_Kaikenlaisten vaiheiden ja pikku seikkailujen jälkeen joudun jälleen
Turkuun, jossa ruhtinas Galitzinin keittiöstä vien ylikokin vankina
muassani._
Huhtikuun kolmantena päivänä tapasin Finströmin kirkolla turkulaisen
ylioppilaan Sakarias Wegerin, joka oli matkalla Ruotsiin. Mutta kun
tähän aikaan ei Ahvenanmaalta ollut sille suunnalle ketään menijöitä,
sain hänet houkutelluksi palaamaan takaisin Suomeen. Siten liityimme
kumppanuksiksi, sanoin lämpimät jäähyväiset hoitajamummolleni sekä
maksoin hänelle mukanani säilyneistä rahoista karoliinin viikkoa kohti,
ja niin lähdimme jalkaisin marssimaan Hultan kylään.
Mainitusta kylästä oli aikomuksemme lähteä suorinta tietä marssimaan
Kumlingea kohti. Mutta kun rannikolle oli kasaantunut jääsohjoa melkein
silmän kantaman matka, täytyi meidän kulkea pohjoiseen suuntaan niin
pitkälle, että tapasimme kovaa jäätä, jonka jälkeen vasta suuntasimme
kulkumme itää kohti. Seuraavana päivänä lauhtui ilma ja alkoi
tuuleskella. Jäätikköön ilmestyi yhä useampia halkeamia. Väsymyksestämme
huolimatta täytyi meidän jouduttaa askeleitamme ja puolenpäivän jälkeen
saavuimme eräälle autiolle kallioluodolle keskellä Teilinselkää. Kun
istahdimme hiukan jalkojamme lepuuttamaan sekä nauttimaan niukoista
eväsvaroistamme, alkoi jäälakeus ryskyen liikahdella ja särkyä.
Levottomana nousin syöntini keskeyttäen ja kiipesin idänpuoleiselle
rantakalliolle nähdäkseni, saatoimmeko jatkaa matkaa Enklingeen. Mutta
kuka voikaan kuvata mieltä masentavan hämmästykseni, kun luodon ja
etäämpänä idässä näkyvän Enklingen välillä aaltoili meri vapaana!
Olimme siis joutuneet samanlaiseen asemaan kuin minä Juho-vainajan ja
ruotsalaisten kyyditsijäin kanssa pari kuukautta sitten Signilskärillä.
Mutta itse asiassa oli meidän nykyinen asemamme monin verroin
peloittavampi. Silloin meillä oli riittävästi suojaa, polttopuita ja
ruokaa, mutta tällä autiolla karilla ei näkynyt missään päin puuta eikä
pensasta, jotapaitsi eväistämme riittäisi enää tuskin kahdesti syödä.
Jos siis tätä vankeutta kestäisi muutamiakaan päiviä, olisi meillä
edessämme mitä surkein kuolema.
Palasin toverini luo ja kerroin hänelle havaintoni. Pyysin häntä sen
jälkeen nyhtämään sammalta ja turvetta kallioiden kyljistä laittaaksemme
niistä jonkinlaisen katoksen yökylmää vastaan. Itse lähdin vielä
kiertelemään karin ympäri löytääkseni jos mahdollista jotakin
poltettavaksi kelpaavaa. Etsintäni oli kuitenkin aivan tulokseton. Lopen
masentuneena istahdin silloin eräälle paadelle ja purin apeat huoleni
Jumalalle, minkä jälkeen hiljaa veisasin värssyn:
Meill' avun vahvan Herra taivaan tuo,
Turva hädäss' on Hän suurin.
Ei hukkaan joutua Hän meidän suo,
Vaikk' kukistuis maailma juuri,
Vaikk' aallot kuohuis, meri pauhais
Ja vuoret vaipuis syvyyteen.
