WSOY, Porvoo, 1922.
1.
Kotajärven kirkonkylästä kääntyi valtamaantie ennen vanhaan suoraan
pohjoiseen päin. Kirkon luota, jossa oli asuttua ja viljeltyä seutua,
painui se suoraan synkkään mäntymetsään, missä pitkien petäjien lomitse
pujottelihe eteenpäin, kohosi pari kertaa korkeaksi mäeksi, näytti
sieltä matkailijalle metsien lomassa siintävän sisävesistön saarineen,
salmineen, lahtineen ja niemekkeineen, painui sitten taas alemmaksi ja
kulki tasaista kangasta pitkin seitsemättä virstaa. Silloin se teki
äkkiä käänteen, ja maisema muutti samassa muotoansa. Metsä siirtyi
taustaan kuin vihollisen karkoittama vartiojoukko. Pellot, niityt ja
harmahtava, sameavetinen lampi rämeisine rantoineen anastivat koko
etualan.
Muutos oli niin äkillinen, ett'ei sitä voinut olla huomaamatta. Silmä
etsi vaistomaisesti puita, jotka suoraselkäisinä ja vakavina, kuin
sotarintamaan asettuneina, olivat tietä vartioineet. Viljelyskö oli
heidät syrjään sysännyt, ajanut pakosalle ja taustaan tunkenut? Vai
oliko sen tehnyt epäsuotuisa, rämeinen maaperä, jota ei metsä eikä
viljelyskään vielä ollut voittanut?
Yhteisvoimin olivat ne suorittaneet tuon karkoitustyön. Toisella
puolella tietä, mistä hyvin hoidetut pellot ja niityt esiin vilahtivat,
oli viljelys sen tehnyt, toisella puolen rämeikkö. Mutta rämeikköäkään
ei viljelys enää ollut kokonaan rauhaan jättänyt, vaikka sen voitot
vielä olivatkin vähäiset. Maantienlaidassa ainoastaan oli peltoa
jonkun verran. Sitten räme sai vallan. Maa aleni alenemistaan lampea
kohti, kiersi kosteana, hyllähtelevänä rantaniittynä lammen lakeata
laitaa, vasta toisella rannalla taas kohoten vähitellen, kunnes aita ja
viljelty peltomaa vastaan tulivat.
Peltojen ylälaidassa, viljelysten piirittämänä, seisoi vanha,
rappeutunut rakennus. Se oli rakennettu 1800-luvun alkupuolella ja
oli nyt 1870-luvun alkaessa jo vanhuuttansa kallellaan. Punamaali oli
tummennut, valkeat ikkuna- ja ovipielet olivat harmaanlikaiset, ja
matalat, moniruutuiset ikkunalasit vivahtivat viheriän sinertäville.
Tämä rakennus oli ainoa, jonka ohikulkijan silmä maantieltä saattoi
erottaa. Sentähden se aina vetikin huomion puoleensa. Maantieltä
katsoen näytti siltä kuin se olisi ollut metsänlaidassa, mutta jos
lähemmä tuli, näki kohta että aukeaa ja lakeata oli talon toisellakin
puolella. Puita ei ollut läheisyydessä, ei ainoata. Rakennus yksin
vanhana ja ränstyneenä seisoa törrötti lakeuden ympäröimänä kuin
pelätin peltojen keskellä.
Vieras katsoi ihmetellen tätä aukeaa lakeutta, joka niin odottamatta
ilmaantui synkän metsän keskeltä. Mutta kotajärveläiset eivät sitä
hämmästyneet. He olivat siihen tottuneet, niinkuin koskenpartaalla
asuva tottuu veden pauhinaan. Mutta yhtä tottuneet olivat he siihenkin,
että pimeän tullen tuota paikkaa välttivät. Ei se ollut mieluinen
kylä päivälläkään. Mutta olihan silloin kuitenkin rohkeutta rinnassa
enemmän, ja pystyihän ajatus silloin asioita arvostelemaan semmoisina
kuin olivat. Mutta kuka pimeän tullen uskaltaisi sinne, missä
tuntemattomat voimat temmelsivät, missä jokainen varjo verkkona kietoi,
joka risahdus oli turmion enne ja jokainen outo ääni hornan henkien
kamalaa kuisketta.
Nuorempi kansa Kotajärvellä ei tietänyt mitään omaa näkemäänsä,
omaa kuulemaansa, josta tuo kauhu Teiton taloa ja sen asukkaita
kohtaan olisi alkunsa saanut. Mutta vanhat ihmiset tiesivät Teiton
entisistä asukkaista kertoa tarinoita, jotka selkäpiitä karmivat ja
pöyristyttivät rohkeimmankin mieltä, kun niitä pärevalkean ääressä
muisteltiin. Taloissa, joissa oli ruotiukko tai ruotimuori, näitä
juttuja varsinkin kerrottiin. Moni vanhuksista muisti vielä hyvin
Teiton nykyisen vanhan vaarin isänkin, hänet, joka talon ensin
haltuunsa sai ja joka sen sitten pojalleen perinnöksi jätti. Petollinen
ja julma oli hän ollut. Hän oli palvellut vanhaa sotaherraa, jolle
talo ensin rakennettiin vanhainpäiväin varaksi. Paljon oli hän jo
palveluksessa ollessaan isäntäänsä pettänyt, -- niin sanottiin,
-- ja sitten kun ukko kuoli perheettömänä, sai renki vielä kaiken
periä. Viekkautta ja pakkoa sanottiin hänen siinäkin käyttäneen,
mutta voitolle hän pääsi perinnöstä riideltäessäkin. Mutta silloin
juuri, kun kaikki näytti selvinneen, oli hänelle ilmaantunut oma veli
kilpailijaksi. Veli oli siihen asti viettänyt kulkurin elämää, mutta
oli sitten kuullut toisen veljen varallisuudesta ja onnesta. Sen
houkuttelemana hän tuli Kotajärvelle, asettui Teittoon ja tahtoi osaa
talosta. Riitaista oli veljesten elämä heti alusta. Paljon he joivat,
pelasivat ja tappelivat, ja moni ennusti, että tuho siitä vielä tulee.
Usein kuului talosta maantielle sellainen elämä, että ohikulkijat
kiiruhtivat poispäin turvallisemmille paikoille, kiiruhtivat kuin olisi
henki ollut vaarassa. Ja että siinä vaaraa oli, siitä oli moni varma.
Sentähden ei kukaan uskaltanut Teittoon lähteä illalla pimeän tultua,
ja sentähden saivatkin veljekset siellä rauhassa elämöidä ja tapella.
Kun kulkuriveli sitten kerran pimeänä syksyiltana katosi teille
tietymättömille, epäiltiin isäntää veljesmurhasta, mutta todistuksia ei
saatu mistään. Veli oli poissa, eikä jälkiä löytynyt minkäänlaisia, ei
vaikka nuottaakin lammessa vedettiin, jotta ruumis löytyisi, jos olisi
sinne upotettu. Mutta ei löytynyt, ei metsästä eikä lammen pohjalta.
Mutta Riitalammeksi kutsuttiin siitä pitäen Teiton läheisyydessä olevaa
lampea.
Isäntä meni naimisiin pian tämän jälkeen. Vieraasta pitäjästä hän haki
hiljaisen, nöyräluontoisen vaimon ja toi Teittoon. Viisi lasta heille
syntyi, mutta yksi vain jäi eloon. Emäntä kävi yhä synkkämielisemmäksi,
suri lastensa kuolemaa, suri miehensä jumalatonta elämää ja tuli
viimein mielenvikaan. Saunannurkkaan hänet kytkettiin. Siellä eli hän
raudoissa ja pahnain päällä kuin eläin. Mutta pimeinä syysiltoina, kun
hourun huuto kuului maantielle ja kun Riitalammen laineet surullisesti
solisivat, hätyyttivät ohikulkijat hevostaan pyrkien pian pois tuon
kammottavan talon ja sitä ympäröivän alastoman, aukean lakeuden
läheisyydestä, sinne missä iki-hongat taajana vartijajoukkona teitä
reunustivat ja missä metsän puut puheillansa ihmisille seuraa pitivät.
