_Sissiseikkailuja merellä._
Vuosi 1716 oli jo alkanut, rauhasta ei ollut tietoa enempää kuin
ennenkään ja minua vartoi siis vielä moni rauhaton retki ja seikkailu.
Mutta niitä vartenhan olin luotukin ja vaikka morsiameni nyt olikin
turvassa Tukholmassa, paloi mieleni sentään isänmaahani.
Talvi alkoi kallistua jo kevääseen, kun levon ja lemmen aika minulta
taas täksi kertaa päättyi. Huhtikuun kuudentenatoista päivänä kutsuttiin
minut kreivi Tauben luo, ja häneltä sain määräyksen lähteä jälleen
Suomeen saaden samalla matkarahoikseni kolmekymmentä riikintaaleria.
Tovereikseni sain kolme suomalaista talonpoikaa Turun saaristosta, jotka
myöskin olivat viettäneet talven Tukholmassa. Vaiherikkaan matkan
jälkeen saavuin Vapunpäivänä Taivassaloon ja vaelsin oitis tapaamaan
ystävääni Fingerrosia. Hän kertoi minulle heti, mitä oli kuullut
Lehtisten kartanossa majailevalta, ennen mainitulta kapteeni
Losakovilta, nimittäin muun muassa sen, että venäläiset odottivat
Turkuun yliamiraali Apraksinia, minkä jälkeen kaleerilaivasto lähtisi
liikkeelle.
Fingerrosin luona pukeuduin taas talonpojan pukuun, otin kontin selkääni
ja lähdin taivaltamaan Turkua kohti sanoen meneväni niille ja niille
ostoksille. Kaupunkiin tulin neljäntenä päivänä. Kaleerit olivat vielä
joensuulla, mutta niiden luokse ei syrjäisiä päästetty, sillä niihin
lastattiin parhaillaan ruokavaroja. Liikuin sen sijaan muualla
kaupungissa ja ympäristöllä sekä sain tietooni ongituksi seuraavat
seikat. Vihollisia oli maassamme tätä nykyä ainoastaan kaksitoista
rykmenttiä, kussakin kuusi tai seitsemänsataa miestä, siis kaiken
kaikkiaan noin seitsemän tai korkeintaan yhdeksän tuhatta miestä.
Maalis- ja huhtikuun ajalla oli kuollut kulkutauteihin lähes puoli
kolmatta tuhatta miestä ja yhtä suuri määrä elossa olevasta miehistöstä
oli parast'aikaa sairaana. Tämän harvennuksen takia kaiketi oli
vihollinen keskittänyt jäljellä olevat voimansa pääasiallisesti
Etelä-Suomeen, sillä äskettäin olivat Pohjanmaalta saapuneet Turun
lääniin siellä talvehtineet kasakat ja rakuunat.
Ruhtinas Galitzin oli viettänyt talven Pietarissa, mutta minun Turkuun
tullessani hän oli jo palannut paikalleen. Tultuaan hän oli
teloituttanut muutamia upseerejaan sekä tuominnut toisia kujanjuoksuun,
syystä että he hänen poissa ollessaan olivat harjoittaneet
ilkivaltaisuutta rauhallisen asujaimiston keskuudessa. Tämän kuultuani
kohotin hattuani Galitzinin kunniaksi.
Olen jo ennenkin maininnut siitä suuresta siivottomuudesta ja
roskaisesta elämästä, jonka venäläiset olivat vanhaan pääkaupunkiimme
tuoneet. Se oli entisestäänkin kasvanut. Irtolaisnaisia liikkui
kaupungissa vilisemällä: niitä oli venäläisiä, inkeriläisiä
ja--surullista sanoa--myöskin melkoinen joukko suomalaisia! Viina vuoti
virtanaan. Huhtikuun lopulla oli muutamassa majapaikassa kuollut samana
päivänä kokonaista kahdeksan sotamiestä, ja kun heidän ruumiinsa oli
ruhtinaan käskystä avattu, olivat jokaisen sisälmykset olleet aivan
mustat ylettömästä paloviinan juonnista. Venäläisten taholta oli
tapauksen johdosta levitetty ilkeämielistä huhua, että suomalaiset
olivat muka noitakeinoillaan saaneet sen aikaan. No niinpä kylläkin,
sillä olivathan he ahmineet Suomen karhujen ilolientä!
