_Luodoilla ja salmilla, vainottuna ja vainoojana._
Oli yön pimein aika viikon päivät edellä kerrottujen tapausten jälkeen,
kun minä miehineni varovaisesti soutaen lähenin erästä pienenpuoleista
luotoa Hankoniemen saaristossa. Suunnanantajina olivat saarella palavat
nuotiot, joiden ympärillä liikehti tummia haamuja. Olimme eilisaamusta
saakka olleet väijyksissä erään läheisen saaren suojassa ja pitäneet
silmällä venäläisiä aluksia, joita yhtä menoa purjehti itään ja länteen
Hankoniemen editse. Tänään iltapäivällä oli myrskyn käsissä kolme
kaleeria tarttunut edessämme olevan luodon rannalle ja jäänyt siihen
pimeään saakka. Nyt olimme matkalla korjataksemme, jos mahdollista, ne
omaan huostaamme tai ainakin tehdäksemme niille mahdollisimman suurta
haittaa.
Kun olimme tulleet siksi lähelle, että nuotioiden valaisemalle alueelle
saattoi hyvin nähdä, laskin tulien ympärillä olevan noin kolmisensataa
venäläistä, joiden päällikkö näytti majurin arvoiselta mieheltä.
Kaleerit olivat ihan rannassa, mutta kun ne olivat enemmän pimennossa,
oli vaikea päättää, oliko niissä vartiomiehiä vai ei. Rannalla niiden
lähellä häämötti kyllä muutamia vartijoita.
Kehoitin vähäistä miehistöäni pysymään lujana ja käymään rohkeasti
päälle, sillä voitto on aina pelottomain oma. Pidin sitten lyhyen
rukouksen, kuten tapanani taistelujen edellä on aina ollut, minkä
jälkeen soudimme eteenpäin. Meillä oli aluksessamme neljä pientä tykkiä,
jotka olimme ladanneet karkeilla raehauleilla. Itse otin niistä kaksi
hoitaakseni ja kersantti Ceder toiset kaksi.
Kun olimme tulleet niin lähelle, että airojemme loiske kuului rantaan,
huusi yksi vartijoista:
»Shto ljudi?--mitä väkeä te olette?»
»Peterburgskavo polkà--Pietarin rykmenttiä», vastasin minä umpimähkään.
»Grebi tut--soutakaa tänne», huusi vartija jälleen ja minä kajahutin
vastaan:
»Seitshas--hetipaikalla.»
Kun olimme tulleet ihan lähelle rantaa kahden kaleerin väliin, annoimme
me tykkimme viivyttelemättä lausua tulotervehdykset nuotioiden ympärillä
hääriville venäläisille. Kekäleitä, säkeniä ja tuhkaa tuprusi ilmaan
yhtenä pyörteenä ja viholliset hajosivat kuin akanat ympäri luotoa
jätettyään äskeisten nuotioiden seutuville joukon kaatuneita ja
haavoittuneita.
Kohta kun tykkimme juhlallisella mylvinällä olivat tyhjentäneet kitansa,
komensin minä mieheni iskemään entraushaat toiseen sivullamme olevista
kaleereista. Samalla heilautin itseni sen kannelle, mutta huomasinkin
nyt vasta, että siellä oli toistakymmentä sotilasta, jotka arvatenkin
olivat juuri nousseet kannen alta ja joutuneet parahiksi ottamaan minut
vastaan iskuin ja laukauksin. Mutta luonnollisesti minä en antanut
toimetonna seisoen itseäni hosua, vaan iskin vimmatusti vastaan. Ensiksi
kaasin pistoolin laukauksella erään miehen, jolla oli syli täynnä
kiväärejä, jotka hän lienee aikonut pelastaa kaleerista maalle. Sitten
lävistin miekallani kaksi miestä ja jakelin haavoja ainakin
puolellekymmenelle. Mutta omia miehiäni ei ilmestynyt kannelle, olin
saanut jo useita lievempiä haavoja ja taistelu kävi minulle liian
epätasaiseksi. Annettuani säiläni hurjalla vimmalla salamoida heidän
edessään sain heidät sen verran ympäriltäni häädetyksi, että kykenin
äkkiliikkeellä heittäytymään laidan yli, jolloin verisenä suinpäin
putosin miesteni keskelle omaan alukseemme. Venäläiset olivat jo sitä
ennen katkaisseet entrausköytemme, joten pahanpäiväisesti pelästyneet
mieheni alkoivat heti minun alas tultuani soutaa pois. Kuulia vinkui
ympärillämme kuin rakeita ja yksi niistä lävisti kersantti Cederin, joka
seisoi purren perällä ja kierähti siitä ääntä päästämättä laidan yli
mereen.
