_Hänen majesteettinsa kuninkaan puheilla._
Olen jo ennemmin kertonut, kuinka minä kolmatta vuotta sitten ajaessani
Ahokas-vainajan kanssa talvisena yönä Houtskarista Kumlingeen äkkäsin
taivaalla C-kirjainta muistuttavan tähtisikermän ja kuinka minä sen
johdosta ennustin saavani vielä armon tavata ihailemaani
Kaarle-kuningasta. Tänä alkaneena vuonna 1717 tämä onni minulle
suotiinkin. Kolmatta vuotta sitten oli kuningas äkkiä lähtenyt
Turkinmaalta ja yötä päivää ratsastaen saapunut Pommeriin. Siellä hän
oli sitten harvenneiden joukkojensa etupäässä koko edellisen vuoden
taistellut yhtyneitä valtakunnan vihollisia vastaan, kunnes hän
Stralsundin menetettyään oli ankarassa talvimyrskyssä pienellä
venepahasella saapunut isänmaansa rannalle oltuaan sieltä poissa
kokonaista kuusitoista vuotta. Pääkaupunkiinsa hän ei kuitenkaan koskaan
elävänä palannut, vaan majaili yhä edelleenkin Skoonessa, jossa hänen
kerrottiin puuhaavan uutta sotaretkeä. Siellä, Lundin kaupungissa, sain
minä sitten kunnian kahteen erään olla hänen puheillaan.
Mutta kerronpa asiat järjestyksessään. Kuten sanottu, saavuin Tukholmaan
marraskuun lopulla 1716. Vapautta saatuani oli ensimmäinen työni
luonnollisesti rientää Riikaa tapaamaan. Olen jo ennen maininnut, että
olin saanut hänet sijoitetuksi erään suomalaisen papin perheeseen. Tämä
pappi oli Oulun kappalainen Abraham Frosterus. Suomen armeijan
peräytyessä Länsipohjaan oli hänkin vaimonsa ja lastensa kanssa paennut
kotisijoiltaan ja mitä kurjimmissa oloissa päätynyt tänne Tukholmaan.
Hän asui rappeutuneessa talorähjässä Nygrändin varrella lähellä
Skeppsbrota ja eli mitä suurimmassa puutteessa, sillä ne niukat tulot,
joita hän ansaitsi tilapäisillä papillisilla toimillaan tänne
asettuneiden suomalaisten keskuudessa, eivät riittäneet paljon
mihinkään.[3]
Minun taloon tullessani oli perhe taas melkein leivätönnä, pastori oli
jo pitemmän aikaa maannut sairaana ja Riika oli kalpea sekä paljon
itkeneen näköinen. Minut ovella nähdessään hän riemastui sanattomaksi,
mutta purskahti sitten itkuun ja kertoi hetken mentyä, mikä onnettomuus
hänelle oli joku aika sitten tapahtunut. Pastori Frosterus oli kutsuttu
hautaamaan erästä suomalaista virkamiestä ja hänen vaimonsa oli
seurannut mukana hautajaisiin. Riika oli jäänyt lasten kanssa kotiin.
Hän oli ryhtynyt perheen vähiä ruoka-astioita pesemään ja siinä omissa
ajatuksissaan puuhaillessaan hän ei ollut muistanut pitää lapsia
silmällä. Yksi pikkupojista oli silloin kiivennyt avonaiselle ikkunalle,
josta hän oli horjahtanut alas ja loukannut pahoin jalkansa alakerran
niinikään avonaiseen ikkunaan. Eräs ohikulkeva henkikaartilainen oli
kantanut valittavan pojan ylös juuri kun vanhemmatkin saapuivat kotiin.
Poika makasi yhä vieläkin vuoteessa ja kärsi ankaraa luunsärkyä. Yötä
päivää oli Riika vaalinut nuorta potilasta, valvoen hänen vuoteensa
ääressä ja vanhempain lohdutuksista huolimatta soimaten itseään
onnettomuudesta.
Ensimmäinen toimeni oli luonnollisesti auttaa tuota puutteenalaista
perhettä, sillä olihan minulla taas tällä kertaa maallista hyvyyttä koko
joukon yli omien tarpeitteni. Asumaan minä asetuin aivan naapuriin ja
olin sittemmin jokapäiväisenä vieraana heidän luonaan, missä minulle,
seikkailujen miehelle, Riikan läsnäolo ja juttelu kovia kokeneen viisaan
pastorin kanssa tarjosi kotoista viihtymystä. Ja pitkistä ajoista sain
viettää todella kotoisan joulun. Perhe sai näihin aikoihin apua
muualtakin ja kumpikin potilas alkoi vähitellen toipua. Se seikka ynnä
minun alituinen läsnäoloni saivat Riikankin poskille hiljalleen
palautumaan entisen nuortean punan, samalla kuin kevätaurinko toi uutta
kirkkautta hänen rakkaisiin silmiinsä.
