_Loppumattomilla vakoilumatkoillani joudun yksinäiseen saareen, josta
pelastuttuani kaksi pehmeätä käsivartta kietoutuu kaulaani._
Edellisten seikkailujeni jälkeen lepäilin nyt Tukholmassa kappaleen
kolmatta viikkoa. Heinäkuun seitsemäntenä päivänä sain sitten jälleen
määräyksen lähteä Suomeen tiedusteluille. Tovereikseni sain tällä kertaa
kokonaista kuusi miestä, kaikki suomalaisia, joista puolet turkulaisia
ylioppilaita. Liikkeelle lähdimme samalla espingillä, jolla olin vankini
Tukholmaan tuonut. Mutta vastatuulen takia meidän täytyi toista viikkoa
pysyä alallamme Vaxholmassa ja Furusundissa, kunnes vihdoin pääsimme
Ahvenanmerellä oleskelevan Ruotsin laivaston luo. Amiraali Wachtmeister
antoi meille neljä leiviskää ruutia, kuusi möhkälettä piikiveä sekä
joukon kuulia. Sen jälkeen annoimme tuulen pullistaa purjeemme ja
kynnimme oman onnemme nojassa Ahvenanmeren aaltoja.
Risteiltyämme seuraavana päivänä Boksöön ja Simsalan luotojen lähistöllä
lasketimme sen jälkeen suoraan itää kohti. Enklingen ja Brändöön sivu
purjehdittuamme nousimme maihin Kustavin pitäjän Wartsalassa. Tänne
jätimme aluksemme ja kuljimme veneellä Taivassaloon, missä vaihetimme
pukua ja lähdimme maitse pyrkimään Turkua kohti. Pitkin matkaa oli
teiden varsille ja niityille sijoitettu neljä- ja viisikymmenmiehisiä
venäläisjoukkoja, jotka pysäyttivät jokaisen ohikulkijan ja asettivat
tarkan kuulustelun alaiseksi. Emme huolineet antautua heidän kanssaan
lähempiin tekemisiin, vaan kuljimme kiertoteitä ja enimmäkseen yön
aikaan.
Raisioon päästyämme jätin minä mieheni metsään ja lähdin yksin nimismies
Silvanin talolle. Nimismies vei minut kohta, tärkeimmät kuulumiset
ilmaistuaan, ahtaalle tuvanyliselle, sillä venäläisiä saattoi milloin
hyvänsä pistäytyä taloon. Ja aivan oikein: kun olin juuri ylösalaisin
käännetyn nelikon pohjalla ruvennut raporttia kirjoittamaan, kuulin
pihalta kaviontöminää ja venäläistä puheenpulitusta. Tarkastin kaiken
varalta pistoolini ja jatkoin sitten työtäni. Venäläiset lyöttäytyivät
taloksi ja koko päivän kuulin minä alhaalta tuvasta heidän rähinäänsä ja
tappelun mäikettään, kun he ryypiskellessään joutuivat keskenään
riitaan. »Kyllä maailmaan ääntä mahtuu», ajattelin raporttiani
kirjoittaen, pitäen samalla kuitenkin korvani auki siltä varalta, että
olisin saanut heidän puheistaan siepatuksi itselleni jonkin tärkeän
tiedon. Vasta illalla lähtivät venäläiset tiehensä, jolloin minäkin
palasin toverieni luokse. Yhden miehistäni lähetin toimittamaan kirjettä
Tukholmaan ja jatkoin itse toisten kanssa matkaa lähemmäs Turkua.
Tämän jälkeen kului meiltä koko kesä yhtämittaisiin ja levottomiin
kiertomatkoihin. Saatoimme tänään esiintyä Naantalissa ruhtinas
Galitzinin karjanostomiehinä ja tehdä jo ylihuomenna suolan kauppaa
Helsingin torilla, tai makailla tänään venäläistä postia odotellen tien
varressa Somerolla ja esiintyä jo seuraavana päivänä viattomina
heinämiehinä Lohjalla. Siellä ja täällä tapasimme isänmaalleen
uskollisia sekä talonpoikia että virkamiehiä, joilta saimme niin hyvin
tietoja kuin ruokavarojakin. Yöksi uskalsi sentään ani harva meitä
taloonsa ottaa, sillä kaikki olivat peloissaan sen koston takia, jota
vihollinen oli siellä ja täällä sissien takia harjoittanut. Mutta siitä
ei väliäkään, sillä näin kesäiseen aikaan saatoimme vallan mukavasti
viettää yömme milloin nuotiolla metsässä, milloin taas täysinäisessä
tuoksuvassa heinäladossa.
