvoivat kiinni jalkopohjiin.

Tästä kertoeli karjakko-Maija hänelle eräänä pimeänä syksy-iltana, kun

Anni taas tuli satua pyytämään. Äiti oli siihen asti kertonut, mutta

oli sitten mennyt muuta toimittamaan ja käskenyt Annin leikkimään.

Mutta Annipa hiipi pirttiin pyytämään satua Maijalta. Silloin Maija

kertoi sadun saidasta.

"Ukko oli juuri päässyt makuulle", kertoi hän, "kun tunsi jalkojaan

polttavan. Rahat olivat siellä sängyssä ja ne häntä polttivat, vaikkei

hän sitä ymmärtänyt." -- --

He olivat niin innoissaan, sekä kuuntelija että kertoja, etteivät

huomanneet tuvan oven narahtavan.

"Jalkoja poltti kuin tulessa olisivat olleet", jatkoi Maija, "mutta

vielä pahemmin poltti hänen mieltään pelko, että jos varkaat vievät

tavaran."

Samassa kirkaisi Anni ja kavahti pystyyn. Maija kääntyi säikähtyneenä

katsomaan taakseen, ja se hänen henkensä pelasti, sillä siten iski

vaari Maijan kaulaan tähtäämänsä käden seinään. Se olisi ollut kuoleman

isku tuo vaarin isku, jos se olisi osunut oikeaan, sen ymmärsi Maija,

ja hän tunsi voimansa lamaantuvan säikähdyksestä.

Vaari oli kamalan näköinen. Hän oli tullut pirtin puolelle jollekin

asialle, oli paljain päin tullut pihan poikki, ja tuuli oli nostanut

pystyyn hänen harvat hiuksensa. Hän seisoi kyyryssä selin, polvet

notkuen, silmät säihkyen kauhusta.

"Mitä paljon tämä on?"

Anna oli kuullut huudon, oli temmannut auki pirtin oven ja puristi nyt

vaaria käsipuolesta. Ensi kertaa hän uskalsi kajota vaariin, mutta nyt

hän uskalsikin, sillä hän näki Annin säikähtyneenä.

"Puhuu, puhuu", sammalsi vaari. "Puut puhuu ja ne pois. -- Tuo pois!

Pois!" Hän osoitti Maijaa.

"Vaari, olkaa rauhallinen nyt." Anna puhui tyynesti, vaikka tunsi niin

värisevänsä sisimmässään, ettei luullut sanojen sanoiksi syntyvän.

"Tulkaa pois, vaari, mennään teidän puolellenne."

"Tuo pois", toisteli ukko ja osoitti Maijaa.

"Äiti", huusi Anni nyyhkien ja tarttui äidin hameeseen. "Ei Maija muuta

tehnyt, kuin kertoi siitä saidasta." -- --

Maija oli Annin erityinen suosikki, sillä hän aina tiesi parhaimmat

sadut. Siksi ei Anni kärsinyt, että hänet uhattiin ajaa pois.

Mutta tuskin oli Anni nämä sanat sanonut, ennenkuin jo vaari kyyristyi,

ojensi pitkät, luisevat käsivartensa lasta kohden ja aikoi käydä

käsiksi. Silloin menetti Anna tyyneytensä, survaisi lapsen kauaksi

luotaan, tarttui vaarin käsiin ja huusi vapisevin äänin: "Pois täältä,

vaari, heti paikalla! Puut saatte katkaista ja karkoittaa palvelijat,

mutta lapseen ette saa koskea, kuuletteko?"

Mutta vaari ei liikahtanut. "Pois", intti hän itsepäisesti osoittaen

Maijaa. "Pois!"

Silloin kokosi Anna viimeiset voimansa. "Maija, pane tavarasi kokoon ja

lähde tänä iltana talosta", sanoi hän päättävästi.

"Nyt, vaari, menemään", sanoi hän sitten ja lähti vanhusta taluttamaan

tuvan ovesta ulos.

Sinä yönä nukkui vaari ensi kertaa huoneeseensa telkittynä. Mutta pelko

piti sittenkin talonväen valveilla.

Siitä illasta alkaen rupesi Anna ikävöimään miestään kotiin tulevaksi.

