_Pieniä seikkailuja ja vaarattomia kahakoita._
Entiset toverini eivät vielä olleet palanneet omilta retkiltään ja minä
lähdin jälleen yksinäni liikkeelle. Taivassalon papista olin kuullut
samaa kuin pastori Paulinistakin ja että hänkin olisi minua ankarasti
uhkaillut. Päätin sen vuoksi asettaa hänet samantapaisen kokeen
alaiseksi. Kirjoitin siis ensinnäkin omassa nimessäni kirjeen, jossa
varoitin herra Strandmania uskottomuudesta omaa kuningastaan kohtaan,
joka äskettäin oli Jumalan avulla palannut takaisin valtakuntaansa.
Kirjeen lopussa mainitsin, että lähetän oman renkini sitä tuomaan
hänelle, ja jollei hän nyt uhkaustensa mukaan vangitse renkiäni, niin
pyysin sen mukana saada muutaman rivin vastaukseksi kirjeeseeni.
Kun olin vienyt kirjeen pappilaan ja pastori silmäillyt sen läpi, kysyi
hän:
»Missäs sinun isäntäsi on?»
»Hän on tuolla metsässä, kun ei uskaltanut itse tulla peläten teidän
vangitsevan hänet», vastasin minä. »Mutta vastauksen pyysi hän teidän
kirjoittamaan.»
»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä!» vastasi pastori tuikeasti.
»Mutta minä en uskalla ilman vastausta palata hänen luokseen», koetin
selittää.
Nyt pistäytyi pastori huoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua takaisin.
Kirjeeni alareunaan hän oli kirjoittanut seuraavat sanat: »Löfvingin ei
tarvitse sekaantua minun asioihini, sillä minä itse vastaan siitä, mitä
olen tehnyt tai vasta aion tehdä.»
Silloin lausuin ankarasti:
»Minä olen itse Löfving, mutta sinussa ei ole ikinä miestä vastaamaan
siitä, mitä olet tehnyt!»
Tämän sanottuani vedin toisen pistoolin esiin ja ojensin sen hänen
rintaansa kohti. Hän kalpeni ja oli vähällä vaipua lattiaan sekä pyysi
änkyttäen minua antamaan hänelle anteeksi ja rupeamaan hänen
ystäväkseen. Ja niin tämä pieni jupakka lopuksi päättyi, että annoimme
tosillemme kättä ja minä jäin hänen vieraakseen seuraavaan päivään
saakka saaden nauttia runsasta vieraanvaraisuutta.
Lokakuun ensi päivänä otin Kustaviin jättämäni aluksen ja purjehdin
sillä Iniöön sekä sieltä läheiseen Keistiön saareen. Täältä lähetin taas
kolme kirjettä Tukholmaan, joissa monien muiden seikkojen ohella
ilmoitin, kuinka ruhtinas Galitzin on äskettäin jaellut saaristolaisille
matkapasseja houkutellen heitä Tukholmaan tiedusteluretkille. Keistiöstä
palasin takaisin Iniöön ja oleskelin siellä ankarain myrskyjen takia
kokonaista neljä vuorokautta, jotka vietin Norrbyn kylässä Matti
Heikinpojan talossa. Viimeistä iltaa talossa ollessani menin ulkona
käymään, ja kun tuvan ikkunan ohi kulkiessani kuulin sisällä nimeäni
mainittavan, pysähdyin kuuntelemaan painaen korvani aivan ikkunaan
kiinni.
»Saapa nähdä, uskaltaako Löfving täältä mennä Houtskarin Koivusaarelle,
kun ne ovat niin kovin uhanneet hirttää hänet heti, kun hän sinne
tulee», sanoi isäntä.
»No olisipa se nyt sentään kovin julmasti tehty» arveli siihen emäntä.
Palasin tupaan, istahdin penkille pöydän päähän ja teeskentelin itseni
hyvin väsyneeksi, haukottelin pitkään, painoin pääni käsivarrelle sekä
aloin pian kuorsata. Tovin sitä tehtyäni olin havahtuvinani hereille,
haukottelin jälleen sekä aloin kertoa nähneeni sellaista unta, että
näiden seutujen talonpojat vaanivat minua vangitakseen ja hirttääkseen.
Isäntä ja emäntä vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta minä
tiedustelin viattomana, eivätkö hekin olleet sellaisia uhkauksia
kuulleet. He myönsivät sen, jolloin minä vakuutin:
»Niin, niin, näen aina edeltäpäin unissani, mikä vaara minua kulloinkin
uhkaa.»
