_Uskollinen toverini kaatuu rinnalleni, jonka jälkeen minä saan kestää
elämäni vaikeimmat seikkailut._
Marssittuamme jonkin aikaa jäätikköä pitkin selkeni ilma kokonaan ja
aurinko tuli jälleen näkyviin. Juho kulki rinnallani laahustavin askelin
ja yht'äkkiä hän pysähtyi sekä pyysi saada hiukan levähtää jäällä, sillä
etemmäs hän ei sanonut muuten jaksavansa kulkea. Noudatin hänen tahtoaan
ja hän paneutui jäälle pitkälleen, musketinperä pään alla sekä vaipui
heti uneen. Käyskelin hänen vierellään edestakaisin ja istuin sitten
hetkiseksi jalkojani lepuuttamaan. Vihertävän valkoisena kimmeltävä
jäälakeus levisi autiona joka suunnalle. Liikkeellä ei näkynyt
minkäänlaista elävää ja hiljaisuus oli niin suuri, että saattoi kuulla
oman sydämensä lyönnit.
Hetken kuluttua havahtui Juho unenhorroksestaan ja kömpi seisaalleen.
»Taitaa olla viimeinen päiväni tämä», lausui hän liikkeelle
lähtiessämme.
»Kuinka niin, niistä sinä sellaista päätät?» kysyin minä tuntien
rinnassani omituista apeamielisyyttä, jonka aiheutti yhtä paljon
laskevan auringon kaihoisa punerrus autiolla jäätiköllä kuin Juhon
sanatkin.
»Niin vain minusta tuntuu», vastasi Juho, ja sitten jatkoimme
äänettöminä matkaamme.
Mutta tuskin olimme kulkeneet paria sataa askelta, kun Juho uudelleen
pysähtyi ja valitti, ettei hän jaksanut pitää silmiään auki. Täytyi siis
pysähtyä ja Juho paneutui taas pitkälleen jäälle. Mutta pakkanen kiihtyi
yhtä mittaa ja minun täytyi herättää toverini. Vaikka omia raajojanikin
painoi tavaton väsymys, otin minä Juhoa käsipuolesta ja raahasin häntä
eteenpäin, sillä jäätikölle yöpyminen merkitsi meille samaa kuin varma
kuolema.
Juuri kun aurinko katosi näkyvistä ja hämärä lankesi lumiaavikolle,
saavuimme Skagöön saaren pohjoisnokalle. Nousimme maalle ja lähdimme
kulkemaan taloja kohti, joita tiesimme olevan sisempänä saarella. Mutta
kun olimme juuri kiertäneet erään kallion, ilmestyi eteemme kuin maasta
kohoten joukko vihollisen jalkamiehiä, jotka kulkivat sisäsaarelta
rannalle päin. Pysähdyimme kuin salaman lyöminä. Minä toinnuin kuitenkin
silmänräpäyksessä ja ojensin muskettini. Mutta ennenkuin ehdin sitä
laukaista, oli etumainen venäläisistä hyökännyt muutaman askelen
eteenpäin ja lävistänyt pistimellään Juhon, joka seisoi minusta muutaman
askelen päässä vihollista lähempänä. Melkein samassa silmänräpäyksessä
pamahti muskettini ja poikittain Juhon ruumiille kaatui hänen
surmaajansakin. Laukaisin heti perään molemmat pistoolini
vihollisjoukkoa kohti ja karkasin sitten ylös kalliolle. Takanani
pamahti laukauksia, kuulat vinkuivat ympärilläni ja kymmenkunta
venäläistä lähti kapuamaan perässäni vuorelle.
Vuorenlaki jatkui verraten tasaisena niemekkeen rantaan saakka, missä se
äkkijyrkästi laskeutui mereen. Reunalle tultuani huomasin meren allani
olevan pitkin niemen rantaa noin sata askelta laajalti sulana.
Takaa-ajajani olivat jo ehtineet vuorenlaelle ja karkasivat huutaen
minua kohti.
»Ennen vaikka jäiseen mereen kuin vihollisen valtaan!» päätin minä
mielessäni ja syöksyin jyrkänteeltä alas.
Suolainen jääkylmä vesi kerran vain huljahti korvissani, kun sukkulana
painuin syvyyteen. Pari silmänräpäystä vielä ja minä olin jälleen
pinnalla. Pärskäytettyäni veden silmiltäni huomasin vuoren seinässä
leivinuunin muotoisen ja miehen korkuisen onkalon, jonka pohja oli
ainoastaan pari korttelia vedenpintaa ylempänä. Parilla vetäisyllä olin
onkalon suulla ja vettä valuen kapusin sinne sisään.