Näitä kertoivat vanhat ihmiset nuoremmalle polvelle Kotajärvellä,
ja joka kerran, kun kerrottavia uusittiin, vahvistui kuulijain
vastenmielisyys Teittoa ja sen asukkaita kohtaan. Tiesiväthän
sitäpaitsi nuoremmatkin omasta kokemuksestaan että elämä Teitossa ei
ollut sellaista kuin muualla. Ainoa isännän eloon jääneistä lapsista,
nuorin poika, joka isältä peri talon, oli kyllä monessa suhteessa
isäänsä parempi, ei ollut niin raaka, ei niin kova, oli perinyt äidin
lempeän ja hiljaisen luonnon, mutta saita hän oli, niin että penni
sormissa soikeni, ennenkuin irti heltisi. Nuorena ei hän paljon
kodissaan viihtynyt, oli työ-ansioilla vieraissa pitäjissä ja toi
sieltä vanhempien kuoltua vaimonkin itselleen. Säästävästi sitä sitten
elettiin, niin että palvelijoitakin nälällä kidutettiin, ja pois ne
siitä syystä pyrkivätkin yksi toisensa perästä. Vuoden naimisissa
oltuaan kuoli emäntä, jättäen jälkeensä pienen pojan. Teiton talo jäi
taas emännättömäksi, ja yksinäistä, kolkkoa oli koti-elämä siellä.
Poika kasvoi vaalinnatta ja valvonnatta. Pienenä hän usein ikävöi
äitiä, itki yksinäisyydessä monet itkut ja oli usein apealla mielellä.
Mutta kun vähän varttui, ei hän enää viitsinyt itkeä. Silloin tuntui
vapaus mieluiselta, ja silloin rupesi hän yhä enemmän ottamaan
esimerkkiä siitä, mitä ympärillään näki isän ja palvelijain seurassa.
Hänellä oli iso-isän luonto. Itsepäinen ja rohkea hän oli, ja sukkela
oli hän oppimaan. Hän oli jo ripille päästessään varova, viisas ja
punnitseva kuin aikamies.
Pari vuotta senjälkeen, kun poika oli käynyt rippikoulun, rupesi
isä-ukon ymmärrys heikontumaan. Pojan täytyi vähitellen kokonaan ottaa
talon asiat ohjatakseen. Vaikeata se oli niin nuorelle, mutta hauskaa
se oli samalla, kun ei tarvinnut enää ajatella: "saanko vai enkö saa",
vaan sai elää ja olla niinkuin itse tahtoi.
Kun nuori isäntä läheni kahdettakymmenettä ikävuottaan rupesi hän
ajattelemaan emännän ottamista. Vaikeata oli, kun eivät palvelijat
talossa pysyneet ja kun ei ollut ainoatakaan uskottua ihmistä,
johon turvautua. Emäntä oli otettava, sen ymmärsi isäntä jo
käytännöllisistäkin syistä, ja sitä toisetkin hänelle toitottelivat.
Mutta mistä ottaa, siinäpä pula? Ihmiset olivat hulluilla puheillansa
saaneet monen piikatyttösenkin niin peloitetuksi, että oli pestinsä
takaisin tuonut, kun ei uskaltanut Teittoon tulla. Mistäpä sitten
emäntää saisi sellaiseen paikkaan? Ei ne ison talon tyttäret olleet
niinkään otettavissa eikä Teittolainen muita taas huolinut ajatellakaan.
Teittolainen yritteli ja ajatteli, mutta aina häneltä asia kesken
jäi. Ja jota enemmän asia pitkistyi, sen kiusallisemmaksi se kävi.
Isäntä aivan suuttui, kun ajatteli, ettei hänen talonsa ja tavaransa
kelvanneet. Olihan hänellä kolikoita kirstunpohjalla ehkä enemmän
kuin kenelläkään muulla koko pitäjässä. Miks'ei tavarasta sitten apua
_hänelle_ naimakaupoissa, olihan siitä muille? Ja rehellisesti lyötyä
rahaahan hänellä oli. Metsänmyynnissä, tukkiasioissa ja vaihtokaupoissa
sen arvo kyllä tunnettiin. Miks'ei saanut emäntääkin sillä hankituksi?
Teiton isäntä oli siksi ylpeä, ettei kosimaan lähtenyt, jos
ei onnistuminen ollut varmasti tiedossa. Ei hän sitä iloa
kotajärveläisille tahtonut suoda, että olisivat voineet kehua
antaneensa rukkaset Teiton rikkaalle isännälle. Parempi oli odottaa,
kunnes hyvästi ja helpolla onnistuisi. Silloin sitä voitostaan ylpeillä
saisi ja sellaista iloa kannatti kyllä odottaa.
Mutta kun ei emäntää ollut talossa, ei isäntäkään siellä viihtynyt.
Matkoilla hän oli enimmäkseen, välitti kauppoja, oli töissä ja hommaili
mitä milloinkin. Kehuipa hän kerran käyneensä ulkomaillakin, vieraissa
kaupungeissa ja satamissa ja sillä matkalla oppineensa ulkomaan kieliä.
Mutta miten paljon perää hänen kehuskelevissa kertomuksissaan oli, sitä
eivät kotajärveläiset tienneet.
Kevätpuolella palasi isäntä tavallisesti kotiinsa. Kuin muuttolinnut
pesän rakentamispuuhassa hääräili silloin hänkin talon töissä. Mutta
se oli rauhatonta, kiihkeää puuhaa, jonka hän usein keskenkin jätti
pistäytyäkseen taasen pienelle asiamatkalle. Oli kuin nuo monet
matkat ja se levoton elämä, johon hän tottui, olisivat häneltä rauhan
riistäneet yksin kotonakin. Vasta kun hän kerran heinänteon ajaksi
palasi kotiin ja kehaisten kertoi pian tuovansa emännän taloon, tuntui
siltä kuin hän todenteolla olisi talon töihin tarttunut. Aamusta iltaan
hän kulki väkensä kanssa töissä, oli hyvällä päällä ja väsymätön
innossaan. Viikate välähti kuin salama hänen kädessään, ja mehevä,
kukkainen ruoho taittui sen tiellä.
Heinäväki katseli häntä kummissaan. Toiset nauroivat, toiset pudistivat
päätään, ja sitten supistiin yhdessä ruuanperäisiä pidettäessä!
Ennustettiin, että nyt tässä tulee toinen komento. Ei tulla toimeen
enää niin vähällä väellä kuin ennen, ei pysy elämä enää niin
yksinäisenä ja ilottomana. Niin sitä olikin eletty kuin haudassa,
talvikausina varsinkin, isännän ollessa matkoilla. Piikatyttö ja renki
silloin sinne kahden jätettiin vanhan ukkovaarin valvonnan alaisiksi,
ja se ukko, vaikka oli heikkopäinen, kyllä se valvoa osasi kuin mikäkin
vahtikoira! Kulki kintereillä, nuuski, vakoili ja vartioi, että kaikki
isännän poissa ollessakin oli kuin olla pitää. Sille sitä oli monet
kerrat naurettu, että mitäpä emännästä sellaiseen taloon. Mutta nyt
isäntä kuitenkin aikoi tuoda hänet, ja kai emäntä uudet tavat toisi.
Isäntä itse oli asiasta niin hyvällä päällä, ettei tiennyt, miten olla
ja elää. Nauraa piti ja leikkiä laskea ja sitten työssä käydä, niin
että hiki otsalla helmeili. Mutta työnteonkin aikana pyörivät ajatukset
siinä, mitä äsken oli tapahtunut. Oikein mieltä hiveli, kun sitä
ajatteli, kun muisti, että nyt se emäntä tulee, tulee viimeinkin eikä
olekaan mikään halpasukuinen, vaan sivistyneestä säädystä, oikeinpa
papillista sukua. Kyllä sitä semmoista kelpaa muillekin näytellä ja
kehua, niin että saavat harmiaan hautoa nekin isäntäjunkkarit, jotka
häntä eivät olisi vävypojakseen huolineet.
