Kirjeen pistin taskuuni ja lähdin ratsastamaan pappilaan. Kiinnitettyäni
hevosen tallin seinään astuin sisälle. Eteisessä kohtasin pastorin
kälyn, neitsyt Bäckin. Hän ilmoitti, että pastori ei ollut kotona ja
tiedusteli, mistä minä olen. Vastasin olevani Kemiöstä ja että minulla
on kirje pastorille. Hän pyysi antamaan sen hänelle, minkä teinkin. Hän
rupesi avaamaan sitä, mutta samassa saapui pastori itse kotiin ja kysyi,
mikä kirje se oli.
»Se on teille», sanoin minä, samalla kuin neitsyt ojensi kirjeen
hänelle.
Hän nuhteli kälyään, kun tämä oli avannut hänen kirjeensä, ja meni
sitten sisälle lukemaan sitä. Hetken perästä hän tuli takaisin ja kutsui
minut kamariinsa, missä hän aloitti seuraavan kuulustelun:
»Mistä sinä olet kotoisin?»
»Kemiöstä», vastasin minä.
»Kenen renki sinä sieltä olet?»
»Herra Eerikin», vastasin minä, tarkoittaen sillä Kemiön pappia.
»Kuka sinut on lähettänyt?»
»Sama herra Eerikki.»
»Tiedätkö sinä, kuka kirjeen on kirjoittanut?»
»Kyllä minä kuulin nimismiehen ja lukkarin juttelevan, että se on
Raappenson, se, joka on oleksinut siellä herra Eerikin luona.»
»Mistä hän on sinne Kemiöön tullut?»
»Tukholmasta sen sanotaan tulleen.»
»Mitä hän toimittelee ja onko hänellä muita miehiä mukanaan?»
»On niitä kaikkiaan viisi miestä, jokaisella talonpojan vaatteet
päällään ja ruotsalaisia rahoja niillä näkyy olevan.»
Viimemainitun seikan sanoin sen vuoksi, että pastori paremmin uskoisi
kirjeeseen ja antaisi minulle siinä pyydetyn summan venäläistä rahaa.
»Minkä kokoinen mies se Grabbe on?» kysyi hän edelleen.
»Hän näyttää olevan suunnilleen minun kokoiseni ja partaakin hänellä on
sen verran kuin minullakin.»
»Mutta mistä sinä olet syntyisin?» kysyi hän nyt.
»Karjalasta, Suorlahden pitäjästä», vastasin minä.
»Kyllä kuulen puheestasi, että sinä olet Karjalasta», sanoi hän, sillä
minä käytin karjalan-murretta, »mutta sanopas, kuinka monta pitäjää on
Suorlahden ja Käkisalmen välillä?»
»Mitäs niitä nyt onkaan: Kitee, Ruokolahti, Kurkijoki, Hiitola», aloin
minä muistella.
»Aivan oikein, sillä minä olen ollut koulunopettajana Käkisalmessa ja
tunnen senvuoksi ne seudut. Mutta kuinka sinä tänne olet joutunut ja
miten kauan sitten?»
»Minä tulin Hiitolan kirkkoherran Gutzeuksen mukana ja olen nyt kuusi
vuotta palvellut täällä. Mutta sitten lähti Gutzeus Tukholmaan, jonka
jälkeen minä rupesin rengiksi herra Eerikille.»
»Mikäs sinun nimesi on?»
»Tapani Martinpoika.»
Tähän päättyi kuulustelu ja pastori lausui:
»No niin, Tapani, tulepas sitten tänne tupaan saamaan ruokaa.»
Minä kiitin ja seurasin hänen mukanaan tupaan, jossa oli kaksi
venäläistä rakuunaa. Ne ynnä heidän luutnanttinsa nimittäin majailivat
pappilassa, kuten jo ennen olin kuullut. Neitsyt asetti minua varten
pöydälle leipää, voita, savustettua lihaa ja silakoita. Pöytään
istuessani pyysin veistä, sillä rakuunain nähden en uskaltanut ottaa
esille omaa puukkoani. Pastori antoi minulle veitsensä, ja minä ryhdyin
hyvällä ruokahalulla aterioimaan.
Silakkaa syödessäni sanoin minä pastorille:
»Nämä silakat on ostettu meidän pitäjästä.»
»Ei olekaan», vastasi pastori hymyillen.
»Mutta ihanhan nämä maistuvat samanlaisilta kuin Kemiön silakat», väitin
minä.