Kävisi liian väsyttäväksi kertoa tarkemmin kaikista tämän kesän retkistä
ja pikkuseikkailuista. Mainitsen niistä tässä senvuoksi ainoastaan
muutamia.
Elokuun seitsemäntenä päivänä leiriydyimme Tammelan pitäjässä tiheään
metsään noin sata syltä valtatiestä ja odottelimme Moskovasta tulevaa
postia, jonka saamiemme tietojen mukaan olisi näinä päivinä pitänyt
kulkea siitä ohi. Leirimme oli notkossa ja sen sekä tien väliin jäi
korkeahko kukkula, joten olimme täysin suojassa sekä saatoimme pitää
vireillä vähäistä nuotiota. Yksi joukostamme lymyili aina pensasten
välissä kukkulalla pitämässä silmällä tietä. Kun posti tulisi edempänä
tien mutkassa näkyviin, tuli hänen variksen raakunnalla antaa merkki
nuotiolla oleville sekä päästää peräkkäin niin monta kvaa-ääntä kuin
saattueessa olisi rakuunaa. Me toiset kulutimme sillä välin aikaamme
loikoillen nuotiolla sekä tarinoiden ja syöden porossa hautomiamme
nauriita, joita tullessamme olimme muutamasta naurishalmeesta varanneet
kokonaisen kantamuksen.
Koko se päivä ja seuraava yö kului kuitenkin ilman mitään merkillistä.
Aika alkoi meistä rauhattomista metsän ja maantien pojista tuntua jo
pitkältä näin yhden ja saman nuotion tulilla. Mutta kun seuraavan päivän
aurinko oli kiivennyt korkeimmalle kohdalleen, kuului kummulta variksen
raakuntaa. Kuusi eri kertaa kajahti metsässä karkea kraak-kraak! Yhtenä
miehenä kavahdimme jalkeille, tempasimme aseemme ja juoksimme mäen
ympäri tien viereen, missä pysähdyimme tuuheiden kuusten suojaan.
Toisaalta tullen yhtyi siinä vartijakin joukkoomme.
Samassa näimme tietä lähenevän kahden hevosen vetämäin
kuormastovankkurien. Edellä ratsasti kolme rakuunaa ja perässä seurasi
samoin kolme.
»On viisainta ampua ensiksi kuormahevoset, ettei saalis missään
tapauksessa pääse käsistämme», sanoin miehilleni ja määräsin kaksi
heistä siihen toimeen, »me toiset käytämme samalla aikaa aseitamme
etumaisten rakuunain suistamiseen».
Kun kulkue oli ehtinyt melkein kohdallemme, annoin merkin, ja samalla
pamahtivat meidän kaikkien musketit. Näin molempain kuormahevosten
suistuvan tielle sekä kahden etumaisista rakuunoista kierähtävän alas
satulasta. Hurraata huutaen hyökkäsimme nyt tielle ja samalla sai kolmas
edellä ratsastaneista rakuunoista osansa minun miekastani. Jäljessä
ratsastavat laukaisivat ampuma-aseensa meitä kohti ja kääntyivät sitten
ympäri lähtien täyttä laukkaa ajamaan takaisin.
Taistelu oli siis pian suoritettu. Kävimme nyt kiireesti tarkastamaan
suurten, umpinaisten vankkurien sisältöä. Mutta mitäs tämä? Kun olimme
lyöneet auki vankkurien perässä olevan oven, tulvahti sieltä vastaamme
oikea kanatarhasävelmä: kiekuntaa ja hätääntynyttä kanan kaakotusta!
Vankkureissa oli nimittäin joukko jaloistaan sidottuja kalkkunoita,
kukkoja ja kanoja. Toisessa vankkurien osassa näkyi kaikenlaisia
hienompia ruokatavaroita ja viinipulloja. Ahneesti odottamamme postin
sijasta olimme saaneet siis joukon herkkuja, joita nähtävästi
kuljetettiin Turkuun ruhtinas Galitzinin pöytää varten. No, eihän
tämäkään ihan hullumpaa ollut nälkäisille sisseille, jotka tavallisesti
saivat tyytyä kovaan leipään, veteen ja naurispaistikkaisiin sekä olla
kiitollisia, jos sitäkään aina oli tarjolla.
