_Piilosilla Turussa._
Niin pian kuin matkapassini Tukholmassa oli saatu reilaan, lähdin
kuudentoista mieheni kanssa purjehtimaan Suomeen. Vaikka etäämpänä
siellä ja täällä näimmekin vihollislaivoja, pääsimme kuitenkin saariston
turvissa onnellisesti ja ilman vaarallisempia seikkailuja livahtamaan
Hankoniemen lähistölle. Aluksemme ankkuroimme tuttuun poukamaan Wäänöön
saaren rantaan. Tänne jätin miehistönikin alusta vartioimaan ja itse
lähdin talonpojaksi pukeutuneena pyrkimään Turkuun toimittaakseni hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen lupaamani tiedot venäläisten nykyisestä
asemasta ja voimasuhteista Suomessa.
Kun muuan saaren kalastajista juuri oli vaimoineen lähdössä Turkuun
kaloja kauppaamaan ja jauhoja ostamaan, pääsin minä renkinä heidän
mukaansa. Illalla saavuimme Turkuun ja onnellisesti selviydyttyämme
linnan luona olevista venäläisistä tullitarkastajista soutelimme
Aurajokea ylöspäin ja kiinnitimme veneen sillan luokse. Yöksi asetuimme
erään kauppiaan taloon Aningaisten puolelle. Joka ainoassa Turun talossa
asusti näihin aikoihin venäläisiä sotamiehiä ja niinpä täälläkin. Vietin
siis yöni veljellisessä sovussa Iivanan poikain kanssa maaten tuvan
lattialla samoilla pehkuilla kuin hekin ja olipa minulla yhteinen
peitekin vieressäni makaavan sotilaan kanssa. Niin tarkkaan kuin
koetinkin seurata heidän keskustelujaan, en niistä saanut kuitenkaan
mitään tärkeämpää tietooni.
Aamulla olin jo varhain liikkeellä. Pysyttelin kuitenkin matkatoverini
luona jokirannassa, sillä sotamiesten keskusteluista yöpaikassa olin
saanut sen verran urkituksi, että kaupungissa pidettiin vakoilijoita
tarkasti silmällä. En siis pitänyt viisaana yksinäni ja ilman nähtävää
asiaa liikuskella kaupungilla. Mutta väänööläiset matkatoverini saivat
jo aamusella asiansa toimitetuksi ja varustautuivat paluumatkalle. Minun
täytyi siis keksiä jotakin muuta. Seisoskellessani heidän lähdettyään
siinä sillan lähistöllä huomasin muutaman yksinäisen naisihmisen, joka
jokea alas tullen ohjasi veneensä rantaan hiukan sillan yläpuolelle.
Lähestyin häntä ja tunsin hänet samassa kuormastonkuljettaja Dykerin
vaimoksi, joka asui eräässä torpassa Aurajoen rannalla, virstan päässä
kaupungista. Tunsin hänen miehensä armeijassa-oloajaltani ja vaimon olin
myöhemmin vakoiluretkillä liikkuessani oppinut tuntemaan.
Hetkisen minua silmäiltyään tunsi Dykerin vaimokin minut. Kehoitin häntä
pienellä eleellä olemaan vaiti huomioistaan, sillä lähellämme liikkui
ihmisiä, sekä aloin rauhallisesti jutella kalanhinnoista ja muista
jokapäiväisistä asioista. Vaimo kertoi tulleensa kaupunkiin pienille
asioille sekä käydäkseen kirkossa, jossa nyt aamusella pidettiin
suomalainen jumalanpalvelus. Kiinnittäessäni hänen venettään
rantalaituriin tiedustin hiljaa, sallisiko hän minun tämän päivää
esiintyä kaupungilla liikkuessamme hänen renkinään tai miehenään.
Hetkisen emmittyään suostui tuo reima eukko esitykseeni, ja kun
tuomiokirkon kellot samalla alkoivat soida, lähdimme ensiksi
jumalanpalvelukseen.