Mukava juttu se oli! Kaikki oli käynyt kuin hujaus vaan. Isäntä
oli ennen juhannusta pistäytynyt pienelle asiamatkalle erääseen
pitäjääseen rannikkoseudulla. Siellä oli kievarin isännän kanssa
tullut puhe pitäjän asioista, ja tämä oli kertonut, että heiltä oli
pappi kuollut ja ensi keväänä tulee uusi. "Taitaa leski jo tänä kesänä
pitää huutokaupan", kertoili isäntä. "Kun se armovuoden saarnaaja on
perheellinen mies, tarvitsevat siellä tilaa enemmän."
"Vai pitävät jo tänä kesänä huutokauppaa", sanoi siihen Teiton isäntä,
jonka mieleen heti muistui monet hänelle edulliset huutokauppamatkat.
"Niin, ensi keväänähän siitä kuitenkin on lähdettävä", selitti isäntä.
"Kyllä mahtaa rojua olla, kun tuollainen pesä puretaan."
"Pitäisipä siellä käydä", arveli Teittolainen, ja kievarin isäntä
lupasi ilmoittaa, milloin huutokauppa pidetään.
Mutta Teittolainen raapasi korvallistaan. Häntä halutti jo edeltäkäsin
tietää, mitä siellä oli myytävänä, tietääkseen kannattiko vaivautua
sinne. Kun vaan voisi tekaista itselleen asiaa pappilaan, sopisi sinne
pistäytyä.
"No, se ei ole vaikeata. Pyytäkää vaikka papinkirjaa meidän pojallemme,
joka aikoo mennä merille", ehdotti kievarin isäntä. Ja niin oli asia
sovittu.
"Kukas se siellä nyt oikeastaan emännyyttä pitää pappilassa?" kysäsi
isäntä, tietääkseen kenen puoleen kääntyä.
"Se on se pappi-vainaan vanhin tytär, Anna-mamsseli. Kova työ-ihminen
on ja tarkka taloudenpitäjä. Asettukaa vaan sen kanssa hyviin väleihin,
niin kyllä siltä tietoja saa."
Teiton isäntä nousi, oikaisihe ja lupasi ajatella asiaa. Sitten hän
otti lakkinsa ja läksi pihalle jaloittelemaan. Käveltyään siellä
vähän palasi hän kievarin peräkamariin; siistille, pani puhtaan
tärkkikauluksen kaulaansa ja sitaisi silkkinauhasilmukan leuvan alle,
niinkuin oli nähnyt herroillakin olevan. Hän oli tällaiseen tottunut
matkoilla ollessaan, mutta käytti niitä ainoastaan tahtoessaan näyttää
herrasmaisia tapojaan.
Päivä oli polttavan kuuma. Isäntä arveli paremmaksi käyden kulkea
pappilaan kuin hevosella, mutta kuuma siinä tuli, ennenkuin perillä
oli. Hikikarpalot helmeilivät kasvoilla, kun hän vihdoin avasi
portin ja astui pihaan. Siinä oli kaunis nurmikenttä hänen edessään,
kulmikas, tähdenmuotoinen, ja sen molemmin puolin johti hiekoitettu
tie päärakennukselle. Oikeanpuoleinen näytti vievän virkakamariin,
vasemmanpuoleinen keittiöön. Isäntä valitsi vasemmanpuoleisen, sillä
siellä havaitsi hän vaimo-ihmisen työssä, jota vastoin oikea puoli
näytti aivan autiolta.
"Päivää", sanoi isäntä ja nosti lakkiaan. Nainen kääntyi äkkiä tulijaan
päin. "Päivää. Mitäs olisi asiaa?"
"Olisi vähän papin pakeilla oltava. Liekö kotona?"
"Ei ole nyt, mutta kai hän pian tulee. Eikö ole aikaa odottaa?"
"Kyllähän tuota aikaa aina on. Saako sitä tähän istahtaa?" Isäntä
osoitti kiikkulautaa, joka oli aivan vastapäätä portaita, missä nainen
oli työssä.
"Istukaa vaan, olkaa hyvä." Nainen loi pikaisen, tutkivan katseen
vieraaseen ja tarttui sitten työhönsä käsiksi.
Isäntä otti lakin päästään, veti esille nenäliinan ja pyyhkäisi
hikiherneet kasvoiltaan. Hän oli kävelystä käynyt tavallista
punakammaksi, ja kun hän lakkiaan nosti, valahti musta tukka hänen
silmillensä. Taas katsoi nainen häneen. "Taidatte olla kaukaa?" sanoi
hän kysyvästi.
"Tuolta maansydämestähän oikeastaan olen kotoisin. Mutta kun on
matkustellut paljon, kotiutuu pian kaikkialla."
"Vai olette paljon matkustellut?"
"Johan sitä on tullut tehdyksi koko lailla. Se on hauskaa aikanaan
kulkeminenkin, ja enemmän sitä sillä keinoin oppii kuin kotinurkissa."
"Taitaa oppia." Nainen huokasi ja rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän
kyllä tiesi, minkälaista oli istuskella kotinurkissa vuodet umpeen.
"Pian meillekin tulee täältä muutto", sanoi hän ja jatkoi työtään.
Isäntä katseli häntä tarkkaan. Eiköhän tuo vaan mahtanut olla se
mamsseli, josta hänelle oli kerrottu. Näkyi olevan työssä aivan kuin
talonpoikaisihminen, mutta oli siinä sittenkin jotain, josta näki hänen
saaneen enemmän oppia kuin vaimoväki tavallisesti. Ja kun vielä puhui
siitä muutosta. Kyllä varmaankin oli tytär talossa.
"Taidatte olla pappilan mamsseli", sanoi isäntä äkkiä.
"Niinhän minä olen." Hän hymähti puoleksi hyvillään, puoleksi
hämillään. Oli tuo vieras hänet kuitenkin herrasnaiseksi huomannut,
vaikka hän tämmöisessä työssä oli. Hän katseli käsiään, katseli pönttöä
edessään ja lohta, jota oli siivonnut, paloitellut ja suolannut
pönttöön. Eihän sitä siistinä työssä pysynyt, mutta olipa kuitenkin
tuntenut! --
"Tämä lohi on haluttua tavaraa", sanoi hän kääntyen vieraan puoleen.
"Tästä saa hyvät hinnat, kun suolaa kevätkesästä ja myy vasta talven
kuluessa."
Isäntä hymähti. Sen hän kyllä ymmärsi, mutta että pappilan mamsselikin
sitä ajatteli, se häntä huvitti. "Oikea työihminen", niinhän se kievari
oli kertonut. Se muistui isännän mieleen, ja siinä samassa tuikahti
outo tuli hänen silmissään kuin olisi hänen mieleensä juolahtanut
ajatus, jonka rohkeutta hän itsekin hetkeksi hätkähti ja väistyi,
sitten sitä kiihkeämmin siihen kiinni iskeäkseen.
"Milloinka tästä muutto tulee?" kysäisi hän sanoakseen jotakin.
"Ensi kevättalvella vasta. Mutta aikomus on jo ruveta vähitellen kotia
purkamaan, että tavarat vähenisivät siksi. Ei sitä kaikkea voi mukanaan
kuljettaa." "Ei tietenkään."
He olivat hetkisen ääneti. Sitten kysäisi isäntä, minnekä mamsseli
aikoi muuttaa.
Se ei hänellä vielä ollut selvillä. "Onhan niitä paikkoja", sanoi hän
ja huokasi huomaamattaan, "mutta kun on oppinut omissa oloissa olemaan
ja käskijänä kulkemaan, ei sitä mielellään rupea toisten armoilla
elämään." Taas hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä: "Onhan
sitä varallisuutta jo karttunut sen verran, ettei sitä armoleipää
tarvitsekaan syödä, mutta minä tahtoisin työtä myöskin, sillä minä olen
tottunut paljosta huolta pitämään."
"Kas kun ei mamsseli ole oman kodin käskijäksi ruvennut", uskalsi
isäntä huomauttaa.
Mamsseli punastui. "Ei se milloin tahansa mieluista ole", sanoi hän ja
käänsi puheen toisaalle.