Kun olimme vankkurien sisällöstä tyhjentäneet kaiken sen, mitä mukanamme
jaksoimme kuljettaa sekä hankkiuduimme painumaan jälleen metsään,
huomasimme, että yksi joukostamme, nuori Klaus Rönnberg, makasi
hengetönnä tienpartaalla. Hän oli saanut otsaansa vihollisen karpiinin
kuulan. Seisoimme hetkisen äänettöminä ja allapäin hänen ympärillään ja
ryhdyimme sitten valmistamaan hänelle hautaa kummun rinteeseen, kahden
petäjän väliin. Kun olimme laskeneet toverimme aseineen sinne
havuvuoteelle, siunasin minä haudan, minkä jälkeen yhteisesti veisasimme
virren ja peitimme haudan. Yksi miehistä leikkasi toisen petäjän kylkeen
ristin sekä vainajan nimikirjaimet.
Kun palasimme tielle kantamuksiamme korjaamaan, juolahti mieleeni muuan
asia. Otin oitis poveltani palan paperia ja kirjoitin siihen nopeasti
sanat: »Tämän kuorman valloitti vänrikki Tapani Löfving sotilaineen ja
siihen hän katsoi olevansa täysin oikeutettu, koska Ruotsin ja Venäjän
välillä vallitsee vielä täydellinen sotatila. On halpamaista raakuutta
kostaa tätä minun tekoani rauhallisille talonpojille.»
Kirjeen jätin vankkureihin ja saaliimme korjaten katosimme senjälkeen
metsään. Tultuamme iltapäivällä erään yksinäisen metsäniityn reunaan
päätimme leiriytyä eräälle pihlajia kasvavalle puronäyräälle.
»Vietetäänpäs sitten tässä somassa paikassa Klaus-vainajan peijaita»,
sanoin minä miehille, ja pian loimusi puiden välissä iloinen nuotio ja
mukaamme sieppaamistamme kalkkunoista alkoivat höyhenet pelmuta ilmassa,
kun miehet kävivät niitä kynimään. Vesi kielellä istuimme tulen
ympärillä, kun puolikymmentä lihavaa kalkkunaa kärisi vartaissa.
Viinipullot avattiin ja herkullinen ateria alkoi.
»Ruhtinaallinen ateria!» mökelsi joku joukosta suu täynnä mehevää
kalkkunaa.
»Ruhtinaallinen kylläkin, sillä Galitzinille nämä herkut olivat varmasti
aiotut», huomautin minä.
»Varmastikaan hän ei ole parhaalla tuulella saadessaan tietää, mihin
suihin hänen kalkkunansa ja viininsä ovat joutuneet. Mutta kukapa
hänelle olisi kalkkunoita paistanutkaan, kun sinä, Tapani, siirsit hänen
kokkinsa Tukholmaan.»
»Levittäkäähän tuosta kaviaaria leivällenne ja voikaa kuin pajarit.»
»Galitzinin malja, toverit, sillä paitsi tätä ihanaa ateriaa ansaitsee
hän sen siitäkin syystä, että koettaa pitää yllä järjestystä ja hillitä
sotilastensa ilkivaltaisuuksia. Kuulittehan viimeksi Raisiossa
ollessamme, kuinka hän keväällä oli hirtättänyt muutamia upseerejaan,
jotka olivat rahvaan keskuudessa harjoittaneet julmuuksiaan.»
»Kas sillä lailla! Siitä hän ansaitsee vielä toisen maljan. Jos hän sitä
tekisi ahkerammin, niin ei meitä sissejä tarvittaisikaan muuhun kuin
kalkkunoita paistamaan.»
»Eläköön ruhtinas Galitzin!»
Risteiltyämme ympäri Varsinais-Suomea ja läntistä Uuttamaata saavuimme
syyskuun alkupuolella Mietoisiin. Täällä yövyimme erääseen yksinäiseen
metsätorppaan. Yön aikana jutteli talonväki meille muun muassa Mahalan
Mikosta, joka oli pitäjän rikkain talollinen sekä samalla tavattoman
vihainen sisseille ja muille, jotka vielä sotaa kävivät. He sanoivat
hänen pitävän koko pitäjää pelon vallassa.
»Vai on hän sellainen porho. Täytyypä pistäytyä häntä huomenna
tervehtimään», sanoin minä.