Rohkaistuneena palasin toverini luo ja ryhdyin häntä auttamaan majan
rakentamisessa. Kykenimme kurjista rakennusaineistamme kyhäämään
ainoastaan kyynärää korkean katottoman suojuksen, johon juuri sopi kaksi
miestä pitkälleen. Mutta tarjosihan se edes suojaa mereltä puhaltavaa,
luihin ja ytimiin tunkevaa tuulta vastaan. Siihen asetuimme niin liki
toisiamme kuin suinkin mahdollista, toisen päällystakki alustana ja
toisen peitteenä ja niin kyhjötimme siinä sitten väristen ja koettaen
juttelulla lyhentää pitkiä yön hetkiä. Aamuyöstä vaivuin jonkinlaiseen
unenhorrokseen, ja kun heräsin, huomasin toverinikin nukkuvan. Aamu jo
hämärsi, vaikk'ei päivä vielä ollut noussut. Toveriani herättämättä
nousin hiljaa ylös ja kiipesin itäiselle rantakalliolle. Ja iloni sen
johdosta, mitä nyt näin, oli yhtä suuri kuin eilen hämmästykseni samalla
kalliolla. Vankiluotomme ja Enklingen välinen penikulman levyinen selkä
oli ahtautunut ajojäitä täyteen! Kiitos Jumalan, joka levätessämme oli
rakentanut sillan meidän ja ihmisten asuman saaren välille!
Palasin suin päin majalle, herätin toverini ja ilmoitin hänelle tämän
iloisen uutisen. Kiireesti viskasimme nyt rensselit ja musketit
selkäämme sekä lähdimme pitempiä siekailematta tuulena taipalelle. Ja
totisesti nyt hävisi ruumiistamme öinen kylmyys, kun me kaikki
jänteremme jännittäen riensimme epävakaisten jääröykkiöiden yli hyppien
toiselta keikkuvalta jääteliltä toiselle. Uskomattoman pian ja
onnellisesti suoriuduimme tuosta penikulmaisesta taipalesta. Kun
pääsimme Enklingen rantaan, nousi aurinko ja samalla alkoivat
jääröykkiöt liikehtiä etelää kohti. Muutamaa hetkeä myöhemmin
loiskahteli meri taas vapaana takanamme.
Enklingessäkin olivat useimmat surmalta säästyneet asukkaat palanneet
koteihinsa ja heidän luonaan saimme nyt tervetullutta hoivaa vaivojemme
jälkeen. Viivyimme sitten saarella kokonaista kaksi viikkoa, sillä
yhtämittaisten myrskyjen ja ajojäiden takia oli meidän mahdotonta
ennemmin jatkaa matkaamme. Mutta hätäkös meidän oli täällä ihmisten
ilmoilla oleskella, kun ei lisäksi vihollisestakaan tänä kelirikon
aikana ollut pelkoa.
Vasta kuukauden lopulla lähdin Enklingestä liikkeeseen toverini
palatessa takaisin Ahvenaan. Risteilin sitten siellä ja täällä
saaristossa, missä pääasiallisesti koetin kuulustella Riikaa. Björköön
saarella kertoi muuan vanha kalastajapari, että heidän luonaan oli
syksyllä majaillut eräs vihollisten käsistä päässyt suomalainen tyttö.
Sydämeni rupesi rajusti lyömään tämän kuullessani ja kiireesti aloin
udella heiltä lisää. Tyttö ei ollut paljon puhunut vaiheistaan, mutta
heidän kuvailemansa tytön ulkomuoto sopi täydellisesti Riikaan.
Sitäpaitsi hän oli saapunut heidän luokseen Kumlingesta tullen muutamana
kolkkona syysyönä pienellä venepahasella. Aika sitäpaitsi sopi myös
täydellisesti yhteen sen kanssa, jolloin Riika oli minulta hävinnyt.