Isäntä huomasi, ettei nyt sopinut sanoa asiasta sen enempää, siksi
alkoi hän kertoa matkoistaan. Hän kertoi iloisesti ja reippaasti,
kuvasi suurkaupungit, joissa oli käynyt, elämän merellä ja
satamakaupungeissa ja pisti sinne tänne vähän saksaa, jota oli oppinut
hätävaraksi solkkaamaan.
Mamsseli oli päättänyt työnsä, huuhtonut kätensä ja kuivannut ne
pyyheliinaan. Sitten hän oli istahtanut portaille ja katseli vierasta
tämän kertoellessa. Mikähän tuokin oli miehiään, ajatteli hän
katsoessaan, ei tuntunut olevan tavallinen talonpoika eikä oikein
herraltakaan tuntunut. Ja mikä hänet oli tänne tuonut, puhumaan
asioista, jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola vielä verillä olevassa
haavassa? Mamsselin tuli levoton olla, hän aikoi nousta ja mennä
sisään, mutta samassa näkyi pastori rannasta nousevan pihaan.
"Nyt taitaa tästä kansliaan päästä", sanoi vieras ja ojensi kättä
hyvästiksi.
"Olisin muuten vierasta käskenyt kahville", sanoi, mamsseli, joka
ajatteli, että ehkä sentään oli ollut epäkohtelias. Jos hyvinkin oli
hieno herra.
"Kiitoksia paljon. Tallella on. Asiani ei taida tällä käymällä tulla
ajetuksi."
Isäntä meni virkatoimiston puolelle, ja mamsseli palasi keittiöön,
jossa rupesi askartelemaan. Mutta hänen mielensä oli käynyt niin
kummaksi. Hänen oli jo aamusta aikain ollut niin outo olla, ettei
tiennyt, mitä tehdä. Siitäkö se lie johtunut, että äitipuoli oli
kylään lähtenyt ja muu väki mennyt vastakseen, jättäen hänet yksin
hiljaisuuteen, jossa ei mikään saanut mielestä ajatuksia häädetyksi.
Lähenevä, ensimmäinen huutokauppakin oli häntä vaivannut, ja jota
lähemmäksi se läheni, sitä sietämättömämmäksi se kävi. Kaikki, mikä
vuosikymmeniä oli paikallaan pysynyt, se nyt siirrettäisiin sijoiltaan,
vedettäisiin piilopaikoistaan esille kaiken maailman katseltavaksi,
arvosteltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja sitten ne myytäisiin, mikä
sinne, mikä tänne. Vanhat, toisiinsa tottuneet kalut ja kapineet
hajoitettaisiin kuin akanat tuuleen, ja huoneet jäisivät aukeiksi ja
alastomiksi.
Hän oli kaikkea tuota ajatellut, ja mieli oli käynyt karvaaksi. Olisipa
ollut oma koti, johon muuttaa, toiselta se silloin olisi tuntunut,
silloin sinne olisivat siirtyneet nuo kotikalut, joiden keskuudessa hän
oli kasvanut. Mutta mitä siitä! Aika, jolloin hän sellaisia asioita
ajatteli, oli ollut ja mennyt. Se mikä oli lämmintä ja nuorekasta hänen
sisimmässään, se oli särkynyt jo aikoja sitten. Mieli oli muuttunut,
järki vallalle päässyt, ja koko olento kovettunut, niinkuin hänen
kätensäkin olivat työssä kovettuneet. Sellaiseksi oli hän käynyt. Mitäs
sitä sitten enää suremaan?
Näitä oli hän ajattelemassa, kun säpsähti kuullessaan vieraan
tervehtivän. Se oli Teiton isäntä, ja sitten sukeusi keskustelu heidän
välillään. Kuinka se niin oli osannutkin sanansa asettaa, että vaan
enemmän veti esiin sitä kaikkea, jota hän olisi tahtonut tukahduttaa,
kätkeä ja kuolettaa, jolla ei ollut oikeutta elämään eikä saanut elää?
Anna-mamsseli kulki huoneesta toiseen. Saliin paistoi aurinko täydeltä
terältä, ja vanhat mahonkiset huonekalut paistoivat iloisen punaisina
auringon valossa. Kauniit ne olivat nuo huonekalut, ja somalta ne
näyttäisivät suuressa salissa, jossa hän niitä kunniassa pitäisi ja
huolella hoitelisi. Mutta naimisissa oleva veli ne kai nyt veisi.
Anna nosteli vanhoja hopeisia kynttiläjalkoja, joita oli peilipöydällä.
Ne olivat täysihopeaa ja painoivat paljon. -- Antaisivat ne omaiset
hänelle enemmän näitä kotikalujakin, jos hän olisi naimisissa, ajatteli
hän itsekseen. Mitä hän nyt niillä teki, sanoivat kaikki, yksinäinen
tyttö, koditon vanhapiika, mitä hän tarvitsi?
Annan suu vetäytyi katkeraan hymyyn. Mitä arvoa oli naimattomalla
naisella? Armoleivän syöjä, nurkassa istuja, jonka kuolemaa usein
toivottiin, sitä hän oli.
Ei, hän ei voinut, ei tahtonut sellaiseen taipua. Hän oli ennen
nauranut ajatellessaan, että luulkoot ihmiset vaan, ettei hän miestä
olisi saanut. Mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Oli vaan itsensä hyvä
olla, kun ajatteli, että eipä ollut huolinut enää. Kun kerran väli
rikkoutui silloin, kun sydän oli lämmin ja mieli paloi, niin eipä
enää miehestä huolikaan. Ei ota vaan ottaakseen. Tyytyy itseensä ja
näyttää kaikille, että muuta ei kaipaakaan. Mutta vaikka hän näin oli
ajatellut, oli lämmin kaihon tunne kovan kuorenkin alta ilmi pyrkinyt,
kuin pohjalla kytevä tuli pyrkii liekiksi puhkeamaan.
Sitten olot olivat muuttuneet. Anna ei enää ollut nuori, oli jo
puolitietä neljääkymmentä. Isä kuoli, koti tuli purettavaksi. Silloin
Anna vasta tuli ajatelleeksi, että naimisiinmenossa moni muukin asia
saattoi paljon painaa vaa'assa eikä ainoastaan, tahtoiko itselleen
miestä vai eikö. Hänellä oli tähän asti ollut koti, jossa hän käskijänä
kulki. Nyt näki hän sen vähitellen etenemistään etenevän, ja jota
kauemmaksi se hänestä hänen ajatuksissaan siirtyi, sen voimakkaammaksi
kävi hänen halunsa sitä pidättää. Hän ei voinut, ei tahtonut siitä
luopua. Hän tunsi koko voimansa keskittyvän tuohon yhteen ainoaan
ajatukseen: "Minä tahdon omistaa kodin, tahdon toimia itsenäisesti ja
arvossapidettynä, elää nuoruudenkin mentyä."
Nämä ajatukset tuntuivat sitä kiusallisemmilta nyt, kun rupesivat
liittymään tuon ihmeellisen vieraan käyntiin. Oli hän sanonut yhtä
ja toista, joka tuntui oudolta, ja katsonut oli niin kummasti. Mutta
talonpoikainen mies hän sittenkin oli. Ei hänestä olisi Annalle
-- --. Mutta olihan se äitikin talonpoikaissukua, oppimaton, entinen
palvelijatar. Ja entä tytär sitten! Paljonko köyhä kappalaisen tytär
oli saanut oppia! Töin tuskin olivat pojat tulleet koulutetuiksi.
Tyttäret saivat tyytyä siihen, mitä kodissa saivat opituksi. Mutta
olivathan kuitenkin tottuneet vähän parempiin tapoihin ja oppineet
olemaan herrasihmisten seurassa. Ei sitä silloin mielellään ajatellut
talonemännäksi joutumista. Mutta ehkäpä se kuitenkin olisi hyvinkin
sopivaa. Suuri talo kuului olevan sillä vieraalla, eikä se aivan
talonpoikainenkaan ollut, kun oli niin paljon matkustellut, kieliä
oppinut ja maailmaa nähnyt enemmän kuin moni lukenut mies.