Mutta aika kallistui kevääseen ja minun oli jälleen lähteminen merille.
Jo huhtikuun neljäntenä päivänä täytyi minun erota morsiamestani ja
ystävistäni, sillä päällystöltäni sain käskyn lähteä vakoilemaan
Itämerelle, jossa risteili venäläisiä, tanskalaisia ja englantilaisia
sotalaivoja. Molemmat viimemainitutkin valtiot kuuluivat nimittäin
nykyjään vihollisiimme.
Risteilin sitten parisen kuukautta Ruotsin eteläisellä rannikolla ja
toimitin vihollisten liikkeistä tietoja amiraliteetille. Väliin olin
valelipulla varustettuna keskellä vihollisten laivastoa ja kerran
pistäydyin Kööpenhaminassakin. Kaikkiaan sain tänä aikana kaapatuksi
viisikolmatta vankia sekä kolme kuorma-alusta, jotka oli lastattu
ruokavaroilla ja viinillä.
Kesäkuussa sain käskyn mennä Lundiin hänen majesteettinsa kuninkaan
puheille. Iloani ei voi sanoin kuvata saadessani nyt vihdoinkin
kasvoista kasvoihin katsella sitä miestä, jonka edessä puoli Eurooppaa
oli vavissut ja jonka persoonan ympärillä ajatukseni varhaisimmasta
lapsuudesta olivat kierrelleet.
Oli kaunis ja varhainen kesäkuun aamu, kun minä pukuani huolella
silitettyäni pamppailevin sydämin astelin Lundin kaupungin katuja
pormestarin taloon, jossa hänen majesteettinsa asui. Kreivi Tauben luona
olin kerran nähnyt Kaarle-kuninkaan muotokuvan hänen nuoruusvuosiltaan.
Mielessäni oli pitkän solakka ja hoikka mies, jolla oli kapeat ja
parrattomat kasvot, korkea otsa, kirkkaan siniset silmät ja vaaleat
kiharaiset hiukset. Hämmästykseni sen vuoksi ei ollut vähäinen, kun
adjutantti ohjasi minut kuninkaan huoneeseen ja minun katseeni pysähtyi
pöydän ääressä istuvaan jäykkäpiirteiseen mieheen, jonka kasvot
näyttivät paljon leveämmiltä kuin kuvassa, nähtävästikin sen johdosta,
että koko päälaki paistoi kaljuna ja että hiuksia näkyi vain
korvallisilla. Siellä täällä poskilla ja leuassa näkyi kirjavia täpliä,
kaiketi paleltumain jälkiä, ja kasvonpiirteissä oli jotakin kovaa ja
kivettynyttä. Yleensä näytti hän paljon vanhemmalta kuin mitä hän itse
asiassa oli. Mutta puku oli tuo tunnettu ja aina sama: yksinkertainen
sininen lievetakki, leveä nahkavyö ja suuret polussaappaat. Raskas
miekka hankkiluksineen oli tuolilla pöydän päässä.
Kumarsin syvään, mihin hänen majesteettinsa vastaukseksi nyökäytti
hieman päätään lausuen:
»Hyvää huomenta, Löfving! Minulle on kiitetty teitä oivalliseksi
partiomieheksi.»
Uudelleen kumartaen vastasin minä:
»Olen puolisenkymmentä vuotta ollut melkein yötä ja päivää liikkeellä
palvellakseni vähäisten voimieni mukaan isänmaatani ja Teidän
Majesteettianne.»
Viivyin useita tunteja hänen majesteettinsa huoneessa, jolla aikaa hän
tarkkaan tiedusteli minun syntyperääni, ikääni, retkiäni, oloja
Suomessa, vihollisen menettelyä ja mieslukua siellä, kenen päällikkyyden
alaisena minä milloinkin olin toiminut ja niin edespäin. Kaikkiin hänen
kysymyksiinsä annoin minä alamaiset ja tarkat vastaukset. Kun hänen
majesteettinsa hetkeksi vaikeni tuijottaen eteensä, rohkenin minä
alamaisesti huomauttaa, kuinka vihollisen voimat nykyjään Suomessa ovat
verraten vähäiset ja hajallaan maassa, joten pienemmälläkin armeijalla
voisi nopeasti toimien puhdistaa isänmaani kutsumattomista vieraista.