Niin pian kuin olimme päässeet turvaan vihollisen kuulilta, aloin
ankarasti nuhdella miehiäni epäröivästä ja miehuuttomasta käytöksestään.
Sillä jos he olisivat seuranneet minua kaleerin kannelle, olisi se nyt
varmasti ollut meidän saaliinamme. Uutta yritystä ei ollut enää
ajatteleminenkaan, sillä tykkiemme luodoille hajoittamat viholliset
olivat jälleen kokoontuneet ja ammuskelivat rannalta meidän jälkeemme.
Meillä ei siis ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaamme salmen yli
entiselle väijyntäpaikallemme, missä kallion suojaan laadimme tulen ja
aloimme tutkia haavojamme. Minusta vuoti verta viidestä eri kohdasta,
mutta haavat olivat kuitenkin varsin lieviä ja saatiin ne siteiden
avulla pian asettumaan.
Haukattuani hiukan illallista ja kulautettuani pari ryyppyä nukahdin
viittaani kääriytyneenä pari tuntia. Aamun koittaessa havahduttuani
tunsin itseni jälleen täysin virkeäksi ja ajoin kohta mieheni jalkeille,
sillä meidän oli parasta mitä pikimmin päästä naapurisaaren rannassa
olevien kaleerien läheisyydestä.
Tuuli kävi etelästä ja heti aamuhämärissä nostimme purjeet ja lähdimme
viilettämään länsiluodetta kohti ja olimme jo puolenpäivän aikana
Hiittisten saaristossa. Pysähtyessämme siellä erään luodon suojaan,
parin meripenikulman päähän Turkuun vievästä laivaväylästä, huomasimme
ulapalla kaakkoisessa purjeen, ensimmäisen sinä päivänä. Se läheni ja
oli siis joko meitä ajamaan lähtenyt vihollisalus tai muuten Turkuun
pyrkivä venäläinen laiva--meikäläinen se tuskin missään tapauksessa
saattoi olla. Kun se oli tullut siksi lähelle, että saattoi lipun
erottaa, huomasimme sen isonpuoleiseksi tavara-alukseksi.
»Siinä olisi taas saalis ihan nenämme edessä», virkoin minä, »mutta
lienee turhaa yksinään yrittää noin ison aluksen kimppuun».
Mieheni olivat illallisen yrityksen jälkeen olleet hyvin noloina ja
rupesivat nyt sanojeni johdosta kiihkeästi vaatimaan, että meidän oli
yritettävä anastaa tuo laiva.
»No, jos teissä tänään on paremmin miestä osoittamaan todeksi sen mitä
minä illalla sanoin, että nimittäin voitto on aina pelottomain oma, niin
käykäämme sitten herran nimessä vitkailematta asiaan käsiksi.»
Kiireesti nostimme nyt purjeet ja laskimme pääväylää vältellen luotojen
suojassa eteenpäin Neitsytsalmea kohti. Venäläisestä laivasta tietysti
nähtiin meidän purjeemme, mutta kun meidän pieni aluksemme lähti
kiireellä poispäin ja hävisi heidän näkyvistään saarten suojaan, niin
täytyi heidän luulla, että meidät pelko ajoi pakosalle. Luonnollisesti
heillä oli tieto siitä, että Ruotsin laivasto ei enää pitempään aikaan
ollut näillä vesillä liikkunut, joten meitä ei tarvinnut pelätä niinkään
kaapparilaivueen vakoilijoiksi. Meillä oli siis täysi syy odottaa heidän
turvallisena jatkavan matkaansa Neitsytsalmea kohti.