Vainoojiltani olin nyt toistaiseksi varmasti turvassa, sillä jäljessäni
eivät he voineet tulla yhtä vähän kuin ampumallakaan minuun ulottua.
Mutta pakkanen oli nyt sen sijaan sitä vaarallisempi viholliseni. Oitis
onkaloon päästyäni väänsinkin vaatteeni ja sukkani niin kuiviksi kuin
suinkin jaksoin. Jalkojani paleli armottomasti ja niitä täytyi hieroa
yhtä mittaa. Saappaani jäätyivät tuossa tuokiossa koviksi kurikoiksi.
Kouristelemalla ja puhaltelemalla sain ne sen verran sujumaan, että
kykenin jotenkuten kiskomaan ne jalkaani. Ollapa että onkalossa olisi
ollut muutamakaan puunkapula, joihin olisi voinut tulen virittää, mutta
ympärilläni oli vain kaljut, pakkasesta kiiltelevät kallioseinät. Sulana
pysyäkseni täytyi minun yhtä mittaa hypellä ja hakata käsiäni ristiin
rinnan yli. Muskettini ja pistoolini kuivasin parhaani mukaan ja laitoin
ne uudestaan latinkiin. Onneksi oli ruutisarveni siksi tiivis, ettei
vesi ollut päässyt sinne tunkemaan.
Taivaalle oli kohonnut täysikuu, ja minä kuulin venäläisten huutelevan
yläpuolellani vuorenlaella. Silmätessäni ulos selälle huomasin joukon
kasakoita lähenevän pitkin jäätikköä samalta suunnalta, mistä minä Juhon
kanssa olin muutamia tuntia aikaisemmin tullut. Lähemmäs tultuaan
huomasivat he minut, pysähtyivät railon reunalle, laskeutuivat
hevosiltaan ja alkoivat ammuskella minua kohti kuin maalitauluun. Kuulat
lumpsahtivat milloin veteen, milloin litkahtivat vuoren kylkeen, mutta
minä makasin turvassa onkalon pohjalla ajatellen psalmistan sanoja:
»Päivällä suojaa Hän minua oikealla kädellään ja yöllä lepään minä Hänen
siipiensä varjossa.»
Kasakat näkivät turhan turhaksi, nousivat jälleen hevosilleen ja
katosivat näkyvistäni. Vuorelta olivat viholliset nähtävästi myöskin
poistuneet, sillä kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Kun kuukin
peittyi jonkinlaiseen pilviharsoon ja tuli pimeämpi, päätin koettaa
jotenkuten päästä kylmästä olinpaikastani. Vesirajassa pitkin vuoren
seinämää olin huomannut kapean jääkaistaleen, joka nähtävästikin oli
jäänyt siihen viime myrskyn jäljeltä. Sitä myöten lähdin yrittelemään
pois turvapaikastani, sillä mahdotonta minun oli odottaa niin kauan kuin
railo olisi miehenkantavaksi jäätynyt. Toisin paikoin oli jääkaistale
vain parin vaaksan levyinen, ja ainoastaan suurinta varovaisuutta
noudattaen pääsin sitä myöten eteenpäin, nojaten kylkeäni kallioseinään
ja tukien joka askelella miekkani kärjellä jäähän.
Oltuani tunnin mitä ankarimmassa jännityksessä pääsin onnellisesti
kohtaan, jossa vuorenseinä painui siksi loivaksi, että pääsin huoleti
kapuamaan ylös. Jalkani olivat tuossa hitaassa kulussa kylmettyneet
melkein tunnottomiksi, jonka vuoksi lähdin nyt juosten kulkemaan taloja
kohti. Mutta tultuani niitä lähelle kuulin sieltä venäläisten
mellastelua, yksinpä tuulimyllystäkin kuului heidän pulitustaan. Olivat
kai sieltä jauhoja etsimässä. Ei siis auttanut muu kuin väsymyksestä,
nälästä ja vilusta huolimatta painua takaisin metsään.
Rannalle tultuani lähdin jäätikön yli kulkemaan muuatta etempänä
häämöttävää luotoa kohti. Yhtämittaisesta juoksusta oli kurkkuni käynyt
kuivaksi, ja kun lähellä saarta kohtasin vähäisen railon, survoin
musketin perällä sen ohueen jäähän reiän sekä laskeusin pitkälleni
sammuttaakseni edes pahimman janoni. Kun suutani tarpeeksi kostutettuani
nostin pääni, huomasin lähellä edessäni kolme kasakkaa, joista etumainen
huusi:
»Shto durak!»