Sanojeni johdosta synkkeni kuninkaan katse huomattavasti ja pelkäsin jo
avomielisessä rohkeudessani menneeni liian pitkälle. Mutta kuningas
virkkoi ainoastaan:
»Kyllä pidämme Suomen muistissa.»
Hetken kuluttua lisäsi hän kuin itsekseen:
»Suomalaiset ovat aina olleet sotajoukkoni horjumattomin osa.»
Samassa astui huoneeseen kenraaliluutnantti kreivi Liewen. Hän tunsi
minut ennestään ja tiesi retkistäni, minkä vuoksi hän lausui minusta
muutamia suosiollisia sanoja hänen majesteetilleen.
»Näemme kyllä, ettei Löfving ole pelkuri», virkkoi siihen kuningas.
»En ole koskaan ollut pelkuri Jumalani paremmin kuin kuninkaanikaan
edessä ja kaikista vähimmin vihollisteni edessä, sillä tiedän itselläni
olevan armollisen Jumalan ja oikeamielisen kuninkaan, jotka palkitsevat
minua ansioitteni mukaan», vastasin tähän kuninkaan suosiolliseen
huomautukseen.
Tähän päättyi audienssini sillä kertaa. Hänen majesteettinsa
määräyksestä sain sata dukaattia rahaa sekä määräyksen odottaa lähempiä
ohjeita. Kun aika yhdessä paikassa ollen kävi minulle pian pitkäksi ja
kun mieleni hyvin ymmärrettävistä syistä paloi Tukholmaan, päätin omin
lupini lähteä pääkaupunkiin sekä mahdollisesti samalla pistäytyä
tiedusteluretkellä Suomessa. Niin teinkin ja ratsastin majatalohevosilla
neljässä päivässä tuon 64 penikulmaa pitkän taipalen Lundista
Tukholmaan. Mutta tuskin olin päivää ollut perillä, kun minut haettiin
kreivi Tauben luo, missä minua kuninkaallisen kirjeen perusteella odotti
ankarat nuhteet siitä, että olin luvatta poistunut Lundista sekä käsky
saapua kiireesti sinne takaisin. Lähdin oitis matkaan ja ratsastin
takaisin Lundiin vieläkin lyhyemmässä ajassa kuin tullessani.
Perille päästyäni pyrin heti hänen majesteettinsa puheille, mutta minua
ei otettu vastaan. Käännyin silloin kreivi Liewenin puoleen, mutta hän
otti minut vihaisesti vastaan, sillä hän oli saanut kärsiä toruja minun
omavaltaisen poistumiseni takia. Pilkallisesti kehoitti hän minua
pyrkimään uudelleen kuninkaan puheille.
Niin päätin tehdäkin, sillä tapani ei ole koskaan ollut tyhjästä
säikähtää ja jättää yrityksiäni keskeneräisiksi. Odotin siis soveliasta
hetkeä tehdäkseni uuden yrityksen. Niinpä seisoskelin eräänä päivänä
pormestarin talon pihamaalla odotellen kuningasta palaavaksi
tavalliselta ratsastusretkeltään, joita hän päivittäin teki kaupungin
ulkopuolella harjoittelevien alokkaiden luokse. Hetken kuluttua hän
saapuikin seurassaan muutamia ylempiä upseereita. Kun hän hevosen
selästä laskeuduttuaan astui portaita kohden, tartuin minä häntä
päättävästi käsivarresta ja lausuin kunniaa tehden:
»Olen saanut armollisen kuninkaan määräyksen saapua tänne ja seison nyt
tässä odottaen Teidän Majesteettinne käskyjä.»
Kuningas kääntyi nopeasti minuun päin ja virkkoi kummastuneena:
»Löfving!» minkä jälkeen hän sen enempää puhumatta asteli saappaitaan
kolistellen sisään. Hänen seuralaisistaan toiset nauroivat
pilkallisesti, toisten heittäessä minuun vihaisia silmäyksiä. Lähdin
kiireesti pihamaalta, astelin asuntooni ja heittäydyin äkämystyneenä
vuoteelle pitkäkseni. Mutta tuskin olin siinä viittäkään minuuttia
loikoillut, kun sisään hyökkäsi kuninkaan adjutantti kehoittaen minua
kiireesti tulemaan hänen majesteettinsa puheille.
Heti kun olin päässyt kynnyksen yli, kysyi kuningas:
»Kuinka te viime kerralla ilman määräystä lähditte kaupungista?»