Huomaamatta pääsimme pujahtamaan Lehtisaaren pohjoispäästä ulkonevan
kapean niemekkeen suojaan, mihin asetuimme väijyksiin. Laivaväylä
Neitsytsalmeen kulkee nimittäin sangen lähellä mainittua niemekettä,
jonka takaa meidän mainiolla takalaitaisella sopi laskettaa vihollisen
kimppuun. Niemen kalliot suojasivat meitä siksi hyvin, että saatoimme
vihollisen huomaamatta päästä ampumamatkan päähän.
Yhden miehistä komensin niemelle tähystämään, milloin laiva lähestyisi.
Muut latasivat sillä aikaa kanuunoita, ja puolessa tunnissa oli kaikki
pantu kuntoon hyökkäystä varten. Samalla antoi jo tähystäjäkin merkin,
että laiva oli tulossa. Kun se oli pääsemässä niemenkärjen kohdalle,
palasi tähystäjä kiireesti purteemme, joka samalla sai siipensä
levälleen ja lähti kiitämään eteenpäin pitkin niemen sivustaa. Kun
vihollislaiva pujahti näkyviin, oli välillämme enää ainoastaan noin
parisen sataa syltä. Vihollinen tuskin ehti meitä huomatakaan, kun
kanuunamme jo lähettivät heille tervehdyksensä. Hetkinen vielä ja
purtemme iski laivan vasempaan kylkeen kuin ilves härän kimppuun.
Entraushaat toimivat kuin ilveksen kynnet ja seuraavassa tuokiossa
rynnistimme me hurraata huutaen kannelle, musketit, miekat ja pistoolit
valmiina tekemään lopun vastarinnasta. Mutta sitä ei yritettykään. Ne
harvat laivamiehistä, jotka olivat ehtineet kaapata itselleen
jonkinlaisen aseen, pudottivat ne typertyneinä kannelle ilmoittaen siten
antautuvansa meidän armoillemme. Miehistöä oli kaksitoista henkeä sekä
laivuri. Laiva oli matkalla Tallinnasta Turkuun ja lastina sillä oli
seitsemänkymmentä tynnyriä suoloja, kaksisataa leiviskää tupakkaa ynnä
yhtä ja toista muuta tavaraa. Saalis oli siis sangen arvokas, varsinkin
mitä suoloihin tulee. Miehet suljimme peräkajuuttaan otettuamme heiltä
ensin tarkoin pois kaikki aseentapaiset. Oman purtemme kiinnitimme
laivan perään ja annoimme matkan jatkua. Itse asetuin ruorirattaan
ääreen ja ohjasin Neitsytsalmea kohti, jonka läpi päästyämme aioin
muuttaa suunnan, Turun väylältä poiketen, Aspöötä kohti sekä niin
edelleen Köökarin ja Utöön kautta Tukholmaan.
Mutta tuuli heikkeni heikkenemistään ja aurinko alkoi olla jo
laskullaan, kun me löysin purjein pysyttelimme vielä Brändöön
pohjoisnokalla. Salmeen saakka ei ollut toivomistakaan sinä iltana
päästä, joten me näimme parhaaksi laskea ankkurin ja ottaa alas purjeet.