Lähdin siis seuraavana päivänä matkaan jättäen toverini torppaan
levähtämään edellisten päivien monien jalkavaivojen jälkeen. Mahalaan
tultuani menin tupaan, jossa isäntä itse veisteli uunin luona jotakin
kalupuuta.
»Hyvää päivää, Mikko!» tervehdin minä ja istuin penkille.
Hetkisen katsoi isäntä minua tuuheiden kulmiensa alta ja ärähti sitten:
»Kuka ja mistä sinä olet?»
»No etkö sinä, Mikko, minua tunne, vaikka minä tunnen sinut ja emäntäsi
ihan esivanhempianne myöten», vastasin minä, sillä torpassa olin
lähtiessäni ottanut selon Mahalan isäntäväen sukujuurista.
»En minä ainakaan muista sinua koskaan nähneeni», sanoi isäntä.
»Vai niin, koska sinä et halua minua tuntea, niin hyvästi sitten!» olin
minä närkästyvinäni ja lähdin ulos.
Isäntä tuli perässäni pihalle ja sanoi:
»Kuulehan, tuota, kuka sinä sitten oikeastaan olet?»
Katsottuani häntä hetkisen kiinteästi silmiin vastasin:
»Olen Tapani Löfving, vänrikki hänen majesteettinsa kuningas Kaarle
kahdennentoista armeijassa ja liikun täällä tiedusteluilla.»
»No niinpä palatkaa taloon saamaan suun-avausta.»
»Mutta osaatteko pitää omana tietonanne sen, mitä minä teille nyt
ilmoitin?» kysyin minä.
»Mahalan Mikkoa ei ole ennenkään tyhjistä kieräilyistä syytetty», sanoi
hän kätensä ojentaen. »Oikeille Suomen sotilaille en ole koskaan ollut
nurja, vaikka joutavanpäiväisiä vihollisen härnääjiä en kärsikään.»
Palasimme siis hyvinä ystävyksinä tupaan, jossa ukko komensi emäntänsä
laittamaan vieraalle ruokaa. Itse kaasi hän minulle nurkkakaapissa
olevasta pullosta ryypyn. Emännän kuulin uunin luona hääriessään
tiedustelevan hiljaa mieheltään, kuka minä olin, mihin isäntä kuului
vastaavan, että olin muuan hänen vanhoja tuttaviaan.
Syötyäni ilmoitti isäntä, että Lehtisen kartanossa majailee
komennuskunta venäläisiä ja että hän on luvannut myydä koiranpenikan
komennuskunnan päällikölle, kapteeni Losakoville. Jos siis minä
haluaisin tutustua tähän joukkokuntaan, niin voisin lähteä hänen
kanssaan viemään penikkaa ja olla olevinani hänen renkinsä. Minä en
epäillyt enää ollenkaan isännän luotettavaisuutta ja suostuin mielihyvin
hänen ehdotukseensa.
Lähdimme siis oitis matkaan. Isäntä itse nousi hevosen selkään, mutta
minä kävelin hänen rinnallaan ja kannoin käsivarrellani koiranpenikkaa.
Perille tultuamme menin isännän kanssa kapteenin luokse, missä meille
tarjottiin ryypyt. Kapteenin ja hänen luutnanttinsa välisestä
keskustelusta, joka luonnollisesti kävi venäjäksi, sain siepatuksi
tietooni pääasiallisimman sisällön viimeisestä armeijalle annetusta
päiväkäskystä.
Ulos tultuani juttelin pihalla olevien sotamiesten kanssa. Silloin
lähestyi meitä tallin luota eräs talon rengeistä, jonka hämmästyksekseni
huomasin entiseksi Turun läänin jalkaväkirykmentin sotilaaksi. Olin
nähnyt hänet kapteeni Andersenin komppaniassa ja oli hän luultavastikin
palannut kotiseudulleen Pälkäneen tai Isonkyrön taistelun jälkeen. Sen
pahempi näytti hänkin tuntevan minut. Kun sain tilaisuuden lähestyä
häntä, pistin sotamiesten huomaamatta hänen käteensä pari karoliinia ja
samalla kuiskasin:
»Ethän ole tietävinäsi mitään?»
»Mitäpäs minä», kuiskasi hän vastaan.
Mahalan isännän tultua lähdimme kartanosta ja minä päätin mennä täältä
suoraan Vehmaisten ja Taivassalon puolelle, saadakseni tavata siellä
arentimies Fingerrosia, joka oli minun hyvä ystäväni ja jolta olin
ennenkin saanut tärkeitä tietoja. Isäntä lupasi toimittaa sanan
tovereilleni, että he omia aikojaan pyrkisivät lahden yli Vehmaisten
puolelle, missä sitten tavattaisiin Lahdenrannassa.