Taas tuntui kirpeästi kirvelevä tuska sydämessä. Tässä hän nyt
aprikoi, tahtoisiko ottaa miehen, talon ja emännänviran ja hän pani
kuin puntarin nenään kaikki syyt puolesta ja vastaan ja siristeli
silmiään nähdäkseen, mille puolelle otti kallistuakseen. Oikeinhan tämä
oli naimiskauppaa eikä semmoista hullutusta, josta tyttöhupakko oli
uneksinut, kun olisi vaikka keppikerjäläiseksi ruvennut sen kanssa,
jota rakasti.
"Hulluhan minä olen!" Anna meni huoneesta takaisin keittiöön ja tarttui
rivakasti työhön. Yksinäisyys kodissa, päivän painostava kuumuus vai
mikä se oli hänet tällaiseksi tehnyt. Paras tehdä työtä niin, ettei
joutanut ajattelemaankaan!
Mutta toisena päivänä, kun vieras palasi ja kävi luvattua kahvikuppia
saamassa, otettiin hän ystävällisesti vastaan. Ruokasalissa juotiin
kahvit ja sitten käytiin huoneita katsomassa. Puhuttiin tavaroista ja
huutokaupasta. Ja isäntä laski ja punnitsi mielessään, mutta ei sitä,
ottaisiko vai eikö ottaisi, -- siitä oli hän jo selvillä -- vaan siitä,
miten paljon hän voittaisi näissä kaupoissa, jos voiton puolelle kerran
kallistumaan rupeaisi.
Suurin voitto olisi kuitenkin se, että saisi taloonsa emännän ja sillä
tukituksi ihmisten suut ja lakkautetuksi sen puheen, ettei kukaan
tahtonut tulla sellaiseen pesään kuin Teittoon.
Pari kertaa isäntä vielä käväisi pappilassa tunnustellakseen, mitä se
mamsseli asiasta oikein ajatteli. Sitten rohkaisi hän mielensä, läksi
kosimaan ja palasi voittajana.
Hän oli niin hyvillään, että kävi vallan helläksi ja hellytti
morsiamensakin mielen. Tuntui se Annasta hyvältä, kun joku häntä
sydämensä pohjasta kunnioitti ja rakasti. Ehkäpä siitä vastarakkauskin
sitten vähitellen heräisi. Olihan hänessä aina ollut helliä tunteita.
Kun ne nyt valtaan pääsisivät, avautuisi uusi maailma, uusi elämä
hänelle. Tosin se ei muuta ollut kuin loppukesän kauneutta. Mutta
olihan sitä jo siinäkin sille, joka kaiken ikänsä oli ennen nälkää
nähnyt, kaiken ikänsä turhaan toivonut yksitoikkoisen talven vaihtuvan
onnen kesäiseen kukoistukseen.
Kun isäntä heinänteon ajaksi palasi takaisin Teittoon ja laulaa
rallatellen kulki töissä, ei hän voinut iloaan ihmisiltä salata,
vaan kertoi kehaisten, että pian on emäntä talossa. Mutta muuta hän
ei kertonut, sillä he olivat päättäneet pitää asian salassa, kunnes
kuulutuskirjat tehtäisiin. Silloin asia vasta ihmisten tietoon
tulisi, ja sitten heidät vihittäisiin heti kolmannen kuulutuksen
jälkeen. Kotona pappilassa pidettäisiin pienet kahvikestit ja
armovuodensaarnaaja toimittaisi vihkimisen. Näin oli tuumattu, ja tähän
päätökseen olivat molemmat tyytyväisiä.
Mutta Kotajärvellä soitti vaimoväki suutaan. Sääli ja kauhu valtasi
heidät, kun kuulivat että Teittolainen oli poloisen pauloihinsa
saanut. Kaukaa se kuului olevan, tuo morsian, ja selvähän se, kun
ei kukaan lähempää olisi huolinut, mutta surkeata se vaan oli, niin
että varoittaa olisi pitänyt. Mutta mitenkä varoittaa, kun niin
salassa pitivät, ettei edes tiennyt, mistä morsian oli kotoisinkaan?
Sellainenhan se Teittolainen aina oli ollut, salaa toimi, ei neuvoja
kysynyt -- ei niiltäkään, joilla niitä kyllä olisi ollut liikenemään
asti. Itseensä hän vain luotti, rahaa keräsi, oli korkeamielinen
kaikessa ja otti nyt vielä omakseen tytön papillisesta säädystä. Jos
hän sillä luuli tyhjäksi tekevänsä sen kirouksen, joka Teiton taloa
painoi, niin ei se muuta ollut kuin uusi paholaisen paula, johon hän
taas oli kietoutunut. Sen hän kyllä vielä saisi kokea, ja samoin se
emäntä raukka. Ei sille paljon iloisia päiviä joutuisi, niin arvelivat
eukot Kotajärvellä.
Mutta kaikista puheista huolimatta ei asiaa saatu muuttumaan.
Teiton taloon, tuohon peltojen keskelle, likaisen lammen liepeelle
kohonneeseen kartanoon, jota kaikki kammoivat, jossa rotat olivat
ilakoineet kuin kotonaan ja jossa hämähäkki rauhassa oli verkkojaan
kutonut, sinne tuotiin papintytär, Anna, emännäksi.
2.
Syksy teki tuloaan ja illat rupesivat pimenemään, kun Teiton isäntä
läksi emäntää taloonsa hakemaan. Pari tuntia vihkiäisten jälkeen he
läksivät matkalle, kulkivat kyydillä kuudetta penikulmaa lähimmälle
rautatien asemalle, jatkoivat siitä junalla ja vaihtoivat seuraavana
päivänä aamuyöstä junan taas hevoskyytiin. Nyt oli vielä seitsemän
penikulmaa Kotajärven kirkonkylälle, ja riennettävä oli, jos mieli
perille saman päivän iltana.
Isäntä oli jättänyt oman hevosensa ja omat rattaansa aseman viereiseen
taloon, ja kohta, kun he täällä olivat Annan kanssa ehtineet vähän
suurusta syödä, läksivät he matkaa jatkamaan.
Tuntuipa jo vähän kuin kotoiselta nyt, kun oli oma kyyti! Hevonen,
virma, nuori ori, kaapi levottomasti maata Annan noustessa rattaille.
Valjaat olivat uudet ja ajokalut uudestaan maalatut. Anna huomasi
tämän ja hän ajatteli, että ensimmäinen vaikutus siitä uudesta, joka
häntä kohtaisi, oli miellyttävä ja hyvä. Kunpa jatkuisi vain samaan
suuntaan! Kunpa koti ja talo vastaisivat hänen toiveitansa, silloin ei
hänen tarvitsisi katua, että oli jättänyt asemansa papin tyttärenä,
vaihtaaksensa vanhanpiian päivät talonemännän huolekkaaseen, mutta
arvossapidettyyn asemaan.
Nyt se vasta rupesikin tuntumaan, että hän oli jättänyt taakseen kaiken
vanhan ja oli astumassa uusia, tuntemattomia oloja kohden. Ja jota
enemmän matka kului, sitä lähemmäksi tuli tuo uusi ja tuntematon.
Annan täytyi kysellä kyselemistään, ja isäntä koetti kertoella. Pitäjän
oloista ja pitäjäläisistä hän antoi niukkoja tietoja. Ei voinut ketään
erityisesti suositella vaimollensa seuraksi. Hän oli ollut vähän kotona
ja paljon poissa. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään kylänluuta, eikä
toivottavasti hänen vaimonsakaan.
Tuo puhe tuntui Annasta kummalta. Eihän hän ollut mikään ahkera
kylänkävijä, mutta aina sitä vähän sentään tahtoi seurustella ihmisten
kanssa, ison talon emäntä varsinkin.
"Ei ne varat kyläilemisestä ja komeilemisesta kasva", huomautti isäntä
naurahtaen ja näpäytti oritta ohjaksella selkään.
"Ei kasva", myönsi Anna, "kyllä sen tiedän, enkä ole komeilemiseen
tottunutkaan. Tarkastipa minä pappilan taloutta hoidin, kun ohjakset
käsiini sain."