Muutamat miehistäni ryhtyivät laivan ruokavaroista puuhaamaan hyvin
ansaittua illallista ja minä itse käyskelin edestakaisin kannella
tähystellen pitkin salmia ja saarten välisiä selkiä, ettei vain mitään
kutsumattomia vieraita ilmestyisi meidän illasteluamme häiritsemään. Ja
aivan oikein! Iltaruskon viimeinen kajastus ei ollut vielä ehtinyt
lännen taivaalta hävitä, kun Neitsytsalmen puolelta ilmestyi näköpiiriin
alus, jonka kohta tunsin vihollisen kaleeriksi. Samalla tuli näkyviin
toinenkin kaleeri, joka seurasi edellistä vähän jäljempänä. Ne lähenivät
soutaen Brändöön nokkaa. Tuskin olin huomiostani ehtinyt miehille
ilmoittaa, kun joku laivan peräkannella huusi, että Lehtisaaresta päin
lähenee viholliskaleeri. Siis kolme kaleeria kahdelta suunnalta
lähenemässä paikkaa, johon me olimme vasta valloittamamme laivan
ankkuroineet!
Mitä tehdä? Näytelläkö venäläisen osaa, kuten olin joskus ennenkin
tehnyt, ja pysyä rauhallisena alallaan, sillä liehuihan laivan mastossa
vielä venäläinen lippu! Mutta hyvin luultavaa oli, että kaikki kolme
kaleeria ankkuroisivat yöksi meidän lähellemme, jolloin varmasti olisi
odotettavissa vierailuja heidän puoleltaan. Silloin selviäisi asia
piankin ja siitä seuraisi luonnollisesti taistelu, johon meidän oli
mieletöntä antautua, sillä kussakin kaleerissa saattoi olla satakunta
miestä.
Silmänräpäyksessä olivat nämä asiat selvänä päässäni ja päätökseni oli
tehty. Komensin pari miestä alas ruumaan hakkaamaan reikää laivan
kylkeen, sillä tästä aluksesta ja sen tavaroista ei pitänyt enää oleman
hyötyä venäläisille. Yhden laivan tykeistä hilasimme omaan purteemme ja
toiset viskasimme mereen siltä varalta, ettei laiva ehtisi ennen
kaleerien saapumista upota. Kannelta poistuessamme avasimme kajuutan
oven. Nähdessään laivansa täyttyvän vedellä oli vangeilla tilaisuus
turvautua pelastusveneeseensä, jolleivät pitäneet parempana pientä
matkustusta meren pohjaan.
»Nyt airot liikkeeseen ja soutakaa, minkä ikinä teistä lähtee!» huusin
miehille asettuen itse peräsimen ääreen ja ohjaten etelään päin, jossa
luotojen turvin toivoin pääseväni kaleereilta suojaan. Miehet soutivat,
että vesi vaahtosi, ja minä pidin silmällä kaleerien liikkeitä sekä
hiljalleen vajoavaa laivaa. Vangit vetäytyivät kiireesti veneeseen ja
lähtivät soutamaan Neitsytsalmesta tulevia kaleereja kohti. Kun he
olivat päässeet noin parinsadan sylen päähän, kallistui laiva
kyljelleen, pyörähti kerran ympäri ja katosi sitten näkyvistä.
Mutta jo ehtivät pelastuneet laivamiehet kaleerien luo, jotka heti
muuttivat suuntansa ja lähtivät kaksinkertaisella vauhdilla liikkumaan
meitä kohti. Etumaisesta annettiin merkkejä Hankoniemeltä päin tulevalle
kaleerille, joka sekin lähti kohta meitä takaa ajamaan. Vaara uhkasi
meitä siis kahdelta suunnalta ja tilamme näytti sangen tukalalta.
Huomasin heti, että kaleerit kulkivat paljon nopeammin kuin meidän
purtemme, sillä olihan heillä moninverroin enemmän käsivarsia airoihin
käytettävänä. Ainoa toivoni oli saada kaleerit eksytetyiksi edessämme
olevan luotoryhmän sokkeloissa. Maston olimme heti soutamaan lähtiessä
laskeneet veneen pohjalle ja nyt heitätin kulkua keventääkseni
vihollislaivasta otetun tykin mereen. Omat entiset kanuunamme aioin
vasta äärimmäisessä hädässä uhrata.