Kirkosta tultua pisti päähäni lähteä seuraamaan herra Simoa, joka viime
aikoina oli toimittanut papillisia tehtäviä tuomiokirkossa. Eräässä
kadunkulmassa pysäytin hänet ja ilmoitin, että minä seuralaiseni kanssa
pyrin aviokuulutukseen. Hän kehoitti meitä seuraamaan kotiinsa
kuulustellakseen meidän lukutaitoamme. Tätä juuri olin odottanutkin.
Pastorin luona pitivät kuten muuallakin venäläiset asuntoa. Huoneessa,
johon pastoria seuraten ensiksi tulimme, oli kolme upseeria, jotka
ryypiskelivät viinaa ja pelasivat korttia. Avaten huoneen perällä
olevaan kamariin johtavan oven kehoitti pastori meitä käymään sinne,
minkä jälkeen hän upseereihin kääntyen lausui:
»Suokaa anteeksi, hyvät herrat, nämä ovat avioliittoon aikovaa väkeä ja
minun täytyy heitä sen vuoksi kuulustella.»
»Da, da!» nyökäyttelivät upseerit iloisesti sekä pastorille että meille.
Kun kamarin ovi oli suljettu ja olin varma, ettei keskusteluamme kukaan
syrjäinen kuullut, ilmaisin pastorille nimeni sekä että olin tullut
Turkuun ei aviokuulutusta ottamaan, vaan hänen kuninkaallisen
majesteettinsa käskystä hankkimaan tietoja vihollisen voimista. Pastori
ällistyi pahanpäiväisesti ilmoituksestani, tuijotti minuun ensin
sanatonna ja otti sitten vihaisen ilmeen sekä lausui:
»Ettekö Herran tähden tiedä, kuinka julmasti vihollinen on kostanut
niille, jotka ovat antautuneet tekemisiin teidän kaltaistenne kanssa? Ja
miksi te juuri minun puoleeni käännytte? Näinhän te syöksette minut
vaimoineni ja lapsineni surman suuhun. Eihän siitä ole pitkää aikaa, kun
venäläiset samantapaisesta syystä ruoskivat kuoliaaksi Maksamaan
kappalaisen, onnettoman Ruuth-vainajan.»
Pyysin pastoria rauhoittumaan vakuuttaen hänelle, että jollei hän minua
ilmiantaisi venäläisille, niin en ainakaan itse tulisi sitä tekemään.
Kerroin olleeni monen monta kertaa vihollisten keskellä paljon
pahemmassa pintehessä enkä kuitenkaan koskaan ollut tuntenut pelkoa
venäläisten edessä. Hän pääsikin vähitellen pelostaan, pyysi meitä
olemaan vierainaan ja haki vaimonsa tarjoamaan meille ruokaa. Ja kun
upseerit viereisestä huoneesta olivat poistuneet ulkosalle, pistäysi hän
naapuriin kutsumaan siellä asuvan maisteri Yrjö Lithoviuksen luoksemme.
Tämä osoittautui ovelaksi ja rohkeaksi mieheksi, joka peittelemättä
paljasti minulle tiedossaan olevat seikat. Ja tarkat tiedot hänellä
olikin Turun tienoilla majailevista vihollisjoukoista ja venäläisten
viimeaikaisista varustuksista. Kiitettyäni sekä pastorin väkeä
vieraanvaraisuudestaan että maisteri Lithoviusta arvokkaista
tiedonannoistaan lähdin minä Dykerin vaimon kanssa jälleen kaupungille.
Jotta kaupungilla kiertelemisemme näyttäisi tavalliselta asioilla
liikkumiselta, ostin minä torilta leiviskän tuoretta lihaa sekä
leiviskän suoloja, mikä viimemainittu tavara tähän aikaan oli tavattoman
kallista. Sitten kuljeskelimme kantamuksinemme katuja ylös, toisia alas,
pysähtyen siellä ja täällä väkijoukkoihin päivän uutisia kuulemaan.