"Niin, niin", puheli isäntä, "senhän minä heti huomasinkin. Ilmanko
ihastuin? Niin on kuin minun emännäkseni luotu, ajattelin, vaikka onkin
parempaa säätyä ja iältään jo eelleni päässyt. -- Sukkelaan minä aina
olen asiani ajanut, niin naimakaupatkin. Niin on mennyt kuin pyöräys
vaan."
"Mitäpä tuota sitten odottaisi, kun ei enää ole lastenkirjoissa", sanoi
Anna ja rupesi muusta puhumaan.
Isäntä kertoi, kehuskeli ja oli iloisella päällä. Mutta kun lähenivät
lähemmä kotipuolta, rupesi häntä peloittamaan, että kun kovin kehuu,
käy sitten pettymys sitä suuremmaksi. Siitä syystä hän rupesi varovasti
varjopuoliakin esiin vetämään, kertoi leikkisästi, että niin se on kuin
suomalainen sananlasku sanoo, ettei koiraa ole karvoihin katsominen.
Vanhalta ja rappeutuneelta näyttää Teitonkin talo, mutta maata on
paljon ja tulot ovat hyvät.
"Vai on se talo niin vanha?"
"Johan se rakennettiin ennen vaarin aikoja. Talonpoikainen mies sitä
ensin rupesi rakentamaan, mutta eräs vanha sotaherra sitä sitten
rupesi tahtomaan itselleen vanhain päiväin varaksi. Siitä syystä se
rakennettiin vähän herrastyyliin. Se vanha herrapa ei saanut siitä
kauan iloita. Manalle meni eikä jättänyt perillisiä. Sitten vaarivainaa
sai periä talon ja rupesi viljelystä alulle panemaan."
"Onko se miten kauniilla paikalla", kysäisi emäntä.
"Eihän se oikein. Aukeaksi moittivat muut, mutta kyllähän minä siitä
semmoisenakin pidän."
"Voihan sinne puita istuttaa."
"Se isäukko ei ole oikein niitä suvainnut, siksi en ole istuttanut."
"Ja sen mieltäkö siinä kysytään?"
Isäntä nauroi partaansa. "No siitähän se näkyy, miten hyvä mies minä
olen, kun vanhan ukkorähjyksenkin tahtoon olen taipunut."
"Mutta miksi se ei puita suvaitse?"
"No, sillä on ne päähänpistonsa. Ajattelee toisissa asioissa aivan
järkevästi, mutta on toisissa taas ihan suunniltaan."
"Onko se heikkomielinen?" Anna katsoi isäntään säikähtyneenä.
"Ei suinkaan, mutta niinhän ne vanhat ovat kuin lapset, tietäähän sen."
"Mutta eihän se vielä niin vanha ole!"
"Jo vähän viidenkymmenen ohi. Mutta ei se kenellekään pahaa tee, ei
sitä tarvitse pelätä."
Isäntä käänsi puheen toisaalle ja rupesi taas kertoilemaan
parannuspuuhista, joita aikaa myöten aikoi toimeenpanna. Hän oli varova
mies eikä ruvennut yrityksiin ennenkuin tiesi, miten kukkaro kannatti.
Parempi elää pienessä turvallisena, kuin komeassa velkojen varassa.
Sitten kun oli kirstun pohjat täynnä, sittenhän niihin koskea uskalsi,
ja sitten se vanha rytökin oli valmis romahtamaan ja uusi sijalle
kohoomaan. Silloin kelpasi siellä emännöidä ja käskijänä komentaa
senkin, joka oli pappilassa ennen pyörähdellyt.
Isäntä innostui puhuessaan niin, että aivan unohti tuon komeuden vielä
kuuluvan mielikuvituksen maailmaan. Vasta kun Kotajärven kirkonkylä
rupesi näkymään, muistui hänelle todellisuus mieleen.
"Tässä ollaan jo perille tulemassa", huomautti hän ja heristeli
hevoselle ohjasten periä. Anna oikaisihe, ja sydän rupesi sykkimään
nopeammin. Ori pani parasta juoksuaan.
Kun me muutaman rakennuksen ohi olivat ajaneet, näkivät he piikatytön
naapuritalon pihamaalta kiepsahtavan tupaan ja samassa täyttyivät tuvan
ikkunat uteliailla ihmiskasvoilla. Siinä oli päitä jos jonkinlaisia,
pieniä ja suuria, pellavapäitä ja harmaahapsisia. Toisen talon
edustalla olivat katsojat kerääntyneet pihalle, missä riipuskelivat
aitaa vasten välinpitämättömän näköisinä tai kurkistelivat uteliaina
kuistin takaa maantielle päin.
"Katselevat, kun emäntää Teittoon viedään. Eipä joka taloon tuodakaan
papin tytärtä." Isäntä taas hymähti, ja Anna istui suorana kuin
kaikkien katselema morsian.
Huimaa vauhtia sitä mentiin, mutta hämärtämään rupesi jo, kun hevonen
pihaan pyörähti. Isäntä pysäytti portaiden eteen, ja Anna astui
rattailta. Samassa juoksi tyttö keittiön puolelta vastaan. Hän oli
Annan kotipuolelta tuotu palvelijatar, joka tavaroiden kanssa jo
aikaisemmin oli taloon tullut.
"Terve tuloa mamss -- -- -- rouva piti sanomani. Jopa minä odotinkin."
Anna tervehti.
"Mennään tästä", pyysi tyttö. "Tästä porstuasta pääsee suoraan
keittiöön, kun kääntyy vasemmalle, oikealla on eteinen. Käykää sisään
rouva!"
Anna katsoi ympärilleen. Se oli avara, kylmä eteinen. Seinät olivat
paperoidut vanhoilla sanomalehdillä, ja paitsi vaatenauloja ei
huoneessa muuta ollut kuin ullakolle vievät portaat.
"Tässä on sali." Tyttö avasi oven. "Olisin sytyttänyt kynttilät, mutta
kun vielä oli päivää siksi paljon."
"Suurethan ne on huoneet, mutta matalat", sai Anna sanotuksi. Hän
kulki salinlattian poikki ja läheni peräseinällä olevaa pitkää,
vanhanaikuista pielasohvaa, jonka yläpuolella rehevä, monihaarainen
muratti, talon ainoa kasvi, ikkunalta levitti oksiaan. Sohvan edessä
oli pöytä, pöydällä puhdas liina ja kirkkaaksi kiilloitetut messinkiset
kynttilä jalat.
"Onko sinulla kahvit valmiina?" kysäisi Anna äkkiä, kun muistui
mieleen, että tässä sopi tuliaiskahvit juoda, jahka isäntä tulisi
sisään.
"Kyllä on, kunhan pyörähdän hakemaan."
Tuntui hyvältä jäädä hetkeksi yksin. Anna huokasi helpotuksesta.
"Oli tuo kummallista tulla ihka outoon paikkaan, katsella kaikkea
ensi kertaa ja ajatella: Tämä on nyt minun. Tässä minun on oltava ja
elettävä; näissä huoneissa saan nähdä, mitä minulle elämän varrella
iloa ja surua annetaan."
Hän kulki pariin kertaan lattian poikki ja katseli ympärilleen.
Niin avaralta ja aukealta näytti koko huone, samanlaiselta kuin
talon ympäristökin. Tuolitkin, joita oli tusina täyteen, seisoivat
seiniä pitkin kuin peläten, että liian paljon tilaa veisivät. Ainoa,
joka huoneen keskuksesta vähän sijaa anasti, oli suuri, valkeaksi
sivuttu uuni toisen pitkän seinän keskikohdalla. Tuoreita katajia
oli ripsitty lattialle uunin ympärille ja suupeltien pieliin oli
pistetty katajanoksia. Ne herättivät juhlatunnelmaa, ja Anna kävi siitä
iloiseksi.
Kun sali oli tarkastettu, kääntyi hän katsomaan salin perällä olevaa
kahta kamaria. Toinen oli ruskealla paperoitu, valmiiksi sisustettu
huone, jonka Anna ajatuksissaan määräsi tutummille vieraille
vierashuoneeksi. Toisessa oli valkeat, sinikukkaiset seinäpaperit,
mutta huonekaluja ei ollenkaan. Siihen panisi hän kotoa tuomansa
huonekalut, ja se varattaisiin kunniavieraille.