Ihan edessämme oli kaksi pientä, metsää kasvavaa saarta, jotka erotti
toisistaan kapea salmi. Ohjasin veneemme salmeen ja pian katosimme
kaleerien näkyvistä. Mutta salmesta päästyämme oli edessämme taas
laajempi selkä. Etäämpänä näkyi muutamia puuttomia, louhikkoisia kareja
ja vasta niiden takana, noin puolentoista virstan päässä oli uudelleen
metsäisiä saaria. Kun olimme puolitaipalessa kareihin, tulivat kaikki
kolme kaleeria taas näkyviin. Ne olivat eri puolilta soutaneet äskeisten
saarten ympäri ja lähenivät nyt meitä vinhasti. Huomasin pian, ettei
meillä ollut toivoa päästä metsäsaariin saakka, sillä puolessa tunnissa
pääsisi etumainen kaleeri niin lähelle, että se saattaisi ruveta
kanuunoitaan käyttämään. Meidän oli siis tavalla taikka toisella
pelastuttava noiden edessämme olevien autioiden karien avulla. Onneksi
yhä sakeneva hämy edisti meidän pyrkimyksiämme.
Tultuamme suurimman karin taakse pääsimme taas hetkeksi näkyvistä.
Komensin nyt soutamaan niin lähelle karia, että mela ulottui pohjaan.
Masto, airot ja muut veden päällä pysyvät kapineet kiinnitettiin
teljojen alle, ruutivarastomme nostettiin karille muutaman rantakiven
suojaan ja veneen pohjatappi avattiin. Muutamassa tuokiossa täyttyi se
vedellä ja painui pohjaan peittyen juuri parahiksi veden pinnan alle.
Itse asetuimme sinne tänne rantakivien väliin suuta myöten veteen
kyyröttämään. Täten saattoi yönhämärässä luulla vedenpinnalla
häämöttäviä päitämme kiviksi. Kari oli pieni, puuton ja aivan kalju,
joten viholliset kaleeriensa kannelta helposti saattoivat nähdä, ettei
meitä ainakaan siinä ollut kätkössä.
Kului kymmenisen minuuttia ja jo erottivat korvamme aironloisketta. Se
läheni lähenemistään, ja kun toinen kymmenen minuuttia oli kulunut, tuli
karin takaa näkyviin kaleeri. Hetken kuluttua seurasi sitä toinen ja
sitten vielä, karin toiselta puolen tullen, kolmas. Ne soutivat ihan
lähitsemme ohi ja me kuulimme selvästi venäjänkielisiä lauseita, joita
kaleereissa vaihdettiin. He ihmettelivät, mihin me olimme yhtäkkiä
hävinneet, kunnes joku heistä oli näkevinään meidän purtemme juuri
vilahtavan etäämpänä olevien metsäsaarten välissä. Tätä näköhäiriötä
uskoivat heti kaikki (ja mitenkäpä muutenkaan he saattoivat asian
selittää) ja entistä suuremmalla vauhdilla lähtivät he pyrkimään
mainittuja saaria kohti.
Mutta sikäli kuin he etenivät, nostimme mekin päätämme ylemmäs ja kun
silmämme ei enää yöhämystä erottanut poistuvien kaleerien haamuja,
kävimme rivakasti purteemme käsiksi, vedimme sen rantaan ja tyhjensimme
vedestä. Kun lisäksi olimme vaatteistamme veden vääntäneet, asetuimme
jälleen teljoille ja aloimme rivakasti soutaa, mutta tällä kertaa
takaisinpäin, niin että nuo autiot karit yks-kaks olivat taasen meidän
suojanamme kaleereja vastaan. Kun vielä olimme sivuuttaneet äsken
mainitun, kahden pikku saaren välisen salmen, saatoimme pitää itseämme
ainakin toistaiseksi turvattuina. Vielä samana yönä kuljimme kenenkään
häiritsemättä Neitsytsalmen läpi ja asetuimme auringon noustessa
Pohjoissaaren länsirannalla olevaan pieneen, suojaiseen poukamaan tuulta
odottamaan.