Minne hän sitten oli joutunut, siitä ei vanhuksilla ollut minkäänlaista
tietoa. Kun vihollisia oli ilmestynyt Björkööhön, oli tyttö lähtenyt
kiireesti pakosalle. Minnepäin hän oli kulkunsa suunnannut, sitä he
eivät voineet sanoa. Mutta minulle olikin tällä hetkellä tärkeintä ja
rohkaisevinta varma tieto siitä, että Riika oli vielä elossa. Nyt en
enää ollenkaan epäillyt tapaavani hänet vielä joskus.
Saaristosta ohjasin kulkuni Taivassaloon, jossa sain vaihdetuksi
päälleni talonpoikaisvaatteet. Muskettini ja miekkani piilotin myöskin
tänne ja mukaani otin ainoastaan pistoolit, jotka säilytin sarkatakkini
poveen. Lisäksi vielä ryhmysauva käteen ja vasen jalka hiukan ontuvaksi,
ja niin olin valmis liikkumaan manterella vakoilijatoimissa.
Taivassalosta kuljin sitten viattomana kerjäläisukkona Uuteenkaupunkiin,
jonka edustalla majaili venäläinen kaleerilaivasto, minkä lukumäärästä
ja taistelukuntoisuudesta minun onnistui urkkia tarkka selko. Niinikään
liikuin kaupungin ympäristöön majoitetun vihollisen jalkaväen
keskuudessa kerjäillen ja ilvehtien sotamiesten kanssa. He tarjoilivat
minulle viinaa ja minä olin muutamasta ryypystä tulevinani täyteen
humalaan, laulaa renkuttelin ja puhuin puuta heinää. Sanani sovitin
kuitenkin koko ajan niin, että heidän vastauksistaan sain poimituksi
useita tärkeitä tietoja.
Lokalahteen palattuani kirjoitin saamistani tiedoista tarkan raportin,
jonka lähetin kreivi Taubelle erään Ruotsiin lähtevän lokalahtelaisen
laivurin mukana. Sitten kuljin Turun lähistölle, jossa vakoiluliikkeeni
tukikohdaksi otin Raision. Mainitun pitäjän nimismies Silvan sekä hänen
poikansa ylioppilas Antti Silvan olivat luotettavia suomalaisia sekä
isänmaan asialle uskollisia. He valmistivat minulle tallinsa luhdissa
mukavan oleskelupaikan, jossa päivisin loikoilin pannen kokoon
raporttejani yöllisiltä vakoiluretkiltä palattuani. Talossa pistäytyi
usein vihollisten kuriireja tai pienempiä joukkokuntia, jotka olivat
matkalla Turusta pohjoiseen tai päin vastoin. Mutta minä olin luhdissa
täydessä turvassa tarkastellen luukun kulmauksesta, mitä pihalla
tapahtui. Ruokaa toimitti nimismies poikineen minulle riittävästi.
Täällä oleskelin sitten lähes toukokuun loppuun ja toimitin tällä ajalla
useita raportteja kaikesta, mitä vihollisarmeijassa tapahtui. Raportit
välitti ylioppilas Silvan Rymättylään, josta sikäläiset kalastajat
kuljettivat ne Ruotsiin.
Raisiolaisen päämajan jätettyäni kuljeskelin taasen pohjoista kohti.
Lemulla ollessani loppui minulta paperi ja lakkani oli myös vähissä. Kun
pitäjässä silloin oleskeli yksi ainoa herrasmies, papin tehtäviä
toimittava maisteri Turonius, päätin kääntyä hänen puoleensa paperia
pyytääkseni. Mutta kun en ollenkaan tuntenut hänen mielialaansa ja kun
kirkonkylällä majaili joukko venäläisiä, en uskaltanut omana itsenäni
mennä tuota paperiasiaa toimittamaan. Kirjoitin siis pienelle
paperipalalle, joka minulla vielä oli jäljellä, seuraavat sanat:
»Korkeasti oppinut Herra Maisteri! Pyydän nöyrimmästi, että möisitte
rengilleni, joka teille tämän kirjelapun tuo, hiukan paperia ja lakkaa,
joiden puutteessa nykyjään olen. Kunnioituksella: Tapani Löfving».