Hän tunsi turvan tarvetta. Se oli toinen syy. Toinen syy oli se,

että häntä vaivasi nuo isännän monet matkat. Ne tekivät sekä isännän

mielen että elämän kodissa niin rauhattomaksi. Ja sitten ihmiset

saivat aina niistä puheen aihetta; ja vaikka sen tiesikin, että ne

paljon pahuuttaan kokoonpanivat, niin tuli siitä kuitenkin levoton

mieli, että jos siitä vielä jotakin kurjuutta tulee ja jos oikeata

sanomisen syytä onkin. Jos isäntä vaan rupeaisi kotona olemaan ja

enemmän maanviljelystä harjoittamaan, koettaisi Annakin olla lauhkeampi

ja tasaisempi. Ja kun saisi rauhallisempia päiviä nähdä, olisi se

helpompaakin. Jos Jumala edes tässä yhdessä asiassa antaisi toivon ja

pyynnön mukaan, voisi sitä sitten muuhun paremmin tyytyä ja mukautua.

Viikon perästä se toivo toteutui. Mutta sekin asia tuli ensin

säikäykseksi, sillä isäntä palasi kotiin sairaana. Hän ajoi hiljaisesti

pihaan, astui vaivoin rattailta ja pyysi renkiä riisumaan hevosen.

Sitten hän meni sisälle, pyrki kohta makuulle eikä sijaltaan noussut

viikkokausiin.

Katkeralta tuntui se Annasta, tuntui siltä, että näinkö Jumala vastaa

tähän toivomukseen. Meneekö häneltä mies juuri, kun hän tuntee

tarvitsevansa tukea ja turvaa. Tai jäisikö mies ehkä sairasvuoteelle

vuosiksi virumaan? Mitä apua hänestä silloin oli? Ei muuta kuin ristiä

ja rasitusta. Ja niin vaikea hoidettava kun hän vielä oli, ei saanut

rauhaa yöllä eikä päivällä. Usein ajoi hän kesken unen nousemaan,

tahtoi palvelusta mitä milloinkin, ja jos ei sitten unta saanut, vaati

raamattua lukemaan. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tahtonut, mutta nyt

taudin mukana tuli se raamatunlukemisen kiihkokin. Oliko hän kenties

tulemaisillaan samanlaiseksi kuin vaarikin oli. Ja tulisiko Annan

hoidettavaksi kaksi sellaista, vaikka oli jo yhdessäkin pelättävää

tarpeeksi.

Alkupuoli isännän sairastamisesta oli raskas aika Annalle, mutta sitten

rupesi vähitellen valkenemaan. Silloin Anna myöskin huomasi, mikä ilo

ja apu hänellä oli tyttärestään. Kun yön valvominen ja monet askareet

päivällä sairaanhoidon lisänä oikein olivat voimia vieneet ja ruvenneet

tuskastuttamaan, oli niin hyvä sanoa Annille: "Otapa kirja ja mene

lukemaan isälle". Silloin Anni otti pienen jakkaran, vetäisi sen isän

vuoteen viereen ja valmistihe lukemaan. Välistä oli hänellä sylissään

suuri, vanhanaikainen raamattu, jolla oli nahkakannet ja messinkiset

kiinnikkeet ja josta hän luki isälle, luki luvun toisensa perästä

ymmärtämättä itse, mitä luki. Tai sai hän luettavakseen ne vanhat

kirjat, jotka äiti oli hänelle hakenut, Genovevat ja muut, joiden

sisällön oli kuullut kymmeniä kertoja, mutta joita luki yhtä mielellään

silti.

Isä oli ylpeä, kun kuuli tytön lukevan. Eivätpä osaisi kaikki lapset

sillä iällä niin sujuvasti sisältä ja niin ymmärryksellä lukea. Oli tuo

hänen tyttönsä kuitenkin toista tekoa kuin muut. Tuossa istua kyyrötti

jakkaralla ja luki taitavasti kuin vanha ihminen, Vaikka sormilla vielä

piti sanoja osoittaa, ettei riviltä eksyisi. Ja kun tuli kohdalle

vaikea sana, vääntyi pikku suu niin somasti ja silmiä siristettiin,

että vaan kirjaimet oikein selviäisivät. Mutta jos oikein kovalle otti,

pudisti tyttö pellavapäätään ja alkoi lauseen alusta uudelleen, kunnes

läpi pääsi.