Sillä aikaa, kun venäläiset etsivät minua kaikkialta Hiittisten ja
Hankoniemen saaristosta, anastin minä kaikessa rauhassa lähellä
Neitsytsalmea kolme venäläistä jauholotjaa. Samassa rymäkässä joutui
saaliiksemme sataviisikymmentä ruplaa rahaa ja kaksikymmentä vankia.
Ainoastaan kolme venäläistä sai kahakassa surmansa. Tällä kertaa ei
ilmestynyt ketään saaliinjaolle ja pari päivää vastatuulessa
risteiltyämme pääsimme onnellisesti Aspööhön. Täällä päätimme odottaa
sitä danzigilaista viljalaivaa, jonka Turussa ollessani olin jo
saaliikseni merkinnyt ja jonka laivurin silloisen ilmoituksen mukaan
piti näihin aikoihin lähteä paluumatkalle. Se tulikin seuraavana päivänä
näkyviin ja nosti luotsinpyyntimerkin. Kymmenen miehistäni oli käskyni
mukaan pukeutunut vangeilta riisuttuihin pukuihin, joten he nyt
näyttivät venäläisiltä sotamiehiltä. Luotsinpurren mastoon nostimme
venäläisen lipun ja niin lähdimme viilettämään danzigilaisen luokse.
Loput miehistäni jäivät saarelle lotjien luo vartioimaan vankeja ja
pitämään silmällä luotseja, etteivät he vain millään merkinannolla
kavaltaisi meitä ennen aikojaan.
Yksi mukanani seuraavista miehistäni oli puettu vankien joukossa olevan
venäläisen upseerin pukuun ja minä pänttäsin nyt kiireesti hänen
päähänsä muutamia venäläisiä lauseita, joita hänen tuli ohjeitteni
mukaan käyttää. Itse olin pukeutunut tavallisen luotsin asuun.
Laskettuani »Neitsyt Kristiinan» kylkeen--se oli laivan nimi--tervehdin
reelingin yli kurkistavaa laivuria, joka näkyi minut tuntevan
Turun-retkeltäni. Nyt posmitti upseerin puvussa oleva mieheni laivurille
venäjäänsä. Kun tämä pudisti päätänsä, esiinnyin minä tulkkina ja
selitin tämän veneessä olevan komennuskunnan pyytävän hänen laivassaan
päästä Köökariin, jonne se oli määrätty sikäläisen komennuskunnan
vahvistukseksi. Kun näillä vesillä oli muka äskettäin liikkunut
ruotsalaisia kaappareita, piti komennuskunta turvallisempana suorittaa
tuon matkan suuremmassa aluksessa. Varsinkin viittaus siihen, että
lähistöllä liikkuisi ruotsalaisia kaapparialuksia, näytti tehoavan
kapteeniin, joka komennuskunnasta uskoi saavansa hyvän turvan hyökkääjiä
vastaan. Hän antoi siis suostumuksensa ja mieheni alkoivat musketteineen
kiivetä kannelle.
Kun kaikki olimme ehtineet kannelle, silmäsin pikaisesti ympärilleni ja
huomasin, että laivamiehistöllä ei ollut aseita käsillä. Viittauksestani
asettuivat mieheni riviin pitkin vasenta laivan parrasta ja virittivät
muskettien hanat. Itse tempasin povestani pistoolin, astuin ällistyneen
kapteenin eteen ja ilmoitin olevani luutnantti hänen majesteettinsa
Kaarle XII:n armeijassa sekä ottavani haltuuni tämän laivan, koska se
purjehti vihollisvaltion lipulla.
No niin, vastarintaa ei laivaväestön luonnollisesti käynyt
yrittäminenkään ja hetkistä myöhemmin olivat he vankeina suljetut
kanssiin. Ohjasin laivan jauholotjien luo, jotka kiinnitettiin
»Kristiinan» perään. Vielä saman päivän iltana olimme saaliinemme
matkalla Tukholmaa kohti.
* * * * *