Eräästä Lehtisten kartanon torpasta lähti kaksi nuorta miestä soutamaan
minua lahden yli. He laskivat minut maalle muutamalle matalakallioiselle
rannalle vakuuttaen, ettei siitä ollut enää pitkälti Lahdenrannan
taloon. Annoin heille karoliinin mieheen soutupalkkaa, minkä jälkeen he
lähtivät takaisin. Minä sen sijaan lähdin astelemaan päinvastaiseen
suuntaan. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun noin parisataa askelta
kuljettuani aukeni leveä salmi eteeni! Minut oli siis katalasti jätetty
saareen! Veneellä liikkuvia ei näkynyt missään, paitsi noita kiireesti
poissoutavia saattajiani, jotka eivät huudoistani eivätkä
viittomisistani olleet millänsäkään. Minun ei auttanut muu kuin niellä
kiltisti harmini ja ruveta miettimään muita pelastuskeinoja.
Palasin manteren puoleiselle rannalle, mutta yhtään ihmistä en nähnyt
salmen takana liikkuvan. Etäämpänä näkyi kyllä jonkin talon tai torpan
katot ja huutoni olisi mahdollisesti kuulunut sinne saakka, mutta
ainakaan ensi hädässä en siihen keinoon aikonut turvautua, sillä hädässä
huutaminen on minusta aina ollut vastenmielistä. Parasta oli siis
laittaa olonsa saarella niin mukavaksi kuin mahdollista ja odotella,
kunnes näköpiiriin ilmestyisi veneitä. Ilta oli jo varsin lähellä, ja
minä ryhdyin sen vuoksi keräämään puita, joista yöksi voisin kyhätä
itselleni nuotion.
Kun suurella vaivalla olin saanut kootuksi melkoisen risuröykkiön
suojaiseen paikkaan saaren keskelle, oli jo ehtinyt tulla joltinenkin
hämärä. Juuri kun kumarruin tulta virittämään, olin kuulevinani
aironloisketta saaren toisesta päästä. Riensin suinpäin sinne ja näin
todellakin oman saareni ja toisen pienemmän saaren välissä liikkuvan
veneen, jota soudettiin mannerta kohti.
»Hohoi, ystävät», huusin minä, »ottakaahan veneeseenne minut.»
Soutajat pysähtyivät ja meloivat lähemmäksi, jonka jälkeen vanhan miehen
ääni kysyi:
»Kuka se on ja miten sinä olet ilman venettä sinne joutunut?»
Selitin nyt lyhyesti, miten olin saareen joutunut, sanoen olevani
Turusta kotoisin sekä liikkuvani karjan ostossa.
»No kaikenlaista koiruutta sitä tänä aikana tehdäänkin», jahkaili ukko
ja työnsi rantaan veneensä, johon minä viivyttelemättä sijoittausin
istumaan. Paitsi ukkoa häämötti veneen perässä myöskin pari naisihmistä.
He olivat sen torpan väkeä, jonka katot näkyivät tänne, ja olivat he
täällä saarten rantamilla kierrelleet meriruokoja leikkaamassa.
Rantaan päästyämme kysyin tietä Lahdenrantaan ja kiitettyäni
ystävällistä torpanväkeä avuliaisuudestaan lähdin viidakon halki
astelemaan osoitettuun suuntaan. En ollut kuitenkaan pitkälle ehtinyt,
kun olin kuulevinani keveitä askeleita takanani. Pysähdyin ja käännyin
katsomaan jäljelleni, mutta samassa kietoutui kaksi pehmeätä käsivartta
kaulaani ja värisevä naisen ääni kuiskasi:
»Tapani!»
Kun en hetken aikaan kyennyt mitään virkkamaan, kietoutuivat kädet vielä
lujemmin kaulaani ja puoleksi itkien, puoleksi nauraen kuiskasi sama
värisevä ääni:
»Tapani, etkö sinä taaskaan minua tunne, vaikka minä olen naisen
vaatteissakin?»
Nyt oli minun vuoroni kietoa käteni rinnoilleni nojaavan solakan
naisvartalon ympäri ja pimeässä etsivät huulemme intohimoisesti
toisiaan. Ja, totta puhuakseni, tämä olikin ensi kerta, jolloin minä
ikävöivän miehen hurmiolla syleilin ja suutelin Riikaa.