Kiukustuneena karkasin pystyyn ja laukaisin muskettini heitä kohti. Kuin
paholaisen siivillä hävisivät he heti takaisin saarelle. Sielläkin oli
siis vihollisia ja nämä olivat arvatenkin etuvartijoita. Suo siellä,
vetelä täällä! Mutta täytyihän jonnekin yrittää. Juoksin siis syrjään
kaartaen samalle saarelle, jonne kasakat olivat hävinneet. Kiipesin
siellä muutamalle vuorelle, jossa taittelin kasan kuusen havuja,
levittäen niistä osan alleni ja toisen osan päälleni. Niin kyyrötin
puolet yöstä ja palelin niin, että sielu ja ruumis vapisivat, vaatteeni
olivat puolittain jäässä, jalkani melkein tunnottomat eikä unesta
luonnollisesti ollut puhettakaan, jonkinlaisessa horrostilassa vain
värisin havuvuoteellani tähtien kiiluessa hataran peitteeni läpi.
Ennen päivänkoittoa kavahdin jalkeilleni, sillä oloni kävi yhä
sietämättömämmäksi. Mutta liikkeelle en kyennyt lähtemään, sillä
saappaani olivat kokonaan jäätyneet ja pusersivat armottomasti
jalkojani. Sain ne jotenkuten kiskotuksi pois, jonka jälkeen hieromalla
ja puristelemalla sain jalkateriini hiukan tuntoa. Sitten pistin
saappaat kainalooni ja lähdin sukkasillani marssimaan takaisin jäälle,
jossa kulkuni suuntasin luonaaseen, Getan saarta kohti.
Jää oli kauttaaltaan epätasaista ja rousteista. Lankeilin alinomaa ja
sain haavoja käsiini ja jalkoihini, niin että lähes joka askel sillä
kahden penikulman taipalella, jonka sukkasillani suoritin, oli verellä
merkitty.
Kun aurinko vihdoinkin tämän pitkän ja elämäni vaikeimman yön jälkeen
kohosi taivaanrannalle, saavuin Getan saarelle, jonka ainoastaan
kapeahko salmi erottaa Ahvenan manteresta. Taloihin en uskaltanut
kuitenkaan suoraan mennä, vaan nousin muutamalle lakealle ja metsäiselle
vuorelle. Siellä istahdin lopen nääntyneenä puunrungolle osaamatta enää
ajatella muuta kuin kuolemaa.
Mitä varten enää kannatti elää? Oliko minulla itselläni paremmin kuin
isänmaallanikaan enää mitään tulevaisuuden mahdollisuutta? Kylmällä
punerruksella valaisi helmikuun aurinko viluisia maisemia ja ympärilläni
oli eloton haudan hiljaisuus. Kuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa
värjötin minä, marssien, haavojen, nälän ja vilun masentama mies, siinä
kaatuneen hongan rungolla. Toisella saarella makasi kelmeänä ja
kangistuneena vihollisen lävistämä uskollinen sotatoverini ja itse olin
kuin vainottu metsänpeto, jota kiukkuiset viholliset saarsivat joka
puolelta. Ja saman kohtalon alaisiahan olivat melkein kaikki muutkin
suomalaiset. Nousisiko taivaallemme enää uusi kointähti? Entä
morsiameni? Ah!--
Sietämätön vilun ja nälän tunne ajoi minut kuitenkin pian tylsästä
kuoleman horroksesta ja pakotti toimintaan. Isänmaatani ja morsiantani
en nyt kuitenkaan voinut ajatella, vaan päämääränäni oli ainoastaan oman
kurjan henkeni säilyttäminen. Umpimähkään lähdin liikkeelle ja kiertelin
metsässä kuin nälistynyt lintukoira. Tuon tuostakin tapasin ihmisten
jälkiä, joita risteili metsässä. Niitä olivat arvatenkin vihollisia
paenneet saarelaiset tallanneet. Muutamia jälkiä umpimähkään
seuraillessani osuin risuista kyhätylle majalle, jonka edessä yhtyi
joukko muitakin jälkiä. Tänne olivat saarelaiset nähtävästikin kätkeneet
tavaroitaan, mutta vihollinen oli osunut paikalle ja tyhjentänyt majan.
Oven edustalla oli kasa heiniä, jotka vihollinen oli majasta syytänyt.