Kuluneena talvena olivat venäläiset rakennuttaneet osaksi Pietarissa,
osaksi Turussa toista sataa pienempää sota-alusta. Kaikesta päättäen
tultaisiin siis tänä kesänä toimimaan merellä entistä enemmän. Viime
kuussa oli venäläisiä muuten kohdannut joltinenkin merionnettomuus. Eräs
uusi linjalaiva oli komennettu Pietarista Tallinnaan. Lähtiessään oli
laiva juuri satamassa kääntyessään laukaissut osan kanuunoistaan,
jolloin ruutisäiliö jollakin tavoin syttyi ja laiva viidensadan miehensä
kera lensi tulipatsaana ilmaan. Mutta tsaari Pietari oli hellittämätön
mies, joten meillä tuli kyllä riittämään tekemistä hänen laivojensa
kanssa.
Saatuani Turussa tietooni paitsi edellämainittuja joukon muitakin sodan
kannalta tärkeitä seikkoja, palasin itse Tukholmaan niistä ilmoitusta
tekemään. Perillä tapasin ihmeekseni viimekesäiset toverini sekä
ylioppilas Sakarias Wegerin, jotka olivat omia aikojaan kulkeutuneet
Tukholmaan. Heillä oli ollut omat kirjavat vaiheensa, mutta niiden
kertominen ei kuulu tähän. Lyöttäydyimme nyt taas yhteen ja viivyttyäni
ainoastaan muutaman päivän Tukholmassa lähdimme pienehköllä aluksella
Suomen vesille.
Risteiltyämme siellä ja täällä saaristossa, tehtyämme kaikenlaisia
pieniä palveluksia Ruotsin laivastolle sekä hätyytettyämme yksinäisiä
vihollisen aluksia saavuimme kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä
Hiittisten saaristoon. Siellä kohtasimme odottamatta venäläisen
kuormalaivaston, johon kuului yksi sotapriki, kolmattakymmentä kaleeria,
yksi kreijari, kaksi lotjaa ja neljä suurta eskaluuppia. Tämä
laivakaravaani mennä jullaili kaikessa rauhassa Turkua kohti. Iskimme
kohta sen kimppuun kuin väijyvä haukka kanaparveen ja kiivas tulenvaihto
alkoi meidän ja prikin välillä. Mutta silloin parhaimman kahakan aikana
karahti meidän aluksemme vedenalaiselle kalliolle ja siinä me sitten
olimme kuin naulatut, vihollisten purjehtiessa tiehensä ja kadotessa
näkyvistämme.
Vasta illalla saimme aluksemme irti kiveltä ja ankkuroimme lähimmän
saaren suojaan. Hetkistä myöhemmin asettui naapuriksemme ruotsalainen
fregatti Pollux, joka oli myöskin täällä vihollisen laivoja
väijyskelemässä ja jota johti luutnantti Silvius.
Seuraavana päivänä purjehdimme yksinämme Turkuun päin, tapasimme
Paraisten saaristossa venäläisen muonalaivan, jonka ammuimme upoksiin,
ja palasimme illalla takaisin Hiittisiin. Mutta ennen ankkuripaikalle
ehdittyämme kohtasimme suurenpuoleisen venäläisen eskaluupin, jossa
paitsi paria laivamiestä oli neljä sotilasta. Lyhyen taistelun jälkeen
valtasimme eskaluupin, jonka huomasimme olevan lastatun voilla,
pähkinöillä, hunajalla, simalla ynnä muilla paremmilla ruokatavaroilla.
Kuljettajat, jotka kaikki vangitsimme, ilmoittivat niiden olevan
aiottuja ruhtinas Galitzinin tarpeiksi. Sääli vain, että kohtalo oli
taasen saattanut minut verottamaan hänen ylhäisyytensä keittiötä.
Seuraavana päivänä jätin anastetun eskaluupin saaren rantaan ja määräsin
kaksi miehistäni vartioimaan vankeja. Jäljellä olevain kolmen miehen
kanssa lähdin itse omalla aluksellamme saaria kiertelemään. Puolenpäivän
tienoissa tapasimme taas venäläisen muonalaivan, joka luotojen lomitse
puikkelehti Turkua kohti. Puolta tuntia myöhemmin oli se meidän
hallussamme. Lastina sillä oli sata säkkiä jauhoja, viisisataa leiviskää
läskiä, muutamia tynnyreitä etikkaa, pippuria ja vahaa ynnä yhtä ja
toista muuta. Mutta kun tämän arvokkaan saaliimme kanssa palasimme
ankkuripaikallemme, oli eilen anastettu eskaluuppi tipotiessään.