"Missä se meidän emäntämme", huusi isäntä ovensuusta ja lyödä
paukutteli käsiään yhteen. Jaa -- -- jaa, katsoo taloa, kelpaako
asuttavaksi!
Tyttö toi samassa kahvit, ja kun ne oli juotu, kävivät he yhdessä
katsomaan keittiön ja tuvan puolta. Oli niin outoa emäntänä tulla
taloon, jossa kaikki oli tuntematonta. Olisi nyt ollut vaikka kuinka
vastenmielistä kaikki, ei sitä enää voinut peräytyä, ei muuksi muuttaa,
paitsi ehkä aikaa myöten. Toista oli sentään sen, joka lähti naapuriin
tai ainakin saman pitäjän miehelle. Silloin sitä vähän tiesi, mihin
meni, kävi edeltäkäsin katsomassa, osasi arvostella ja punnita. Mutta
näin -- -- -- uhkapeliä se oli, ja kun sitä ajatteli, rupesi mieltä
ahdistamaan. Mutta itsehän hän tähän uhkapeliin oli suostunut. Sai
nyt tyytyä, eikä se kai niin vaikeaksi tulisikaan. Tiesihän hän jo
entuudestaan, että talo oli vanha ja rappeutunut. Mutta missä oli
varaa, siellä oli valtaakin. Puutepäiviä pääsisi hän ainakin näkemästä,
eikäpä hänelle kovia pettymyksiäkään tulisi, kun ei hän mitään liikoja
ollut mielessään kuvitellutkaan. Kodin ja arvossapidetyn aseman hän
kuitenkin saisi, saisi emäntänä talossaan ainakin jossain määrin toimia
vapaasti ja itsenäisesti. Mitäpä muuta hän pyysikään. Olihan sitä jo
siinäkin hänelle, jota elämä oli opettanut paljosta luopumaan ja vähään
tyytymään.
Kun matkakirstusta tärkeintä oli esille otettu, rupesi Anna
illallispöytää kattamaan salin ja keittiön välisessä kamarissa. Hän
oli siinä toimessa, kun kuuli jonkun kopeloivan etehisen ovella.
Sitten hän kuuli oven lisahtavan lukkoon ja jonkun haparoiden etsivän
salin ovea. Hän meni saliin, katsoakseen kuka oli tullut, mutta
hätkähti, kun pimennossa oven puolella näki kookkaan, harmaatukkaisen,
kumaraselkäisen vanhuksen. Ukko katseli kulmain alta vieraaseen ja
viekas hymy värähti suupielissä. Mutta hymy katosi tuossa tuokiossa
ja mieletön tuska kuvastui hänen kasvoissaan. "Kasvaa", huudahti hän,
kauhistuneena kohottaen kätensä, "kasvaa, kasvaa vuoreksi!"
Anna oli säikähtynyt niin, että sydän pamppaili povessa, ja veri katosi
kasvoilta. Mutta hän koetti pysyä tyynenä ja tahdonlujuudella voittaa
pelon ja lainauksen tunteet. Hän läheni, ojensi kätensä ja sanoi
tyynesti ja päättävästi: "Hyvää iltaa, vaari, ettekö tiedä, kuka minä
olen?"
Vaari astui muutaman askeleen lähemmä, pysähtyi sitten keskelle
lattiaa, selkä kyyryssä, polvet notkahdellen ja kasvoilla viekas,
väijyvä ilme. Tämmöinen hän oli pahimmoillaan ollessaan, kun tuli
liikutetuksi tai säikähti jotain. Muuten hän oli tavallisesti
hiljainen, säyseä lapsi, joka ei kenellekään pahaa tehnyt.
Anna oli kätensä ojentanut vaarille, mutta tämä väistyi, vetäisi
kätensä pois, piilotteli selän taakse ja kyyristyi kyyristymistään kuin
kissa valmiina hyppäykseen.
"Isä, mitä tämä on olevinaan?" Isäntä laski kätensä painavasti
vanhuksen olalle. "Tulkaa pois! Mitä te nyt pelkäätte?"
Vanhus vapisi kuin haavan, lehti ja silmät pyörivät pelokkaina päässä.
"Sinä, sinä", sammalsi hän, "toit tuon!"
"Niin, se on talon uusi emäntä, jota jo kauan on kaivattu."
"Se on se minun karannut kultani, se -- -- --"
"Mitä te nyt höpisette, isä! Tulkaa pois!" Isäntä tarttui päättävästi
ukon käsivarteen ja rupesi taluttamaan.
Anna kuuli vanhuksen sopertavan jotain, mutta tahdottomana kuin lapsi
hän seurasi kuitenkin taluttajaansa.
"Ruvetkaa pois ruualle", sanoi isäntä, kun palasi. "Ei tämä mitään
merkitse. Harvoin se noin on, mutta mistä lie nyt tullut niin
liikutetuksi."
"Kuulithan, mitä se sanoi?"
"Kuulin minä. Puhuu, että minä hänen kultansa olen nainut. Isä pahanen!"
"Mutta mitä se sillä tarkoittaa?"
"Mistä minä tiedän. Mitä lie nuoruuden ajoiltaan muistanut, kun oikein
tuntui kateeksi käyvän."
"Mutta se kun sanoi sitä 'kasvaa, kasvaa', mitä se sillä?"
"Älä huoli siitä, kuka hupsun puheita ymmärtää? En minä ainakaan."
Anna koetti olla asiata ajattelemalta, mutta se ei ollut helppoa.
Monet kysymykset kytivät mielessä, eikä hän niiltä rauhaa saanut, ei
pitkin iltaa eikä yölläkään. Valvoa täytyi vaan ja ajatella, ja välistä
kangistutti kumma kauhu koko hänen ruumiinsa. Mihin oli hän joutunut?
Mikä kohtalo hänen osakseen täällä oli tuleva? Hän oli mielessään
punninnut kaikki, tehnyt selväksi itselleen, mitä voittaisi ja mitä
menettäisi näissä naimiskaupoissaan. Mutta oliko hän ehkä erehtynyt?
Eikö hän tuntenutkaan kaikkia niitä voimia, jotka kohtalon vaakaa
hallitsivat. Täytyisikö hänen uhrata enemmän, voittaisiko hän vähemmän
näissä naimakaupoissa, kuin oli luullut? Ottaisiko kohtalo häntä
ehkä ivatakseen hänen halustansa saavuttaa itsenäisyyttä ja ihmisten
arvonantoa? Ja jos niin oli, mikä oli hänet perivä? Mikä silloin
auttaisi muu kuin kova kovaa vastaan. Ei hänen tapansa ollutkaan
väistyä vaikeuksien tieltä, ei ensi iskuista murtua. Oli hän kovia
kolauksia ennenkin saanut, mutta ne vaan olivat kasvattaneet voimaa
hänessä, olivat tehneet hänet lujaksi, itsenäiseksi -- ehkä kovaksi.
Ne olivat opettaneet hänet ankaraksi, taipumattomaksi, opettaneet
ponnistamaan uupumatta, kunnes perille pääsi, vaikka sydänveri olisikin
taistelussa kuiviin vuotanut. -- Jos häntä kova kohtalo täälläkin
odottaisi, oli hän ainakin karaistunut ja kovettunut taistelua varten.
Se oli hänen lohdutuksensa, ja sitä hän valvoessaan ajatteli.
Mutta kun tuuli yön kuluessa singautti sadepisaroita ikkunaruutuja
vastaan, niin että nämä rämisivät, vavahti Anna kuitenkin. Siellä
ulkona mahtoi olla aika rymäkkä, vaikkei sitä paljon sisään kuullut,
kun ei siellä ollut ainoatakaan puuta humisemassa. Siellä oli vaan
se suuri, aukea lakeus, jossa tuuli temmelteli ja sade sinkoili
suoraan peltojen pehmeään multaan tai niityn notkuville mättäille. Ei
siellä olisi saanut puilta suojaa, ei päivän polttaessa eikä myrskyn
myllertäessä. Kaikki oli aukeata, alastonta, hiljaista kuin haudassa,
jonka partaalla ei kellot kumaja, ei virttä veisata. Se tuntui
luonnottomalta, pakon painamalta, tuo hiljaisuus. Siksi se peloitti.