Laskeusin hetkiseksi heinäkasaan istumaan ja pöyhiessäni heiniä
jalkojeni ympärille sain käsiini tyhjän, karkean säkin. Sen käärin
ensiksi sukkien päälle jalkojeni ympärille, ja kun edelleen pengoin
heinissä, tuli sieltä käsiini ensiksi kokonainen leipä ja kohta sen
jälkeen pienoinen rasia, joka oli puolillaan voita. Liikutuksesta
kostuivat silmäni ja paikalla tulivat mieleeni Danielin sanat
jalopeurain luolassa, kun Habakuk Herran käskystä toi hänelle ruokaa:
»Herra, vieläkös muistat minua?»
Tuskin koskaan olen sellaisella halulla käynyt leipään käsiksi kuin nyt
ja tuskin koskaan on leipä siinä määrin kohentanut masentunutta miestä
kuin nyt. Muutaman hetken kuluttua oli löydöstäni jäljellä ainoastaan
tyhjä rasia, mutta samalla tunsin minä myöskin jäsenissäni uutta tarmoa
ja tarkoitusperäistä toiminnanhalua. Ensiksi täytyi minun saada
kunnollisesti lämmitellä sekä jäätyneet saappaani jälleen
käyttökelpoisiksi. Kokoilin metsästä puita ja viritin tulen muutamaan
suojaiseen paikkaan noin viisikymmentä askelta majasta. Nuotion loimossa
lämmittelin sitten perusteellisesti ja sulattelin saappaitani.
Mutta juuri kun olin saanut saappaat jalkaani vedetyksi, alkoi majan
luota kuulua ääniä ja venäläisiä sanoja. Viholliset olivat siis taas
ihan nenäni edessä! Syysin nopeasti lunta nuotioon niin, että se sammui,
ja lähdin takaperin astellen kulkemaan rantaa kohti. Vihollisten
huomaamatta pääsin loittonemaan jyrkän rantakallion taakse ja askelteni
jäljet näyttivät kuin joku olisi sieltä käsin kulkenut nuotiolle.
Vuorenseinämän alle oli meri viimeisen myrskyn aikana muodostanut
suojaisen jääkammion. Ryömin sinne sisälle ja päätin siellä odottaa
vihollisten poistumista. Mutta entäpä jos viholliset jälkiäni myöten,
huolimatta niiden suunnasta, tulisivatkin tänne? Silloin voisivat he
vähillä voimin vangita minut tässä komerossa. Ryömin siis kohta jälleen
ulos, tarkastin ampuma-aseeni ja aloin sitten astella edestakaisin
jäätiköllä vuoren alla. Jalkojani kirveli ankarasti ja minä vedin kengät
sekä sukat pois. Silloin huomasin jalkojeni aina polviin saakka olevan
valkoiset kuin paleltunut nauris. Aloin kiireesti hieroa niitä lumella
ja tein sitä siksi, kunnes vihavoiminen lakkasi ja minun tuli lämmin ja
väsyin. Sitten vedin taas sukkakulut ja kengät jalkaan sekä jatkoin
edestakaisin kävelyäni. Mutta tuon tuostakin täytyi minun uudelleen
paljastaa jalkani sekä hieroa niitä lumella. Vihollisilta, Jumalan
kiitos, sain täällä vuoren alla olla sentään rauhassa.
Illan hämärtäessä näin edempänä jäätiköllä liikkuvan yksinäisen
mieshenkilön. Menin hänen luokseen ja huomasin hänet keski-ikäiseksi
kalastajaksi, joka kantoi sylissään noin kymmenvuotiasta tyttöään. Hän
kertoi olleensa vihollisia paossa eräällä autiolla luodolla, mutta kylmä
ja nälkä olivat ajaneet hänet liikkeelle. Tyttärensä sanoi hän olevan
vilusta melkein tunnottoman ja nyt sanoi hän menevänsä kylään, vaikka se
olisi vihollisia täynnä.
Kalastajasta erottuani nousin jälleen maalle, mutta toisesta kohdasta
kuin mistä olin jäälle tullut. Harhailin taas metsässä ja eräitä jälkiä
seurattuani osuin muutamaan vuorenonkaloon, johon huomasin joitakin
tavarasäkkejä ja tynnyreitä kätketyksi. Aloin tutkia ja kopeloida niitä
ja iloni ei ole suinkaan vähäksi arvattava, kun luolasta löysin kaksi
tynnyriä savustettua lehmänlihaa sekä tynnyrillisen kuivattuja leipiä.
Edelleen oli luolassa melkoinen kasa villoja käärittynä vanhaan
nuottakuluun. Ensiksi käytin hyväkseni osan villoista suoltamalla niitä
jalkojeni suojaksi niin paljon kuin saappaisiini mahtui. Sitten otin
kymmenen leipää ja kaksi suurta lihapalaa, jotka sälytin aamulla
risumajalla löytämääni tyhjään säkkiin, ja niin varustettuna lähdin
kiitollisin mielin marssimaan eteenpäin.