Rannalta löysimme edellisenä päivänä vartijoiksi jätettyjen miesteni
ruumiit. Vankien oli nähtävästi onnistunut yllättää vartijansa, minkä
jälkeen he aluksineen olivat livistäneet tiehensä.
Hätyytettyämme siten melkein joka päivä vihollisen aluksia ja oltuamme
jo kerran vähällä joutua vangiksi taistellessamme kuutta kaleeria
vastaan, tapasimme jälleen Veenoksan saaren luona heinäkuun ensimmäisenä
päivänä Polluxin, jolla tällä kertaa oli seuralaisenaan fregatti
Bernhardus. Hankoniemessä olimme saaneet kuulla olevan venäläisen
vartioston, kolmesataa miestä kapteeni Arkaroffin johdossa. Päätimme nyt
käydä heitä tervehtimässä. Jätin anastamani venäläisen muonalaivan
Veenoksan rantaan erääseen suojassa olevaan poukamaan sekä kaksi
miehistäni sitä vartioimaan. Sen jälkeen purjehdimme kolmen aluksen
laivastona Hankonientä kohti, jonka nokalle saavuimme seuraavana aamuna.
Päivän valjetessa ampui Pollux venäläisen merkkilaukauksen, minkä
jälkeen laskimme lähemmäs maata ja ankkuroimme noin puolen virstan
päähän rannasta. Bernhardus oli vetänyt mastoonsa venäläisen lipun ja
Polluxilla oli taas Tanskan lippu. Etäämpänä maalla näimme leirissä
joukon rakuunoita, joiden hevoset söivät niityllä.
Päätimme houkutella kapteeni Arkaroffin ansaan ja vangita hänet sekä
sitten, jos mahdollista, koko hänen miehistönsäkin. Siinä tarkoituksessa
pukeuduin minä miehineni venäläisen merisotilaan pukuun, joita meillä
oli hallussamme tarpeen tullen käytettäväksi. Sitten laskeuduimme
eskaluuppiin ja soudimme rantaan.
Kaksi rakuunaa nousi ja ratsasti luoksemme.
»Shto karable jest--mitä laivoja ne ovat?» kysyi heistä toinen.
»Nashij--meikäläisiä» vastasin minä.
Sen jälkeen käskin toisen rakuunan ratsastaa kapteeni Arkaroffin luo ja
pyytää häntä tulemaan laivaamme sekä tuomaan tullessaan luotsin, sillä
meidän oli määrä purjehtia Turkuun, mutta emme tunteneet väyliä. Kun
rakuuna oli mennyt matkaansa, kysyin minä toiselta, oliko hän kuullut,
milloin kaleerilaivasto lähtisi Tukholmaan. Rakuuna vastasi, että sitä
ennen odotettiin tsaaria linjalaivaston kanssa tänne saapuvaksi. Kerroin
hänelle, että Tukholman retkeä varten on jo neljäkymmentä tuhatta miestä
valmiina ynnä muuta mitä mieleeni sattui juolahtamaan, asettaen hänelle
samalla kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, joihin hän hyvässä
luottamuksessa antoi vastaukset.
Kun toista rakuunaa ja kapteenia ei kuulunut, pyysi hän meitä soutamaan
heidän aluksensa luo, joka oli ankkurissa tuonnempana kylän alla.
Ryhtyessämme noudattamaan hänen kehoitustaan ja soutaessamme pitkin
rantaa, tarttuikin eskaluuppi kivelle. Silloin ratsasti rakuuna veteen,
auttaakseen meitä pälkähästä, mutta nähdessään purtemme pohjalla joukon
musketteja, säikähti hän ja yritti pahaa aavistaen palata takaisin.
