_Minä ajan yksinäni venäläisen laivaston pakosalle._
Oli päästy kevääseen vuonna 1719. Edellisen vuoden lopulla oli
Kaarle-kuninkaamme saanut ohimoonsa surmanluodin Fredrikstenin linnan
edustalla ja lepäsi nyt esi-isiensä seurassa Ritariholman kirkossa.
Kuninkaan valtikkaa hoiti maanmieheni Arvid Hornin johdolla ja
opastuksella prinsessa Ulriika Eleonoora. Vihollisvaltojen kanssa oli jo
ryhdytty rauhanneuvotteluihin, mutta siitä huolimatta olivat sotatoimet
vielä käynnissä. Jo joulun aikana oli alkanut Tukholmassa liikkua
huhuja, että venäläiset ensi suveksi varustelivat suurta hyökkäystä itse
Ruotsin rannikolle.
Huhtikuussa sain kutsun hänen majesteettinsa kuningattaren puheille,
missä sitouduin hankkimaan tietoja venäläisten Suomessa tekemistä
varustuksista sekä heidän maa- ja merivoimansa nykyisestä suuruudesta.
Palkaksi luvattiin minulle 200 riikintaaleria kuussa. Retki oli tehtävä
omalla aluksellani, mutta kruunun puolesta sain käytettäväkseni joukon
purjehdukseen tottuneita miehiä. Saatuani matkavarustuksia varten 160
riikintaaleria, suoritin nopeasti kaikki valmistukset ja lähdin
Tukholmasta huhtikuun 28 p:nä.
Kävisi liian laveaksi kuvailla kaikkia niitä vaaroja ja seikkailuja,
joita minun oli tälläkin retkellä kestettävä. Risteilin miehineni aina
kesäkuun loppuun saakka Ahvenan, Turun ja Hankoniemen saaristossa
keräten tietoja sieltä ja täältä sekä tehden itse havaintoja. Onnistuin
omin silmin näkemään suuren venäläisen sotalaivastonkin, joka
valmisteilla olevaa hyökkäystä varten oli koottu Hankoniemen edustalle.
Sain myöskin tietää, että itsensä tsaarin piti tulla Suomeen 40 tuhannen
miehen kanssa, minkä jälkeen hyökkäys Ruotsin rannikolle pantaisiin
alkuun.
Heinäkuun alkupäivinä olin jälleen onnellisesti Tukholmassa, missä minä
hänen majesteetilleen toimitin laajan raportin retkeni tuloksista. Heti
sen tehtyäni sain amiraali Tauben komennosta lähteä uudestaan
tiedustelulle. Mutta tällä kertaa en päässyt Ahvenanmerta pitemmälle,
sillä siellä kohtasin venäläisen laivaston. Palasin nyt kiireesti
takaisin Tukholmaan ja ilmoitin amiraalikunnalle huomiostani. Lähdin
kohta saman tien takaisin seurassani muutamia ylempiä upseereita, jotka
kuningatar oli lähettänyt katsomaan venäläistä laivastoa. Saimme tällä
retkellä vaihettaa laukauksia muutamien laivaston edellä kulkevien
eskaluupien kanssa, mutta pääsimme onnellisesti takaisin Tukholmaan,
jonka edustalla Ruotsin laivasto pysytteli. Kohta tämän jälkeen laski
venäläinen laivasto Djurhanmiin. Täällä nousi joukko venäläisiä maihin,
naulaten muun muassa kirkon ovelle manifestin, missä asukkaita
kehoitettiin pysymään rauhallisina alallaan ja vakuutettiin heille
turvallisuutta. Heti kun viholliset olivat poistuneet, otin manifestin
kirkon ovelta ja toimitin sen hänen majesteetilleen kuningattarelle,
joka tähän aikaan hovinsa kanssa oleskeli Tuunassa. Kohta lähetettiinkin
kaikkiin valtakunnan kirkkoihin luettavaksi kuulutus, jossa ihmisiä
kiellettiin panemasta mitään luottamusta näihin venäläisten
julistuksiin.
Ryhtymättä mihinkään ratkaisevampiin yrityksiin liikkui venäläinen
laivasto Tukholman ja Norrköpingin välisellä rannikolla. Pidin koko ajan
sen liikkeitä valppaasti silmällä ja toimitin tietoja amiraalikunnalle.
Elokuun 12 p:nä olin kymmenen miehen kanssa liikkeellä saaristossa
Djurhamnin seutuvilla. Silloin tuli meitä vastaan eräässä salmessa
venäläinen eskaluupi, joka kuljetti postia laivastoon. Eskaluupissa oli
kolmattakymmentä miestä ja kaksi yliupseeria sekä oivalliset
ampumaneuvot. He ampuivat ensiksi yhteislaukauksen meitä kohti. Kysyin,
oliko kukaan miehistäni haavoittunut. »Ei yksikään!» vastattiin. »Ei
sitten hätää, soutakaa eteenpäin!» huusin minä, ja miehet tekivät työtä
käskettyä. Kun olimme siten päässeet lähemmäs, räiskäytti vihollinen
toisen yhteislaukauksen. Tällä kertaa olivat seuraukset hiukan
tuntuvammat: minulta lensi lakki päästä, hankaset veneemme vasemmalla
laidalla pirstautuivat ja lähelle vesirajaa ilmestyi pieni reikä, mutta
henkeään ei kukaan menettänyt, ainoastaan yksi miehistäni sai
käsivarteensa haavan.