Löydettyäni kauempaa länsirannalta mielestäni turvallisen paikan kyhäsin
siihen pienen havumajan, jonka eteen viritin hitaasti, mutta kestävästi
palavan rakovalkean. Siinä kyyrötin sitten kokonaista kolme vuorokautta,
tuntien oloni edellisiin päiviin verraten kerrassaan ruhtinaalliseksi,
sillä olihan minulla ruokaa ja lämmintä. Juomaa sain siten, että
tyhjensin pari mukana kuljettamaani käsikranaattia, kuumensin ne
nuotiossa ja kannoin jäälle, johon ne sulattivat aina kerrakseen
muutaman lusikallisen vettä.
Kun vihollisia ei kuulunut eikä näkynyt, arvelin heidän viimeinkin
jättäneen nämä seudut ja lähdin liikkeelle, kun ruokavaranikin alkoivat
olla jo lopussa. Ensiksi ohjasin kulkuni Dyngööhön, jossa muutamien
talojen asukkaat olivat jo palanneet pakosalta. Tuntuipa tavattoman
suloiselta saada taas lämpimässä tuvassa oikaista lopen väsyneet
raajansa levolle. Mutta kun olin muutamia tunteja uinaillut ja aioin
nousta jalkeilleni, en tuntenutkaan kykeneväni liikkeelle. Jalkani
olivat käyneet aivan tarmottomiksi kuin halvatulla.
»Täytyy kai minun jotenkin päästä eteenpäin, sillä enhän minä tännekään
voi jäädä elävältä mätänemään!» päättelin mielessäni koettaen turhaan
pakottaa jalkojani ottamaan askelia. Vihdoin suostui kaksi miestä
taluttamaan minua. Heidän välissään kompuroiden pääsin toiseen kylään,
josta sain taas kaksi taluttajaa eteenpäin. Sillä tavoin pääsin kylä
kylältä kulkien vihdoin Finströmin pitäjään. Siellä sain aluksi hoivaa
muutaman yksinäisen ja iäkkään leskivaimon luona. Olin nyt todellakin
kuin Elia Zarpathin lesken luona, sillä kaikkialla ympäristössä vallitsi
suuri hätä ja puute vihollisen ryöstöjen ja väkivallan jäljiltä. Myöskin
mummo oli menettänyt suurimman osan vähäisestä omaisuudestaan.
Ennen pakoon lähtöään oli mummo kätkenyt navetan lakkaan heinien alle
tynnyrillisen kuivia leipiä, lumikinokseen säkillisen jauhoja sekä
navetan lakkaan toisen säkillisen herneitä. Kuin ihmeen kautta olivat ne
säilyneet vihollisen nuuskinnalta samoinkuin ladon alla olleet voipytty
ja pari leiviskää juustoa. Ja kerrassaan Jumalan ihmeeltä tuntui se,
mitä tapahtui seuraavana päivänä siitä, kun olin mummon luokse tullut.
Viholliset olivat vieneet hänen ainoan lehmänsä, mutta se palasikin nyt
odottamatta kotiin nuora sarvissa ja iloisesti ammuen. Kyyneleitä
vuodattaen ja ääneensä Jumalaa kiittäen talutti mummo lehmänsä navettaan
ja haki sille heiniä eteen. Eikä todella sellaisen ihmeen arvoa voi
käsittää muut kuin ihmiset, jotka ovat olleet niin suuressa hädässä kuin
minä ja useimmat kansalaiseni tänä kovana aikana.
Mummo ryhtyi heti ensi päivänä hoitamaan paleltuneita jalkojani. Hän
laittoi heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen lannasta puuromaisen
keitoksen, jota hän kääreiden sisässä asetti jaloilleni niin kuumana
kuin ihoni suinkin sieti. Minä liikuin nelinkontin ryömimällä, hakkasin
halkoja, korjasin tuvan oven, ikkunan ja lattian, jotka vihollinen oli
rikkonut, sekä muurailin ränstynyttä uunia.
Koko maaliskuun ajan vietin mummon luona, jonne tulin mainitun kuun
kolmantena päivänä. Kuun lopulla olivat jalkani mummon huolellisessa
hoidossa jo siksi parantuneet, että minä kykenin huoleti kävelemään.
Ilmatkin olivat jo lauhtuneet, ja ensimmäisten kevään oireiden mukana
heräsi minussa vanha levottomuus, joka ajoi uusiin seikkailuihin.
* * * * *