Kerkesin kuitenkin pistoolin laukauksella ehkäistä hänen pakonsa. Mutta
samalla saapuikin paikalle kapteeni Arkaroff miehineen ja huomatessaan,
mitä laatua venäläisiä me olimme, komensi hän miehensä ampumaan
yhteislaukauksen meitä kohti. Me vastasimme tuleen tulella, jolla välin
saimme eskaluupin irti kiveltä ja aloimme soutaa poispäin. Pollux oli,
huomatessaan, miten asiat kehittyivät, nostanut kiireesti ankkurinsa,
laskenut lähemmäs sekä laukaissut muutamia kanuunoistaan venäläisten
keskelle. Jättäen paikalle kymmenkunta kaatunutta ja haavoittunutta
pakenivat nämä kiireesti. Oli Jumalan ihme, että minä miehineni
pelastuin pyräkästä ilman pienintäkään vahinkoa.
Purjehdimme tämän jälkeen länteen päin ottaen mukaamme ennenmainitun,
vihollisilta anastamani aluksen, joka kiinnitettiin Polluxin perään.
Sitä emme kuitenkaan onnistuneet kuljettamaan meikäläisen laivaston luo.
Sillä neljännen päivän aamuna, ollessamme Köökarin lähistöllä,
huomasimme taivaanrannalla kokonaista neljätoista venäläistä
risteilijää, jotka suuntasivat kulkunsa meitä kohti. Tyhjensimme silloin
nopeasti venäläisen aluksen, siirtäen siinä olevat arvokkaimmat tavarat
Polluxiin, minkä jälkeen upotimme sen mereen ja lähdimme täysin purjein
pakoon. Onnellisesti pääsimme eroon takaa-ajajistamme ja saavuimme
seuraavana päivänä laivastoon.
Lepäiltyämme muutamia päiviä läksimme jälleen Herran nimeen merelle
kyntäen ristiin rastiin Itämeren aaltoja sekä vainuten vihollislaivojen
liikkeitä kuin väsymättömät lintukoirat.
Polluxista erottuani risteilin minä heinäkuun kahdentenakymmenentenä
päivänä omalla aluksellani Bråttöön saaren ympärillä päästäkseni erään
venäläisen kaleerilaivueen jäljille. Erään luodon ympäri laskettuani
olin joutua melkein keskelle mainittua laivastoa, joka oli ankkuroinut
luodon suojaan. Muutimme nopeasti suuntaa ja pääsimme ampumamatkan
ulkopuolelle, ennenkuin viholliset kerkesivät kanuunoitaan käyttää.
Mutta kolme kaleeria nosti kiireesti purjeensa ja lähti seuraamaan
perässämme. Vimmattua kilpapurjehdusta kesti iltahämärään, jolloin
kaleerit Ahvenan eteläisten ulkokarien luo saavuttuamme näkivät
vihdoinkin parhaaksi keskeyttää turhan takaa-ajonsa ja palata takaisin.
Kun heidän purjeensa olivat kadonneet näkyvistä, muutimme mekin suuntaa
ja laskimme yön ajaksi Nyhamnin luo.
Aamulla ani varhain olimme jälleen aaltojen selässä, laskettaen
mainiolla takalaitaisella Eckeröötä kohti. Kaikki olimme mitä
parhaimmalla tuulella ja minä innostuin kertoilemaan tovereilleni
entisistä seikkailuistani ja hengenvaaroistani.
»Mitäs savua tuo mahtaa olla»? keskeytti yksi miehistä jutteluni ja
viittasi edessämme aamu-autereesta kohoavaa Eckeröön rantaa kohti.
Todellakin, siellä kohosi erään kallioniemekkeen suojasta savua, joka
kuitenkin lähemmäs tultuamme hälveni aivan kuin tuli olisi äkkiä
sammutettu. Se oli näkynyt suunnilleen vanhan suolatehtaan paikalta.
»Laskekaamme lähemmäksi nähdäksemme, mitä siellä on tekeillä», sanoin
miehille, ohjaten samalla aluksemme niemekkeen ympäri.