Muutaman ajan kuluttua huomasinkin sitten tarkoitukseni toteutuneen,
sillä tieto tästä ihmeellisestä kyvystäni oli levinnyt ympäri saariston.
Lokakuun kymmenennen päivän iltana saavuin ankaran lounaismyrskyn
vallitessa Livoluotoon ja yövyin Povalan taloon Tersalan kylässä.
Heräsin aamulla makeasta unestani uuninpäällä siihen, että tupaan tuli
kolme venäläistä, jotka röyhkeästi vaativat isännältä viinaa. Sitä
saatuaan väittivät he itsellään olevan ruhtinas Galitzinin määräyksen
ottaa talonpojilta viinapannut pois. Isäntä antoi heille, nyt rahaa,
mutta he vaativat vielä muutakin muka viinapannun lunnaiksi. Hetken
vielä riideltyään saivat he vielä kirveen ja villasukat, minkä jälkeen
he lähtivät ulos.
Minä olin tällä välin kiireesti pukeutunut ja tulin nyt uunilta alas.
Nähtyäni ikkunasta, että samat miehet olivat uudelleen sisälle tulossa,
paneuduin nopeasti penkille pitkäkseni ja sieppasin tyhjän viinalekkerin
pääni alle. Venäläiset tulivat sisään ja yksi heistä läheni heti minua
ja sieppasi röyhkeästi lekkerin pääni alta. Nousin laiskasti istumaan,
haukottelin ja sanoin:
»Kyllä siitä ryypätä saa.»
Pudisteltuaan lekkeriä ja huomattuaan sen tyhjäksi löi sotamies sen
lattiaan ja alkoi kovasti kiroilla. Sitten vetäisi hän sapelinsa ja löi
sen pöytään että rämähti. Nousin nyt seisomaan ja ilmoitin olevani
pastori Strandmanin renki sekä kokoavani hänen tsaarillisen
majesteettinsa armeijalle tulevia veroja, uhaten sitoa heidät
käytöksensä takia köysiin ja viedä ruhtinas Galitzinin luo. Sotamiehet
aristuivat huomattavasti, mutta alkoivat sitten vedota kirjeelliseen
määräykseensä, jonka he muka tahtoivat näyttää minulle, jos seuraisin
heitä ulos rannalle.
Minä lähdinkin heidän jäljestään ja taitoin piha-aidasta aseekseni
tukevan seipään. He vaativat minua kulkemaan edellään, jolloin he
piankin olisivat voineet minut takaapäin lävistää. Minä en siis
suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan seurasin heidän perässään rantaan.
Kun he eivät voineetkaan näyttää mitään kirjallista määräystä, josta
olivat kerskuneet, hutkin minä heitä kutakin erikseen seipäälläni niin,
että tomu pölisi. Heidän veneensä oli kiinni ranta-aitassa, joka oli
rakennettu muutamien kivien varaan ja jonne kuljettiin kapeata siltaa
myöten. Voidellessani heitä seipäälläni juoksi heistä kaksi siltaa
pitkin aittaan. Minä perässä! Kun tulin ovelle, olin vähällä saada
heidän kirveistään rintaani, mutta ajoissa ehdin kuitenkin väistyä ja
pyörähtää ympäri. Silloin jouduin vastakkain kolmannen sotamiehen
kanssa, joka oli jäänyt selkäpuolelleni. Pukkasin hänet nopeasti
seipäälläni sillalta veteen ja juoksin maalle. Molemmat aitassa olleet
seurasivat uhkaillen perässäni. Mutta nyt annoinkin minä heille oikean
suomalaisen voitelun, jonka he varmasti muistavat vielä Moskovaan
palattuaankin. Kiireesti korjasivat he nyt itsensä käpälämäkeen ja
toisissa kylissä olivat he kertoneet joutuneensa Povalassa tekemisiin
erään paholaisen kanssa, joka oli sanonut olevansa Strandmanin renki ja
jolla olisi ollut omaatuntoa lyödä heidät kuoliaaksikin, jolleivät he
niin kiireesti olisi luitansa korjanneet. »Se oli kokonainen pikku
perkele ja varmastikin se on entinen sotilas», olivat he lopettaneet
juttunsa. Mutta minä jäin Povalaan vielä toiseksikin yöksi ja seuraavana
päivänä tuli naapureista väkeä kiittämään minua siitä, että olin
vapauttanut heidät ryöstäjistä.