Isä makasi sängyssä ja katseli häntä mielihyvällä. Ei mikään häntä niin

tyynnyttänyt kuin lapsen luku. Oli se mukava, tuo tyttö, tuollainen

vaalea, valkoinen lapsi. Pää muistutti aivan niitä enkelin päitä,

joita hän oli nähnyt jouluyötä kuvaavassa alttaritaulussa Kotajärven

kirkossa, ja jollei Anni olisi ollut niin nuori, niin väittäisi hän,

että tekijä oli Annin kuvan siihen maalannut. "Se on kuin toista

sukua", mutisi isä. Hän muisti olevansa musta ja likainen lapsensa

rinnalla. "Se ei ole sellainen, kuin maailman rantoja soutanut."

"Kuules mamma", sanoi isäntä eräänä iltana. "Minä olen ajatellut,

että tästä puoleen rupean olemaan kotona. Minä olen matkoja jo tehnyt

tarpeeksi. Rupean kotona olemaan ja maanviljelystä harjoittamaan. Onhan

täällä alaa vaikka kuinka, kun vaan viljelemään rupeaa."

Silloin istahti emäntä tuolille ja häneltä pääsi itku.

"No, mitä sinä sitä nyt suremaan?"

"Se oli paras sana, minkä olet minulle sanonut pitkiin aikoihin", sanoi

emäntä ja nousi.

"Ja sitä sinä sitten itkeä ollottamaan!"

"Niin sitä välistä itkee ilostakin. Mistä sinulle niitä voimiakaan aina

riittäisi yöt päivät kulussa olemaan?"

Isäntä ei siihen sanonut mitään, makasi vain hiljaa ja mietti uusia

aikeitansa. "Ja sitten se tyttö pannaan kouluun", sanoi hän. "Se ei

suotta ole Teiton tytär eikä papillista sukua."

Emäntä ei mitään vastannut, askarteli vain rohtopullojen

järjestämisessä. Mutta mielessään hän ajatteli, että vaikka uhrauksen

oli tehnyt, vieläpä suuren, naidessaan talonpojan, oli hän kuitenkin

voittanutkin jotain, kun hänellä oli lapsi, jonka hyväksi voi elää ja

jolle äidin entisyys ja syntyperä vielä hyväksi kääntyisivät.

"Kouluja on harvassa", sanoi hän viimein, "mutta kyllähän minäkin

tahtoisin tytön kouluun."

"Mitäpä muuta kuin käytetään. On siihen varaa. Mutta saa se kuitenkin

kansakouluun tyytyä. Mitä sitä sen pitemmälle kouluttaisi. Nätti tyttö,

joutuu kai pian hyviin naimisiin."

Äiti ei siihen sanonut mitään, rupesi vain riisuutumaan.

Hetken kuluttua oli kynttilä sammuksissa ja kaikki hiljaista. Mutta

puolenyön aikana, kun isäntä heräsi eikä saanut unta uudelleen,

kävi hän levottomaksi. Hän käänteli ja väänteli vuoteessa, huokaili

ja puhisi kuin olisi pihdissä ollut. "Eukko", sanoi hän viimein ja

tyrkkäsi käsipuoleen, "eukko, otappa tulta ja anna minulle sitä

levoketta."

Emäntä nukkui väsyneen sikeätä unta eikä ollut herätä ensinkään.

Vihdoin hän käännähti. "No", sanoi hän puoliunissaan.

"Etkö sinä kuule! Nouse antamaan minulle sitä lääkettä."

Emäntä nousi hitaasti, antoi lääkettä ja meni takaisin vuoteeseen.

"Älähän vielä nuku! Kuule, eukko, tiedätkö, mistä ajasta asti minä

rupesin ajattelemaan sitä kotiin jäämistä ja maanviljelystä?"

"Mistä minä? Nukutaan pois jo."