Siksi karmi ruumista kun sitä ajatteli, peloitti, jäykistytti, vaikka
järki sanoi, että se oli lapsellista heikkoutta ja ettei se sopinut
järkevälle ja lujaluontoiselle.
Aamun viimein valjetessa oli Anna ensimmäisenä ylhäällä. Hän kävi
palvelustyttöä herättämässä, sytytti valkean uuniin ja pisti itse
pannun tulelle. Hän tunsi joka jäsenensä jännityksestä herpautuneeksi.
Yhden yön valvominen oli vienyt enemmän voimia kuin ennen monen yön uni
oli niitä antanut. Mutta jota enemmän hän tunsi levon tarvetta, sitä
uupumattomammin hän puuhasi. Hän tarvitsi työtä, työtä, ettei vaan tuo
yöllinen, raukkamainen pelon tunne palaisi.
Tavarat otettiin esille matka-arkuista ja järjestettiin paikoilleen.
Kaapit täyttyivät kapioilla. Aitat pyttyineen ja pönttöineen
järjestettiin, kellarit käytiin ja tarkastettiin. Uusi emäntä ei saanut
rauhaa, ennenkuin kaikki oli kunnossa. Hän oli kuin kuumeessa. Ja
kuitenkin ikävöi hän sunnuntaipäivää ja lepoa. Kun hänestä aika tuntui
pitkältä ja yksinäisyys peloittavalta, oli se hänen lohdutuksensa, että
sunnuntai oli tulossa. Silloin hän taas miehensä kanssa ajaa kirkkoon
uusilla rattailla, virma ori valjaissa. Silloin saavat nähdä ihmisiä
ja kulkea kirkon penkkiin rinnan, kaikkien katseiden seuraamana.
Kotajärveläiset silloin nykäisevät toisiaan käsipuolesta ja kuiskaavat:
"Tuossa se nyt menee, se Teiton rouva, joka on papintytär syntyään." Ja
sitten kaikki heitä katselevat ja arvostelevat, mutta hän ei välitä,
kulkee vaan suorana ja ryhdikkäänä miehensä rinnalla. Ei vilkaise
oikealle eikä vasemmalle, astuu vaan eteenpäin ristikäytävän poikki ja
asettuu siihen penkkiin, jossa pitäjän rouvat istuvat ja josta papinkin
näkee parhaiten.
Sitten, kun kirkosta mennään, niin tulee yksi toisensa perästä, rouvat
ja emännät, tervetuloa sanomaan ja käskevät luonaan käymään. Hän
silloin lupaa tulla, mutta sanoo ei vielä isoon aikaan joutavansa,
etteivät luule kovin kylään haluavan. Herrasväessä he sitten käyvät
ensin, ja siellä hän puhuu ruotsia, ettei se rupea unohtumaan. Sitten,
jahka ennättävät, käyvät muissakin paikoissa, mutta eivät kiirettä
pidä, että ihmiset ymmärtävät hänen vielä kuuluvan siihen piiriin,
jossa on kasvanutkin. Silloin se on niinkuin olla pitää. Ja sitä
ajatellessaankin hän jo tunsi tyydytystä.
Viimeinkin valkeni sunnuntaiaamu ja Anna oli ensimmäisenä valmis
kirkkomatkalle. Hän oli pukenut mustan morsiuspuvun ylleen, pannut
päähän leveälierisen, mustan olkihatun silkkinauhasilmukkoineen ja
heittänyt hartioilleen mustan kaulurin, joka ylettyi vyötäisille ja oli
leuvan alta kiinni hakasilla ja silkkihetuleilla.
"No niin", sanoi isäntä, kun näki vaimonsa lähtöön valmiina. "Kelpaa
lähteä nyt, kun on jotain näytettävää." Hänkin oli sulhasvaatteissaan.
Parta oli hyvin ajeltu ja harjattu. Tuuhea, musta tukka seisoi töyhtönä
päälaella, valahti siitä taapäin ja kiertyi ohimojen kohdalla kiharaan.
Mustat silmäkaarelmat, helakka puna poskilla ja mustuuttaan kiiluvat
silmät kiinnittivät huomion Teiton isäntään. Hän oli pulska mies, se
oli tunnustettava, ja sen huomasi Annakin tänä ensimmäisenä pyhäaamuna.
Sekin lisäsi osaltaan sitä hyvän tuntemusta, joka hänet valtasi
kirkkomatkalla.
Kun he saapuivat perille, oli väkeä vasta vähän koolla. Isäntä sitoi
hevosen suntion tallin nurkkaan, pani heiniä eteen ja sitten he
läksivät astumaan. Ei ollut vielä herrasväen penkissä ketään, kun
he siihen asettuivat: emäntä vaimoväen puolelle, isäntä vastapäätä,
miesten penkkiin. Sitten rupesi kirkko vähitellen täyttymään.
Mutta penkkiin, jossa Teiton emäntä istui, eksyi yksi ainoa ja
hänkin pysähtyi penkin suulle. Pappi tuli samassa alttarille, ja
jumalanpalvelus alkoi.
Anna katseli suoraan pappiin. Hänen katseensa oli kuin kiinni
naulattu paikkaan, missä tämä seisoi, mutta sanoista, joita hän
kuuli, ei hän mitään tiennyt. Tuhannet ajatukset ajelehtivat hänen
aivoissaan, tuhannet kysymykset kytivät mielessä. Miksi ne ihmiset
eivät tähän penkkiin tulleet? Mikä pelättävä hän oli? Olihan siellä
isännän puolella kuitenkin joitakuita. Eikö kelvannut kenenkään
papintyttären rinnalla istua, kun hän talonpojan oli nainut? Tämäkö oli
se palkanmaksu, jota hän oli odottanut saavansa pyhäpäivänä? Näinkö
ihmiset aina menettelivät, vai yksin häntäkö heidän kovuutensa aina
kohtaisi? Mitä oli hän rikkonut, koska häntä halveksittiin? Oliko
se vika, ettei hän voinut tyytyä armoleipää syömään ylenkatsottuna
vanhanapiikana? Vai olisiko Teiton ja sen isännän maine huono? Olisiko
häneltä salattu jotain, ehkä paljonkin?
Kun pappi sanoi "aamen", sävähti Anna punaiseksi säikähdyksestä.
Hän ei ollut kuullut sanaakaan saarnasta. Ihmiset painautuivat
penkkiin rukouksen ajaksi ja hän seurasi muiden esimerkkiä, mutta
ainoa ajatuksensa oli, tulisivatkohan ihmiset häntä tervehtimään
kirkonmenojen päätyttyä, ja kuka tulisi?
Kun sitten kansa rupesi lappautumaan ulos kirkosta, kulki Anna
muiden muassa ulos, mutta hän astui sellaisessa jännityksessä, että
säikähti jokaista, joka takaapäin hänet sivuutti. Tultuaan suntion
tallinnurkalle nousi hän kiireisesti kärryihin. Isäntä irroitti
riimuvarren rautarenkaasta, sitaisi sen setolkkaan, käänsi hevosen,
hyppäsi rattaille ja ajaa karautti kotiin.
He olivat molemmat vaiteliaita matkalla. Hiljaisina söivät
päivällisenkin. Vasta kun tyttö oli korjannut ruuat pöydältä ja isäntä
istuutunut kaksisoutuiseen keinutuoliin salin nurkassa, laukesi
painostava äänettömyys.
"Minä tahtoisin vähän selvitystä sinulta", sanoi Anna.
"Tule viereeni tänne."
"Ei kiitoksia. Tässä on parempi." Hän nosti tavallisen tuolin pöydän
päästä, asettui vastatusten isännän kanssa, katsoi häntä tuikeasti
silmiin ja kysäisi lyhyeen: "Miksi ihmiset karttavat meitä? Mitä sinä
olet salannut minulta?"