Näinä päivinä sain tietooni, että venäläiset olivat vetäneet 83 kaleeria
ylös Aurajokeen talviteloilleen sekä korjattaviksi. Sotaväkeä alettiin
myös majoittaa talvileiriin. Uuteenkaupunkiin, Naantaliin, Hämeenlinnaan
ja Helsinkiin oli määrätty yksi rykmentti kuhunkin sekä Turkuun kolme
rykmenttiä.
Lokakuun lopussa ja marraskuun alussa retkeilin taas mannermaalla Turun
seutuvilla. Olin nytkin useat kerrat valepukuisena venäläisten keskellä,
mutta tarkemmin en näistä kaikista pikkuseikkailuista huoli tässä
kertoa. Marraskuun kymmenennen päivän tienoissa tulin taas Lahdenrantaan
Riikan luokse. Kun aikomukseni oli itse mennä jälleen Tukholmaan
voidakseni suullisesti tarkemmin esittää viime aikojen tapaukset
Suomessa, päätin ottaa Riikan mukaani ja hankkia hänelle asunnon
Tukholmasta. Itse tulisin siellä mahdollisesti taas viipymään hiukan
pitempään eikä minun siis tarvitsisi elää alituisessa huolessa ja
tuskassa morsiameni kohtalosta. Riika suostui luonnollisesti ilomielin
ehdotukseeni ja vaikka meidän olikin hiukan sääli torpan vanhuksia,
täytyi eron kuitenkin tapahtua.
Mukanamme lähti kaksi Viipurin puolelta kotoisin olevaa poikaa, toinen
kolmen-, toinen neljäntoistavuotias. Sodan alussa olivat he kumpikin
menettäneet omaisensa ja harhailleet sitten mitä kirjavimpia kohtaloita
ja suurimpia kärsimyksiä kokien ympäri maata. Nyt he olivat kulkeutuneet
tänne Vehmaan Lahdenrantaan ja pyysivät päästä meidän mukanamme
Tukholmaan, johon minä suostuinkin.
Neljäntenätoista päivänä marraskuuta lähdimme nelisin tasaisella
tuulella purjehtimaan ja pääsimme onnellisesti Eckeröön pohjoispuolelle,
jossa meidät yhtäkkiä yllätti tavattoman ankara luodemyrsky. Olimme
silloin kolmen penikulman päässä edellämainitun saaren rannasta. Minä
istuin peräsimessä ja Riika oli minun vierelläni, pojat taasen maston
juurella. Myrskynpuuska tuli niin yllättäen, että purjeita ei ehditty
vetää alas, eikä siihen oikeastaan muut olisi kyenneetkään kuin minä ja
minun taasen täytyi pysyä peräsimessä. Kaksi kertaa löi voimakas aalto
ylitsemme ja luulin jo perikatomme tulleen ja heitin sieluni Jumalan
huomaan. Melkein tajutonna nojautui minuun läpikastunut Riika, jonka
ympäri olin lujasti kietonut vasemman käteni. Pojat olivat tarrautuneet
maston juureen.
Mutta pahin myrskyn puuska meni yhtä pian ohi kuin oli tullutkin.
Suurella vaivalla onnistuimme sitten iltahämärässä laskemaan maihin,
jossa saimme kuivatuksi läpimärät vaatteemme sekä ostetuksi hiukan
ruokaa, sillä meri oli pyyhkäissyt mukaansa meidän eväsvaramme.
Seuraavana päivänä ilma oli jo siksi tasaantunut, että kykenimme
jatkamaan matkaa päästen onnellisesti saman päivän iltana Furusundiin,
jolloin meri tyyntyi kokonaan. Marraskuun kuudentenatoista päivänä
tulimme Tukholmaan, jossa heti riensin kreivi Tauben puheille esittäen
hänelle tarkan kertomuksen viimeaikaisista vaiheistani sekä jättäen
päivämuistiinpanoni hänen nähtäväkseen. Kaikkien kestämieni vaivojen ja
vaarojen palkkioksi sain ainoastaan kaksitoista riikintaaleria. Niin
köyhä oli tähän aikaan valtion kassa. Riikan sain sijoitetuksi erään
köyhyydessä elävän suomalaisen pappisperheen luo. Itse jäin myös
Tukholmaan yli joulun.
* * * * *