Mutta ällistyksemme ei ollut vähäinen, kun ympäri päästyämme huomasimme
edessämme kohoavan kokonaisen mastometsän. Niemekkeen suojassa keinui
kokonaista viisitoista venäläistä saaristoalusta sekä lisäksi yksi
kaleeri ja eskaluuppi. Viholliset olivat nähtävästi huomanneet jo
aikaisemmin meidän lähestymisemme, sillä eskaluuppi oli liikkeessä ja
ehti soutaa meitä niin lähelle, että eräs sen miehistä piti keksiä
varalla iskeäkseen kiinni alukseemme, samalla kun meitä huudettiin
pysähtymään. Nopeasti suuntaa muuttamalla pelastuimme kuitenkin
eskaluupista, mutta samalla oli kaleerikin liikkeellä ja kun tuuli
hetken aikaa oli meille vastainen, jouduimme molempain vihollisalusten
väliin. Asemamme näytti sangen arveluttavalta ja taistelua tuskin
saattoi välttää. Komensin mieheni heittämään purrestamme mereen
matollisen venäläistä leipää, säkillisen suoloja sekä puolitoista
leiviskää juustoa siten keventääkseni aluksen liikkeitä sekä samalla
varoen niitä mahdollisen tappion sattuessa joutumasta vihollisen
saaliiksi. Sen jälkeen käskin miesteni tarttua musketteihin ja ampua
yhteislaukauksen eskaluuppiin, joka soutaen oli uudelleen lähennyt aivan
perämme taakse. Kuularyöpyn johdosta pysähtyi eskaluuppi, sillä
puolisenkymmentä soutajaa, hellitti osansa saaneina airot käsistään.
Ennenkuin eskaluupista tai kaleerista ehdittiin vastata meidän tuleemme,
kääntyi tuuli odottamatta. Annoin pikaisen käskyn niille miehistäni,
jotka hoitivat purjeita, ja ennenkuin kummastakaan vihollisaluksesta
huomattiin manööveriämme, pyyhälsi purtemme myötätuulessa ulos
vaarallisesta asemastaan. Aallokko oli siksi kova, että vihollisen
kanuunoista ei ollut suurtakaan pelkoa. Mutta sen sijaan muutti kaleeri
esimerkkiämme seuraten purjeitaan ja lähti viilettämään perässämme
suoraan ulapalle. Peräsintä hoitaen pidin lakkaamatta silmällä
takaa-ajavaa vihollista ja panin huolestuneena merkille, että välimatka
lyheni yhtä mittaa. Ennen pitkää olisi kaleeri perämme takana, jolloin
se saattaisi käyttää sekä ampuma-aseitaan että keksejään. Aivoni
työskentelivät kuumeisesti, keksiäkseen uuden pelastuskeinon. Se olikin
ihan edessämme. Silmätessäni nopeasti eteenpäin ulapalle huomasin
hyökylaineiden kuohunnasta, että noin virstan päässä edessämme oli
poikittain, puolen virstan mittainen vedenalainen kari, joka kummassakin
päässään kohosi paljaaksi kallioriutaksi. Päätökseni oli tehty. Purjeita
muuttamatta ohjasin purtemme suoraan selänteen vedenalaista keskustaa
kohti. Kerran vain raapasi pohja kallioon ja samalla olimme jo yli
vaarallisen paikan. Seuratkoon nyt kaleeri perässä jos mielensä tekee!
Käännyin katsomaan ja näin, että se oli nopeasti muuttanut purjeitaan
luoviakseen selänteen ympäri. Mutta me kohotimme reiman hurraa-huudon,
ammuimme ruotsalaisen merkkilaukauksen ja lasketimme täydellä
myötäisellä länttä kohti. Välimatkamme venyi tämän tempun kautta siksi
pitkäksi, että saatoimme toivoa huoleti ehtivämme illaksi Ruotsin
rannikolle.
Päästyämme sitten erinäisten seikkailujen jälkeen takaisin laivastoon ja
tehtyäni selkoa viimeisistä retkistäni lupasi amiraali hankkia minulle
hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan luutnantin valtuuden. Tämän
jälkeen sain käytettäväkseni suuremman aluksen, jolla risteilin lopun
kesää Ahvenanmerellä ja Suomen rannikoilla. Huomattavin tapaus sattui
lokakuun alkupuolella, jolloin olin väijyksissä Hankoniemen lähistöllä
ja anastin lyhyen taistelun jälkeen venäläisen kaleerin sekä kolme
muona-alusta. Ne ynnä parikymmentä vankia sain onnellisesti kuljetetuksi
Tukholmaan, jonne saavuin marraskuun lopussa. Tuomani saalis jaettiin
kolmia amiraliteetin, miehistön ja minun kesken. Vuoden 1716 sotatoimet
merellä päättyivät tähän, ja minä jäin Tukholmaan talvea viettämään.
* * * * *