Kirjelapun pistin taskuuni ja ottaen metsästä näön vuoksi havutaakan
selkääni, sillä oli lauantaipäivä, lähdin pappilaan. Annettuani kirjeen
maisterille kysyi hän sen luettuaan:
»Missäs sinun isäntäsi on?»
»Hän piilottelee tuolla kylän laidassa metsässä», vastasin minä.
»Mene nyt kiireesti ja sano hänelle, että tänne pappilaan saapuu
koht'sillään majailemaan kenraalimajuri Golovin, jonka vuoksi sinun
isäntäsi on parasta olla varuillaan.»
Hän haki kiireesti paperia ja lakkaa sekä toi vielä lisäksi leivän ja
kimpaleen lihaa, mitkä hän käski viedä Löfvingille. Maksua hän ei
ottanut, vaan käski minun kiirehtiä isäntäni luo. Minä en kuitenkaan
pitänyt kovinkaan suurta kiirettä, vaan kuhnailin pihalla pappilan
renkiä puhutellen, kunnes näin kenraalin lähenevän taloa. Saattueena
hänellä oli kersantti ja kuusi rakuunaa. Avasin heille portin ja
nöyrästi lakkiani nostaen ajattelin:
»Aijai, Tapani, ollapa sinulla nyt parikaan vantteraa toveria, niin
sieppaisitpa tästä sievoisen saaliin, sillä eipä kiertelevän sissin ole
sallittu joka päivä vihollisen kenraaleja vankinaan kuljettaa.»
Mutta sain tyytyä vain painamaan portin kiinni, jonka jälkeen lähdin
maisterilta saamaani leipää syödä jytystellen astelemaan poispäin.
Kiertelin tämän jälkeen jalkaisin tai kalastajain veneissä siellä ja
täällä Turun saaristossa. Rymättylässä sain kesäkuun 10:ntenä kreivi
Taubelta tulleen kirjeen, jossa minua kehoitettiin edelleenkin
hankkimaan tietoja vihollisten puuhista. Kreivi kertoi Hänen
Ylhäisyytensä prinssi Fredrikin luvanneen minulle yliupseerin arvon, jos
toimeni hyvin onnistuvat. »Hyvä on», ajattelin minä, »he eivät tule
odotuksessaan pettymään.»
Päätin nyt jälleen kurkistaa itse vihollisen päämajaan ja pistäytyä siis
Turussa. Kerjäläisasuani lisäsin tällä kertaa vielä siten, että suljin
vasemman silmäni, pidin suutani hiukan vinossa sekä ryiskelin yhtämittaa
vanhan miehen köhä-yskää. Kainalossani oli tietysti säkkirähjä ja
kädessäni keppi. Näin varustettuna nousin kauniina kesäkuun aamuna
Aurajoen rannalle, minne olin saapunut muutamien kalankaupalle tulleiden
rymättyläläisten venheessä.
Kiertelin nyt siellä ja täällä kaupungilla kerjäillen vihollisen
sotilailta ja tehden havaintoja, jotka, sen uskallan vakuuttaa, yhdestä
silmästäni huolimatta eivät suinkaan jääneet puolinaisiksi. Kun päivä
oli kulunut jo sivu puolen, päätin pistäytyä kurkistamassa linnaankin,
jossa ruhtinas Galitzin esikuntineen majaili. Linnan portilla oli vilkas
liike, siitä kun kulki edestakaisin sekä venäläisiä sotilashenkilöitä
että anomusretkillä liikkuvia suomalaisia. Heidän mukanaan pääsin
vartijain estämättä linkkasemaan linnanpihalle.