»Kyllä ne on ostettu korpoolaisilta Turusta», nauroi pastori, »ja eikö
nuo silakat liene kaikkialla samanmakuisia.»
Rakuunat, jotka näkyivät osaavan jonkin verran suomea, nauroivat
myöskin. Olin hyvilläni, sillä olin puhunut tätä näyttääkseni hyvin
yksinkertaiselta.
Lakattuani syömästä tuli toinen rakuunoista pastorin luo ja pyysi hänkin
ruokaa. Pastori leikkasi hänelle kappaleen leipää ja lihaa sekä samoin
toisellekin rakuunalle. He asettuivat penkille syömään. Minä menin
heidän lähelleen istumaan ja kuiskasin pastorin huomaamatta toiselle
rakuunalle:
»Enpä minä viitsisi noin penkillä syödä, kun ei kerta pöydän ääreen
käsketä niinkuin muitakin ihmisiä.»
Ryssät ottivatkin sanani onkeensa, veivät syötävänsä närkästyneinä
takaisin pastorille, kiroilivat ja uhkasivat mennä talonpoikain
navetoista itselleen lampaita teurastamaan. Uhkailivatpa pappilankin
navetassa käydä lihaa tekemässä.
Kiireesti meni nyt pastori vierastupaan, jossa luutnantti oleskeli.
Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi viimemainittu arkitupaan, kädessään
pamppu. Julmistunein kasvonilmein voiteli hän nyt molempain sotilastensa
selät, niin että tupa mäikkyi. Istuin allapäin ja tuijotin totisena
sillanrakoon, vaikka sisuksiani kutittikin nauru, sillä tätä juuri olin
tarkoittanutkin, koska minulla tällä kertaa ei ollut tilaisuutta sen
pahemmin vihollisiani vahingoittaa.
Iltapäivällä kutsui pastori Paulin minut jälleen kamariinsa ja kysyi:
»Kuinka he juuri sinut lähettivät tänne?»
»Tottapa niillä ei liene ollut parempaakaan panna», vastasin
yksikantaan.
Tämän jälkeen kysyi hän uudelleen nimeäni ja minä vastasin kuten
edelliselläkin kertaa.
»Kuulepas nyt, Tapani», virkkoi hän senjälkeen, »jos sinä kenellekään
hiiskut mitään siitä asiasta, jolle sinut on tänne lähetetty, niin sekä
oma isäntäsi että minä ja moni muu joutuu silloin hengenvaaraan. Koeta
siis herran nimessä pitää suusi kiinni! Ja nyt saat mennä levolle,
hevosesi kyllä saa talosta hoidon.»
Toivotin hyvää yötä ja menin takaisin arkitupaan, jossa paneuduin
yhdessä talon rengin ja venäläisten rakuunain kanssa maata samalle
penkille. Olipa minulla toisen rakuunan kanssa yhteinen päänalanenkin.
Aamulla tuli neitsyt Bäck tupaan ja herätti rengin sekä hetkistä
myöhemmin minut, vaikka en tosissani enää nukkunutkaan. Kun olin pessyt
silmäni ja kampasin huolellisesti päätäni, ihmetteli neitsyt, että minä
olen kovin siisti talonpoikaisrengiksi. Sen jälkeen hän vei minut
kamariin, jossa pastori vielä makasi rouvansa selän takana leveässä
sängyssä.
»Mikäs sinun nimesi taasen olikaan?» kysyi hän silmiään hieroen.
»Tapani Martinpoika», vastasin kuten ennenkin.
»Aivan niin, ja kas tässä on nyt kirje herra Eerikille. Tervehdi häntä
minun puolestani ja sano, että minä pysyn edelleenkin hänen ystävänään,
mutta Grabbesta minä veisaan viisi. Tässä on kuitenkin rahat, joita hän
pyytää, mutta anna ne ensiksi herra Eerikille.»
»Kyllä minä toimitan», vakuutin ja yksinkertaisuuttani osoittaakseni
tiedustelin, oliko kirje sinetöity, vaikka näin sen itsekin. Kun pastori
oli vielä saanut täydellisen vaitiololupaukseni, kehoitti hän minua
rauhassa lähtemään takaisin Kemiöön.
Kun olin pihalla satuloinut hevoseni valmiiksi, kutsutin pastorin ulos.
Vedin hänet hiukan syrjään ja lausuin:
»Tahtoisin ilmoittaa teille jotakin, jos vain voin luottaa teihin.»