"Ei minua nukuta. Kuule nyt, kun minä kerron. -- Se oli syksyllä,

siihen aikaan, jolloin kävin Pohjanmaalla asioissa. Sanoivat siinä

pitäjässä, että huomenna täällä on huutokauppa, josta rahat menee

pakanain käännyttämiseksi. Minä ajattelin, että samapa se minulle,

minne ne rahat menevät, kunhan saan halvalla tavaraa. Ja sitten minä

läksin sinne. Mutta sillä kun oli papit ja lukkarit ja väkeä että

vilisi, ja voi kuinka ne puhuivat! Se yksikin, joka piti puheen juuri

ennen huutokauppaa, se puhui jotakin semmoista, että 'kussa teidän

tavaranne on, siellä on teidän sydämenne', ja voi sitä helvettiä,

jota se kuvasi, niille, jotka rahaa tai kunniaa tai mainetta takaa

ajavat, miten niillä aina on nälkä, aina vaivaa tuosta tyytymättömästä

himostaan, ja taas toisilla, jotka Jumalaa rakastavat ja lähimmäistään,

mikä taivas heillä on jo tunnossaan."

"Kuuletko sinä, mamma?" Isäntä töykkäsi taas kylkeen. "Joko sinä nukut?

Mitä sinä nyt, nouse katsomaan, seisooko raamatussa sillä lailla siitä

tavarasta ja sydämestä?"

"Anna, hyvä ihminen, olla. Minä luen huomenna. Raukaisee niin kovin."

"Etkö tuota tuon vertaa viitsi", porasi isäntä. "Mutta sen nyt kuulit,

että minun rupesi kateeksi käymään noita taivaan asukkaita ja päätin

jättää sen jumalattoman nylkemisen. -- Sitten, kun tuli huutokauppa,

läksin kesken pois, sillä näin, että hinnat siellä nousivat yli

äyräitten, kuin hyvä hiiva taikinatiinussa. Isäntä siellä kievarissa

nauroi minulle vasten naamaa ja kysyi, miksen sieltä mitään ostanut.

Taisi vaan olla sen veijarin vehkeitä, että sinne oli narrannut."

Isäntä herkesi puhumasta ja katseli emäntää, joka jo unta veteli.

"Kuule", sanoi hän kovalla äänellä ja kumartui vaimonsa puoleen. "Jos

minä nyt kuolen ilman Jumalan sanaa, on se sinun syysi."

Silloin Anna nousi, kääräisi huivin hartioilleen ja meni ottamaan

raamatun pöydältä. Hän värisi vilusta ja väsymyksestä selaillessaan

lehtiä. Viimeinkin löysi hän paikan evankeliumeista, luki siitä

muutaman värssyn ja pani sitten kirjan pois. "Nuku nyt ja anna

muidenkin nukkua", sanoi hän valittavasta, sammutti kynttilän ja veti

peitteen huppuun päänsä yli, saadakseen lämmintä. Isäntä heittelihe

vielä vuoteella. Mutta sitten rupesivat rohdot raukaisemaan, ja hetken

kuluttua hänkin vaipui uneen.

* * * * *

Sitä myöten kuin isäntä parani, kävi emäntäkin mieleltään

tasaisemmaksi. Hän ei ollut tuskainen eikä kärttyisä kuten alussa,

jolloin pelko ahdisti. Hän tiesi nyt, että kyllä mies paranee, ja se

teki hänet rauhalliseksi. Kun mies oli vaikea hoitaa ja vaatelias,

osoitti hän toisinaan ihan ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Toisinaan