Galitzin seurueineen asui uuden linnan itäisessä siipirakennuksessa,
missä itse Galitzinin hallussa olivat ne ylimmän kerroksen huoneet,
joissa Pietari Brahe aikoinaan oli asustanut. Muut linnan osat olivat
joko viljasäiliöinä tai sotilasten ja vankien asuntona. Tiesin, että
noihin vanhan linnan synkkiin komeroihin oli suljettu monta suomalaista
pappia ja isänmaallista virkamiestä, joita syystä tai toisesta ei oltu
Venäjälle raahattu.
Mutta pihalla ei minulla ollut aikaa pitkiin tarkasteluihin, vaan
soluin muiden puheille pyrkijäin mukana ahtaita kiertoportaita
ylimpään kerrokseen. Kenenkään estämättä pääsin aina Galitzinin
vastaanottohuoneeseen, jossa oli itse ruhtinas adjutantteineen sekä
joukko kirjureita. Pysähdyin ovenpieleen toisten taakse ja avonaisella
silmälläni Galitzinia tarkastellen ajattelin itsekseni: »Hauskaa tavata
taas, ruhtinas, sillä emmepä ole tainneetkaan olla näin liki toisiamme
sitten kuin siellä Janakkalassa, jossa seinänraosta riihen ullakossa
tarkastelin sinun ja armeijasi ohikulkua. Tosin sinä et minun
läsnäolostani tiennyt silloin paremmin kuin nytkään ja kaiketi se
parasta onkin, ainakin minulle.»
Siinä ovenpielessä havaintoja tehdessäni jouduin surullisen lystikkään
kohtauksen todistajaksi, Puheille pyrkijäin joukossa oli kaksi nuorta
suomalaista tyttöä, kaikesta päättäen niitä kevytmielisiä ja
isänmaastaan piittaamattomia naisia, joita oleskeli täällä Turussa
sotamiesten parissa. Kun ruhtinas kysyi heidän asiaansa, sanoivat he
haluavansa kääntyä kreikanuskoon. »Miksi te haluatte omasta uskostanne
luopua?» kysyi ruhtinas edelleen. »Koska venäjän usko on meistä parempi
kuin ruotsin usko ja ... ja kun täällä on kaksi sotamiestä, jotka
tahtovat naida meidät», vastasivat tytöt. Ruhtinas kysyi nyt sotamiesten
nimiä. Tytöt mainitsivat heidän nimensä sekä rykmentin. Sotamiehet
haettiin kiireesti esiin ja ruhtinas kysyi, oliko totta, mitä tytöt
ilmoittivat. »Njet-njet!» kuului yhteen ääneen sotamiesten suusta. »Minä
annan teille raippoja, jollette puhu totta!» karjaisi ruhtinas. Silloin
vannoivat sotamiehet jonkin pyhimyksensä nimessä, etteivät he olleet
koskaan sellaista aikoneet. He saivat nyt mennä, jonka jälkeen ruhtinas
sanoi tytöille synkästi, että heidät kyllä kastetaan kreikanuskoon.
Venäjäksi käski hän yhden käskyläisistään viedä tytöt pois ja annattaa
heille raippoja. »Tyttöpoloiset! Mutta kyllä te olette sen
ansainneetkin», ajattelin minä, kun tytöt kulkivat, ohitseni huoneesta.
Kun ruhtinas oli kuullut muidenkin huoneeseen tulleiden asian, loi hän
katseensa minuun, jolloin minä kumarsin syvään ja ojensin lakkikuluani
häntä kohti. Hän rypisti tyytymättömänä silmäkulmiaan, mutta otti sitten
pöydältä kymmenen kopeekan rahan ja viskasi sen lakkiini. Kumarsin
uudelleen ja lähdin senjälkeen kiireesti huoneesta, sillä adjutantin
katse ei ennustanut minulle mitään hyvää.