Pastori huomasi nyt, ettei hän ollut minkään rengin kanssa tekemisissä
ja vakuutti sielunsa autuuden kautta, että saatoin huoleti uskoa hänelle
asiani. Ojensin nyt hänelle takaisin äsken saamani rahat ja lausuin:
»Kas tässä saatte rahanne takaisin. Nimeni on Tapani Löfving ja olen
ainoastaan koetellut, oletteko te luotettava suomalainen. Olen kuullut,
kuinka te olette luvannut toimittaa minut venäläisten käsiin. Tehkää se
nyt, sillä onhan luonanne venäläinen luutnantti ja kaksi sotilasta,
mutta minä ilmoitan myöskin ennakolta olevani mies selviytymään kolmesta
vihollisesta.»
»Miksi puhutte sellaista, rakas herra Löfving?» änkytti pastori
hämillään. »Tulkaa sisälle ja olkaamme ystäviä.»
Minä seurasin häntä kamariin, jossa otin povestani esille pistoolit.
»Mutta minähän sanoin teille jo, että te saatte luottaa minuun», sanoi
pastori närkästyneenä.
»No niinpä sitten luotankin teihin ja olen hyvin iloinen, voidessani sen
tehdä», vastasin minä, pujottaen pistoolit takaisin poveeni.
Jäin sitten pappilaan vielä koko siksi päiväksi ja seuraavaksi yöksi.
Meistä tuli pastorin kanssa hyvät ystävykset ja illalla joimme hänen
kanssaan veljenmaljat.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Jumalanpalveluksessa oltuani lähdin
pastori Paulinin ja venäläisten luutnantin kanssa Ruskonkylään, jossa
oli eräässä talossa häät. Vaikka olinkin tullut pitoihin kuokkavieraana,
käskettiin minut sentään pöytään, sillä ratsastinhan toki herrojen
seurassa omalla hevosella. Aluksi jouduin istumaan aivan pöydän
yläpäähän. Mutta kun isäntämiehet aikansa kursailtuaan alkoivat hekin
asettua pöytään, työnsivät he minut yksi toisensa jälkeen tieltään,
kunnes olin huilannut aivan pöydän alapäähän. Sitten syötiin ja
ryypättiin runsaasti paloviinaa.
Kun ateria oli lopetettu, alkoi tanssi. Ensiksi tanssi pappi morsiamen
kanssa, kuten tapa on. Hänen jälkeensä aioin minä rohkeasti viedä
morsiamen tanssiin, mutta silloin huudahti luutnantti: »Maltchij!» sekä
alkoi itse pyörittää morsianta. Poljin hänelle jalallani tahtia ja
rallatin kurkun täydeltä, ollen olevinani aika humalassa. Se alkoi
huvittaa luutnanttia ja tanssin loputtua tuli hän luokseni sekä joi
kokonaisen paloviinapikarin minun onnekseni. Sitten veti hän minut
pöydän luo sekä kehoitti juomaan hänen maljansa. Teinkin sen, mutta
juodessani kumarsin syvään ja tyhjensin koko viinalasin hänen avaraan
saapasvarteensa. Tyhjentelimme sitten ahkerasti toistemme maljoja ja
kaksi tai kolme kertaa kaasin uudelleen lasini hänen saappaaseensa. Kun
hän sitten lähti uudelleen tanssimaan, litkui hänen jalkansa kuin olisi
hän juuri merestä noussut.
Mutta hän oli iloista poikaa ja nauroi täyttä kurkkua, kun minä rallatin
tahtia ja panin toimeen kaikenlaisia hullunkurisia kujeita. Hän taputti
minua olkapäälle ja suuteli poskelle sekä kehui minua mainioksi
koiransilmäksi. Lopuksi meni hän pastori Paulinin luo, jonka uudeksi
rengiksi hän minua luuli, sekä tahtoi ostaa minut kahdellakymmenellä
ruplalla lahjoittaakseen minut sitten ruhtinas Galitzinille
ilveilijäksi. Nyin pastoria takinhelmasta, että hän suostuisi kauppaan,
mutta hän oli jyrkästi kieltäytyvinään. Niin jäi kauppa tekemättä ja
minulta meni tilaisuus päästä joksikin aikaa oleskelemaan itse
Galitzinin leivässä.
Maanantaiaamuna läksin jälleen matkaan, kulkien entisiä jälkiäni Turun
kautta takaisin Vehmaalle, jossa Lahdenrannan torpassa lepäilin lähes
viikon, kertoellen iltaisin takkatulen ääressä Riikalle ja vanhuksille
kirjavista seikkailuistani.