hän taas pani vastaan eikä tehnyt miehelle mieliksi, mutta ei

suuttunutkaan, pani vain vastaan lujasti ja järkähtämättömästi. Oli

kuin voima hänessä olisi tasaantunut. Se ei myrskynnyt kuten silloin,

kun vielä elämän suuret pettymykset saivat mielen aaltoilemaan ja

tasapainon karkoitetuksi. Hänen tunteensa liikkuivat nyt tasaisesti

kuin laineet, jotka milloin nousevat milloin laskevat. Milloin hän

taipui, milloin asetti tahtonsa isännänkin tahtoa vastaan, mutta aina

tyynesti, lujasti, päättävästi, ei kiivaudessa. Hän oli kylliksi

kärsinyt ennen, kun riehui ja kiivaili sydämessään, kun oli kova ja

katkera ja tahtoi tukahduttaa kaiken lämpimän sisimmässään. Sitä

sitkeämmin oli se vaan hänen sydänjuuriinsa syöpynyt ja vielä kostanut

häntä hänen lapsessaan. Mitä sellaisesta pehmeästä, poloisesta,

jommoiseksi Anni tulisi? Pelolla aivan äiti sitä ajatteli. Ja hän

ajatteli, että koettaisi nyt itse tasoittua, talttua ja semmoiseksi

opettaa lapsensakin, sen, joka hänellä oli, ja sen, jota odotti. Ei

siitä mitään tulisi, jos toinenkin tulisi sellaiseksi kuin Anni. Sitä

koettaisi hän vastustaa, hän ainakin. Ja sitä ajatellen hän tunsi

aavistamatonta voimaa, voimaa, joka oli kasvanut tiedosta, että hänelle

elämän kaikista pettymyksistä huolimatta oli annettu äidin suuri

tehtävä.

Pikku Anni huvittelihe satumaailmoissaan yhtä onnellisena kuin

ennenkin. Hän ei tuntenut äitinsä ajatuksia eikä huolia. Sitten, kun

hän oli voittanut surunsa Maijan karkoittamisesta, oli elämä hänelle

taas huoletonta, kuten ennen. Hänestä isän sairauskin oli pelkkä

ilonaihe, sillä nyt ei äiti ollut ainoa, jolle sai lukea ja kertoa

ja jonka kanssa puhella. Hän ei ennen ollut isästään tiennyt paljon

mitään, sen vain, että sai tuliaisia, kun isä tuli matkoilta. Mutta

eihän isällä koskaan ollut aikaa puhella eikä leikkiä hänen kanssaan,

niinkuin äidillä. Mitenkä hän silloin olisi voinut isän seurasta

iloitakaan? -- --

Mutta nyt oli toisin, kun isä aina makasi hiljaa vuoteellaan ja katseli

Annin toimia. Ja miten isä hänelle välistä nauroi! Kerrankin, kun

hän piteli jakkaraa sylissään ja hyssytteli ja sanoi, ettei se ollut

jakkara, vaan hänen oma lapsensa, silloin isä nauroi niin, että Anni

aivan suuttui ja rupesi itkemään. Miksi isä nauroi eikä uskonut häntä?

Lapsi se oli, hänen oma lapsensa, jota hän rakasti. Olisi isäkin vaan

hyvänä pitänyt ja uskonut, kun Anni sanoi. -- --

Anni oli ison aikaa nyrpeällä mielellä. Mutta sitten hän lohduttautui,

kun muisti että sadussakin ihmiset usein olivat pahoja niille, jotka

rakastivat toisiaan. Hän otti rakkaan jakkaransa, kantoi nurkkaan,

jossa oli tehnyt tilan sille ja peitti pienellä huivisiekaleella.

Sitten hän haki kirjansa, istuutui lattialle lapsen viereen ja luki

Roosa Tannenpurista. Vasta illalla oli hän niin leppynyt isälle, että

jaksoi taas lukea ääneen hänelle.

Annista tuli isän sairastaessa yhä enemmän isän tyttö. Olihan se vähän

ikävää äidistä, mutta hyvä se oli, että tyttö toisiinkin tottui,

äidistä kun pian kuitenkin oli vähän kuin erottava. Isän sairaus se

sitä eroa nyt valmisteli, ja hyväksi se oli sekin.

Kun sitten kesällä Annille syntyi pieni veli, herätti se iloa kaikissa,

kateutta ei kenessäkään. Isä oli silloin terve ja oli kovasti puuhassa

viljelysmaillaan. Hyvillään oli hän siitä, että lapsi oli poika, mutta

sanoi kuitenkin, että "Anni se minun on". Mitä miehestä, joka kätkyessä

kirisee. Olkoon eukon, siksi kun ihmisen alulle pääsee. Kyllä isä

hänestä sitten miehen kasvattaa.

Anni ei paljoa tuosta pienestä, kitisevästä olennosta ensin välittänyt.