Mutta enpä tahdo lukijaa kyllästyttää tällaisen hempeän kohtauksen
pitemmällä kuvailulla eikä minun miekan käytössä kovettunut käteni
sellaisiin kuvailuihin oikein pystykään. Mainitsen sen vuoksi vain
lyhyesti, että kun katkonaisista sanoista ja hyväilyistä vihdoinkin
selviydyimme järkevään keskusteluun, sain kuulla selityksen Riikan
merkilliseen katoamiseen vuosi sitten Kumlingen länsirannalla. Paettuaan
majasta, jossa hän oli ampunut ahdistajansa, kuten edellä on jo
kerrottu, hän oli säkkipimeässä juossut umpimähkään pitkin rantaa ja
niin osunut sille kapealle kannakselle, joka yhdisti tuon kallioisen
niemekkeen pääsaareen. Minun huutoani hän ei myrskyn ja oman kuohuisen
mielentilansa takia ollut lainkaan kuullut. Pääsaarella hän oli sitten
piilotellut kokonaista kaksi vuorokautta eräässä ahtaassa luolassa.
»Ihan luolan edustalta kuulin kerran askelia ja varustauduin jo
kuristamaan itseni sukkanauhalla, jos venäläisiä olisi ilmestynyt luolan
suulle», kertoi Riika.
»Voi poloinen tyttöni, ne askelet eivät varmaankaan olleet kenenkään
muun kuin sinun oman Tapanisi, joka kuoleman tuskassa etsiskeli sinua
kaikkialta saaren metsistä», huudahdin minä.
Sitten kertoi Riika edelleen, kuinka nälkä ajoi hänet lopulta luolasta
ja kuinka hän yön aikaan henkensä kaupalla lähti rannalta löytämällään
veneellä merelle ja osui Björkööhön, missä hän sai hoivaa edellämainitun
kalastajaparin luona. Kun vihollisia tuli Björkööhönkin, hän ei tuntenut
oloaan siellä enää turvalliseksi, vaan lähti taas yksin harhailemaan
saarelta toiselle, tullen lopuksi tänne manterelle ja tarjoutuen
palvelukseen nykyisen isäntäväkensä luokse.
Lopetettuaan kertomuksensa veti Riika röijynsä alta pistoolin ja lausui
sitä minulle näyttäen:
»Tämä on sama ase, jolla silloin riistin ahdistajaltani hengen.
Paetessani se unohtui käteeni ja olen sitä sen jälkeen aina pitänyt
ladattuna mukanani, jollei muuta niin tehdäkseni sillä nopean lopun
itsestäni, jos uudelleen olisin joutunut samanlaiseen asemaan. Mutta,
Jumalan kiitos, täällä olen saanut elää rauhassa. Tosin meillä on pari
kertaa pistäytynyt venäläisiä, mutta he ovat käyttäytyneet siivosti ja
kummallakin kertaa minä ehdin piiloutua tuvan ylisille.»
Kun olin lyhyesti kertonut omat, viime näkemämme jälkeiset vaiheeni,
tarttui Riika käteeni ja huudahti:
»Voi rakkaani, mitä sinä oletkaan saanut kestää! Mutta nyt sinun
täytyykin jäädä minun hoidettavakseni.»
Yhdessä kuljimme nyt torppaan, jossa Riika ilmaisi isäntäväelleen, kuka
minä oikeastaan olin. Osaaottavasti puristivat vanhukset kättäni ja
pyysivät minua käyttämään hyväkseni sitä kestitystä, mitä he tänä kovana
aikana saattoivat tarjota.
»Itsekin olen vanha sotilas», lausui ukko, »vaikka vihollista vastaan en
ole enää jaksanut käydä. Mutta poikani oli mukana ja hän on kuuleman
mukaan kaatunut Pälkäneellä. Riika on meillä sen jälkeen ollut ainoana
lapsenamme ja mielellämme pidämme hänet edelleenkin luonamme.»
Jäin torppaan kokonaiseksi viikoksi, jolla aikaa tänne saapuneet
toverini majailivat läheisissä metsissä. Täältä toimitin Tukholmaan
kolme eri kirjettä, nimittäin kreivi Taubelle, amiraali Wachtmeisterille
ja neuvoston sihteerille Abram Drakelle, kertoen kussakin kirjeessä
kaikki viime aikoina tietooni tulleet seikat.
* * * * *