Käveltyämme väsyksiin asti menimme veneelle ja soudimme pitkin jokea
alaspäin. Täten oli minulla tilaisuus läheltä tarkastaa jokeen
ahtautunutta kaleerilaivastoa. Linnan lähistöllä oli ankkuroinut
danzigilainen kauppalaiva, joka oli tuonut Turkuun myytäväksi kolmesataa
tynnyriä ruista. Meidän asianamme pitkin jokea soutaessamme oli muka
mennä mainitusta laivasta jyviä ostamaan. Laskimmekin veneemme laivan
luo ja minä kiipesin kannelle ja ostin näön vuoksi kahdeksan kappaa
rukiita. Kun kauppa oli tehty, kysyin minä laivurilta, milloin hän aikoi
purjehtia takaisin Turusta ja mitä väylää pitkin. Silmäiltyään minua
hetkisen epäluuloisesti vastasi laivuri joutuvansa neljän- tai
viidentoista päivän kuluttua paluumatkalle sekä purjehtivansa Utöön
väylää.
»Minä olen Aspöön luotsiasemalta ja koska minä mahdollisesti joudun
paluumatkallanne teitä luotsaamaan, niin tulin vain siksi kysyneeksi»,
sanoin yksikantaan.
Laivuri tuli heti luottavaisemmaksi ja tiedusteli, oliko niillä vesillä
aivan äskettäin liikuskellut ruotsalaisia.
»Ei ole, eivätkä he enää uskalla oman maansa rannikolta loitota»,
vakuutin minä.
Mutta veneeseen laskeutuessani ajattelin: jollei mitään odottamatonta
tule väliin, niin on tuo laiva neljän- tai viidentoista päivän kuluttua
minun hallussani. Danzig kuului tähän aikaan myöskin vihollistemme
joukkoon, joten minulla oli täysi oikeus siepata haltuuni sikäläisiä
laivoja.
Sillan luo palattuamme jäi Dykerin vaimo veneeseen ostoksiamme
vartioimaan, mutta minä nousin torille tehdäkseni siellä liikkuvien
sotilasten parissa vielä joitakin havaintoja. Seisoskeltuani eri
tavarakojujen edessä rupesin muutaman venäläisen kaupustelijan kanssa
hieromaan saapasten kauppaa. Minä tarkastelin saappaita puolelta ja
toiselta, kääntelin ja vääntelin niitä sekä tingin loppumattomiin,
laverrellen samalla sitä ja tätä ympärillä seisoskelevien sotamiesten
kanssa. Kun kauppakojun eteen ilmestyi myöskin Rymättylän nimismies,
jota kohtaan minulla oli vanhastaan epäluuloja, mutta joka ei kuitenkaan
tuntenut minua, lopetin vihdoinkin kaupanhieronnan ja hinta sovittiin
viideksi karoliiniksi. Tarjosin kaupustelijaryssälle kolme karoliinia
Venäjän sekä loput Ruotsin rahassa, mihin hän suostuikin. Mutta rahoja
ottaessani sieppasi nimismies kämmeneltäni ruotsalaiset rahat ja kysyä
tivasi, mistä olin kotoisin.
»Korpoosta», vastasin minä tyynesti, »ja olen nykyjään renkinä Erkki
Matinpojalla ja saappaat minä ostin sille ylioppilaalle, joka meillä
papinvirkaa toimittaa.»
»Mikä sen ylioppilaan nimi on?» tivasi nimismies edelleen.
»Niinkuin te nyt ette itsekin sitä tietäisi», vastasin minä, sillä
todellakaan en tällä hetkellä sattunut muistamaan Korpoossa papinvirkaa
toimittavan ylioppilaan nimeä.
»Niin, kyllä minä Antti Silvanin tunnen», sanoi nimismies.
»No niin, mitäs kysytte sitten, kun kerran itse paremmin tiedätte»,
tokaisin minä vastaan.
Mutta nyt löi nimismies valttinsa esiin, sanoen:
»Mutta Silvan itse oli ihan äskettäin Turussa. Miksi hän silloin ei itse
ostanut saappaita?»