Alakerrassa oli ruhtinaan keittiö, jonka puoliavoimesta ovesta tunkeutui
portaille ihana paistinkäry. Se sai veden valahtamaan kielelleni ja minä
sanoin itselleni: »Pistäypäs, Tapani-veikkoseni, sisälle, sillä eihän
tiedä, mitä hyvää sinulle sieltäkin heruu, jota paitsi sinun on kaiken
nimessä viisainta näytellä kerjäläisen osasi järkähtämättä loppuun.»
Keittiössä askarteli lihava ja punoittava ylikokki sekä pari hänen
apulaistaan. Pysähdyin täälläkin vaatimattoman kerjuriukon tavalliselle
paikalle ovenpieleen, paljastin pääni ja kumarsin ylikokkia kohti. Hän
liikuskeli vain tärkeänä lieden äärellä ja jakoi määräyksiä
apulaisilleen. Vasta kun paistit ja muut herkut oli saatu järjestetyksi
suurille tarjottimille ja apulaiset ryhtyivät niitä kantamaan ylös,
suvaitsi hän huomata minut, joka jälleen kumarsin. Kädet puuskassa
asettui hän eteeni ja kysyi surkean huonolla suomenkielellä asiaani.
»Minä olen köyhä kerjuu-ukko ja rohkenin tulla anomaan vähäistä almua»,
vastasin surkealla äänellä, viitaten samalla säkkiäni.
»Ja mistä sinä olet?» kysyi kokki jälleen.
»Tuolta Rymättylän saarelta. Tulin tänä aamuna tänne kaupunkiin
anelemaan vähän leivän apua.»
»Rumjattula», kertasi kokki ja tuntui sitten muistelevan jotakin, kunnes
kysyi:
»Saadaanko siellä nykyjään kaloja?»
»Oo-jaa!» vakuutin minä, »silakoita ja siikoja saavat siellä nykyjään
vahvasti.»
»Siikoja», kertasi hän taas ja alkoi sitten puhua apulaistensa kanssa
venäjää, josta ymmärsin, että heidän kalavarastonsa nykyjään oli hyvin
vähissä.
»Osaisitko sinä, vaariseni, opastaa meitä hyvälle kalapaikalle, josta
saisi hankituksi ihan tuoreita kaloja?» kääntyi kokki jälleen puoleeni.
»Ihan luotisuoraan, sillä aamulla näin muutamain Rymättylän kalastajain
laskevan mereen nuottiaan, joita he nyt ehtoolla tulevat kokemaan, eikä
sinne ole kuin puolen tunnin purjehdusmatka», laskettelin minä
vilkuillen avonaisella silmälläni mahdollisimman palvelushaluisesti.
Ylikokki neuvotteli jälleen apulaistensa kanssa, ja he päättivät heti
herrojen päivälliseltä päästyä lähteä minun opastuksellani kaloja
hankkimaan. Sain palasen oivallista paistia sekä viinaryypyn. Paistia
nauttiessani ajattelin: »Tämä maistuu erinomaiselta ja minun tulisi olla
siitä kiitollinen teille, hyvät Iivanan pojat, ja oikeastaanhan minä
sitä olenkin, mutta siitä huolimatta tulee teidän kalaretkenne
päättymään hieman toisin kuin mitä te itse suunnittelette. Ettekä te
varmasti lähtisikään, jos tietäisitte, että tämä ukkorähjä kykenee
tekemään liukkaampiakin liikkeitä ja että hänen takkinsa povessa uinuu
kaksi ladattua pistoolia. Mutta joka tapauksessa: kiitos paistista ja
ryypystä!»
Hetkistä myöhemmin varustauduttiin lähtemään. Sain linnanpihalta
kantaakseni maston ja purjeen linnan alla jokirannassa olevaan
veneeseen. Ylikokki apulaisineen toi purteemme ison nassakan paloviinaa,
kaksi suurta aitomoskovalaista limppua sekä suuren nahkapussin, jossa
nähtävästi oli isompi joukko vaskirahoja kalojen ostoon. Minä istuin
peräsimeen, kokki miehineen asettui keulan puoleen, purje nostettiin ja
niin lähdettiin hyvällä laitasella mennä viilettämään Airiston selkää
kohti.