Mutta äiti kertoi, että hyvä haltija oli pojan löytänyt suuresta,

ihmeellisestä metsästä ja sieltä kotiin kantanut heille iloksi. Silloin

rupesi Anni hypistelemään pikku veikon punaisia pieniä sormenpäitä ja

hyväilemään hänen pääkköstänsä.

Mahtoi tuo sentään olla hauska leikkitoveri kerran, koska se suuressa

metsässä oli käynyt ja nähnyt hyvän haltijan! Ja Anni rupesi ikävöimään

sitä, että veikko suureksi kasvaisi ja rupeaisi hänelle jotakin

kertomaan. Mutta kun äiti sanoi, että se vielä kestää kauan, toivoi

Anni haltijan tuovan hänellekin pienen lapsen, että hän samalla saisi

sen haltijan nähdä ja sitä edes kerran oikein puhutella.

5.

Ulkona oli aika myräkkä. Sade sinkoili ikkunoita vasten ja tuuli pieksi

vimmastuneena Teiton seiniä kuin vihoissaan siitä, ettei lähitienoolla

ollut puita, joita puistella. Oli pilkkosen pimeä ulkona. Ei käden

nostamaa eteensä nähnyt. Helppo siellä ei ollut liikkua, tapaillen

täytyi kulkea, ettei kompastuisi eikä törmäisi esineitä tai ihmisiä

vastaan. Kuka vaan huoneen suojaan pääsi, koetti siellä pysyäkin, ja

jonka ulkosalla täytyi liikkua, tähysteli pienintäkin tulen tuiketta,

joka voisi pimeän valaista.

Teitosta loistivat tulet maantielle kolmesta akkunasta. Pirtin

akkunoita oli maantielle päin kaksi. Kolmas, valaistu akkuna, oli

välikamarin, jossa isäntä, emäntä ja lapset olivat.

Pirtissä kehräsivät ja karttasivat piiat, rengit tekivät puhdetöitä,

korjasivat viikatteenvarsia, reenjalaksia ja muuta, jota talossa

tarvittiin.

"Ei nyt ole hyvä liikkua ulkona", arveli toinen piioista.

"Eipä tietenkään. Pitää sillä olla luontoa, joka nyt kulkemaan lähtee."

"Näihin aikoihinhan se Maija viime syksynä ajettiin pois", kuiskasi

karjakko hiljaa. "Tällainen jumalaton ilma oli silloinkin, ja ulos

täytyi vaan lähteä." Rukin polkija pysäytti pyöränsä, ja karttaaja

järjesteli leppeet kartalle, mutta jätti ne siihen, laski kartan

polvelleen, kumartui eteenpäin ja kuiskasi hiljaa: "Olihan se emännälle

vastenmielistä, mutta minkä teki. Sitä vanhusta täytyy pelätä. Jos

äityisi pahaksi, tulisi tuho."

"Kumma, kun uskaltavat kotona pitää?"

"Mikäpä muu neuvoksi. Kuuluuhan niitä olevan laitoksiakin. Mutta mitäpä

isäntä sinne viitsisi rahansa antaa."

"Tiedättekö, tytöt", sanoi samassa renki Juho. "Vaari vanhus käväisi

ullakolla tänään iltahämärissä."

"Mitä?"

"Mitä?"

"Kävi kuin kävikin, ja oli säikäyttää emännän aivan kuoliaaksi, kun

yht'äkkiä tulla tölpperöi sieltä puolihämärissä."

"Mitä se siellä ullakolla?" Tytöt odottivat vastausta pörhössä korvin,

ja silmissä vilkkui arka, säikähtynyt ilme.

"Mistä minä tiedän. Kävi kai siellä omia asioitaan. Onpa hänellä

liittolaisensa siellä niinkuin muuallakin mukana."

Juhon mielestä oli niin mukavaa piikoja pikkusen peloitella, ne kun

muutenkin olivat niin arkoja.

"Tiedättekö?" -- Tytöt rupesivat hiljaa keskenään supisemaan.