»Koska en tahtonut kuluttaa aikaani paikallani pysymiseen, päätin
rientää Tukholmaan ja sieltä Suomeen hankkiakseni Teidän
Majesteetillenne tietoja vihollisen voimasta», vastasin minä
viivyttelemättä.
»Kuinka te saatoitte tietää meidän tahtomme?» lausui tähän kuningas.
»Viimeksi ollessani Teidän Majesteettinne kuulusteltavana ymmärsin
Teidän Majesteettinne tahdon olevan sen», vastasin minä ojentaen hänelle
samalla paperin, johon olin piirtänyt suunnitelmani tiedusteluretkestä
Suomeen.
Silmäiltyään sen läpi pani kuningas sen pöydälle ja hetkisen minua
silmiin katsottuaan kysyi:
»Milloin te haluatte lähteä?»
»Se on armollisen kuninkaani vallassa, milloin ja minne minun on
lähdettävä, veteenkö vai tuleen», vastasin minä.
»Ei, ei, vaan teidän on mentävä Turkuun», sanoi kuningas, hymähtäen,
kysyen sen jälkeen, mitä minun matkani tulisi maksamaan.
»Viisikymmentä plootua», vastasin minä, »mutta sen minä voin periä
venäläisiltä.»
Kuningas hymähti jälleen ja tarttui sitten kynään kirjoittaakseen
maksumääräyksen. Kirjoittamaan ryhtyessään työnsi hän adjutanttinsa ja
muut huoneessa olevat upseerit pois läheltään. Mutta minusta oli niin
mieltäkiinnittävää nähdä tuon pelätyn miekkasankarin käyttävän kynää,
etten voinut pidättäytyä astumasta lähemmäs ja kurkistamasta hänen
majesteettinsa olkapään yli, kuinka hän piirtää raapusti paperille
suuria kömpelöitä kirjaimia.
Päätettyään kirjoituksen taputti kuningas minua olkapäälle ja lausui:
»Rakas Löfving, lähtekää huomenna matkaan ja toimittakaa tehtävänne
hyvin, niin me puolestamme huolehdimme, että Suomi saa pikaista apua.»
Koska minä siis pääsin vasta huomenna lähtemään, päätin aikani kuluksi
ratsain pistäytyä läheisessä Malmön kaupungissa nähdäkseni sikäläisiä
linnoituksia. Malmössä vietin yön ja lähdin aamulla niin pian kuin
kaupungin portit oli ehditty avata ratsastamaan takaisin Lundiin.
Puolisen penikulmaa taivallettuani huomasin ihmeekseni kuninkaan
muutamain seuralaisten kanssa ratsastavan vastaani.
»Hyvää huomenta, kaikkein armollisin kuninkaani!» tervehdin kohdalle
ehdittyäni ja satulasta alas hypättyäni.
»Kas Löfving, missäs te olette ollut?» lausui kuningas ratsunsa
pysähdyttäen.
»Lähdin illalla katselemaan Malmön varustuksia, kun olen ollut
Viipurissa, Käkisalmessa ja muissa linnoitetuissa paikoissa», oli
vastaukseni, »mutta kun illalla kaupungin portit huomaamattani
suljettiin, täytyi minun yöpyä sinne. Jos tällä teollani olen rikkonut
Teidän Majesteettinne määräyksiä, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi.»
»No, mitä piditte Malmön varustuksista?»
»Kyllä ne ovat maineensa arvoiset, Teidän Majesteettinne.»
Tämän jälkeen kysyi kuningas, olinko jo saanut matkarahani, johon minä
vastasin kieltävästi. Kuningas kääntyi nyt seuralaisiinsa, jolloin yksi
heistä ilmoitti, että matkarahat ovat hänen luonaan saatavissa heti, kun
minä tulen ja kirjoitan niistä kuitin.
»No niin, jääkää hyvästi ja täyttäkää tehtävänne, kuten olette
luvannut», lausui hänen majesteettinsa lopuksi lähtien ratsastamaan
edelleen.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin sankarikuninkaan, sillä seuraavan
vuoden lopulla kannettiin hänen ruumiinsa paareilla Norjan rajan yli
kotimaahan. Hetkisen katsottuani hänen jälkeensä, kuinka hän jäykkänä
satulassa istuen ja kolmikolkkahattu syvälle painettuna ratsasti
edelleen, käänsin minäkin ratsuni ja kiidätin täyttä karkua
päinvastaiseen suuntaan, sillä olihan päämääränäni taas oma isänmaani.
Samana päivänä kohta rahat saatuani lähdin kolmannen kerran Lundin ja
Tukholman väliselle taipalelle.
* * * * *