»Käyvätpä liian tunkeileviksi», virkoin miehille, »lienee siis parasta
meidänkin vuorostamme sylkäistä.»
Samalla asetuin kolminaulaisen kanuunamme ääreen, joka oli työnnetty
täyteen raehauleja, tähtäsin pitkin eskaluupia ja laukaisin. Seuraus oli
sangen tuhoisa. Ja kun vielä kaikki olimme laukaisseet kiväärimme, ei
eskaluupissa näkynyt enää airoissa muuta kuin neljä miestä, jotka
soutivat pakoon minkä hengestä irti lähti. Meidän täytyi sensijaan pysyä
vähän aikaa alallamme, kunnes saimme hankaset jotenkuten korjatuiksi.
Sitten lähdimme takaa-ajoon ja saavutimme heidät Möijassa, missä sain
eskaluupin haltuuni ja upotin sen mereen.
Käytyäni Waxholmassa, johon Ruotsin laivasto nyt oli asettunut, lähdin
uudelleen viiden miehen kanssa Djurhamniin päin. Tällä matkalla tuli
minua vastaan koko venäläinen laivasto. Käännyin nopeasti ympäri ja
kuljin laivaston edellä Sundbyhyn saakka, jossa kuitenkin näin parhaaksi
nousta maihin ja jättää purteni venäläisten saaliiksi. Kun laivasto
jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa pohjoiseen, otin Sundbyn kartanosta
hevosen ja ratsastin täyttä laukkaa Lindaliin ja olin siellä parahiksi
kun laivastokin saapui. Vartiopaikalla ei ollut tullessani yhtään
sotilasta. Olivat kai pötkineet pakoon ja jättäneet jälkeensä pari
ladattua kanuunaa sekä muita vehkeitä. Laivaston lähestyessä laukaisin
minä molemmat kanuunat sekä pärrytin rummulla hälytyksen, aivankuin
paikalla olisi ollut hyväkin sotajoukon osasto. Laivasto, joka
nähtävästi oli aikonut purjehtia Lindalin ohi, kääntyi heti laukaukset
ja rummunpärrytyksen kuultuaan Wärdholmiin ja ankkuroi siihen yöksi.
Etuvartioston asettivat he Lindalin rannalle.
Kello yhdeksän aikana löin iltarummutuksen kuten ainakin vartioasemalla
ja lähdin sitten täyttä karkua ratsastamaan Waxholmaan, jossa pyrin
amiraalin puheille ja kehoitin häntä lähtemään Lindaliin katsomaan
venäläistä laivastoa, voidakseen sitten sen mukaan järjestää
puolustustoimet.
»Piru liikkukoon Waxholmasta mihinkään!» ärjäisi amiraali ja niine
hyvineni sain poistua.
Ratsastin oitis takaisin Lindaliin ja näyttelin vartiopaikalla koko yön
sotajoukkoa. Huusin tavan takaa kovalla äänellä »Verda?» ja juoksin
sitten kiireesti toiseen paikkaan, missä toisenlaista ääntä jäljitellen
huusin yhtä kuuluvan vastauksen. Sitä tein läpi koko yön ja kun päivä
alkoi hämärtää, löin aamurummutuksen sekä laukaisin ruotsalaiset
tunnuslauseet. Auringon noustessa näin sitten venäläisen laivaston mennä
viilettävän kaukana Tuunan selällä.
Mitään ratkaisevampaa hyökkäystä eivät venäläiset tehneet Ruotsin
laivaston kimppuun, vaan kiertelivät pitkin rannikoita ryöstäen ja
polttaen, kuten heidän barbaarinen tapansa on aina ollut. Elokuun
lopulla vetäytyi sitten koko laivasto takaisin Suomen rannikolle.
Seuraavana kesänä teki venäläinen laivasto samanlaisen hävitysretken
Ruotsin rannikolle, polttaen muun muassa Uumajan kaupungin. Minulla oli
näiden tapausten aikana vielä monta vaarallista seikkailua, joiden
seikkaperäisellä kuvailulla en kuitenkaan huoli näiden rivien lukijaa
sen pitemmälle väsyttää. Ruotsi oli saanut aikaan rauhan muiden
vihollistensa kanssa ja vähitellen heikkenivät sotatoimet Venäjänkin
kanssa, kunnes vihdoinkin rauhansopimus allekirjoitettiin
Uudessakaupungissa 30:ntena p:nä elokuuta 1721. Lopen uupunut, raiskattu
ja veriinsä näännytetty isänmaani menetti silloin kaiken lisäksi vielä
kappaleen itsestään vieraalle valloittajalle.
Ansioitteni palkaksi ylennettiin minut sodan lopulla kapteeniksi, mutta
vastaavaa virka-asemaa ja tuloja minun ei onnistunut saada. Mutta siitä
huolimatta vihittiin minut Riikan kanssa avioliittoon ja se tapahtui
samana päivänä, jolloin venäläiset lähtivät Suomesta.
* * * * *