Ruis- ja Hirvisalon välisessä salmessa oli joukko vihollisen kaleereja,
joiden välitse ja ohitse me viiletimme. Keittiömestarit vaihettelivat
tervehdyksiä merisotilaiden kanssa ja kehuivat olevansa matkalla
kalanhankintaan. »Niin kyllä, mutta kyllä niitä kaloja odottaa saa»,
ajattelin minä peräsintä hoitaessani. Kun oli tultu Airistonselälle,
lähelle Rymättylän kaakkoista nokkaa, ei vihollisen aluksia näkynyt enää
millään suunnalla. Nyt arvelin tarpeettomaksi pitää vasenta silmääni
kauemmin suljettuna. Avasin sen siis selkosen selälleen, palauttaen
samalla muutenkin kasvoilleni niiden tavallisen ilmeen. Tämän ihmeen
huomasi ensiksi ylikokki, joka istui veneen keulassa minua vastapäätä.
Hän yritti karata pystyyn, samoinkuin hänen apulaisensakin, jotka
esimiehensä hämmästyksen nähdessään olivat vilkaisseet minuun. Mutta
minulla olivat jo pistoolini esillä sekä viritettyinä. Ojentaen ne heitä
kohti sanoin minä käskevästi:
»Istukaa alallanne, jollette mieli saada lyijyä ruumiiseenne!»
He näkivät parhaaksi totella, minkä jälkeen minä asetin toisen pistoolin
viereeni tuhdolle, mutta toista pidin edelleenkin viritettynä oikeassa
kädessäni hoitaen peräsintä vasemmalla. Ohjasin nyt rauhallisesti sivu
Rymättylän, joka puolen tunnin kuluttua oli jäänyt selkämme taakse.
Milloin tarvitsi purjeita muuttaa, komensin vangit osoitusteni mukaan
suorittamaan sen. Pahimmasta tyrmistyksestä vähitellen toinnuttuaan
tiedusteli ylikokki vapisevalla äänellä, mitä minä aioin heille tehdä.
»Vien teidät Ruotsiin vieraisille», vastasin, »eikä teille siellä mitään
pahaa tehdä, kun vain ihmisiksi elätte. Rauhan tultua pääsette takaisin
ja sitä odotellessanne voitte opetella siellä uusia ruokalajeja
laittamaan.»
Korpoossa laskin illalla maalle ja toimitin rannassa tapaamaini
kalastajain avulla vankini sidotuiksi, jotta minun olisi huolettomampi
jatkaa matkaani heidän kanssaan. Seuraavana päivänä saavuin onnellisesti
Ahvenaan, missä tapasin amiraali Wrangelin muutamien fregattien kanssa.
Aioin jättää vangit hänen haltuunsa, mutta hän kehoitti minua
kuljettamaan ne itse Tukholmaan. Veneen ynnä muut siinä mukana olevat
tavarat lahjoitti hän minulle. Pussissa olevain vaskirahojen huomasin
tekevän yhteensä viisikymmentä ruplaa. Veneeni jätin Ahvenanmaalle ja
seurasin vankeineni laivaston mukana Kapellskäriin, josta amiraalin
antamalla espingillä jatkoin matkaani Tukholmaan. Perille saavuin
kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä.
Jätettyäni vangit kreivi Tauben adjutantille kirjoitin seikkaperäisen
raportin viimeisistä vaiheistani sekä Turussa tekemistäni havainnoista
ja vein sen kreiville, jonka luona myöskin prinssi Fredrik sattui
olemaan. He kuulustelivat minua vielä suullisesti ja prinssi nauroi
makeasti kertomukselleni kokkien vangitsemisesta sekä taputti minua
ystävällisesti olkapäälle.
Kun palasin heidän luotaan majapaikkaani, oli taskussani vänrikin
valtakirja.
* * * * *