»Mistä minä sen tiedän!» vastasin minä juroksi tekeytyen.
»Niin niin, mutta sinä et ole mikään oikea korpoolainen!» tiuskasi
nimismies.
»En olekaan, sillä olen syntyisin Kirkkonummen Killupakasta, mutta
nykyjään olen kuten jo sanoin renkinä Korpoossa.»
Samalla huomasin itseäni ympäröivään miesjoukkoon ilmestyneen renki
Matti Juhonpojan, joka kaksi vuotta sitten palveli maisteri Pihlmannilla
Perniössä ja jonka lapselle minä kerran paikkakunnalla retkeillessäni
olin ollut kummina. Hänet nähtyäni jatkoin minä samaan hengenvetoon:
»Ja jollette usko, niin kysykää tuolta Matilta, kyllä hän minut tuntee»
»Totta se on kaikki, kyllä minä hänet hyvinkin tunnen ja muistan, kun
hän oli kummina lapselleni», vahvisti Matti totisin naamoin.
»Älä sinä mies rupea valehtelemaan!» tiuskui nimismies ravistaen Mattia
käsipuolesta.
Sappeni kuumeni kuumenemistaan ja kun nimismiehen kupeella riippui siro
miekka, teki minun kovin mieleni siepata se ja survaista tuon
kunnottoman omistajansa sisuksiin. Mutta paikka oli liian vaarallinen
ryhtyäkseni harjoittamaan oikeutta mokoman isänmaansa unohtaneen
viholliskätyrin kanssa. Hillitsin siis itseni nopeasti ja puhelin
Matille mahdollisimman rauhallisesti:
»Eipä sitä ole pitkään aikaan satuttu tapaamaankaan. Kuinkas siellä
eukko ja kummipoika jaksavat? Mutta pitääpä lähettää vähän tuomisia...
Varrohan tässä, niin käyn ostamassa pojalle vehnäpullaa».
Samalla pujahdin väkijoukkoon ja jättäen niinhyvin rahani kuin saappaat
sinne etäännyin nopeasti kojulta. Eräässä kadunkulmassa pysähdyin ja
kurkistin taakseni. Nimismies oli ottanut joitakin sotamiehiä avukseen
ja etsiskeli minua väkijoukosta. Kiersin kiireesti jokirantaan, jossa
Dykerin vaimo veneessä istuen odotti minua. Kun en kuitenkaan halunnut
rehellisesti ostettuja saappaitani niin vain jättää, pyysin minä Dykerin
vaimoa menemään asianomaiselle kojulle sekä vaatimaan »miehensä» äsken
ostettuja saappaita; sillä arvasin nimismiehen apureineen ulkoutuneen jo
torilta. Käskin hänen palata tuomiokirkon rantaan, jonne minä sill'aikaa
soutaisin veneeni. Hetken kuluttua palasikin vaimo saappaat mukanaan,
minkä jälkeen me rauhallisesti lähdimme soutelemaan jokea ylöspäin.
Kaikki ostokseni, paitsi saappaita, lahjoitin Dykerin vaimolle ja lähdin
illan tullen pyrkimään takaisin miesteni olinpaikkaan, jonne kahden
päivän seikkailujen jälkeen onnellisesti pääsinkin.
Nyt kirjoitin laajan ja seikkaperäisen raportin, jossa luettelin kaikki
venäläisten Suomessa olevat rykmentit, niiden päälliköt ja eri
rykmenteissä käytettyjen sotilaspukujen värit; sota-alusten lukumäärästä
ja laadusta, eri vartioasemista sekä yleensä kaikista tietooni tulleista
vähänkin tärkeämmistä seikoista tein raportissa selkoa. Raportin
toimitin kolmena eri kappaleena, jotka kaikki osoitin hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen sekä lähetin toisen toisensa jälkeen
Ruotsiin. Itse jäin koko loppukesäksi ja syksyksi Suomen rannikolle
joutuen seuraavassa luvussa kerrottuihin seikkailuihin ja kahakoihin.
* * * * *