Peloitti puhua ääneen -- kävisi vielä kuin Maijan -- mutta puhua piti

kuitenkin. --

"Tiedättekö, kun tänä päivänä, miten lie päässytkään sisään livahtamaan

ihan silmän näkemättä, mutta yks kaks oli ukko tuolla välikamarissa.

Poika nukkui kätkyessä, vaari meni luo, kyyristyi katsomaan, mutisi

vähän itsekseen -- 'musta', kuulin selvään, muuta en -- ja nosti sitten

kättään. Ties mitä olisi tehnyt, mutta minä kun olin tullut huoneeseen,

parkaisin siinä samassa. Miten se siitä säikähti, läksi luikkimaan

pakoon sitä kyytiä! Ja minä vaan joudutin menemään. Mutta eteisessä

emäntä tuli vastaan. Valkea oli kuin vaate ja kyselemään rupesi, mitä

vaari oli tehnyt. Oliko koskenut poikaan? Oliko aikonut koskea? Mitä

oli sanonut? Miksi tullut! -- --"

"Mistä minä tiesin -- -- kerroin minkä taisin, mutta en minä siitä

'mustasta' mitään sanonut."

Piiat pudistivat päätään. "Ei ne vaarin asiat ole oikein. Jokin sitä

kalvaa. Mustaa se ei suvaitse ollenkaan, ja pikku pojalla kun on pitkä

musta tukka ja sysimustat silmät."

"Kuulepa mikä se siellä kolisee!"

Tytöt katsoivat säikäyksissä toisiinsa. "Nyt se paha tulee", sanoi

Juho ja naurahti vähän. Mutta vähän tuota naurua tuli ja sekin oli

kuin väkinäistä, sillä hänkin oli kuullut outoa liikettä ulkoa. Olisi

vieraiksi luullut, mutta eihän täällä vieraita käynyt, ja kukapa olisi

liikkeellä ollut tällaisena iltana ja näin myöhään.

"Kumma kun ei vaari sitä Annia suvaitse, vaikka se on valkoinen kuin

lumpeen kukka", kuiskasi toinen tytöistä.

"No etkö sinä sitä tiedä, että kun se kuitenkin on emännän lapsi. -- --

Vaari pelkää emäntää kuin kuolemaa, höpisee hänestä jos mitä,

sanoo -- -- --"

"Mutta nyt kuitenkin kuuluu kolinaa." He hypähtävät kaikki koholle

rahilta. Tuvan ovi nykäistiin samassa auki, ja vieras astui

kynnykselle. Tytöiltä pääsi helpotuksen huokaus. Olihan se toki

tavallinen ihminen, luuta ja lihaa niinkuin hekin, eikä mikään pimeyden

ruhtinas tai hänen käskyläisensä.

"Hyvää iltaa", tervehti vieras ja ravisteli matkavaatteitaan, joista

vesi virtana valui maahan. "Onko tässä talossa niitä, jotka mielellään

huoneisiin ottavat? Aioin edemmäkin kulkea, mutta vaivalloista se on

tämmöisellä ilmalla."

"Onko vieras kaukaakin", kysäisi Juho-renki ja nousi tervehtimään.

"Tuolta olen Pohjanmaalta, enkä tiedä minne yöpyä, tuntematon kun olen

täällä. Näin maantielle tulta ja tulin siksi kysymään."

"Ei meillä ole valtaa kieltää eikä myöntää tässä talossa", selitti

Juho. "Mutta käväise Miina kysymässä isännältä."

Miina pyörähti välikamariin, jossa isäntä ja emäntä istuivat. Isäntä

oli kiikutellut poikaa, joka kätkyessä nukkui, ja emäntä neuloi

vaatteita.

"Täällä olisi vieras, joka pyytää yösijaa", sanoi Miina ovelta.

"Kuka se on ja mistä?" kysäisi isäntä nousematta.

"En minä nimeä tiedä, sanoi vain olevansa Pohjanmaalta. Ei se ihan

talonpoikaiselta näytä."

Isäntä pistäytyi pirttiin ja palasi hetken kuluttua. "Kuule, mamma,

sytytäpä salin kynttilät. Minä lupasin yösijan sille vieraalle. Tuntuu

olevan oikein siivo mies, puhutteli niin kohteliaasti, kuin ainakin

ison talon isäntää."